NELJÄSKYMMENES LUKU
Mazarin ja madame Henriette
Kardinaali nousi seisaalle ja riensi vastaanottamaan Englannin kuningatarta. Hän tuli tätä vastaan puolivälissä lehteriä, joka oli lähinnä työhuonetta.
Hän osoitti sitä suurempaa kunnioitusta tätä saattueetonta ja loistotonta kuningatarta kohtaan, kun tiesi todella olleensa moitittavan itara ja sydämetön maanpakolaisen kohtelussa.
Mutta rukoilevat voivat antaa kasvoilleen kaikkinaisia ilmeitä: Henrik
IV: n tytär hymyili lähestyessään miestä, jota hän vihasi ja halveksi.
– Kas, – tuumi Mazarin itsekseen, – onpa hän omaksunut herttaisen sävyn! Tuleekohan hän lainaamaan minulta rahaa?
Hän loi levottoman silmäyksen kassakirstunsa kanteen ja käänsi sisäänpäin sormukseensa kiinnitetyn komean timantin loisteellaan kohdistamasta huomiota hänen käteensä, joka muuten oli hyvin valkoinen ja siro. Valitettavasti ei tällä korulla ollut samaa ominaisuutta kuin Gygeksen sormuksella, joka teki omistajansa näkymättömäksi, kun sitä kierrettiin.
Mazarin olisi mielellään ollut näkymättömissä tällä hetkellä, sillä hän arvasi, että madame Henriette tuli pyytämään häneltä jotakin; kun kuningatar, jota hän oli siten kohdellut, näyttäysi katsannoltaan hymyilevänä eikä uhkaavana, silloin tuli hän varmasti anojana.
"Herra kardinaali", lausui korkea vieras, "aioin ensin puhua kälyni, kuningattaren, kanssa asiasta, joka on toimittanut minut luoksenne, mutta tulin ajatelleeksi, että valtiolliset kysymykset oikeastaan kuuluvat miehille."
"Madame", vastasi Mazarin, "olkaa vakuutettu siitä, että teidän majesteettinne hämmennyttää minua näin suuren kunnian osoittamisella."
– Hän on kovin kohtelias, – ajatteli kuningatar; – olisikohan hän arvannut aikomukseni?
Nyt oli tultu kardinaalin työhuoneeseen. Hän pyysi kuningatarta istuutumaan, ja tämän asetuttua hänen lepotuoliinsa virkkoi hän:
"Ilmoittakaa nyt käskynne kaikista palvelijoistanne kunnioittavimmalle."
"Voi, monsieur", vastasi kuningatar, "minä olen vieraantunut käskemisestä ja sen sijaan tottunut rukoilemaan. Tulen tännekin rukoilemaan ja pidän itseäni hyvin onnellisena, jos kuulette minua."
"Minä kuuntelen, madame", sanoi Mazarin.
"Herra kardinaali, kysymys on sodasta, jota kuninkaallinen puolisoni käy kapinallisia alamaisiaan vastaan. Ette kenties tiedä, että Englannissa on kansalaissota puhjennut", jatkoi kuningatar synkästi hymyillen, "ja että tätä sotaa tullaan piakkoin käymään vielä ratkaisevammalla tavalla kuin tähän asti."
"Siitä olen ihan tietämätön, madame", vastasi kardinaali, samalla keveästi kohauttaen olkapäitänsä. "Omat levottomuutemme, surullista kyllä, vaativat niin paljon aikaa ja vaivaa sellaiselta heikolta ja kehnolta ministeriltä kuin minä olen!"
"No niin, herra kardinaali", pitkitti kuningatar, "sanon siis teille, että puolisoni, Kaarlo ensimmäinen, on aikeissa antautua ratkaisevaan taisteluun. Jos siinä tulee häviö" – Mazarin liikahti – "niin, kaikki on otettava lukuun … jos siitä tulee tappio, niin hän haluaa paeta Ranskaan ja elää täällä yksityisenä kansalaisena. Mitä te sanotte tästä ehdotuksesta?"
Kardinaali kuunteli kuningatarta kasvojensa ainoankaan väreen ilmaisematta puhujan sanojen vaikutusta; huulilla leikki yhäti sama petollinen ja huoleton hymyily kuin tavallisesti, ja kuningattaren lopetettua hän lausui maireimmalla äänensoinnullaan:
"Luuletteko siis, madame, että Ranska, niin järkkyneenä ja kuohuvana kuin se on nykyhetkellä, voi soveltua valtaistuimelta syöstyn kuninkaan mukavaksi turvapaikaksi? Kruunu ei nytkään ole kovin taattu Ludvig neljännentoista päässä; miten hän siis voisi kestää kaksinkertaista painoa?"
"Se paino ei ole ollut kovinkaan raskas, ainakaan mitä minuun tulee", keskeytti kuningatar tuskallisesti hymyillen, "ja minä en pyydä, että puolisoni hyväksi tehtäisiin enemmän kuin minunkaan. Huomaattehan siis, että me olemme hyvin vaatimattomia kuninkaallisia henkilöitä, monsieur?"
