Aunayn toiselle puolelle tultuaan sai armeija näkyviinsä Lensin. Pari kolme taloa paloi, ja soturien korviin tunkeusi kumeata kohua, joka ilmaisi väkirynnäköllä vallatun kaupungin kuolonvoihketta.
Prinssi osoitti kullekin paikan. Marski de Grammontin piti komentaa vasenta siipeä ja nojautua Méricourtiin, Châtillonin herttua johti keskustaa, ja oikean siiven etunenässä seisoi prinssi Aunayn edustalla. Seuraavan päivän taistelujärjestyksen piti olla sama kuin armeijan edellisenä iltana omaksuma asento. Kunkin tuli herätessään olla sillä alalla, missä hän oli saanut määräyksen toimia.
Järjestely tapahtui mitä hiljaisimmin ja täsmällisimmin. Kello kymmenen illalla oli jokainen asettuneena paikalleen. Puoli yhdeltätoista tarkasti prinssi asemat ja antoi määräyksensä seuraavaa päivää varten.
Päälliköt olivat ennen kaikkea saaneet tehtäväkseen pitää varmaa huolta siitä, että soturit tarkoin noudattivat kolmea ohjetta. Ensiksikin piti eri osastojen huolellisesti tarkata toistensa marssijärjestystä, jotta ratsuväki ja jalkaväki saattoivat pysytellä samassa rintamassa, säilyttäen yhtä suuria aukkoja välissään.
Toiseksi oli hyökkäys aloitettava vain käyden.
Kolmanneksi oli vihollisen annettava ampua ensin.
Prinssi uskoi kreivi de Guichen hänen isänsä huostaan ja piti de Bragelonnen luonansa; mutta nuoret miehet pyysivät saada viettää yön yhdessä, ja se myönnettiin heille.
Ystävyksille pystytettiin teltta ihan lähelle marskin makuusijaa. Vaikka päivä oli ollut väsyttävä, ei kumpainenkaan tuntenut nukkumisen tarvetta.
Sitäpaitsi on taistelun aattoilta vanhoillekin sotureille vakava ja juhlallinen; mitä sitten näille kahdelle nuorukaiselle, jotka nyt olivat ensi kertaa joutumassa esiintymään tuollaisessa hirveässä näytelmässä!
Taistelun aattoiltana ajatellaan tuhansia asioita, jotka unohduksissa oltuaan palajavat silloin mieleen. Taistelun aattoiltana tulee vieraista ihmisistä ystäviämme ja ystävistä veljiämme.
Siten on luonnollista, että jos ihmisellä on sydämensä syvyydessä joku hellempi tunne, tämä silloin kohoaa korkeimpaan innostukseen.
Luultavasti koki kumpainenkin noista nuorista miehistä jotakin sellaista mielenliikutusta, sillä tovin kuluttua istuutui kumpainenkin eri soppeen telttaa ja alkoi kirjoittaa polveansa vasten.
Kirjeistä tuli pitkät; postiarkin neljä sivua täyttyivät vähitellen hienoilla ja tiheillä kirjaimilla. Tuolloin tällöin katsahtivat nuoret miehet toisiinsa hymyillen. He ymmärsivät toisiansa mitään virkkamatta; nämä kaksi henkevää ja keskenään myötätuntoista luonnetta haastoivat toisilleen sanojen välityksettä.
Kun kirjeet olivat valmiit, pani kumpainenkin omansa kaksinkertaiseen koteloon, niin että kukaan ei voinut lukea osoitetta, ennen kuin ulkokuori oli reväisty pois. Sitten he lähestyivät toisiansa ja vaihtoivat kirjeensä hymyhuulin.
"Jos joku onnettomuus sattuu minulle…" virkahti de Bragelonne.
"Jos kaadun…" sanoi de Guiche.
"Ole huoletta", takasivat molemmat.
