"Ei, sitä en minä salli. Sillä heikkoudella et ainoastaan kavaltaisi yhtä miestä, ei ainoastaan Atosta tai kreivi de la Fèreä, vaan kokonaisen puolueen, johon kuulut ja joka luottaa sinuun."
"Olkoon sitten menneeksi, niinkuin sinä sanot", vastasi Atos alakuloisena.
Ja he pitkittivät kulkunsa.
Tuskin olivat he Pas-de-la-Mule-katua pitkin saapuneet aution aukion ristikkoportille, kun he pilarikatoksen alla Sainte-Catherinekadun päässä huomasivat kolme ratsumiestä.
D'Artagnan ja Portos sieltä tulivat levätteihinsä kääriytyneinä, mutta näiden alta pistivät kuitenkin miekat esiin. Heidän takanaan asteli Planchet, musketti kupeellaan.
Atos ja Aramis laskeusivat ratsailta, kun näkivät d'Artagnanin ja
Portoksen.
Nämä tekivät samaten. D'Artagnan havaitsi, että noita kolmea hevosta ei jätetty Bazinin pideltäviksi; ne sidottiin pilarikäytävän renkaisiin. Hän käski Planchetin menetellä samoin kuin Bazin.
Palvelijain saattamina astuivat he nyt kaksi kahta vasten tapaamaan toisiansa ja tervehtivät kohteliaasti.
"Missä haluatte keskustella, hyvät herrat?" kysyi Atos, joka huomasi useiden ohikulkijain pysähtyvän katselemaan heitä, niinkuin olisi ollut kysymyksessä tuollainen kuuluisa kaksintaistelu, joita oli vielä säilynyt parisilaisten muistissa, olletikin niiden, jotka asuivat Place Royalen äärellä.
"Ristikkoportti on teljetty", huomautti Aramis, "mutta jos herrat pitävät puiston raikkaasta ilmasta ja häiritsemättömästä yksinäisyydestä, niin haen Hôtel de Rohanista avaimen, ja siellä viihdymme mainiosti."
D'Artagnan vilkaisi ympärilleen aukion pimeyteen, ja Portos uskalsi pistää päänsä kahden ristikkokangen lomitse, yrittääkseen tutkia sisäpuolella vallitsevaa synkkyyttä.
"Jos pidätte jotakuta muuta paikkaa parempana, messieurs", virkkoi Atos ylväällä ja vakuuttavalla äänellään, "niin valitkaa itse."
"Tämä paikka on minun nähdäkseni kaikkein soveliain, jos d'Herblay saa hankituksi avaimen."
Aramis lähti heti, varoittaen Atosta jäämästä yksinään d'Artagnanin ja Portoksen ulottuviin; mutta neuvon saaja hymyili sille halveksivasti ja astahti vanhoja ystäviänsä kohti, jotka molemmat jäivät liikkumattomiksi paikalleen.
Aramis oli tosiaan mennyt kolkuttamaan Hôtel de Rohanin ovelle; hän ilmestyi tuotapikaa takaisin, mukanaan mies, joka sanoi:
"Vannottehan sen, monsieur?"
"Kas tuossa", vastasi Aramis ojentaen hänelle louisdorin.
"Vai niin, ette siis tahdo vannoa, herra aatelismies?" jatkoi portinvartija päätänsä pudistaen.
"Kas, voiko ihminen vannoa mitään?" huomautti Aramis. "Vakuutan teille ainoastaan, että nämä herrat tällähaavaa ovat ystäviä."
"Kyllä, epäilemättä", sanoivat Atos, d'Artagnan ja Portos kylmäkiskoisesti.
D'Artagnan oli kuullut keskustelun ja tajunnut tarkoituksen.
"Näetkös?" hän virkkoi Portokselle.
"Mitä niin?"
"Että hän ei tahtonut vannoa."
"Vannoa mitä?"
"Tuo mies tahtoi Aramista vannomaan, että me emme olleet menossa taistelemaan Place Royalelle."
"Ja Aramis ei tahtonut vannoa?"
"Ei."
"Valppautta siis!"
Atos ei kadottanut keskustelijoita näkyvistään. Aramis avasi portin ja siirtyi syrjään, antaakseen tilaa d'Artagnanille ja Portokselle. Kun d'Artagnan astui sisälle, tarttui hänen miekankahvansa portinristikkoon, ja hänen oli pakko levittää auki viittansa. Silloin paljastuivat näkyviin hänen ristikkäin riippuvat pistoolinsa, joihin kuun säteet heijastuivat.
"Näetkö?" virkkoi Aramis koskettaen toisella kädellään Atoksen olkapäätä ja toisella osoittaen, mitä asevarastoa d'Artagnan kantoi vyössään.
"Voi, kyllä!" vastasi Atos raskaasti huoaten.
Hän astui puistoon kolmantena. Aramis tuli viimeisenä ja lukitsi portin takanaan. Molemmat palvelijat jäivät ulkopuolelle, mutta pysyttelivät erillään ikäänkuin olisivat hekin epäilleet toisiansa.