"Teidän asemanne, madame", kiirehti kardinaali vastaamaan, keskeyttääkseen lyhyeen kaikki aavistamansa selitykset, "teidän asemanne on aivan toinen; Henrik neljännen tytär, tuon suuren, ylvään ja kunniakkaan kuninkaan…"
"Mikä ei kuitenkaan estä teitä epäämästä hänen vävyltään vieraanvaraisuutta, niinkö, monsieur? Teidän tulisi kuitenkin muistaa, että tuo suuri ylväs ja kunniakas kuningas maanpakolaisena, jollaiseksi minunkin puolisoni kenties pian joutuu, kerran pyysi apua Englannilta ja että Englanti auttoi häntä; tosin ei kuningatar Elisabet ollut hänen veljentyttärensä."
"Peccato!" virkahti Mazarin tuon selkeän päätelmän typerryttämänä. "Teidän majesteettinne ei ymmärrä minua; te käsitätte väärin aikeeni, luultavasti syystä että minä tulkitsen ajatuksiani niin kehnosti ranskankielellä."
"Puhukaa siis italiankieltä, monsieur; äitimme, kuningatar Maria dei Medici, opetti meille sitä kieltä, ennen kuin teidän edeltäjänne lähetti hänet maanpakoon kuolemaan. Jos suuri, ylväs ja kunniakas Henrik-kuningas, josta juuri puhuitte, kuulee meitä, niin hän varmaankin suuresti ihmettelee teidän ilmaisemaanne suurta ihailua häntä kohtaan, kun samalla osoitatte niin vähäistä sääliä hänen suvulleen."
Hiki herui suurina pisaroina Mazarinin otsalle.
"Se ihailuni on päinvastoin niin suuri ja todellinen, madame", vastasi Mazarin omaksumatta kuningattaren ehdotusta puhekielen muuttamisesta, "että jos kuningas Kaarlo ensimmäinen, jota Jumala kaikilta onnettomuuksilta varjelkoon, saapuisi Ranskaan, tarjoaisin minä hänelle oman taloni, – mutta voi, se olisi hyvin epävarma turvapaikka! Ihmiset sytyttävät vielä tuleen tämän rakennuksen, niinkuin polttivat marski d'Ancren talon. Concino Concini-parka! Hän ei kuitenkaan halunnut mitään muuta kuin Ranskan parasta."
"Niin, monseigneur, kuten tekin", huomautti kuningatar ivallisesti.
Mazarin ei ollut oivaltavinaan oman lauselmansa kaksimielisyyttä ja säälitteli yhä Concino Concinin kohtaloa.
"Mutta sanokaahan siis, herra kardinaali", virkkoi kuningatar kärsimättömästi, "mitä vastaatte minulle?"
"Madame", huudahti Mazarin yhä enemmän liikuttuneena, "salliiko teidän majesteettinne minun antaa teille neuvon? Tietysti, ennenkuin sitä rohkenen, asetan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaikki, mitä teidän majesteettinne voi toivoa minulta."
"Puhukaa, herra kardinaali", vastasi kuningatar; "noin viisaan miehen neuvon täytyy olla hyvä."
"Uskokaa minua, madame, kuninkaan pitää puolustautua viimeiseen asti."
"Sen on hän tehnyt, monsieur, ja kun hän nyt aikoo ryhtyä lopulliseen kamppailuun paljoa vähäisemmin voimin kuin hänen vihollisillaan on käytettävissä, on se todistuksena siitä, että hän ei taivu antautumaan vastarinnatta. Mutta jos hän joutuu tappiolle…?"
"No niin, madame, siinä tapauksessa on neuvonani… Tiedän hyvin, kuinka rohkeata minun on pyrkiä neuvomaan teidän majesteettianne … mutta neuvonani on, että kuninkaan ei sopisi peräytyä valtakunnastaan. Poissaolevat kuninkaat unohtuvat pian; jos hän tulee Ranskaan, niin hänen asiansa on hukassa."
"Mutta", vastasi kuningatar, "jos annatte tämän neuvon ja todellakin tunnette jotakin harrastusta häntä kohtaan, niin lähettäkää hänelle toki hiukan apua – miehiä ja rahaa, sillä minä en voi tehdä enää mitään hänen hyväkseen. Häntä auttaakseni olen myynyt kalleuteni viimeiseen timanttiin asti; tiedätte, ettei minulla enää ole mitään, – tiedätte paremmin kuin kukaan, monsieur. Jos minulla olisi ollut mitään koruja jäljellä, niin olisin niillä ostanut polttopuita, voidakseni nyt kuluneena talvena pitää huonetta lämpimänä itselleni ja tyttärelleni."