He syleilivät toisiansa kuin veljekset, kääriytyivät viittoihinsa ja vaipuivat siihen keveään ja mieluisaan uneen, joka on suotu linnuille, kukkasille ja lapsille.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Päivällinen entiseen aikaan
Entisten muskettisoturien toinen kohtaus ei ollut yhtä jäykkämuotoinen ja uhkaava kuin edellinen. Atoksen ainiaan ilmenevä älyllinen ylemmyys tajusi, että pöytä oli nopein ja täydellisin yhteenliittäjä, ja juuri kun hänen ystävänsä pelkäilivät hänen arvokkuuttansa ja kohtuullisuuttansa eivätkä rohjenneet muistuttaa mieliin muinaisia joko Pomme du Pinissä tai Parpaillotissa nautittuja hyviä päivällisiänsä, ehdotti hän itse, että he istuutuisivat kunnollisesti varustetun pöydän ääreen ja ilman mitään pakkoa seuraisivat kukin taipumuksiansa ja tapojansa, jollainen vapaus oli pitänyt voimassa heidän hyvää sopuansa entiseen aikaan ja antanut heille eroittamattomien nimen.
Esitys miellytti kaikkia ja olletikin d'Artagnania. Tämä halusi hartaasti tavata uudestaan sitä hyvää sävyä ja rattoisuutta, joka oli vallinnut heidän nuoruutensa seurustelussa, sillä hänen hilpeä ja herkkä mielensä oli jo kauan saanut varsin riittämätöntä tyydytystä, kehnoa ravintoa, kuten hän itse lausui. Parooniksi pyrkivää Portosta ihastutti tämä tilaisuus saada Atoksen ja Aramiin seurassa tutkia hienon maailman esiintymistapoja. Aramis tahtoi d'Artagnanin ja Portoksen välityksellä kuulustaa tietoja Palais-Royalista ja kaikkien mahdollisuuksien varalle säilyttää puolellaan nämä niin uskolliset ystävät, jotka olivat vanhaan aikaan tukeneet hänen kiistojaan rivakoilla ja voittamattomilla miekoillaan.
Atos sitävastoin oli ainoa, jolla ei ollut mitään odotettavaa eikä saatavaa toisilta; häntä johtivat ainoastaan jalot vaikuttimet ja puhdas ystävyys.
Sovittiin siis, että kukin jättäisi kumppaneille tarkan osoitteensa ja että he jonkun ystävyksen tarvitessa tapaisivat toisensa erään kuuluisan ravintolanisännän luona Rue de la Monnaien varrella, l'Ermitage-nimisessä majatalossa. Ensimmäinen kohtaus määrättiin seuraavaksi keskiviikoksi täsmälleen kello kahdeksalta illalla.
Sinä päivänä saapuivatkin nuo neljä ystävystä säntillisesti määräaikana, kukin omalta taholtaan. Portos oli koetellut uutta hevosta, d'Artagnan tuli vartiovuorolta Louvresta, Aramis oli käynyt ripittämässä erästä naisholhottiansa lähitienoolla, ja Guénégaud-kadun varrelle majoittuneella Atoksella oli vain pikku matka kohtauspaikalle. He hämmästyivätkin sen vuoksi, kun osuivat yhteen l'Ermitagen portilla, Atos tullen Pont-Neufilta, Portos Roule-kadulta, d'Artagnan Rue des Fossés-Saint-Germain-l'Auxerroisilta ja Aramis Béthisykadulta.
Ystävysten ensimmäiset lauselmat olivat hiukan väkinäisiä juuri sen teennäisen herttaisuuden johdosta, jota kukin tavoitteli sävyssään ja käyttäytymisessään; aterioiminen alkoi sentähden hieman jäykästi. Näytti siltä, että d'Artagnan pakottausi nauramaan, Atos juomaan, Aramis kertoilemaan ja Portos vaikenemaan. Atos huomasi tämän hämillisyyden ja tilasi neljä pulloa samppanjaa, nopeasti häivyttääkseen sen.
Gascognelaisen katsanto kirkastui, ja Portoksen otsarypyt silisivät käskystä, jonka Atos antoi tyynesti kuten tavallista.
Aramis kummastui. Hän ei ainoastaan tiennyt, että Atos ei enää junnut, vaan myöskin, että kreivissä herätti viini inhoakin.
Tämä ihmetys lisääntyi, kun hän näki Atoksen täyttävän lasinsa ihan reunoja myöten ja tyhjentävän sen yhtä innostuneesti kuin entiseenkin aikaan. D'Artagnan täytti ja tyhjensi myös heti omansa. Portos ja Aramis kilistivät laseja keskenään. Tuossa tuokiossa olivat nuo neljä pulloa tyhjentyneet. Olisi voinut luulla, että vierailla oli kiire huuhtoa salatut ajatuksensa alas.