KOLMASKYMMENES LUKU
Place Royale
Vaiteliaina käveltiin keskellä aukiota; mutta kun kuu samassa pistäytyi esiin pilvestä, tuli ajatelluksi, että tällä avoimella paikalla oli helppo nähdä liikkujat, joten he vetäysivätkin lehmuksien juurelle, missä oli tummempaa varjoa.
Useihin kohtiin oli asetettu penkkejä; sellaisen eteen pysähtyivät nuo neljä kävelijää. Atos viittasi, d'Artagnan ja Portos istuutuivat. Atos ja Aramis jäivät seisomaan.
Syntyi hetkiseksi vaitiolo, jollaikaa kukin tunsi, kuinka kiusallista oli aloittaa selittely.
"Hyvät herrat", virkkoi sitten Atos, "läsnäolomme tässä kohtauksessa on todisteena vanhan ystävyytemme voimasta. Ei ainoakaan ole jäänyt pois; kellään ei siis ole mitään moitteita tehtävänä itselleen."
"Kuulehan, kreiviseni", sanoi d'Artagnan, "sen sijaan että lausuisimme toisillemme kohteliaisuuksia, joita kenties ei kukaan meistä ansaitse, käykäämme vilpittömästi selittämään suhteitamme."
"En parempaa pyydä", vastasi Atos. "Olen avomielinen; puhu siis sinäkin aivan vilpittömästi: onko sinulla mitään moittimista minua tai abbé d'Herblayta vastaan?"
"Kyllä on", sanoi d'Artagnan. "Kun minulla oli kunnia kohdata sinut Bragelonnen linnassa, tein sinulle ehdotuksia, jotka sinä varsin hyvin käsitit, mutta sen sijaan että olisit vastannut minulle kuten ystävälle, teit sinä minusta pilaa kuin lapsesta. Se ystävyys, josta ylvästelet, ei särkynyt eilen miekkojemme osuessa yhteen, vaan teeskentelyn johdosta, johon antausit linnassasi."
"D'Artagnan!" virkahti Atos lempeän moittivasti.
"Sinä pyysit minua olemaan vilpitön", pitkitti d'Artagnan; "sitä olen nyt ollut. Sinä kysyt, mitä ajattelen; sen sanon avoimesti. Ja nyt olen samassa mitassa valmis palvelemaan sinua, abbé d'Herblay. Menettelin samaten sinua kohtaan, ja sinäkin petit minua."
"Puhutpa tosiaan kummallisesti", vastasi Aramis. "Sinä tulit tekemään minulle ehdotuksia, mutta teitkö niitä? Et; sinä vain tutkistelit minua, siinä kaikki. No niin, mitä minä vastasinkaan? Että Mazarin oli heittiö ja että minä en tahtonut häntä palvella. Mutta siinä oli myös kaikki. Sanoinko silti, että minä en tahtonut palvella ketään muuta? Päin vastoin annoin luullakseni sinun ymmärtää, että olin liittynyt prinssien puolueeseen. Ellen erehdy, niin me laskettelimme hyvin hauskasti leikkiä siitä varsin todennäköisestä tapauksesta, että sinä saisit kardinaalilta toimeksesi vangita minut. Etkö sinä ollut puoluemies? Epäilemättä. No, miksemme mekin kuuluisi puolueeseen? Sinulla oli salaisuutesi, samaten meillä omamme; sitä parempi, – se osoittaa, että me osaamme säilyttää ne."
"En moiti sinussa mitään", sanoi d'Artagnan; "ainoastaan sen johdosta, että kreivi de la Fère puhui ystävyydestä, tahdoin ilmaista menettelytapasi."
"Ja millaisena sitä pidät?" kysyi Aramis korskeasti.
Veri kohahti heti d'Artagnanin ohimoihin; hän nousi seisaalle ja vastasi:
"Minun nähdäkseni se soveltuu varsin hyvin jesuiittain oppilaalle."
Nähdessään d'Artagnanin nousevan kohottausi Portoskin. Kaikki neljä seisoivat nyt siten uhkaavina toisiansa vastassa.
D'Artagnanin vastatessa liikahti Aramis ikäänkuin tarttuakseen miekkaansa.
Atos pidätti hänet.
"D'Artagnan", hän sanoi, "sinä tulet puheillemme tänä iltana vielä raivostuksissasi eilispäivän seikkailujen tuloksesta. Minä luulin, että sinulla oli kyllin jalo sydän, jotta kaksikymmenvuotinen ystävyys kykenisi vastustamaan neljännestunnin tappiota, joka oli kohdannut itserakkauttasi. Kuulehan, sano minulle rehellisesti: luuletko sinä todellakin saaneesi jotakin moittimisen aihetta minua vastaan? Jos olen rikkonut, d'Artagnan, niin tahdon tunnustaa vikani."