"Voi, madame", pahoitteli Mazarin, "teidän majesteettinne ei tiedä, mitä teidän majesteettinne minulta pyytää. Siitä päivästä saakka, jolloin kuninkaan täytyy käyttää vierasta apua päästäkseen jälleen valtaistuimelle, on hän itse tunnustanut, että hänellä ei ole enää mitään apua odotettavana alamaistensa rakkaudelta."
"Asiaan, herra kardinaali", sanoi kuningatar kyllästyneenä seuraamaan kekseliästä valtiomiestä siinä sanojen sokkelossa, johon tämä aina pyrki pujahtamaan, "asiaan! Vastatkaa minulle myöntäen tai kieltäen! Jos kuningas pysyy päätöksessään jäädä Englantiin, niin lähetättekö hänelle silloin hiukan apua? Jos hän tulee Ranskaan, niin suotteko hänelle silloin vieraanvaraisuutta?"
"Madame", vastasi kardinaali mitä suurinta vilpittömyyttä teeskennellen, "toivon saavani teidän majesteettinne vakuutetuksi siitä, kuinka suuresti harrastan asiaanne ja kuinka hartaasti haluan noudattaa toivomuksianne hankkeessa, joka on teille niin rakas; sitten ei teidän majesteettinne toivoakseni epäile intoani teidän palvelemisessanne."
Kuningatar puraisi huultansa ja liikahteli maltittomasti lepotuolissaan.
"No, mitä siis aiotte tehdä?" kysyi hän viimein; "puhukaa!"
"Aion lähteä heti neuvottelemaan kuningattaren kanssa, ja me jätämme asian kiireimmiten parlamentin ratkaistavaksi."
"Jonka kanssa te olette julkisessa kiistassa, eikö niin? Te jätätte Brousselin tehtäväksi asian esittelemisen! Riittää, herra kardinaali, riittää! Minä ymmärrän teidät, tai oikeastaan olen väärässä; vedotkaa tosiaankin parlamenttiin, sillä siltä kuninkaille vihamieliseltä parlamentilta suuren, ylvään ja kunniakkaan Henrik neljännen – suuresti ihailemanne hallitsijan – tytär sai ainoan avun, joka esti häntä talvella menehtymästä nälkään ja viluun."
Näin sanoen kuningatar nousi, ja hänen kasvonsa kuvastivat arvokasta pahastusta.
Kardinaali ojensi häntä kohti ristiinliitetyt kätensä.
"Voi, madame, madame! Hyvä Jumala, kuinka väärin te tulkitsette minua!"
Mutta edes kääntymättä noiden ulkokultaisten kyynelten pusertajaan lähestyi kuningatar Henriette ovea ja avasi sen itse. Hänen ylhäisyytensä lukuisan vartion keskitse, niiden hovilaisten välitse, jotka olivat pyrkimässä kardinaalin puheille, ja luomatta mitään huomiota kuningasvallan komeuden kanssa kilpailevaan loistokkuuteen astui hän nyt eteenpäin ja tarttui erillään seisovan loordi Winterin käteen, – kukistunut kuningatar-poloinen, jolle seurasääntöjen johdosta vielä kaikki kumarsivat, mutta jolla todellisuudessa oli vain yksi ainoa käsivarsi tukenaan!
"Olipa menneeksi", virkkoi Mazarin jäätyään yksikseen, "se oli kiperä juttu; minulla oli vaikea osa näyteltävänä. Mutta minä en ole sanonut mitään toiselle sen enempää kuin toisellekaan. Hm, Cromwell on kovakourainen kuningasvihaaja; surkuttelen hänen ministereitään, jos hän koskaan hankkii itselleen sellaisia. Bernouin!"
Bernouin ilmestyi esille.
"Katsohan, onko se mustanuttuinen keropää nuori mies, jonka äsken toit luokseni, vielä täällä palatsissa."
Bernouin astui ulos. Kardinaali huvitteli hänen poissaollessaan kääntämällä sormuksensa korun ulospäin, hieromalla timanttia kirkkaaksi ja ihailemalla sen hohtoa, ja kun hänen silmissään vielä muuan kyynel hämärsi näköä, pudisti hän päätänsä, tipauttaakseen sen pois.
Bernouin saapui jälleen, mukanaan Comminges, jolla oli päivystysvuoro.
"Monseigneur", ilmoitti Comminges, "kun saatoin sitä nuorta miestä, jota teidän ylhäisyytenne kysyy, lähestyi hän lehterin lasiovea ja silmäili hyvin ihmeissään jotakin esinettä, luultavasti Rafaelin kaunista taulua, joka riippui vastapäätä ovea; sitten hän seisoi kotvasen mietteissään ja astui alas portaita. Olin näkevinäni hänen nousevan harmaan hevosen selkään ja ratsastavan ulos linnanpihalta; mutta eikö monseigneur aio lähteä kuningattaren luo?"
"Mitä varten?"
