VIIDESVIIDETTÄ LUKU
Ensimmäinen vaikutelma on aina paras
Matkalaiset kääntyivät Picardien tielle, joka niin tuttuna johdatti Aatoksen ja Aramiin muistiin muutamia heidän jännittävimpiä nuoruudenseikkailujaan.
"Jos Mousqueton olisi mukana", sanoi Atos heidän tullessaan paikalle, missä muskettisoturit olivat joutuneet riitaan tienkorjaajien kanssa, "niin kylläpä hän tutisisi ratsastaessaan tästä ohi! Muistathan, Aramis, että hän sai tässä sen merkillisen luodin?"
"Hitto, minä en sanoisi siitä mitään", vastasi Aramis, "sillä minuakin värisyttää se muisto; katsos, tuolla, tuon puun takana, on pikku aukio, jolla luulin loppuni tulleen."
Kuljettiin edelleen. Pian tuli Grimaudin vuoro muistella menneitä vaiheita. Heidän ollessaan ravintolan kohdalla, missä kreivi ja hän olivat entiseen aikaan suorittaneet tavattoman juominkinsa, hän lähestyi Atosta ja virkahti kellarinluukkuun viitaten:
"Makkaroita."
Atos purskahti nauruun, ja tämä nuoruudenhullutus huvitti häntä nyt yhtä suuresti kuin hän olisi kuullut sitä kerrottavan kaskuna jostakusta muusta.
Kaksi päivää ja yhden yön ratsastettuaan he viimein eräänä ihanana ehtoopäivänä saapuivat Boulogneen, joka oli silloin melkein autio kaupunki ja kokonaan ylänteelle rakennettu; nykyistä alikaupunkia ei vielä ollut. Boulognella oli valloittamaton asema.
Heidän tullessaan kaupunginportille sanoi Winter:
"Hyvät herrat, menetelkäämme täällä kuten Pariisissakin. Eritkäämme epäluulojen välttämiseksi. Tiedän verrattain vähäliikkeisen majatalon, jonka omistaja on minulle täysin uskollinen; lähden sinne, sillä siellä odotan saavani kirjeitä. Te voitte poiketa kaupungin parhaaseen ravintolaan, 'Suuren Henrikin miekkaan'; nauttikaa virvokkeita ja tulkaa kahden tunnin kuluttua alas satamaan, missä veneemme on lähtövalmiina."
Niin sovittiin. Loordi Winter pitkitti kulkuansa ulkoviertotietä myöten, ratsastaakseen kaupunkiin toisesta portista, sillävälin kun molemmat toiset käyttivät kohdallaan olevaa pääsytietä. Parinsadan askeleen päässä he näkivät neuvotun ravintolan.
Hevoset saivat haukata, mutta satuloita ei niiltä riisuttu. Lakeijat söivät illallista, kun alkoi jo olla myöhä, ja heidän isäntänsä, jotka olivat kiihkeitä pääsemään ulapalle, käskivät heidän tulla jälkeenpäin satamaan, millään ehdolla antautumatta puheisiin kenenkään kanssa. Tietenkin koski tämä kielto ainoastaan Blaisoisia; Grimaudille se oli aikapäiviä ollut tarpeeton.
Atos ja Aramis lähtivät satamaan päin.
Pölyisillä vaatteillaan ja huolettomalla ryhdillään, josta aina tuntee matkoihin tottuneet henkilöt, ystävykset herättivät muutamien ohikulkijain huomiota.
He havaitsivat tulonsa tehoavan varsinkin erääseen henkilöön. Ensiksi panivat he merkille tämän miehen samasta syystä, mikä oli heidätkin saanut huomatuiksi, nähdessään hänen alakuloisena astelevan edes takaisin satamassa. Heti kun hän oli huomannut heidät, ei hän puolestaan lakannut tuijottamasta heihin, ja hänellä näytti olevan kova halu puhutella heitä.
Mies oli nuori ja kelmeä; hänen silmiensä sini oli niin epämääräinen, että ne näyttivät vivahtelevan kuten tiikerin, mikäli heijastivat eri värejä; hitaista ja epävakaisista käänteistä huolimatta oli hänen ryhtinsä suora ja rohkea; hänellä oli musta puku ja jokseenkin soreasti heilahteleva pitkä miekka.
Alas satamaan tultuaan pysähtyivät Atos ja Aramis katselemaan pikku venettä, joka oli kiinnitetty paaluun ja täydellisesti varustettu ikäänkuin piammiten tapahtuvaa lähtöä varten.
"Tuossa on arvattavasti meidän veneemme", virkkoi Atos.
"Niin", vastasi Aramis, "ja pursi, joka valmistautuu retkelle tuolla ulohtaalla, on luultavasti se, joka vie meidät määräpaikkaamme. Kunhan nyt vain Winter ei siekailisi", hän jatkoi. "Täällä ei ole hauska viipyä; ei ainoatakaan naista mene ohi."
"Hiljaa!" käski Atos; "meitä kuunnellaan."