Atoksen vakavalla ja soinnukkaalla äänellä oli vielä entinen tehonsa d'Artagnaniin, kun häntä sitävastoin ärsytti Aramiin ääni, joka hänen ollessaan huonolla tuulella kävi käreäksi ja kimeäksi. Hän vastasi sen vuoksi Atokselle:
"Minä, luulen, kreivi, että sinulla oli jotakin uskottavana minulle Bragelonnen linnassa, ja että tuolla miehellä", hän jatkoi Aramiiseen viitaten, "myös oli jotakin uskottavana minulle luostarissaan. Jos minulle olisi suotu ne luottamukset, niin en olisi heittäytynyt seikkailuun, jossa te suljitte minulta tien. Mutta jos olenkin ollut vaitelias, ei minua silti sovi katsoa kovin yksinkertaiseksi. Jos olisin tahtonut tutkia, miten erilaisia ovat ne henkilöt, joita d'Herblay vastaanottaa nuoraportaita myöten, ja ne, jotka saavat käyttää tikkaita, niin olisin kyllä pakottanut hänet puhumaan."
"Mihin sekaannutkaan?" huudahti Aramis vihasta vaaleten, sillä hän pelkäsi, että d'Artagnan oli vakoillut häntä ja nähnyt hänet madame de Longuevillen seuralaisena.
"Minä sekaannun ainoastaan sellaiseen, mikä koskee itseäni, ja osaan kyllä tekeytyä näkemättömäksi asioissa, jotka eivät minuun kuulu. Mutta minä vihaan ulkokullattuja, ja siihen luokkaan luen muskettisoturit, jotka näyttelevät abbén osaa, ja abbét, jotka tekeytyvät muskettisotureiksi; ja tämä herrasmies on samaa mieltä", hän lisäsi Portokseen kääntyen.
Portos, joka ei ollut vielä puuttunut keskusteluun, vastasi yhdellä ainoalla sanalla ja liikkeellä.
Hän sanoi: "niin" ja tarttui miekkaansa.
Aramis astahti taaksepäin ja veti aseensa hänkin. D'Artagnan kumarsi, valmiina hyökkäykseen tai puolustautumiseen.
Silloin ojensi Atos kätensä, ilmaisten liikkeellään sitä vastustamatonta käskeväisyyttä, joka oli ainoastaan hänellä, veti hitaasti esille miekkansa huotrineen, katkaisi polveansa vasten sekä terän että huotran ja viskasi kappaleet oikealle puolelleen.
Sitten hän kääntyi Aramiiseen.
"Aramis", hän sanoi, "taita säiläsi."
Aramis epäröitsi.
"Sinun täytyy", tiukkasi Atos ja lisäsi matalammalla ja lempeämmällä äänellä: "Minä tahdon."
Vielä kalpeampana, mutta tuon liikkeen lannistamana ja tuon äänen voittamana katkaisi Aramis taipuvan terän käsissään, laski sitten käsivartensa rinnalle ristiin ja odotti raivosta vavisten, mitä oli tulossa.
Tämä liike sai d'Artagnanin ja Portoksen peräytymään. D'Artagnan ei vetänyt miekkaansa, ja Portos pisti omansa takaisin huotraan.
"Ei koskaan", haastoi Atos hitaasti kohottaen oikean kätensä taivasta kohti, "ei koskaan, – sen vannon tänä juhlallisena iltana Jumalan edessä, joka näkee ja kuulee meidät, – ei koskaan saa miekkani iskeä teidän miekkoihinne, ei koskaan saa silmäni luoda suuttunutta katsetta teihin, ei koskaan saa sydämeni tuntea vihaa teitä kohtaan. Me olemme eläneet kumppanuksina, vihanneet ja rakastaneet, yhteisesti vuodattaneet ja sekoittaneet vertamme; ja minun pitänee lisätä, että kenties on välillämme vielä lujempi side kuin ystävyyden, kenties on välillämme rikollinen liittoutuminen, sillä me kaikki neljä olemme tuominneet ja teloittaneet inhimillisen olennon, jota meillä kenties ei ollut oikeus eroittaa elämästä, vaikka hän näyttikin pikemmin kuuluvan kadotukseen kuin tähän maailmaan. D'Artagnan, minä olen aina rakastanut sinua kuin poikaani; Portos, me olemme kymmenen vuotta nukkuneet vierekkäin; Aramis on teidän veljenne niinkuin minunkin, sillä Aramis on rakastanut teitä kuten minä vielä rakastan ja tulen aina rakastamaan. Mitä merkitseekään kardinaali Mazarin meille, jotka olemme voittaneet sellaisen miehen kuin Richelieun käden ja sydämen? Mitä merkitsee mikään prinssi meille, jotka olemme lujittaneet kruunun kuningattaren päähän? D'Artagnan, pyydän sinua suomaan anteeksi, että eilen olin miekkasilla kanssasi; Aramis myös pyytää anteeksi Portokselta. Ja nyt, vihatkaa minua, jos voitte, mutta minä – minä vannon, että vihastanne huolimatta olen tunteva ainoastaan kunnioitusta ja ystävyyttä teitä kohtaan. Toista nyt minun sanani, Aramis, ja jos he sitten tahtovat ja sinä itse tahdot, niin eritkäämme ainiaaksi vanhoista ystävistämme."