"Enoni, herra de Guitaut, sanoi minulle äsken, että hänen majesteettinsa on saanut tietoja armeijasta."
"Vai niin, sitten kiirehdinkin hänen puheilleen."
Samassa saapui herra de Villequier juuri kuningattaren puolesta tavoittamaan kardinaalia.
Comminges oli nähnyt aivan oikein; Mordaunt oli tosiaan menetellyt kuten hän oli kertonut. Astuessaan pitkin käytävää suuren lasiovisen lehterin vieritse oli hän huomannut Winterin, joka odotti kuningattaren puhuttelun päättymistä.
Se havainto sai nuoren miehen pysähtymään äkkiä, ei ihailemaan Rafaelin taulua, vaan ikäänkuin jonkun hirveän ilmestyksen kahlitsemana. Hänen silmänsä laajenivat, koko ruumista puistatti väristys. Olisi voinut luulla, että hän tahtoi murtaa lasiseinän, joka eroitti hänet vihollisestaan; sillä jos Comminges olisi nähnyt, kuinka vimmaisesti nuoren miehen katseet suuntautuivat Winteriin, ei hän olisi hetkeäkään epäillyt, että tuo englantilainen oli hänen verivihollisensa.
Mutta hän pidättyi kuitenkin, nähtävästi harkiten paremmin, sillä vaikka hänen ensimmäisenä tunteenaan oli ollut lähteä suoraan loordi Winterin luo, laskeusikin hän verkalleen alas portaita, poistui pää kumarassa palatsista ja nousi satulaan. Hän ohjasi hevosensa Richelieukadun kulmaan ja piti tiukasti silmällä ristikkoporttia, odottaen näkevänsä kuningattaren vaunujen vierivän esille linnanpihalta.
Hänen ei tarvinnutkaan varrota pitkää aikaa, sillä kuningatar viipyi Mazarinin luona tuskin neljännestuntiakaan; mutta sekin tuokio tuntui odottajasta vuosisadalta. Vihdoin jymisi ulos ristikkoportista se raskas koneisto, jota siihen aikaan sanottiin vaunuiksi, ja hevosensa selässä istuen kumartui Winter jälleen vaununoveen päin, haastellakseen hänen majesteettinsa kanssa.
Hevoset saivat juosta ravia Louvreen päin, jonka pihalle vaunut ajoivat. Ennen kuin madame Henriette oli lähtenyt karmeliittiluostarista, oli hän käskenyt tyttärensä odottaa palatsissa, jossa kuningatar oli asunut kauan, muuttaakseen sieltä vain sentähden, että heidän hätänsä oli noissa kullatuissa suojamissa tuntunut hänestä yhä painostavammalta.
Mordaunt seurasi vaunuja. Nähtyään niiden vierivän synkkään holvikäytävään ratsasti hän erään muurin juurelle, joka oli varjossa, ja pysyi siellä hievahtamattomana Jean Goujonin koruveistoksien keskellä kuin ratsumiestä esittävä korkokuva.
Hän odotteli, kuten oli jo tehnyt Palais-Royalin edustalla.
ENSIMMÄINENVIIDETTÄ LUKU
Miten toisinaan onnettomat pitävät sattumaa sallimana
"No niin, madame?" kysyi Winter, kun kuningatar oli lähettänyt pois palvelijansa.
"Kuten aavistin, siten tosiaan kävi, mylord."
"Hän kieltäytyy?"
"Sitähän jo sanoin ennakolta."
"Kardinaali siis kieltäytyy vastaanottamasta kuningasta, Ranska epää onnettomalta hallitsijalta vieraanvaraisuuden? Ensi kertaa tapahtuu sellaista, madame."
"En syyttänyt Ranskaa, mylord, vaan puhuin kardinaalista, joka ei edes ole ranskalainen."
"Mutta kuningatar – oletteko tavannut häntä?"
"Turhaa", vastasi madame Henriette murheellisesti pudistaen päätänsä; "kuningatar ei milloinkaan vastaa myöntävästi, kun kardinaali on antanut hylkäävän päätöksen. Ettekö siis tiedä, että tuo italialainen hallitsee kaikessa, sekä ulkoisissa että sisäisissä asioissa? Ja minä palaan vielä jo sanomaani: minua ei ihmetyttäisi, jos Cromwell olisi ehättänyt edellemme; Mazarin näytti olevan hämillään, puhellessaan kanssani, ja kuitenkin oli hän vakaa kieltäytymisessään. Ettekö sitäpaitsi huomannut Palais-Royalissa vallitsevaa kuhinaa, – miten siellä alituiseen liikkui joukko kiirehtiviä ihmisiä edes takaisin? Lienevätköhän he saaneet joitakin tietoja, mylord?"