Kävelijä oli ystävysten tarkastellessa venettä astellut muutamaan kertaan heidän taitseen, mutta tosiaan seisahtunut loordi Winteria mainittaessa. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään liikutusta, joten hänen pysähtymisensä saattoi yhtä hyvin johtua pelkästä sattumasta.
"Messieurs", sanoi nuori mies tervehtien kohteliaasti ja huolettomasti, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta näen tulevanne Pariisista tai ainakin olevanne vieraita Boulognessa."
"Kyllä, monsieur, me tulemme Pariisista", vastasi Atos yhtä kohteliaasti. "Millä voimme palvella teitä?"
"Monsieur", virkkoi nuori mies, "suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, onko totta, että kardinaali Mazarin ei enää ole ministeri?"
"Sepä kummallinen kysymys", tokaisi Aramis.
"Hän sekä on että ei ole", vastasi Atos, "kun seikka on sellainen, että puoli Ranskaa tahtoo ajaa hänet pois, mutta hän toisen puolen tukemana saa pysytellyksi paikallaan kaikenlaisten vehkeiden ja lupausten avulla. Tätä saattaa vielä kestää hyvinkin kauan, kuten huomannette."
"Hän ei siis ole pakosalla eikä vankilassa, monsieur?" pitkitti vieras.
"Ei, monsieur, ei ainakaan juuri tällähaavaa."
"Kiitän kohteliaisuudestanne, messieurs", sanoi nuori mies poistuen.
"Mitä sanot tuosta utelijasta?" virkkoi Aramis.
"Että hän on ikävystynyt pikkukaupunkilainen tai kuulusteleva vakooja."
"Ja sinä vastasit hänelle tuolla tavoin?"
"Mikään ei oikeuttanut minua vastaamaan toisin. Hän esiintyi kohteliaasti, ja minä olin samaten säädyllinen."
"Mutta kuitenkin, jos hän on vakooja…"
"Mitä luulet vakoojan voivan tehdä nykyään? Emme elä enää kardinaali de Richelieun aikoina, – hänen, joka pelkän epäluulon nojalla suljetti satamat."
"Silti teit väärin vastatessasi hänelle sillä lailla", väitti Aramis, seuraten katseillaan nuorta miestä, joka katosi hietakumpujen taakse.
"Ja sinä unohdat itse olleesi vielä varomattomampi, kun nimittäin lausuit loordi Winterin nimen. Etkö huomannut, että juuri hänen mainitsemisensa sai miehen pysähtymään?"
"Sitä suurempi syy käskeä hänen laputtaa tiehensä, kun hän puhutteli sinua."
"Tehdä riitaa?" sanoi Atos.
"Milloin olet sinä pelännyt riitaa?"
"Pelkään kaikkea rettelöä, kun minua odotetaan jossakin ja häiriö saattaa estää minut pääsemästä perille. Sitäpaitsi on minun tunnustettava sinulle eräs seikka: olin myöskin utelias tähystämään sitä nuorta miestä ihan läheltä."
"Minkätähden?"
"Aramis, sinä kenties naurat minulle, sanot ainiaan hokevani samaa asiaa, moitit kaikista henkinäkijöistä arimmaksi."
"No?"
"Kenen näköinen on tuo mies mielestäsi?"
"Rumuuden vai kauneuden puolesta?" kysyi Aramis nauraen.
"Rumuuden, ja niin suuresti kuin mies voi muistuttaa naista."
"Hiisi vieköön!" huudahti Aramis; "sinä saat minut ajattelemaan sitä. Ei, sinä et tosiaankaan ole nyt henkinäkijänä, veikkonen, ja miettiessäni huomaan sinun olevan oikeassa, kautta kunniani; nuo ohuet ja yhteenpuristuneet huulet, nuo silmät, jotka tuntuvat ainiaan tottelevan järkeä eivätkä milloinkaan sydäntä … hän on joku myladyn heimoa."
"Sinä naurat, Aramis?"
"Vanhasta tavasta vain, sillä vannonpa, että minulle on yhtä vastenmielistä kuin sinullekin tuon käärmeenpoikasen kohtaaminen tielläni."
"Kas, tuolla tulee Winter!" huudahti Atos.
"Hyvä", sanoi Aramis; "nyt puuttuisi vain, että joutuisimme odottelemaan lakeijoitamme."
"Ei", huomautti Atos, "minä näen heidätkin, parinkymmenen askeleen päässä loordin takana. Tunnen kankeasta kaulasta ja pitkistä koivista Grimaudin. Tony kantaa muskettejamme."
"Lähdemme siis merelle tänä iltana?" kysyi Aramis, luoden silmäyksen länttä kohti, missä aurinko taivaanrannan alle painuessaan oli jättänyt jälkeensä vain kultaisen pilven, jonka hohde hiipui vähitellen.
"Luultavasti", vastasi Atos.