Syntyi toviksi juhlallinen vaitiolo, jonka Aramis keskeytti.
"Minä vannon", hän sanoi levollisen näköisenä ja katsannoltaan vilpittömänä, mutta hänen äänensä vapisi vielä kiivaasta mielenliikutuksesta, "minä vannon, etten enää kanna mitään kaunaa niille, jotka olivat ystäviäni; pahoittelen, että jouduin otteluun kanssasi, Portos; vannon vielä, että miekkani ei enää ikinä suuntaudu rintaanne kohti, vieläpä että salaisimmissa ajatuksissanikaan ei pääse ilmestymään nyreyden häivääkään teitä kohtaan. Tule, Atos."
Atos liikahti ikäänkuin poistuakseen.
"Voi, ei, ei, älkää menkö!" huudahti d'Artagnan haltioituneena tuollaisesta vastustamattomasta mielenkuohusta, jollaiset ilmaisivat hänen sydämensä lämpöä ja sielunsa luontaista jaloutta; "älkää menkö, sillä minullakin on vala tehtävänä. Minä vannon vuodattavani vereni viimeiseen pisaraan asti ja uhraavani ruumiistani viimeisenkin hitusen, ollakseni yhä edelleen sellaisen miehen arvossapitämänä kuin sinä olet, Atos, ja sinunlaisesi miehen ystävyydessä, Aramis."
Ja hän syöksähti Atoksen syliin.
"Poikani!" huudahti Atos painaen hänet sydäntään vasten.
"Ja minä", sopersi Portos, "minä en vanno mitään, mutta tukehdun, hiisi vieköön! Jos taistelisin teitä vastaan, niin luulenpa, että vastustamatta antaisin survaista miekan lävitseni, sillä minä en ole ikimaailmassa rakastanut ketään enemmän kuin teitä."
Kelpo Portos puhkesi kyyneliin ja heittäysi Aramiin kaulaan.
"Hyvät ystävät", puheli Atos, "kas tätä minä toivoin, tätä odotin kahdelta sellaiselta sydämeltä kuin teidän; niin, olen sanonut ja sanon vielä kerran, että meidän kohtalomme ovat epuuttamattomasti yhdistetyt, jos vaellammekin eri teitä. Minä pidän arvossa mielipidettäsi, d'Artagnan; pidän arvossa vakaumustasi, Portos; mutta vaikka taistelemme vastakkaisten tarkoitusperien hyväksi, niin pysykäämme kuitenkin ystävyksinä. Ministerit, prinssit, kuninkaat katoavat kuin virran laine, kansalaissota sammuu kuin liekki, mutta me – jäämmekö me jäljelle? Niin aavistelen."
"Niin", yhtyi d'Artagnan, "olkaamme aina muskettisotureita ja pitäkäämme ainoana lippunamme kuuluisaa Saint-Gervaisin vallinsarven ruokaliinaa, johon suuri kardinaali toimitti ommelluksi kolme liljaa."
"Niin", virkkoi Aramis, "kardinaalilaisuus tai frondelaisuus – mitä se meihin kuuluu! Löytäkäämme jälleen hyvät sekundanttimme kaksintaisteluissa, hartaat ystävämme vakavissa asioissa ja hilpeät toverimme raton hetkinä!"
"Ja aina kun kohtaamme toisemme käsirysyssä", pitkitti Atos, "ottakaamme vain Place Royalea mainittaessa miekka vasempaan käteen ja ojentakaamme kumppanillemme oikea vaikkapa keskellä luotituiskua!"
"Sinä puhut jumalallisesti!" kiitti Portos.
"Sinä olet miehistä suurin", vahvisti d'Artagnan, "ja kymmenkertaisesti verrempi meitä."
Atoksen myhäily ilmaisi sanomatonta iloa.
"Se on siis päätetty", hän sanoi. "Kas niin, hyvät herrat, kätenne!
Oletteko hieman kristityitä?"
"Totta hitossa!" vastasi d'Artagnan.
"Olemme ainakin tässä tilaisuudessa, pitääksemme valamme", sanoi
Aramis.
"Oih, minä olen valmis vannomaan missä nimessä hyvänsä", virkahti Portos, "jopa Muhametin parran kautta! Piru minut vieköön, jos olen koskaan tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin tällä hetkellä!"
Ja kunnon Portos pyyhkieli vieläkin kosteita silmiään.
"Onko kellään teistä ristiä?" kysyi Atos.
Portos ja d'Artagnan katsoivat toisiinsa, pudistaen päätänsä ikäänkuin aivan valmistautumattomina sellaiseen.
Aramis hymyili ja otti esille timanttiristin, joka helminauhaan sovitettuna riippui hänen kaulassaan.
"Tässä on", hän sanoi.