Hetkisen kuluttua olikin tämä oivallinen keino hälventänyt vähäisimmänkin sumun, mitä vielä oli saattanut jäädä heidän sydämensä pohjukkoihin. Ystävykset alkoivat haastella äänekkäämmin, puuttuvat kursailematta toistensa puheisiin ja heittäysivät kukin pöydän ääressä mieliasentoonsa. Ja pianpa Aramis – ihmeellistä sanoa – avasi kaksi nauhasolmua ihokkaastaan; sen nähdessään Portos purki auki kaikki omansa.
Heidän entiset tappelunsa, pitkät matkansa, saamansa ja antamansa miekaniskut olivat ensimmäisinä puheenaineina. Sitten siirryttiin tarinoimaan niistä salaisista kamppailuista, joita he olivat kestäneet nyt suureksi kardinaaliksi nimitettyä mahtimiestä vastaan.
"Kautta kunniani", sanoi Aramis nauraen, "emmeköhän jo olekin kylliksi kiitelleet vainajia; panetelkaamme nyt hiukan eläviä. Mieleni tekisi puhua pikkuisen pahaa Mazarinista. Onko se sallittua?"
"Aina", myöntyi d'Artagnan, purskahtaen nauruun, "aina; kerrohan juttusi, ja jos se on hyvä, niin taputan käsiäni."
"Muuan kuuluisa ruhtinas", kertoi Aramis, "jonka kanssa Mazarin halusi päästä väleihin, sai jälkimmäiseltä kehoituksen lähettää hänelle kirjallisesti ehdot, joiden pohjalla hän myöntyisi suomaan kardinaalille kunnian seurustella hänen kanssaan. Ruhtinas oli vastahakoinen rupeamaan tekemisiin sellaisen myyrän kanssa; hän laati kuitenkin, vaikka varsin väkinäisesti, pyydetyn kirjoitelman ja lähetti sen hänelle. Tässä luettelossa oli kolme ehtoa, jotka eivät miellyttäneet Mazarinia; siksi hän tiedusti ruhtinaalta, eikö tämä kymmenentuhannen écun korvausta vastaan luopuisi niistä."
"Ha, ha, ha!" huudahtivat kuulijat, "sepä ei ollut kallista, – hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni sanoistaan. Mitä teki ruhtinas?"
"Ruhtinas lähetti heti viisikymmentätuhatta livreä Mazarinille ja pyysi häntä olemaan enää koskaan kirjoittamatta hänelle; lisäksi tarjosi hän tälle kaksikymmentätuhatta livreä, jos hän sitoutuisi pidättymään enää koskaan puhuttelemastakaan ruhtinasta."
"Mitä teki Mazarin?"
"Hän kai pahastui?" arveli Atos.
"Ruoskitti varmaankin sanansaattajan?" oletti Portos.
"Hän arvattavasti otti vastaan rahat?" virkkoi d'Artagnan.
"Sinä arvasit oikein, d'Artagnan", sanoi Aramis.
Kaikki remahtivat nauramaan niin jyrisevästi, että isäntä ilmestyi paikalle ja kysyi, tarvitsivatko herrat mitään.
Hän luuli seurueen joutuneen käsirysyyn.
Vihdoin vaimeni heidän iloisuutensa.
"Saako letkauttaa herra de Beaufortia?" kysyi d'Artagnan; "minulla on siihen hyvä halu."
"Kyllä, puhu pois", vastasi Aramis. Hän tunsi perinpohjin tuon älykkään ja reippaan gascognelaisen luonteen, joka ei koskaan perääntynyt askeltakaan, liikkuipa hän millä maaperällä tahansa.
"Entä sinä, Atos?" kysyi d'Artagnan.
"Vannon aateliskunniani nimessä, että me nauramme, jos kaskusi on hauska", vastasi Atos.
"Aloitan siis", sanoi d'Artagnan. "Herra de Beaufort puheli kerran erään monsieur le princen ystävän kanssa ja sanoi tälle, että hän oli Mazarinin ensimmäisten parlamenttiriitojen johdosta joutunut kiistaan herra de Chavignyn kanssa, ja huomatessaan tämän olevan uuden kardinaalin miehiä hän oli kelpo lailla suominut herra de Chavignyä, koska hän monestakin syystä piti arvossa edellistä kardinaalia.