"Eivät mitenkään Englannista, madame; olen pitänyt niin suurta kiirettä, että minun edelleni ei varmastikaan ole voitu päästä. Lähdin matkalle kolme päivää takaperin, pujahdin kuin ihmeen avulla puritaanien armeijan keskitse, käytin kyytihevosia Tony-palvelijani kanssa ja ostin vasta Pariisissa ne hevoset, joilla ratsastamme. Olen muuten varma siitä, että kuningas ei tahdo panna mitään alttiiksi odottamatta teidän majesteettinne vastausta."
"Sanokaa hänelle, mylord", kehoitti kuningatar epätoivoisena, "että minä en voi mitään, että olen kärsinyt yhtä paljon kuin hänkin, vieläpä enemmän, olletikin kun minun on ollut pakko syödä maanpakolaisen leipää ja vieraanvaraisuuden saamiseksi turvautua petollisiin ystäviin, jotka nauravat kyynelilleni, ja että mitä hänen omaan kuninkaalliseen persoonaansa tulee, täytyy hänen ylväästi uhrautua ja kuninkaana kuolla. Minä lähden kuolemaan hänen vierellään."
"Madame, madame!" huudahti Winter. "Teidän majesteettinne antaa miehuutensa lannistua; vielä on meillä kenties jotakin toivoa."
"Ei mitään ystäviä enää, mylord, ei ainoatakaan ystävää koko maailmassa muuta kuin te! Voi, laupias Jumala!" huudahti madame Henriette kohottaen silmänsä taivasta kohti, "oletko siis kutsunut takaisin luoksesi kaikki jalot sydämet, joita oli maan päällä?"
"Toivoakseni ei", vastasi Winter aprikoiden; "puhuin teidän majesteettinne kanssa neljästä miehestä."
"Mitä tahdotte tehdä neljällä miehellä, mylord?"
"Neljä harrasta miestä, joilla on miehuutta uhrata henkensä, pystyy paljoon, – olkaa vakuutettu siitä, madame; ja ne, joista puhun, saivat siihen aikaan suuria toimeen."
"Missä sitten ovat nuo neljä miestä?"
"Sitä en tiedä, ikävä kyllä. En ole nähnyt heitä lähes kahteenkymmeneen vuoteen, ja kuitenkin olen ajatellut heitä kaikissa tilaisuuksissa, milloin olen nähnyt kuninkaan olevan vaarassa."
"Ja ne miehet olivat ystäviänne?"
"Eräällä heistä oli henkeni hallussaan, ja hän lahjoitti minulle sen. En tiedä, onko hän jäänyt ystäväkseni, mutta minä ainakin olen siitä hetkestä saakka ollut häneen kiintynyt."
"Ja ne miehet ovat Ranskassa, mylord?"
"Niin, ainakin luulen."
"Sanokaa minulle heidän nimensä; olen kenties jo kuullut heitä mainittavankin, joten ehkä voisin avustaa teitä etsiskelyssänne."
"Muuan heistä oli chevalier d'Artagnan."
"Voi, mylord, ellen erehdy, chevalier d'Artagnan on muskettisoturien luutnantti – olen kuullut hänen nimensä; mutta huomatkaa: minä pelkään, että se mies on täydellisesti kardinaalin puolella."
"Siinä olisi taas onnettomuus lisää", vastasi Winter, "ja silloin tuntisin kiusausta uskoa, että me todellakin olemme Jumalan hylkäämiä."
"Mutta toiset", jatkoi kuningatar, joka tarttui tähän viimeiseen toivoon niinkuin haaksirikkoiset ajalehteviin sirpaleihin, "toiset, mylord?"
"Toisesta kuulin sattumalta erästä nimeä mainittavan, sillä ennen kuin nuo neljä aatelismiestä ryhtyivät taisteluun kanssamme, sanoivat he meille nimensä; hän oli kreivi de la Fère. Mutta mitä muihin kahteen tulee, niin olen tullut unohtaneeksi heidän todelliset nimensä, kun totuin puhuttelemaan heitä salanimillään."
"Voi, hyvä Jumala! Olisi kuitenkin peräti tärkeätä tavata heitä uudestaan", sanoi kuningatar, "koska kerran luulette, että ne arvoisat aatelismiehet voivat tuottaa hyötyä kuninkaalle."
"Niin kyllä", jatkoi Winter, "jos he ovat pysyneet entisellään. Kuunnelkaahan, madame, ja ponnistakaa muistianne! Kenties olette kuullut kerrottavan, että Itävallan Anna muinoin pelastui suurimmasta vaarasta, missä yksikään kuningatar on koskaan ollut?"
"Kyllä, siihen aikaan kun hänellä oli rakkausjuttu Buckinghamin herttuan kanssa; muistaakseni koski asia joitakuita timantteja."
"Aivan oikein, madame; nuo miehet ne pelastivat hänet, ja minä hymyilen säälistä, kun ajattelen, että jos te ette tiedä noiden urhojen nimiä, on syynä ainoastaan se, että kuningatar on unohtanut heidät, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä heistä valtakuntansa ensimmäisiä herroja."