"No niin", pitkitti Atos, "vannokaa tämän ristin kautta, joka aineestansa huolimatta kuitenkin aina on risti, vannokaa kaiken uhalla ja ikuisesti olevanne ystävyksiä, älköönkä tämä vala sitoko ainoastaan meitä itseämme, vaan meidän jälkeläisiämmekin! Tahdotteko tehdä tämän valan?"
"Tahdomme", vastasivat kaikki yhteen ääneen.
"Kas, sinua kavaltajaa!" supatti d'Artagnan Aramiin korvaan; "sinä olet pannut meidät vannomaan frondelaisella ristiinnaulitunkuvalla."
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Oise-virran lautta
Toivoaksemme ei lukija ole aivan kokonaan unohtanut nuorta matkailijaa, jonka jätimme Flandriaan vievälle tielle.
Kun Raoul oli kadottanut näkyvistään suojelijansa, joka oli jäänyt kuninkaallisen hautakirkon luo seisomaan katsellen nuorukaisen jälkeen, kannusti hän hevostaan, osaksi tuskallisia ajatuksiaan karkoittaakseen, osaksi Olivainilta salatakseen liikutusta, joka vääristi hänen kasvonpiirteitään.
Tunnin nopea ratsastus hälvensi kuitenkin pian kaikki ne tummat hattarat, jotka olivat synkistäneet nuoren miehen rikasta mielikuvitusta. Tähän asti tuntemattomana nautintona vapaus, – ja tällähän on viehätyksensä niillekin, jotka eivät ole milloinkaan kärsineet mistään riippuvaisuudesta, – kultasi Raoulin silmissä sekä taivaan että maan, mutta etenkin elämän kaukaisen sinihohteisen näköpiirin, jota sanotaan tulevaisuudeksi.
Sitten hän huomasi, useasti yritettyään keskustelua Olivainin kanssa, että monet siten vietetyt päivät kävisivät hänelle kovin ikäviksi, ja kreivin miellyttävä, opettavainen ja hupainen haastelu muistui aina hänen mieleensä kaupunkien ohi kuljettaessa, joista ei kukaan nyttemmin voinut antaa yhtä luotettavia tietoja kuin hän olisi saanut Atokselta, seuralaisista tietorikkaimmalta ja hauskimmalta.
Vielä toinenkin muisto teki Raoulin alakuloiseksi. Louvresiin tullessaan hän oli erään poppelimetsikön takaa nähnyt pienen linnan, joka oli niin elävästi johtanut hänen mieleensä La Vallièren, että hän oli pysähtynyt ja katsellut sitä lähes kymmenen minuuttia; huoaten oli hän sitten jatkanut matkaansa edes vastaamatta Olivainille, joka oli kunnioittavasti kysynyt sellaisen huomaavaisuuden syytä. Ulkonaisten esineiden silmääminen on salaperäinen ajatusten johtaja, joka järkyttelee muistin jänteitä ja toisinaan panee ne väräjämään vastoin tahtoamme. Tämä johtolanka kerran löydettynä vie meidät, kuten Ariadnen rihma, ajatusten harhalinnaan, jossa eksyy seuratessaan tätä muistoksi nimitettyä menneisyyden varjoa. Tuon rakennuksen näkeminen oli vienyt Raoulin viidenkymmenen lieuen taipaleen takaisin länteen päin ja saanut hänet katsastamaan taaksepäin koko elämänsä siitä hetkestä asti, jolloin hän oli lausunut jäähyväiset pikku Louiselle, aina siihen saakka kun hän oli tytön ensi kerran nähnyt, ja jokainen pieni tammilehto, jokainoa liuskakaton harjalla kieppuva tuuliviiri muistutti hänelle, että hän sen sijaan, että olisi palannut lapsuutensa ystävien luokse nyt joka hetki yhä enemmän eteni heistä, niin että hän kenties olikin jättänyt heidät ainiaaksi.
Paisuvin sydämin ja pää raskaana hän antoi käskyn Olivainille viedä hevoset pieneen majataloon, jonka oli nähnyt tien varrella noin puolen musketinkantaman päässä edempänä siitä paikasta, missä he olivat. Itse hän laskeutui hevosen selästä, pysähtyi kauniin, kukkivan kastanjaryhmän varjoon, missä surisi parvi mehiläisiä, ja käski Olivainin toimittaa majatalon isännän tuomaan paperia ja mustetta siellä olevalle pöydälle, joka näytti varsin mukavalta kirjoittamiseen.
Olivain teki työtä käskettyä ja pitkitti kulkuaan, sillävälin kun Raoul istuutui kyynärpää pöytään nojattuna ja katse ilman päämäärää harhaillen yli viehättävän maiseman, jossa vihreät niityt ja metsiköt vaihtelivat; silloin tällöin hän karisti kiharoiltaan kukkasia, joita lumisateen tavoin leijui hänen päähänsä.
Raoul oli istunut siinä noin kymmenen minuutin ajan ja viisi minuuttia haaveiluunsa vaipuneena, kun hän hajamielisen katseensa piirissä näki punakan olennon, joka ruokaliina käsivarrella ja valkoinen latuskalakki päässä lähestyi häntä, tuoden paperia, mustetta ja kynän.