"Mainittu ystävä tunsi herra de Beaufortin hyvin kuumaveriseksi eikä suurestikaan ihmetellyt tapausta, mutta meni heti kertomaan sen hänen korkeudelleen prinssille. Asia tuli yleiseen tunnetuksi, ja tuttavat alkoivat syrjiä herra de Chavignyä. Tämä koetti saada selitystä kylmäkiskoisuuteen, jota hänelle yleisesti osoitettiin. Sen aihetta epäröitiin ilmaista hänelle: viimein rohkeni kuitenkin joku huomauttaa kaikkien kummastelevan, että hän oli antanut herra de Beaufortin suomia itseänsä, vaikka tämä kyllä olikin prinssi.
"'Kuka sanoo, että prinssi on suominut minua?' kysyi de Chavigny.
"'Prinssi itse', vastasi ystävä.
"Huhun lähdettä tutkitaan, ja saadaan selko henkilöstä, jolle prinssi on väitteensä lausunut. Kunniansa kautta kehoitettuna puhumaan totta hän toistaa ja vahvistaa sen.
"Epätoivoisena tuollaisesta panettelusta, josta hän ei mitään käsittänyt, selitti de Chavigny ystävilleen tahtovansa mieluummin kuolla kuin sietää sellaista häväistystä. Niinpä hän lähetti kaksi todistajaa kysymään prinssiltä, oliko hän todellakin sanonut suomineensa herra de Chavignyä.
"'Kyllä, sen olen sanonut, ja sanassani pysyn', vastasi prinssi, 'sillä se on silkkaa totta'.
"'Monseigneur', vastasi silloin toinen de Chavignyn sekundanteista, 'sallikaa minun sanoa teidän korkeudellenne, että aatelismiehelle annettu kuritus halventaa yhtä suuresti antajaa kuin saajaakin. Kuningas Ludvig kolmastoista ei tahtonut ottaa kamaripalvelijoita säätyläisperheistä, ollakseen oikeutettu tarpeen tullen ojentamaan heitä ruumiillisella rangaistuksella.'
"'Mutta', kysyi herra de Beaufort ihmeissään, 'kuka tässä onkaan saanut kuritusta ja kuka puhuu ruumiillisesta rangaistuksesta?'
"'Te, monseigneur, joka väitätte ruoskineenne…'
"'Ketä?'
"'Herra de Chavignyä.'
"'Minäkö?'
"'Ettekö te ole suominut herra de Chavignyä, ainakin omien sanojenne mukaan, monseigneur?'
"'Kyllä.'
"'No niin, hän kieltää sen.'
"'Onko se mahdollista?' kummeksui prinssi. 'Ja kuitenkin olen suominut häntä oikein kunnollisesti. Omat sanani kuuluivat näin', selitti herra de Beaufort niin arvokkaasti kuin tiedätte hänen parhaimmillaan kykenevän:
" – Hyvä Chavigny, on kovin väärin, että annatte kannatusta sellaiselle mokomalle kuin tuolle Mazarinille.
"'Voi, monseigneur', huudahti toinen sekundantti, 'nyt ymmärrän! Te tahdoitte sanoa soimanneenne häntä.'
"'Soimannut tai suominut, onko tuossa nyt erikoisempaa eroa? tuumi prinssi. 'Eikö se ole samaa? Kylläpä totisesti ovat sanaseppämme kovin tyystiä jokaisesta äänestä!'"
Tämä herra de Beaufortin kieliopillinen hairahdus herätti paljon naurua; sellaiset prinssin kompastukset alkoivatkin tulla puheenparsiksi. Nyt sovittiin, että puoluehenki oli tästälähtein ainiaaksi kielletty näistä ystävällisistä kohtauksista, – d'Artagnanin ja Portoksen piti saada lasketella leikkiä prinsseistä sillä ehdolla, että Atos ja Aramis saisivat suomia Mazarinia.
"Totta tosiaan", huomautti d'Artagnan molemmille ystävilleen, "syytä onkin teillä kantaa kaunaa Mazarinia kohtaan, sillä vakuutanpa, että hän puolestaan ei suinkaan ajattele teille hyvää."