"No niin, mylord, heistä tulee koettaa saada selko; mutta mihin kykeneekään neljä miestä eli oikeammin kolme – sillä sanon vieläkin, että teidän ei sovi luottaa d'Artagnanin apuun?"
"Se merkitsisi yhden hyvän säilän vähennystä, madame, mutta ne kolme muuta jäisivät kuitenkin jäljelle, minua lukuunottamatta; neljä harrasta miestä kuninkaan lähellä, – suojelemassa häntä vihollisiltansa, ympäröimässä häntä taistelun tuoksinassa, auttamassa häntä hyvillä neuvoilla, saattamassa häntä pakoretkellä, – se ei kylläkään riittäisi tekemään kuninkaasta voittajaa, mutta pelastamaan hänet, jos hänet voitetaan, ja auttamaan hänet meren yli. Mazarin sanokoon mitä hyvänsä, – jos teidän kuninkaallinen puolisonne vain tulisi ranskalaiselle maaperälle, tapaisi hän täältä yhtä monta tyyssijaa ja suojapaikkaa kuin merilintu myrskysäällä."
"Etsikää, mylord, etsikää niitä aatelismiehiä, ja jos löydätte heidät, jos he suostuvat lähtemään kanssanne Englantiin, annan minä heille sinä päivänä, jona jälleen nousemme valtaistuimelle, kullekin herttuakunnan ja lisäksi niin paljon kultaa kuin tarvittaisiin Whitehallin linnan ostamiseen. Haeskelkaa heitä siis, mylord; tehkää se, minä vannotan teitä."
"Etsisin kyllä, madame", vastasi Winter, "ja luultavasti löytäisinkin heidät, mutta minulta puuttuu aikaa. Unohtaako teidän majesteettinne, että kuningas odottaa vastausta – ja tuskallisesti?"
"Voi, olemme siis hukassa!" huudahti kuningatar särkyvin sydämin.
Samassa avautui ovi, ja nuori Henriette astui huoneeseen. Sillä ihmeellisellä voimalla, joka on äitien sankaruutena, tukahutti kuningatar kyyneleensä sydämen syvyyteen ja viittasi Winteria vaihtamaan puheenainetta.
Mutta hänen nopeasti häivytetty liikutuksensa ei silti välttynyt nuoren prinsessan katseilta; tämä pysähtyi kynnykselle, huokasi ja sanoi kuningattareen kääntyen:
"Minkätähden te alituiseen salailette minulta kyyneleitänne, äitini?"
Kuningatar hymyili sen sijaan että olisi vastannut hänelle.
"Kuulkaahan vain, Winter", hän virkkoi, "olen voittanut ainakin yhden edun siitä, että olen ainoastaan puolittain kuningatar; lapseni puhuttelevat minua nykyään madamen sijasta äidiksi."
Sitten hän jatkoi tyttäreensä kääntyen:
"Mitä tahdot, Henriette?"
"Äitini", vastasi nuori prinsessa, "muuan ritari saapui juuri Louvreen ja pyytää nyt saada osoittaa teidän majesteetillenne kunnioitustansa. Hän tulee armeijasta ja sanoo saaneensa kirjeen toimitettavaksi teille, – se on marski de Grammontilta, luullakseni."
"Ah", sanoi kuningatar Winterille, "se Grammont on uskollisia ystäviäni, – mutta ettekö nyt näe, mylord, kuinka niukka meillä on palveluskunta, kun tyttäreni täytyy tuoda kävijöitä luokseni?"
"Säälikää minua, madame", sanoi Winter, "se on tuskallista."
"Kuka se ritari on, Henriette?" kysyi kuningatar.
"Näin hänet ikkunasta, madame; hän on nuori mies, näköjään tuskin kuuttatoista täyttänyt, ja nimeltään varakreivi de Bragelonne."
Kuningatar taivutti hymyillen päätänsä, nuori prinsessa avasi jälleen oven, ja Raoul näyttäysi kynnyksellä.
Hän astui muutaman askeleen kuningatarta kohti ja vaipui toisen polvensa varaan.
"Madame", hän ilmoitti, "minä tuon teidän majesteetillenne kirjeen ystävältäni, kreivi de Guicheltä, joka sanoo saaneensa kunnian olla palveluksessanne; tämä kirje sisältää tärkeän sanoman ja ilmaisee hänen syvää kunnioitustansa teitä kohtaan."
Kreivi de Guichen nimeä mainittaessa levisi nuoren prinsessan poskille punehdus; kuningatar loi häneen vakavan silmäyksen.
"Sanoithan, Henriette, että kirje oli marski de Grammontilta?" muistutti kuningatar.
"Sitä luulinkin, madame", sopersi nuori tyttö.
"Se on minun vikani, madame", tokaisi Raoul. "Ilmoittausin tosiaankin marski de Grammontin sanansaattajana, mutta oikeaan käsivarteen haavoittuneena ei hän voinut itse kirjoittaa; senvuoksi toimi kreivi de Guiche hänen käsikirjurinansa."