"Kas vain", sanoi tulija, "kaikilla aatelismiehillä näyttää olevan samat mielijohteet, sillä siitä ei ole neljännestuntiakaan, kun eräs nuori herrasmies, hyvissä ratsastustamineissa ja ylhäisen näköinen kuten tekin ja melkein teidän ikäisennekin, niinikään pysähtyi näiden puiden siimekseen ja antoi kantaa tänne pöydän ja tämän tuolin. Täällä hän vanhan herrasmiehen kanssa, joka näytti olevan hänen kasvattajansa, söi piirakan, josta ei jäänyt muruakaan jäljelle, ja joi pullon vanhaa macon-viiniä, josta ei myöskään jäänyt tilkkaakaan; mutta onneksi meillä kuitenkin on vielä varastossa samaa viiniä ja piirakoita, ja jos vain herra suvaitsee tehdä tilauksen, niin…"
"Ei, ystäväiseni", vastasi Raoul hymyillen, "minä kiitän teitä, mutta tällähaavaa tarvitsen ainoastaan mitä jo olen pyytänyt. Olisin vain peräti hyvilläni, jos muste olisi mustaa ja kynä kunnollinen; siinä tapauksessa maksan kynästä viinipullon hinnan ja musteesta saman kuin piirakasta."
"No hyvä, monsieur", jatkoi isäntä, "minä annan palvelijallenne piirakan ja viinipullon; siten saatte kynän ja musteen kaupanpäälliseksi."
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Raoul. Nuorukainen vasta aloitti tutustumisensa tähän aivan erikoiseen yhteiskuntaluokkaan, joka silloin kun vielä oli maantierosvoja, oli liitossa näiden kanssa, mutta nyt heidän hävittyään oli menestyksellä asettunut sijalle.
Ansionhalussaan tyydytettynä isäntä laski pöydälle paperin, musteen ja kynän. Kynä sattui olemaan välttävä, ja Raoul ryhtyi kirjoittamaan.
Isäntä oli jäänyt seisomaan hänen eteensä ja katseli ikäänkuin väkisinkin ihaillen noita viehättäviä kasvoja, niin vakavia ja samalla niin lempeitä. Kauneus on aina ollut ja on aina oleva valtias.
"Tämä vieras ei ole samanlainen kuin äskeinen", virkkoi isäntä Olivainille, joka nyt tuli takaisin kuulemaan, tarvitsiko Raoul mitään muuta; "teidän nuorella isännällänne ei ole ruokahalua, ei."
"Herrallani oli hyvä ruokahalu kolme päivää sitten, mutta mitä tehdä.
Hän menetti sen toissapäivänä."
Olivain ja isäntä menivät majataloon, ja kuten tavallisesti palvelijat, jotka ovat tyytyväisiä asemaansa, Olivain kertoili isännälle nuoresta aatelismiehestä kaikkea, mitä luuli voivansa jutella.
Raoul kirjoitti sillävälin seuraavasti:
Monsieur! Neljän tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyn kirjoittaakseni teille, sillä minä kaipaan teitä joka hetki, ja olen aina kääntämäisilläni päätäni kuin vastatakseni puhutteluunne. Olin niin hämmennyksissäni teidän matkustuksestanne ja niin suruissani erostamme, että sain ainoastaan heikosti ilmaistuksi sitä rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen teitä kohtaan. Te suotte minulle varmaan anteeksi, monsieur, sillä teidän sydämenne on niin jalo, että kyllä näitte, mitä sielussani liikkui. Kirjoittakaa minulle, monsieur, minä pyydän, sillä teidän neuvonne ovat osana elämästäni; sitäpaitsi, jos uskallan teille sen sanoa, olen kovin levoton: minusta tuntui kuin olisitte tekin valmistautunut jollekin vaaralliselle retkelle, josta en rohjennut kysyä teiltä, kun ette itse puhunut siitä minulle. Huomaatte siis, että minulla on suuri tarvis saada tietoja teistä. Sen jälkeen kun ette enää ole ollut rinnallani pelkään joka hetki hairahtuvani. Te olitte minulle niin voimakas tuki, ja minä vakuutan, että tunnen itseni nyt hyvin yksinäiseksi.
Tahtoisitteko olla niin hyvä, monsieur, että jos saatte joitakin tietoja Bloisista, mainitsette minulle jonkun sanan pikku ystävättärestäni mademoiselle de la Vallièresta, jonka terveys meidän matkustaessamme, kuten muistatte, saattoi hiukan huolestuttaa? Te arvannette, jalo suojelijani, kuinka kalliita ja häipymättömiä ovat minulle muistot siltä ajalta, minkä vietin luonanne. Minä toivon, että tekin toisinaan ajattelette minua; ja jos jolloinkin kaipaisitte minua, jos tuntisitte pikku ikävän tapaista poissaoloni vuoksi, täyttyisi sydämeni ilosta ajatellessani teidän huomanneen rakkauteni ja kiintymykseni teihin ja voineeni saada sen teille tajutuksi, kun minulla oli onni elää lähellänne.