"Perhana!" noitui Aramis. "En paljoakaan pidä merestä päivisin, mutta vielä vähemmän yöllä; aaltojen pauhu, tuulten ulvonta, aluksen ilkeä vaaruminen … tunnustanpa, että Noisyn luostari on minusta mieluisampi."
Atos myhäili suruista hymyään, sillä hän kuuli ystävänsä sanat, vaikka ilmeisesti ajattelikin jotakin muuta. Hän meni Winteria vastaan.
Aramis kääntyi mukaan.
"Mikä vaivaakaan ystäväämme?" oudoksui Aramis. "Hän muistuttaa Danten kadotettuja, joilta sielunvihollinen on kiertänyt niskat, niin että he katselevat kantapäitänsä. Mitä lempoa hän niin tiukasti tähystelee taaksensa?"
Kun Winter vuorostaan huomasi toiset, joudutti hän askeleitansa ja lähestyi heitä ihmeteltävän nopeasti.
"Mikä on hätänä, mylord?" kysyi Atos; "miksi olette niin hengästyksissä?"
"Ei mikään", vastasi Winter, "ei mikään. Luulin vain hietakumpujen ohi tullessani…"
Ja hän kääntyi taas katsomaan.
Atos katsoi kumppaniinsa.
"Mutta lähtekäämme", jatkoi Winter; "lähtekäämme, vene on valmiina, ja tuolla on purtemme ankkurissa – näettekö sen täältä? Soisinpa jo olevani ulapalla."
Ja taaskin kääntyi hän katsomaan.
"Mutta, hiisi vieköön", sanoi Aramis, "olette siis unohtanut jotakin?"
"Ei, olen vain hajamielinen."
"Hän on nähnyt sen miehen", virkkoi Atos hiljaa Aramiille.
Tällävälin oli tultu portaille, jotka johtivat veneeseen. Winter antoi lakeijain mennä edeltä aseineen ja kantajien seurata heitä reppuineen, ennen kuin alkoi itse laskeutua alas heidän perässään.
Samassa huomasi Atos miehen, joka asteli pitkin merenrantaa yhdensuuntaisesti satamahaaran vieritse ja joudutti käyntiänsä, ikäänkuin katsellakseen heidän lähtöänsä sataman toiselta sivulta, tuskin kahdenkymmenen askeleen päästä.
Leviävästä pimeydestä huolimatta oli Atos tuntevinaan sen nuoren miehen, joka oli äsken puhutellut heitä.
– Kas vain, – tuumi hän itsekseen, – oliko hän todellakin vakooja ja aikooko hän estää meitä lähtemästä liikkeelle?
Mutta kun oli jo jokseenkin myöhä toteuttaa sitä aikomusta, jos vieras sellaista suunnitteli, astui Atos vuorostaan alas portaita, silti menettämättä nuorta miestä näkyvistään. Lyhyimmän tien valiten näyttäysi tämä nyt likeisimmän sulun ääressä.
– Meitä hän varmasti tavoittelee, – tuumi Atos, – mutta menkäämme kuitenkin veneeseen; kerran ulapalle päästyämme sopii hänen tulla.
Atos hyppäsi veneeseen, joka heti loittoni rannasta neljän voimakkaan miehen soutamana.
Nuori mies alkoi saattaa venettä tai oikeammin kävellä sen edellä. Veneen piti pujahtaa vastasytytetyn majakan valaiseman satamanhaaranpään ja mereen äkkijyrkästi laskeutuvan kallion välitse. Hänen nähtiin etäällä kapuavan kalliolle, voidakseen seistä veneen yläpuolella, tämän soluessa ohitse.
"Mutta, hitto vieköön", sanoi Aramis Atokselle, "tuo nuori mies on selvästi vakooja!"
"Mikä nuori mies se on?" kysyi Winter kääntyen katsomaan.
"No, hän puhutteli meitä ja lähti sitten pitämään lähtöämme silmällä, odottaen nyt tuolla – katsokaa!"
Winter tähysti Aramiin sormen suuntaan. Majakka levitti hohdettansa pikku aukkoon, josta veneen piti mennä, ja kalliolle, jolla nuori mies seisoi odottamassa avopäin ja käsivarret rinnalla ristikkäin.
"Hän se on", huudahti loordi Winter tarttuen Atoksen käsivarteen, "hän se on! Minä olinkin tuntevinani hänet enkä siis erehtynyt."
"Kuka hän?" kysyi Aramis.
"Myladyn poika", vastasi Atos.
"Munkki?" huudahti Grimaud.
Nuori mies kuuli nämä sanat; olisi voinut luulla hänen tahtovan syöksyä alas, kun hän nojautui merelle päin ihan kallion äärimmäiseltä reunalta.
"Niin, minä se olen, setä, – minä, myladyn poika, munkki, Cromwellin kirjuri ja ystävä, ja minä tunnen teidät ja saattolaisenne."
Veneessä oli tosin kolme säikkymätöntä miestä, joiden urheutta ei kukaan olisi uskaltanut epäillä, mutta heitäkin värisytti tuo ääni, sävy ja asento.