"On siis taisteltu?" kysyi kuningatar antaen Raoulille merkin nousta.
"Niin, madame", vastasi nuori mies, ojentaessaan kirjeen loordi Winterille, joka lähestyi ottamaan sitä ja sitten ojensi sen kuningattarelle.
Tieto tapahtuneesta taistelusta avasi nuoren prinsessan suun kysymykseen, joka epäilemättä jännitti hänen mieltänsä; mutta hän sulki sen jälleen hiiskumatta sanaakaan, ruusujen vähitellen kadotessa hänen poskiltaan.
Kuningatar näki kaikki nämä eleet, jotka hänen äidillinen sydämensä varmaankin osasi tulkita, sillä hän sanoi kääntyen taas Raouliin:
"Ja mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut nuorelle kreivi de Guichelle? Sillä hän ei ainoastaan ole uskollisia palvelijoitamme, kuten hän on sanonut teille, monsieur, vaan myöskin ystäviämme."
"Ei, madame", vastasi Raoul; "hän päinvastoin sai siitä päivästä loistavaa kunniaa, ja hänelle tapahtui sellainen huomionosoitus, että hänen korkeutensa prinssi syleili häntä itse taistelukentällä."
Nuori prinsessa löi kätensä yhteen, mutta häntä hävetti heti, että oli viehättynyt sellaiseen riemastuksen ilmaukseen; hän kääntyi puolittain ja kumartui ruusumaljakon yli ikäänkuin hengittämään kukkien tuoksua.
"Katsotaanpa siis, mitä kreivi kirjoittaa", virkkoi kuningatar.
"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että hän kirjoitti isänsä nimessä."
"Aivan, monsieur."
Kuningatar mursi sinetin ja luki:
Madame ja korkea kuningatar!
Kun minulla oikeaan käsivarteen saamani haavan johdosta ei voi itselläni olla kunnia kirjoittaa teille, teen sen poikani, kreivi de Guichen välityksellä, jonka tiedätte yhtä hartaaksi palvelijaksenne kuin minäkin olen, ilmoittaakseni teille, että me olemme voittaneet taistelussa Lensin luona ja että tämä voitto ei voi olla antamatta kardinaali Mazarinille ja kuningattarelle suurta vaikutusvaltaa Euroopan yleiseen asemaan. Käyttäköön siis teidän majesteettinne, jos suvaitsette noudattaa neuvoani, tätä hetkeä yrittääksenne saada kuninkaallisen hallituksen toimimaan korkean puolisonne hyväksi. Varakreivi de Bragelonne, jolla on kunnia tuoda teille tämä kirje, on poikani ystävä ja pelasti kaiken todennäköisyyden mukaan äskettäin hänen henkensäkin; hän on aatelismies, johon teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa siltä varalta, että tahdotte lähettää minulle jonkun suullisen tai kirjallisen käskyn.
Minulla on armo pysyä kunnioittaen j.n.e.
marski de Gramont.
Silloin kun mainittiin palveluksesta, jonka Raoul oli tehnyt kreiville, ei sanansaattaja voinut pidättyä kääntämästä päätänsä nuoreen prinsessaan päin, ja hän luki tämän silmistä ääretöntä kiitollisuutta kohtaansa. Ei ollut enää epäilystäkään: kuningas Kaarlo I: n tytär rakasti hänen ystäväänsä.
"Taistelu Lensin luona on siis ollut voitto!" huudahti kuningatar. "Täällä ollaan onnellisia, voitetaan taisteluita. Niin, marski de Grammont on oikeassa; se muuttaa aseman täällä, mutta minä pelkään suuresti, että se ei vaikuta mitään meidän hyväksemme, vaan kenties vahingoittaakin meitä. Tämä tieto on aivan veres monsieur", jatkoi kuningatar; "minä kiitän teitä siitä, että olette kiirehtinyt tuomaan sen minulle, – ilman teitä ja tätä kirjettä olisin vasta huomenna tai kenties ylihuomenna, Pariisin asukkaista viimeisenä, kuullut sen."
"Madame", vastasi Raoul. "Louvre on järjestyksessä toinen paikka, mihin tämä tieto on saapunut; vielä ei kellään ole siitä vihiä, ja minä vannoin kreivi de Guichelle jättäväni tämän kirjeen teidän majesteettinne käsiin ennen kuin edes syleilisin holhoojaani."
"Holhoojaanne – onko hän Bragelonne kuten tekin?" kysyi loordi Winter.
"Tunsin entiseen aikaan erään Bragelonnen; elääkö hän vielä?"
"Ei, monsieur, hän on kuollut, ja häneltä holhoojani, joka luullakseni on jokseenkin likeinen sukulainen, onkin perinyt kartanon, jonka nimeä kannan."