Kirjeensä lopetettuaan tunsi Raoul itsensä rauhallisemmaksi; hän katsoi tarkkaan, pitivätkö Olivain ja isäntä häntä silmällä, painoi suudelman paperille, sanattomaksi ja liikuttavaksi hyväilyksi, jonka Atoksen sydän kykeni aavistamaan hänen avatessaan kirjeen.
Sillävälin oli Olivain tyhjentänyt viinipullonsa ja syönyt piirakkansa; hevoset olivat myös saaneet virkistäytyä. Raoul viittasi isännän luokseen, heitti pöydälle écu'n, nousi ratsaille ja pani kirjeen postiin Senlisissä.
Ratsastajien ja hevosten saama levähdys salli heidän pitkittää matkaa pysähtymättä. Verberiessä käski Raoul Olivainin hankkia tietoja nuoresta aatelismiehestä, joka matkusti heidän edellään. Hänen oli nähty kulkevan ohitse tuskin kolmea neljännestuntia aikaisemmin; mutta hänellä oli, kuten majatalon isäntä jo oli kertonut, hyvä juoksija, jolla hän piti vinhan vauhdin.
"Koettakaamme tavoittaa tuo aatelismies", sanoi Raoul Olivainille; "hän on matkalla armeijaan kuten mekin, ja hänestä voimme saada mieluisan matkakumppanin."
Kello oli neljä iltapäivällä, kun Raoul saapui Compiègneen; hän söi siellä päivällistä hyvällä ruokahalulla ja kyseli nuoresta aatelismiehestä, joka ratsasti edellä. Tämäkin oli, kuten Raoul, pysähtynyt "Kellon ja Pullon" majataloon, joka oli Compiègnen paras, ja sitten ratsastanut edelleen, sanoen aikovansa yöpyä Noyonissa.
"Olkaamme mekin yötä Noyonissa", sanoi Raoul.
"Monsieur", esteli Olivain kunnioittavasti, "sallikaa minun huomauttaa, että me jo aamupäivällä olemme varsin suuresti rasittaneet hevosiamme. Luullakseni olisi parasta jäädä tänne yöksi ja aamulla varhain jatkaa matkaa. Kahdeksantoista lieuen taival riittää ensimmäiseksi päivämatkaksi."
"Kreivi de la Fère haluaa, että kiirehdin", vastasi Raoul, "ehtiäkseni prinssin luo jo neljännen päivän aamuna. Ratsastakaamme senvuoksi Noyoniin asti; siitä tulee yhtä pitkä päivämatka kuin rientäessämme Bloisista Pariisiin. Saavumme sinne kello kahdeksan. Hevoset saavat levätä koko yön, ja kello viisi aamulla lähdemme taas taipaleelle."
Olivain ei uskaltanut vastustaa tätä päätöstä, mutta hän seurasi nurkuen.
"Mennään vain, mennään!" mutisi hän hampaittensa raosta; "tuhlatkaa pois voimanne ensimmäisenä päivänä. Huomenna ei lyhenekään taival kahdellakymmenellä lieuellä, vaan kymmenellä, ylihuomenna riittää viisi, ja kolmen päivän päästä makaatte vuoteen omana. Silloin kyllä lepäätte. Kaikki nuoret ihmiset ovat oikeita pöyhkyreitä."
Kyllä näkee, ettei Olivain ollut kasvanut Planchetin ja Grimaudin koulussa.
Raoul tunsi todellakin väsymystä, mutta hän tahtoi koetella voimiaan; Atoksen periaatteiden mukaan kasvatettuna oli hän tuhansia kertoja kuullut kreivin puhuvan kahdenkymmenenviiden lieuen päivämatkoista, joten hän ei tahtonut jäädä jälkeen esikuvastaan. D'Artagnan, tuo raudanluja mies, joka tuntui olevan pelkkiä jänterenä ja lihaksia, oli hänessä aina herättänyt suurta ihailua.
Raoul pitkitti senvuoksi ratsastustaan, ja Olivainin vastaväitteistä huolimatta hoputti hän yhä enemmän ja enemmän hevosen vauhtia. Hän seurasi pientä, kaunista sivutietä, joka johti eräälle lautalle ja lyhensi matkaa kokonaisella lieuellä, kuten hänelle oli vakuutettu. Erään mäen päältä hän näki virran piankin edessään. Pikku ryhmä ratsastajia näkyi rannalla, valmiina siirtymään lautalle. Raoul ei epäillyt, että siellä oli aatelismies ja tämän seuralainen; hän huusi, mutta oli vielä liian etäällä saadakseen ääntänsä kuuluviin. Vaikka hevonen olikin uuvuksissa, pani Raoul sen laukkaamaan, mutta tiellä oli notko, ja pian menetti hän matkustavaiset näkyvistään. Kun hän pääsi uuden mäen päälle, oli lautta lähtenyt rannasta ja solui nyt toista kohti.