Grimaud tunsi tukkansa nousevan pystyyn, ja hiki helmeili hänen otsallaan.
"Kas", sanoi Aramis, "se on siis veljenpoika, munkki, myladyn poika, kuten hän itse sanoi!"
"Voi, niin!" mutisi Winter.
"Malttakaahan!" jatkoi Aramis.
Hirvittävän kylmäverisenä, kuten aina tärkeissä tilanteissa, hän otti Tonyn kädestä musketin, viritti hanan ja tähtäsi nuoreen mieheen, joka seisoi suorana kalliolla kuin kadotuksen enkeli.
"Ampukaa!" huusi Grimaud kuohuksissaan.
Atos heittäysi musketinpiipun yli ja esti laukaisemasta.
"Hiisi sinut vieköön!" huudahti Aramis. "Olin saanut niin varman tähtäyksen; luoti olisi lentänyt keskelle rintaa."
"Se riittää, että olemme surmanneet äidin", huomautti Atos kumeasti.
"Äiti oli rikollinen nainen, joka teki meille kaikille pahaa, – meille tai niille, jotka olivat meille rakkaita."
"Niin kyllä, mutta poika ei ole tehnyt meille mitään."
Grimaud oli noussut seisaalle katsomaan laukauksen tehoa, mutta vaipui nyt alakuloisena istualleen, lyöden kätensä yhteen.
Nuori mies puhkesi ivanauruun.
"Vai niin, te siellä olettekin", huusi hän, "te tosiaan, ja nyt tunnen teidät."
Tuuli vei hänen vihlovan naurunsa ja uhkaavat sanansa veneen yli kauas ulapalle.
Aramis värähti.
"Ole levollinen", sanoi Atos. "Hitto, emmekö siis enää ole miehiä!"
"Kyllä", vastasi Aramis, "mutta tuo on hornanhenki. Ja kysypäs hänen sedältään, olinko väärässä, kun tahdoin vapauttaa hänet rakkaasta veljenpojastaan."
Winter vastasi vain huokauksella.
"Kaikki olisi silloin ollut selvänä", jatkoi Aramis. "Voi, pelkään toden teolla, että sinun viisautesi, Atos, pakotti minut menettelemään tyhmästi!"
Atos tarttui Winterin käteen ja yritti kääntää puheen toisaanne.
"Milloin astumme maihin Englannissa?" kysyi hän ylimykseltä, mutta tämä ei kuullut eikä vastannut.
"Kuulehan, Atos", esitti Aramis, "kenties olisi vielä aika. Katso, hän seisoo yhä samalla paikalla."
Atos kääntyi vastahakoisesti, nuoren miehen näkeminen oli hänelle ilmeisesti kiusallinen.
Kostaja seisoi tosiaan vielä kalliollansa, ja majakka loi ikäänkuin sädekehän hänen ympärilleen.
"Mutta mitä hän Boulognessa tekee?" kysyi Atos, joka ainiaan järkevänä etsi kaiken syytä, vähemmin välittäen seurauksesta.
"Hän väijyi minua, hän väijyi minua", vastasi Winter, joka oli tällä kertaa kuullut Atoksen äänen, kun se oli sopusoinnussa hänen omien ajatustensa kanssa.
"Väijyäksensä teitä, hyvä ystävä", huomautti Atos, "olisi hänen täytynyt tietää meidän lähtömme; mutta kaikesta päättäen on hän päin vastoin tullut tänne edellämme."
"Sitten en ymmärrä koko asiaa", sanoi englantilainen pudistaen päätänsä kuten mies, joka katsoo turhaksi yrittää taistella yliluonnollista voimaa vastaan.
"Aramis", myönsi nyt Atos, "luulen tosiaan tehneeni väärin, kun en antanut sinun toimia."
"Vaikene!" vastasi Aramis; "sinä voisit saada minut itkemään, jos siihen kykenisin."
Grimaud murisi kumeasti kuin saaliinsa menettänyt peto.
Samassa huusi heille ääni purresta. Peräsimessä istuva luotsi vastasi, ja vene asettui aluksen kupeelle.
Tuossa tuokiossa olivat herrat, palvelijat ja kapineet kannella. Laivuri oli odottanut vain matkustajiansa, lähteäkseen purjehtimaan, ja tuskin olivat he tulleet, kun suunta jo ohjattiin Hastingsia kohti, missä aiottiin nousta maihin.
Lähtöhetkellä loivat kaikki kolme ystävystä väkisinkin jäähyväiskatseen kalliolle, missä heitä vainoava uhkaava varjo vielä kuvastui selvästi.
Silloin tunkeutui heidän kuuluviinsa ääni, joka lähetti heille tämän viimeisen uhkauksen:
"Me tapaamme toisemme, hyvät herrat, Englannissa!"