"Niinkö?" virkkoi Atos. "Jos luulisin, että se lurjus tuntee nimeni, niin ottaisin toisen, jottei minulla arveltaisi olevan mitään tuttavuutta hänen kanssaan."
"Hän ei tunne sinua niineltäsi, mutta hän on kuullut urotöistäsi. Hän tietää kahden aatelismiehen erikoisesti auttaneen herra de Beaufortin pakoa, ja heitä nyt innokkaasti tavoituttaakin kiinni."
"Kenen välityksellä?"
"Minun."
"Mitä! Sinullako se on toimena?"
"Niin, tänä aamunakin hän kutsutti minut luoksensa ja kysyi oliko minulla mitään tietoja."
"Niistä kahdesta aatelismiehestä?"
"Niin."
"Ja mitä vastasit hänelle?"
"Että minä en ollut vielä kuullut heistä, mutta sanoin aikovani syödä päivällistä kahden henkilön kanssa, jotka kenties voivat antaa minulle tietoja."
"Niinkö vastasit hänelle?" sanoi Portos, ja hänen leveille kasvoilleen levittäysi järeä hymy äärestä toiseen. "Hyvä! Ja sinä et säiky, Atos?"
"En", vastasi tämä, "Mazarinin vaanimista en pelkää."
"Sinäkö pelkäisit?" virkkoi Aramis. "Pelkäätkö siis mitään?"
"En ainakaan minkään nykyisen takia, se on kyllä totta."
"Menneisyydenkö siis?" kysyi Portos.
"Menneisyys on toista", vastasi Atos huoaten; "menneen ja tulevaisen takia."
"Oletko kenties peloissasi nuoren Raoulin tähden?" tiedusti Aramis.
"Kah", sanoi d'Artagnan, "mies ei koskaan kaadu ensimmäisessä taistelussaan."
"Eikä toisessakaan", lisäsi Aramis.
"Ei vielä kolmannessakaan", täydensi Portos. "Ja surmattunakin tulee kummitelleeksi uudestaan jalkeilla; todistuksena siitä olemme nyt täällä."
"Ei", lausui Atos, "ei minulle myöskään Raoul tuota huolia, sillä minä toivon hänen käyttäytyvän kuten aatelismies, ja jos hän kaatuu, niin se tapahtuu kunniakkaasti. Mutta katsokaas, jos hänelle se onnettomuus sattuisi, niin…"
Atos pyyhkäisi kalpeata otsaansa kädellään.
"No?" kysyi Aramis.
"Silloin minä pitäisin tätä onnettomuutta sovintouhrina."
"Ahaa", tokaisi d'Artagnan, "kyllä ymmärrän, mitä tahdot sanoa."
"Minä myös", puuttui puheeseen Aramis; "mutta älähän huoli ajatella sitä asiaa, Atos, – mennyttä ei kutsu takaisin."
"Minä puolestani en käsitä", sanoi Portos.
"Armentièresin tapaus", valaisi d'Artagnan hiljaa.
"Armentièresin tapaus?" kummasteli Portos. "Mylady…"
"Kas", vastasi Portos, "se on totta, olin unohtanut."
Atos tähtäsi häneen syvän katseensa.
"Sen olit sinä unohtanut, Portos?" hän sanoi.
"Niin, toden totta!" vakuutti Portos. "Siitä on niin pitkä aika."
"Se asia ei siis paina omaatuntoasi?"
"Ei, ei lainkaan", vastasi Portos.
"Entä sinun Aramis?"
"Ajattelen sitä toisinaan", ilmoitti tämä, "sellaisena omantunnonkysymyksenä, joka mitä parhaiten soveltuu tutkisteltavaksi."
"Ja sinun, d'Artagnan?"
"Minä puolestani tunnustan, että tuota kamalaa aikaa ajatellessani en muistele muuta kuin rouva Bonacieux-paran kuolemaa. Niin", jupisi hän, "olen usein tuntenut karvasta surua uhrin tähden, vaan en milloinkaan tunnonvaivoja murhaajattaren kohtalosta."
Atos pudisti epäilevästi päätänsä.