Huomatessaan, ettei hän voinut ehtiä lautalle samalla kertaa kun matkustavaiset, pysähtyi Raoul odottamaan Olivainia.
Samassa kuului kirkaus, joka tuntui tulevan virralta. Raoul kääntyi sinne päin ja huudahti, varjostaessaan silmiään, joita huikaisivat laskeutuvan auringon säteet:
"Olivaïn, mitä näenkään tuolla alhaalla?"
Uusi kirkaisu kuului, vielä vihlovampi kuin edellinen.
"Voi, monsieur", vastasi Olivain, "lauttaköysi on katkennut, ja lautta painuu virran vietäväksi. Mutta mitä onkaan vedessä? Se liikkuu."
"Niin, epäilemättä", huudahti Raoul, suunnaten katseensa sille kohdalle virtaa, mistä vedenpinta oli häikäisevän auringon loisteessa, "siellä on hevonen ja ratsastaja."
"Ne vajoavat!" huusi Olivain vuorostaan.
Niin oli tosiaan asian laita; Raoulkin varmistui siitä, että onnettomuus oli tapahtunut ja että ihminen oli hukkumaisillaan. Hän hellitti ohjaksia ja iski kannukset hevosen kupeisiin; kivun kiristämänä ja tuntien vapautuneensa pidätyksestä elukka hyppäsi aidakkeen yli, joka ympäröi laituria, ja syöksyi veteen, loiskauttaen ympärilleen vaahtoavia laineita.
"Voi, monsieur!" hätäili Olivain; "hyvä Jumala, mitä teettekään?"
Raoul ohjasi hevostaan tapaturman tavoittamaa kohti, jonka asema oli arveluttava. Kasvaneena Loire-virran rannoilla oli nuorukainen melkeinpä sen aalloilla tuuditeltu, satoja kertoja oli hän kulkenut virran poikki ratsain ja tuhansia kertoja uinut sen yli. Pitäen silmällä kreivin tulevaista sotilasuraa oli Atos tahtonut totuttaa häntä sellaisiin koetuksiin.
"Taivaan tähden!" huusi Olivain epätoivoissaan, "mitä sanoisikaan kreivi, jos näkisi teidät nyt?"
"Kreivi tekisi kuten minäkin", vastasi Raoul, kiivaasti hoputtaessaan hevostaan.
"Mutta minä, minä!" valitteli Olivain kalpeana ja epätoivoisena ratsastellessaan pitkin rantaa; "kuinka pääsen minä yli?"
"Hyppää, pelkuri!" huusi Raoul, hevosen uidessa eteenpäin.
Sitten hän sanoi vieraalle, joka kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä taisteli kaikin voimin pysytelläkseen pinnalla:
"Rohkeutta, monsieur, rohkeutta, täältä tulee apua!"
Olivain ratsasti eteenpäin, peräytyi, pakotti hevosen kohoamaan takajaloilleen ja antoi sen taas kääntyä takaisin; häpeän ahdistamana karautti hänkin viimein veteen, mutta hoki samalla:
"Minä kuolen, me olemme tuhon omia!"
Sillävälin etääntyi lautta nopeasti virran kuljettamana, ja sen mukana ajelehtivain huudot kajahtelivat hätäisinä.
Harmaapäinen mies oli heittäytynyt lautalta virtaan ja ui kaikin voimin hukkuvaa kohti; mutta matka edistyi hitaasti, sillä hänen oli rynnistettävä vastavirtaan.
Raoul pitkitti kulkuansa ja silminnähtävästi läheni päämääräänsä, mutta sekä hevonen että ratsastaja, joita hän ei ollut päästänyt näkyvistään, vajosivat yhä enemmän ja enemmän. Hevosella oli vain sieraimet veden pinnan yläpuolella, ratsastaja oli päästänyt ohjakset ponnistellessaan, kohotti kätensä ja antoi päänsä painua taaksepäin. Hetki vielä, niin kaikki olisi ollut lopussa.
"Rohkeutta!" huusi Raoul, "rohkeutta!"
"Myöhäistä!" mutisi nuori mies, "myöhäistä jo!"
Vesi nousi jo yli hänen päänsä ja tukehdutti äänen.
Raoul heittäysi hevosensa selästä ja jätti sen oman onnensa nojaan. Kolmella tai neljällä uintiliikkeellä hän pääsi aivan lähelle aatelismiestä. Heti tarttui hän hevosen päitsiin ja kohotti sen pään veden pinnalle; hevonen hengitti vapaammin ja ponnisti kaksinkertaisesti, kuin olisi se käsittänyt, että apu oli saapunut. Samassa sieppasi Raoul nuorta miestä toisesta kädestä ja vei sen hevosenharjalle, johon tämä tarttui kiinni hukkuvan lujalla kouraisulla. Varmana siitä, ettei ratsastaja hellittäisi otettaan, puuhaili Raoul nyt vain hevosen kanssa, jota hän alkoi ohjata vastakkaiselle rannalle, auttaen eläintä veden halkomisella ja koettaen elvyttää sitä maiskutuksilla.