KUUDESVIIDETTÄ LUKU
Te Deum Lensin voiton johdosta
Kaikki se kuhina, jonka madame Henriette oli huomannut, turhaan aprikoiden sen aihetta, johtui Lensin luona saadusta voitosta, kun hänen korkeutensa prinssi oli lähettänyt siinä kunniakkaasti esiintyneen Châtillonin herttuan tuomaan siitä sanoman. Herttua oli sitäpaitsi saanut toimekseen ripustuttaa Notre-Damen holveihin kaksikolmatta lippua, jotka oli anastettu lotringilaisilta ja espanjalaisilta.
Tämä viesti oli ratkaiseva; se katkaisi äkkiä hovin eduksi parlamentin kanssa käydyn kiistan. Kaikki umpimähkäisesti vahvistetut rasitukset, joita parlamentti vastusti, perustuivat aina Ranskan kunnian puoltamisen välttämättömyyteen ja siihen epävarmaan toiveeseen, että vihollinen joutuisi häviölle. Kun nyt oli Nördlingenin taistelusta saakka koettu pelkkiä vastoinkäymisiä, oli parlamentilla ollut vapaa tilaisuus tehdä Mazarinille välikysymyksiä aina luvatuista ja aina viivästyvistä voitoista; mutta tällä kertaa oli vihdoinkin jouduttu taisteluun ja saatu siinä täydellinen menestys. Kaikki olivatkin niin hyvin oivaltaneet tuon ratkaisun hoville kaksinkertaiseksi voitoksi, – voitoksi sekä ulkoisista että sisäisistä vihollisista, – että nuori kuningaskin oli huudahtanut kuullessaan suuren uutisen:
"Hei, parlamenttiherrat, saammepa nyt nähdä, mitä sanotte!"
Kuningatar painoi silloin sydäntään vasten kuninkaallisen lapsen, jonka ylpeä ja lannistumaton luonne niin hyvin vastasi hänen omaansa. Samana iltana pidettiin neuvottelu, johon oli kutsuttu marski de la Meilleraie ja herra de Villeroy Mazarinin miehinä, Chavigny ja Seguier parlamentin vihaajina sekä Guitaut ja Comminges kuningattaren ystävinä.
Tämän neuvottelun päätöksistä ei kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että seuraavana sunnuntaina veisattaisiin Notre-Damessa Te Deum Lensin vastasaadun voiton johdosta.
Seuraavana sunnuntaina heräsivät siis pariisilaiset riemuun ja rattoon; kiitosjumalanpalvelus oli siihen aikaan hyvinkin suurenmoinen tilaisuus. Tätä hartausmenoa ei vielä silloin käytetty väärin, ja se teki asianmukaisen tehonsa. Aurinkokin näytti puolestaan ottavan osaa juhlaan ja oli noussut säihkyvänä kultaamaan kaupungin komeimman kirkon tummia torneja, hartaussuojaman jo ollessa suunnattoman väenpaljouden täyttämä. Keskikaupungin vähäpätöisimmätkin kadut olivat saaneet juhlallisen näön, ja pitkin laitureita nähtiin loppumattomana jonona porvareita, käsityöläisiä, naisia ja lapsia solumassa Notre-Dameen tulvan tavoin, joka virtaa takaisin lähteeseensä.
Myymälät olivat tyhjillään, talot lukittuina; kaikki tahtoivat nähdä nuoren kuninkaan, hänen äitinsä ja kuuluisan kardinaali Mazarinin, jota vihattiin siinä määrin, ettei kukaan tahtonut jäädä osattomaksi hänen katselemisestaan.
Mitä suurin vapaus vallitsi muuten tässä epälukuisessa ihmispaljoudessa; kaikenlaisia mielipiteitä lausuttiin avoimesti ja ikäänkuin soiteltiin siten katumeteliin, niinkuin Pariisin kaupungin kaikkien kirkkojen tuhannet kellot kutsuivat kiitosjumalanpalvelukseen. Kun järjestyksen säilyttäminen oli kaupungin omassa hallussa, ei mikään uhannut häiritä yleisen vihan sopusointua tai jäähdyttää herjauksia.
Jo kello kahdeksan aamulla olivat kuningattaren kaartilaiset Guitautin ja hänen sisarenpoikansa Commingesin johtamina lähteneet liikkeelle rummuin ja torvin ja asettuneet eri osastoiksi säännöllisten välimatkain päähän toisistaan, ulottuen siten Palais-Royalista Notre-Dameen saakka. Sitä järjestäytymistä olivat pariisilaiset katselleet levollisesti, halukkaina kuten aina kuulemaan sotilassoittoa ja näkemään loistavia univormuja.
Vanha tuttavamme Friquet, pikku tarjoilija ja kuoripoika, oli pyhäasussa, ja esimieheltään Bazinilta oli hän hankkinut lomaa koko päiväksi paiseen perusteella, jonka hän oli tähän tarpeeseen muovannut sullomalla toiseen suupieleensä tavattoman määrän kirsikansiemeniä.