"Ja holhoojanne, monsieur", kysyi kuningatar, jonka harrastusta kaunis nuorukainen ei voinut olla melkoisesti herättämättä, "mikä hän on nimeltään?"
"Kreivi de la Fère, madame", vastasi nuorukainen kumartaen.
Winter hätkähti hämmästyen, kuningatar katsoi häneen säihkyvin silmin.
Winter ei ollut uskoa korviaan.
"Kreivi de la Fère!" hän huudahti; "ettekö maininnut juuri sitä nimeä minulle?"
"Kreivi de la Fère!" huudahti hänkin vuorostaan. "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, monsieur, eikö kreivi de la Fère ole urhoollinen ja ylväs aatelismies, joka palveli Ludvig kolmannentoista muskettiväessä ja saattaa nyt olla seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen?"
"Kyllä, monsieur, tuo kyllä soveltuu häneen."
"Ja hän palveli salanimellä?"
"Niin, Atoksena hänet tunnettiin. Kuulin ihan äskettäin erään hänen ystävänsä, herra d'Artagnanin, puhuttelevan häntä sillä nimellä."
"Hän on sama, madame, selvästi sama. Taivas olkoon kiitetty! Ja hän on Pariisissa?" jatkoi loordi Raouliin kääntyen, mutta lisäsi samassa kuningattarelle: "Toivokaa vielä, toivokaa, madame! Sallima suosii meitä, koska olen näin ihmeellisellä tavalla saanut jälleen selon siitä urheasta ylimyksestä. Missä hän asuu, monsieur? Olkaa hyvä ja sanokaa minulle se."
"Kreivi de la Fère asuu Guénégaud-kadun varrella Kaarlo Suuren hotellissa."
"Kiitos ilmoituksestanne, monsieur! Huomauttakaa arvoisalle ystävällenne, jotta hän pysyy kotona; lähden hetimiten syleilemään häntä."
"Monsieur, täytän toivomuksenne mitä mieluisimmin, jos hänen majesteettinsa sallii minun poistua."
"Menkää, varakreivi de Bragelonne", vastasi kuningatar, "menkää ja olkaa varma suosiollisuudestamme."
Raoul kumarsi kunnioittavasti molemmille valtiattarille, tervehti
Winteria ja poistui huoneesta.
Winter ja kuningatar pitkittivät keskustelua tuokion matalalla äänellä, jotta nuori prinsessa ei kuulisi heitä; mutta tämä varovaisuus oli tarpeeton, sillä hän oli kokonaan omien ajatustensa vallassa.
Kun Winter sitten teki lähtöä, sanoi kuningatar:
"Kuulkaa, mylord, – olen säilyttänyt tämän timanttiristin, jonka sain äidiltäni, ja Pyhän Mikaelin ritarikunnan rintatähden, jonka sain puolisoltani; ne ovat arvoltaan noin viisikymmentätuhatta livreä. Olin vannonut ennen kuolevani nälkään kuin menettäväni nämä kalliit muistot; mutta nyt, kun näistä kahdesta korusta voi olla hyötyä hänelle tai hänen puolustajilleen, täytyy kaikki uhrata tämän toivon tähden. Ottakaa ne, ja jos yritykseenne tarvitaan rahoja, niin myykää ne empimättä, mylord. Mutta jos keksitte keinon niiden säilyttämiseksi, niin muistakaa, että minä katson teidän tehneen minulle suurimman palveluksen, mitä aatelismies voi tehdä kuningattarelleen, ja että minä ja lapseni siunaamme sitä, joka onnellisempina päivinä palauttaa minulle tämän rintatähden ja ristin."
"Madame", vastasi Winter, "teidän majesteettianne palvelee herrasmies. Kiirehdin tallettamaan turvalliseen paikkaan nämä kaksi kalleutta, joita en ottaisi vastaan, jos minulla olisi vielä mitään jäljellä entisestä varallisuudestani; mutta tilukseni on valtio tuominnut takavarikkoon, käteiset ovat käytetyt, ja minunkin on ollut pakko myydä kaikki, mitä minulla oli. Tunnin kuluttua lähden kreivi de la Fèren luo, ja huomenna teidän majesteettinne saa ratkaisevan vastauksen."
Kuningatar ojensi loordi Winterille kätensä, jota tämä kunnioittavasti suuteli, ja sanoi tyttäreensä kääntyen:
"Mylord, teillähän oli tehtävänä tuoda tälle lapselle jotakin hänen isänsä puolesta?"
Winter seisoi ihmeissään; hän ei tiennyt, mitä kuningatar tarkoitti.
Nuori Henriette lähestyi hymyillen ja punastellen ja ojensi otsansa aatelismiehelle.
"Sanokaa isälleni", virkkoi nuori prinsessa, "että olkoon hän kuninkaana tai pakolaisena, voittajana tai voitettuna, rikkaana tai köyhänä, minä olen kuitenkin hänen kuuliainen ja rakastava tyttärensä."