"Sinun tulee oivaltaa", haastoi Aramis, "että jos hyväksytään todeksi jumalallisen oikeuden olemassaolo ja sen sekaantuminen maailman tapahtumiin, niin tuo nainenhan sai rangaistuksensa Jumalan tahdosta. Me olimme välikappaleina, siinä kaikki."
"Entä vapaa tahto, Aramis?"
"Mitä tekee tuomari? Hänelläkin on vapaa tahtonsa, ja hän tuomitsee pelotta. Mitä tekee pyöveli? Hän vallitsee käsivarttansa, ja kuitenkin hän mestaa tunnonvaivoitta."
"Pyöveli…" mutisi Atos; näkyi, että hän kiintyi siihen muistoon.
"Hirveätä se kyllä on", puheli d'Artagnan; "mutta kun otan huomioon, että me olemme surmanneet englantilaisia, La Rochellen asukkaita, espanjalaisia, vieläpä ranskalaisia, jotka eivät ole milloinkaan tehneet meille muuta pahaa kuin että ovat tähdänneet meihin ja ampuneet ohi, tai tuottaneet meille muuta vahinkoa kuin että ovat mitelleet miekkoja kanssamme eivätkä ole kyenneet väistämään kyllin nopeasti, silloin minäkin totisesti pidän puolustettavana osallisuuteni sen naisen kuolemaan."
"Minä", tokaisi Portos, "näen nyt jälleen, – sitten kun sinä, Atos muistutit sitä minulle, – koko kohtauksen edessäni niinkuin olisin itse paikalla. Mylady istui, missä nyt sinä" – Atos kalpeni – "minulla oli d'Artagnanin nykyinen sija, – kupeellani oli miekka terävä kuin damaskolainen säilä, – senhän muistanetkin, Aramis, sillä sinä nimitit sitä Balizardeksi? No niin, vannon teille kaikille kolmelle, että jollei Béthunen pyöveli olisi ollut siellä… Béthunestahan hänet tuotiin? … niin, hitto, Béthunesta varmastikin! … olisin minä katkaissut kaulan siltä pahantekijältä katumatta, vieläpä vaikka minun olisi täytynyt katuakin. Hän oli kunnoton nainen."
"Mitä muuten hyödyttääkään hautoa tuota kaikkea?" sanoi Aramis huolettomaan järkeilevään tapaansa, jonka hän oli omaksunut tultuansa kirkon mieheksi ja jossa oli paljon enemmän epäuskoisuutta kuin kristillisyyttä. "Tehty kuin tehty. Kuolemamme hetkellä esiintyy se toimenpide ripissämme, ja Jumala tuomitsee paremmin kuin me, oliko se rikos, virhe vai ansiokas teko. Katuisinko? En millään muotoa. Kautta kunniani ja pyhän ristin, minua kaduttaa ainoastaan se, että hän oli nainen!"
"Viihdyttävintä tässä kaikessa on se, että menneisyys ei ole jättänyt mitään jälkiä", huomautti d'Artagnan.
"Hänellä oli poika", muistutti Atos.
"Niin, sen kyllä tiedän", vastasi d'Artagnan, "ja sinä sen minulle sanoitkin; mutta kuka tietää, miten hänen on käynyt? Käärmeen heittäessä henkensä kuolee sen sikiökin. Luuletko, että hänen setänsä, Winter, on ottanut kasvattaakseen mokomaa kyynpoikasta? Winter on kyllä tuominnut pojan kuten äidinkin."
"Voi silloin Winteriä!" sanoi Atos, "lapsi ei ollut mitään pahaa tehnyt."
"Hiisi minut periköön, ellei se lapsi ole kuollut!" vannoi Portos.
"Siinä kelvottomassa maassa on niin turkasen sumuista, ainakin mikäli d'Artagnan väittää…"
Samassa kun tämä Portoksen johtopäätös olisi kenties saanut palautetuksi hilpeyden kaikille noille enemmän tai vähemmän synkistyneille kasvoille, kuului portailta askelten kopinaa, ja ovelle koputettiin.
"Sisälle", sanoi Atos.
"Messieurs", ilmoitti isäntä, "muuan mies, jolla on hyvin kiire, pyytää saada puhutella erästä teistä."
"Ketä?" kysyivät ystävykset.
"Kreivi de la Fèreä."