Bazin oli aluksi evännyt, sillä hän oli pahalla tuulella ensiksikin siitä, että Aramis oli lähtenyt matkalle sanomatta hänelle päämääräänsä, ja toisekseen syystä, että hänen oli avustettava messun toimittamisessa sellaisen voiton kunniaksi, joka ei ollut hänen katsantokannalleen mieluinen. Muistettaneen, että Bazin oli frondelainen, ja jos olisi ollut mitenkään mahdollista pedellin pysytellä poissa tuollaisesta juhlallisuudesta kuten pelkän kuoripojan, olisi Bazin varmaan esittänyt arkkipiispalle saman anomuksen, jonka Friquet oli vastikään tehnyt hänelle. Hän oli, kuten sanottu, aluksi evännyt kaiken vapautuksen, mutta ihan Bazinin omissa silmissä oli Friquetin poski yhäti turvonnut siinä määrin, että hän oli vihdoin nurkuen taipunut, jotta tuollainen rumentava piirre ei olisi häväissyt kuoripoikien arvokkuutta. Kirkonoven ulkopuolella sylkäisi Friquet paisumansa katuojaan ja omisti Bazinille tuollaisen eleen, joilla pariisilainen vekara ylläpitää ylemmyyttänsä maailman kaikkiin muihin katupoikiin verraten. Viinituvassa palvelemasta oli hän luonnollisesti päässyt vapaaksi siten, että sanoi avustavansa Notre-Damen messussa.
Friquet oli siis vapaa ja parhaimpiinsa pukeutunut, kuten jo olemme kuulleet. Erityisenä ulkonaisena kaunistuksenaan hän käytti tuollaista päähinettä, joita on mahdoton kuvata, keskiajan kypärilakkien ja Ludvig XIII: n aikana sommiteltujen hattujen välimuotoa. Hänen äitinsä, parlamenttineuvos Brousselin vanha emännöitsijä, oli hänelle valmistanut tämän kummallisen päähineen, ja joko oikun takia tai samanlaisen kankaan puutteessa ei hän ollut huolinut valita soveliaita värejä, joten tämän seitsemännentoista vuosisadan hattutehtailun mestarituote oli toiselta sivulta keltainen ja vihreä, toiselta valkea ja punainen. Mutta Friquet oli aina pitänyt räikeistä väriyhtymistä ja tunsi itsensä sitä ylpeämmäksi ja mahtavammaksi päähineensä johdosta.
Bazinin jätettyään juoksi Friquet minkä jaksoi Palais-Royalin luo, saapuen perille juuri kun kaartilaiset lähtivät liikkeelle. Tulleena ainoastaan nauttimaan heidän näkemisestään ja kuulemaan soittoa asettui hän osaston etunenään, rummutti kahdella liuskakiven sirpaleella ja siirtyi tästä harjoittelusta toitotukseen, matkien torven ääntä suullaan samaan tapaan, jolla hän oli jo useasti ansainnut ylistystä hyvän jäljittelyn harrastajilta.
Tätä huvia kesti Barrière-Sergentsistä aina Notre-Damen aukiolle asti, ja Friquetillä oli hyvin hauskaa. Mutta kun rykmentti pysähtyi ja komppaniat jakaantuivat, tunkeutuen ihan keskikaupungille ja ulottuen Saint-Christophe-kadun päähän asti, lähelle Cocatrix-katua, jonka varrella Broussel asui, silloin muisti Friquet, että hän ei ollut murkinoinut. Hän mietti, mille taholle suuntaisi askeleensa toteuttaakseen tämän tärkeän toimituksen, ja päätti tarkoin harkittuaan, että Brousselin piti tällä kertaa kustantaa hänen aamiaisensa.
Niinpä hän porhalsi täyteen juoksuun, säntäsi hengästyneenä parlamenttineuvoksen ulko-ovelle ja kolkutti kiivaasti. Hänen äitinsä tuli avaamaan.
"Mitä sinä täältä haet, epäkelpo", kysyi hän, "ja minkätähden et ole
Notre-Damessa?"
"Minä olin siellä, äiti Nanette", vastasi Friquet, "mutta näin siellä sellaista hommaa, josta parlamenttineuvos Brousselin tulee saada tieto, ja herra Bazinin luvalla – tiedättehän herra Bazinin, pedellin, äiti Nanette? – tulen nyt puhuttelemaan herra Brousselia."
"Mitä pitäisi sinun sanoa herra Brousselille, senkin apina?"
"Tahdon puhutella häntä itseään."
"Se ei käy päinsä, hän tekee työtä."
"Sitten minä odotan", sanoi Friquet, jolle viivytys soveltui sitä paremmin, kun hän kyllä tiesi osaavansa käyttää aikaa edukseen.
Hän nousi nopeasti ylös portaita, ja Nanette-muori seurasi hitaasti perässä.
"Mutta sanohan minulle, mitä tahdot herra Brousselista?"
"Tahdon sanoa hänelle", kirkui Friquet täyttä kurkkua, "että koko kaartilaisjoukko marssii tälle tienoolle. Ja kun olen kuullut kaikkialla sanottavan, että hovilla on pahaa mielessä häntä kohtaan, tulen ilmoittamaan hänelle, jotta hän tietää olla varuillaan."
Broussel kuuli nuoren jolpin huudon, ja ihastuksissaan tämän erinomaisesta innosta tuli hän alas ensimmäiseen huonekertaan, sillä hän oli tosiaan puuhaillut työhuoneessaan portaita ylempänä.
"Kuules, pikku mies", hän sanoi, "mitä tekemistä meillä on kaartilaisten kanssa, ja etkö ole hupsu, kun pidät sellaista ääntä? Etkö tiedä, että noiden herrain menettely on tavallista ja että kaartilla on aina määränä asettua riveihin pitkin kuninkaan tietä?"
Friquet teeskenteli ihmettelyä ja hieroi uutta päähinettä käsiensä välissä.
"Ei ole ihme, että te tiedätte sen, herra Broussel, te kun tiedätte kaikki; mutta vannon hyvän Jumalan nimessä, että minä en tietänyt, vaan luulin antavani teille hyvän neuvon. Hyvä on Broussel, älkää panko pahaksenne."
"Päin vastoin, poikani, päin vastoin, olen hyvilläni harrastuksestasi. Matami Nanette, hakekaa ne aprikoosit, jotka madame de Longueville lähetti meille eilen Noisystä, ja antakaa pojallenne niistä puoli tusinaa pehmeän leivänviipaleen keralla."
"Voi, kiitoksia, herra Broussel!" sanoi Friquet. "Kiitos, minä pidän ihan erityisesti aprikooseista."
Broussel meni nyt vaimonsa luo ja pyysi aamiaistansa. Kello oli puoli kymmenen aamupäivällä. Parlamenttineuvos asettui ikkunan ääreen. Katu oli aivan tyhjillään, mutta etäältä kuului ikäänkuin tulvavirran kohua, kun väkijoukon aallot soristen yhäti lisääntyivät Notre-Damen ympärillä.
Melu yltyi vielä enemmän, kun d'Artagnan toi komppanian muskettisotureita ja asettui Notre-Damen portille, pitääkseen huolta kirkon sisäpuolen vartioimisesta. Hän oli kehoittanut Portosta käyttämään hyväkseen tilaisuutta juhlamenojen katselemiseen, ja Portos olikin loistavimmassa asussaan noussut komeimman ratsunsa selkään ja tullut mukaan kunniasoturiksi, jollaisena d'Artagnan oli entiseen aikaan useasti esiintynyt. Tämän komppanian kersantti, Espanjan sodassa koeteltu urho, tunsi vanhan kumppaninsa Portoksen ja kertoi pian kaikille käskettävilleen, mitä merkillisiä urotöitä tämä jättiläinen oli tehnyt ollessaan Trévillen entisten muskettisoturien merkkimiehiä. Komppania kohteli Portosta senvuoksi ystävällisesti ja silmäili häntä ihaillenkin.
Kello kymmenen ilmoittivat Louvren kanuunat, että kuningas lähti sieltä. Niinkuin puiden latvat taipuvat ja huojuvat myrskypuuskan tuivertamina, samaten nyt liikehti väkijoukko, joka tunkeili kaartilaisten liikkumattomain muskettien takana. Vihdoin ilmestyivät kuningas ja kuningatar näkyviin kauttaaltaan kullatuissa vaunuissa. Kymmenen muuta ajoneuvoa tuli perässä, väkenänsä hovilaiset, arvohenkilöt ja muut hovin jäsenet.
"Eläköön kuningas!" huudettiin joka taholta.
Nuori kuningas katsoi juhlallisesti vaununovesta, antoi näkyä jokseenkin kiitollisen pikku hymyn, vieläpä alentui keveään tervehdykseen, joka innostutti väkijoukon hurraamaan kahta huikeammin.
Kulkue eteni vitkallisesti ja tarvitsi lähes puoli tuntia ehtiäkseen Louvresta Notre-Damen aukiolle. Sinne saavuttuaan se vähitellen astui hämärän kirkon jättiläisholvin alle, ja jumalanpalvelus alkoi.
Samassa kun hovi asettui paikoilleen poistuivat Commingesin vaakunalla koristetut vaunut hovivaunujen rivistä ja vierivät hiljalleen aivan tyhjän Saint-Christophe-kadun päähän. Perille tultua astuivat saattueena olleet neljä kaartilaista ja poliisikivalteri tuohon raskaaseen koneeseen ja sulkivat nahkavarjostimet; sitten alkoi kivalteri tähyillä pitkin Cocatrix-katua aukosta, joka oli varovasti sovitettu kaihtimien väliin. Hän ikäänkuin odotti jotakuta saapuvaksi.