"Se olen minä", vastasi Atos. "Mikä se mies on nimeltään?"
"Grimaud."
"Mitä!" huudahti Atos kalveten; "jo palannut? Mitä onkaan siis tapahtunut Bragelonnelle!"
"Tulkoon hän sisälle", sanoi d'Artagnan, "tulkoon sisälle."
Grimaud oli jo noussut portaat ja odotti ulkopuolella; hän ryntäsi nyt huoneeseen ja antoi isännälle merkin poistua.
Isäntä sulki jälleen oven, ystävykset jäivät jännittyneeseen odotukseen. Grimaudin mielenkuohu, hänen kalpeutensa, kasvojen hiestyminen, vaatteitten pölyisyys – kaikki ilmaisi, että hänellä oli joku tärkeä ja kamala viesti.
"Messieurs", hän sanoi, "sillä naisella oli lapsi, – lapsesta on tullut mies; naarastiikerillä oli penikka, – tiikeri on jäljillä. Se etsii teitä, pitäkää varanne!"
Atos katsoi ystäviinsä raskasmielisesti hymyillen. Portos hapuili kupeeltaan miekkaa, joka riippui seinällä, Aramis tempasi veitsen ja d'Artagnan kavahti seisaalle.
"Mitä tarkoitat, Grimaud?" huudahti viimeksimainittu.
"Että myladyn poika on lähtenyt Englannista, – että hän on Ranskassa, tulossa Pariisiin, jollei hän jo olekin täällä."
"Perhana, oletko varma siitä?" kysyi Portos.
"Varma olen", vakuutti Grimaud.
Ilmoitusta seurasi pitkällinen äänettömyys. Grimaud oli niin hengästynyt ja uuvuksissa, että hän vaipui tuolille.
Atos täytti lasillisen samppanjaa ja vei hänelle.
"No, olkoon niinkin", tuumi d'Artagnan, "jos hän elääkin ja tulee
Pariisiin, niin me olemme pahempaakin kohdanneet. Tulkoon vain."
"Niin", matki Portos, luoden hyväilevän katseen seinälle ripustamaansa miekkaan, "me odotamme häntä; tulkoon vain!"
"Hänhän muuten onkin pelkkä lapsukainen", huomautti Aramis.
Grimaud nousi.
"Lapsukainen!" hän toisti; "tiedättekö, mitä se lapsukainen on tehnyt? Munkiksi pukeutuneena sai hän ilmi koko jutun, ripittäessään Béthunen pyöveliä, ja kun tämä oli ilmaissut hänelle kaikki, survaisi hän synninpäästöksi tämän tikarin ripitettävänsä sydämeen. Katsokaa, se on vielä punainen ja kostea verestä, sillä siitä ei ole kolmeakaankymmentä tuntia, kun se vedettiin haavasta."
Grimaud heitti pöydälle tikarin, jonka munkki oli jättänyt pyövelin haavaan.
D'Artagnan, Portos ja Aramis kavahtivat liikkeelle ja riensivät saman tunteen ajamina käsiksi miekkoihinsa.
Atos yksinään istui paikallaan, tyynenä ja mietteissään.
"Ja sinä sanot, että hän on pukeutunut munkiksi, Grimaud?"
"Niin, augustinilaismunkiksi."
"Minkä näköinen hän on?"
"Hän on minun mittaiseni, mikäli ravintolanisäntä kertoi, – laiha, kelmeä, silmät vaaleansiniset ja tukka keltainen."
"Eihän hän lienee nähnyt Raoulia?" kysyi Atos.
"Päinvastoin, he ovat tavanneet toisensa; juuri varakreivi itse vei hänet kuolinvuoteen ääreen."
Atos nousi seisaalle sanaakaan virkkamatta ja meni hänkin vuorostaan ottamaan miekkansa.
"Hm, messieurs", sanoi d'Artagnan yrittäen nauraa, "tiedättekös, me käyttäydymme raukkojen lailla! Me neljä miestä, jotka olemme silmää räväyttämättä pitäneet puoliamme kokonaisia armeijoita vastaan, me vapisemme nyt lapsen takia!"
"Niin", väitti Atos, "mutta se lapsi tulee Jumalan nimessä."
Ja he kiirehtivät pois ravintolasta.