Kaikki ihmiset olivat kohdistaneet huomionsa juhlamenoihin, niin että kukaan ei pannut merkille vaunuja tai niissä istuvien varokeinoja. Friquet, jonka ainiaan vaaniva silmä yksin olisi voinut havaita tuon kaiken, istui aprikoosejansa nauttimassa erään rakennuksen kivijalan reunalla vastapäätä Notre-Damen porttia. Sieltä hän näki kuninkaan, kuningattaren ja herra Mazarinin sekä kuuli messun yhtä hyvin kuin olisi hän itse ollut sitä avustamassa.
Jumalanpalveluksen lopulla, kun kuningatar näki lähellään seisovan Commingesin odottavan vahvistusta käskylle, jonka hän oli soturille antanut ennen kuin lähti Louvresta, sanoi hän puoliääneen:
"Menkää, Comminges, ja Jumala olkoon kanssanne!"
Comminges lähti heti, astui ulos kirkosta ja poikkesi
Saint-Christophe-kadulle.
Friquet huomasi komean upseerin, jota saattoi kaksi kaartilaista. Häntä huvitti lähteä mukaan, sitäkin enemmän, kun juhlamenot juuri samassa päättyivät ja kuningas jälleen istuutui vaunuihinsa.
Heti kun kivalteri näki Commingesin tulevan Cocatrix-kadun alkupäässä, virkkoi hän ajurille sanan, ja liikkeelle lähtien rämisivät vaunut Brousselin ulko-ovelle.
Comminges kolkutti tälle ovelle juuri kun kaleesit pysähtyivät sen edustalle.
Friquet odotti Commingesin takana oven avaamista.
"Mitä sinä täällä teet, roikale?" kysyi Comminges.
"Odotan pääsyä herra Brousselin luo, herra upseeri", vastasi Friquet omaksuen sen mielistelevän sävyn, jota pariisilaispoika tarpeen tullen osaa erinomaisesti käyttää.
"On siis varmaa, että hän asuu täällä?" kysyi Comminges.
"Kyllä, monsieur."
"Missä huonekerrassa hän asuu?"
"Hän asuu koko talossa", vastasi Friquet; "rakennus on hänen omansa."
"Mutta missä häntä yleensä tapaa?"
"Työskennellessään hän on toisessa huonekerrassa; aterioimaan hän tulee ensimmäiseen ja tällähaavaa hän kai syökin puolipäivällistä, sillä kello on kaksitoista."
"Hyvä!" sanoi Comminges.
Samassa avautui ovi. Upseeri kysyi palvelijalta ja sai kuulla, että herra Broussel oli kotona, tosiaankin syömässä puolipäivällistä. Comminges seurasi lakeijaa ja Friquet Commingesia.
Broussel istui pöydässä perheensä parissa; vastapäätä häntä istui hänen puolisonsa, hänen vieressään molemmat tyttäret ja pöydän toisessa päässä hänen poikansa, Louvières. Vanhus oli jo täydellisesti toipunut ennenmainitusta tapaturmasta ja maisteli parhaillaan madame de Longuevillen lähettämiä kauniita hedelmiä.
Comminges oli tarttunut palvelijan käsivarteen, kun tämä tahtoi avata oven ilmoittaakseen hänet; hän avasi sen itse ja ilmestyi keskelle tätä perhepiiriä.
Upseerin nähdessään tunsi Broussel hiukan levottomuutta, mutta kun tämä tervehti kohteliaasti, nousi hänkin tervehtimään.
Tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta huolimatta kuvastui naisten kasvoilla rauhattomuutta. Louvières kävi hyvin kalpeaksi ja odotti kärsimättömästi selitystä upseerilta.
"Monsieur", sanoi Comminges, "tuon kuninkaallisen määräyksen."
"Hyvä on, monsieur", vastasi Broussel. "Ja mitä se sisältää?"
Hän ojensi kätensä.
"Olen saanut toimekseni ottaa huostaani teidät, monsieur", ilmoitti Comminges yhäti yhtä tyynesti ja kohteliaasti; "ja jos noudatatte minun neuvoani, niin ette turhaan vaivaudu lukemalla pitkää kirjettä, vaan seuraatte minua heti."
Jos salama olisi iskenyt näiden hiljaisten ja rauhallisesti kokoontuneiden ihmisten keskelle, ei se olisi aiheuttanut suurempaa järkkymystä. Broussel hätkähti vapisten taaksepäin. Siihen aikaan oli kamalaa joutua vangituksi kuninkaallisen epäsuosion johdosta. Louvières liikahti ikäänkuin juostakseen sieppaamaan miekkansa, joka oli tuolilla huoneen etäisimmässä sopessa, mutta hurjamielisen aikeen pidätti katseellaan vanha Broussel, joka yllätettynäkään ei menettänyt malttiansa. Rouva Broussel, jonka eroitti miehestään pöydän leveys, niiskutti haikeasti, ja molemmat nuoret tytöt syleilivät isäänsä.
"Kas niin, monsieur", sanoi Comminges, "kiirehtikäämme! Kuningasta on toteltava."
"Monsieur", vastasi Broussel, "olen huonovointinen enkä saata tässä tilassa antautua vangiksi; pyydän lykkäystä."