KAHDEKSASKUUDETTA LUKU
Kostaja
Kaikki neljä menivät telttaan. Ei ollut vielä mitään toimintasuunnitelmaa; täytyi sopia sellaisesta.
Kuningas heittäysi nojatuoliin.
"Olen hukassa", hän virkahti.
"Ei, sire", vastasi Atos; "teidät on vain petetty."
Kuningas huokasi syvään.
"Petetty, minut ovat pettäneet skotlantilaiset, joiden maassa olen syntynyt ja jotka olen aina asettanut englantilaisten edelle! Voi niitä kurjia!"
"Sire", lausui Atos, "tässä ei ole aikaa syytöksiin; hetki on tullut näyttääksenne, että olette kuningas ja aatelismies. Nouskaa, sire, nouskaa, sillä teillä on tässä ainakin kolme miestä, jotka eivät petä teitä, siitä voitte olla varma. Voi, jos meitä vain olisi viis!" mutisi Atos ajatellen d'Artagnania ja Portosta.
"Mitä sanotte?" kysyi Kaarlo nousten ylös.
"Sanon, sire, että on ainoastaan yksi keino. Loordi Winter vastaa rykmentistään, ainakin likipitäin, – älkäämme tarpeettomasti väitelkö sanoista: hän asettuu miestensä etunenään; me asetumme teidän majesteettinne rinnalle, me murtaudumme Cromwellin armeijan läpi ja tunkeudumme Skotlantiin."
"On toinenkin keino", lisäsi Aramis, "nimittäin, että joku meistä ottaa kuninkaan puvun ja hevosen; sillaikaa kun häntä ajetaan takaa, pääsee kuningas kenties pakenemaan."
"Neuvo on hyvä", sanoi Atos, "ja jos teidän majesteettinne suo jollekulle meistä kunnian, niin olemme siitä hyvin kiitollisia."
"Mitä ajattelette te tästä neuvosta, Winter?" kysyi kuningas ja silmäili ihaillen noita kahta miestä, joiden ainoana pyrkimyksenä oli vierittää päälleen häntä uhkaavat vaarat.
"Sire, jos on mitään keinoa teidän majesteettinne pelastamiseksi, niin herra d'Herblayn esittämä pätee siihen. Rukoilen senvuoksi mitä nöyrimmin, että teidän majesteettinne tekee viivyttelemättä valintansa, sillä meillä ei ole aikaa hukata."
"Mutta jos suostun ehdotukseen, niin kohtaa kuolema tai ainakin vankeus sitä, joka asettuu minun paikalleni."
"On suuri kunnia pelastaa kuninkaansa!" huudahti Winter.
Kyynelsilmin katseli kuningas vanhaa ystäväänsä, irroitti Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jota hän kantoi kohteliaisuudesta saattueensa kahta ranskalaista kohtaan, ja kiinnitti sen Winterin kaulaan, joka polvistuneena otti vastaan tuon peloittavan merkin hallitsijansa ystävyydestä ja luottamuksesta.
"Se on kohtuudenmukaista", sanoi Atos; "hän on palvellut kauemmin kuin me."
Kuningas kuuli nämä sanat ja kääntyi kyyneleisin silmin.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "odottakaa hetkinen; minulla on myös teille kumpaisellekin ritarinauha annettavana."
Hän meni kaapille, jossa säilytettiin hänen omia ritarimerkkejään, ja otti sieltä kaksi Sukkanauha-ritarikunnan tunnusta.
"Nämä ritarimerkit eivät voi olla meitä varten", huomautti Atos.
"Ja miksei, monsieur?" kysyi Kaarlo.
"Tuollaiset kunniamerkit ovat melkein kuninkaallisia, ja me olemme vain aatelismiehiä."
"Ajatelkaa kaikkia maailman valtaistuimia", lausui kuningas, "ja mainitkaa minulle, mitkä niistä voivat esittää jalompia sydämiä kuin teidän. Ei, te ette ole oikeudenmukaisia itseänne kohtaan, messieurs, mutta minä teen teille oikeutta. Polvillenne, kreivi!"
Atos taivutti polvensa, kuningas kiinnitti ritarinauhan oikealta vasemmalle kuten tapa on, ja kohottaen miekkansa hän tavallisen kaavan sijasta: "lyön teidät ritariksi, olkaa urhea, uskollinen ja alamainen"; lausui:
"Te olette urhea, uskollinen ja alamainen, lyön teidät ritariksi, herra kreivi."
Sitten hän kääntyi Aramiiseen.
"Nyt on teidän vuoronne, herra chevalier", hän sanoi.
Hän uudisti saman toimituksen samoin sanoin, jollaikaa Winter riisui kuninkaan aseenkantajan avulla vaskihaarniskansa, paremmin käydäkseen kuninkaasta.
Aramiistakin suoriuduttuaan kuningas syleili molempia vastalyötyjä ritareja.
"Sire", virkkoi Winter, joka suurta uhrautumista ajatellessaan oli saanut takaisin kaiken voimansa ja rohkeutensa, "me olemme valmiit."
Kuningas katsoi noihin kolmeen aatelismieheen.
"Meidän täytyy siis paeta?" hän kysyi.
"Armeijan läpi pakenemista, sire", huomautti Atos, "sanotaan kaikkialla maailmassa rynnäköksi."
"Kuolen siis miekka kädessä", virkkoi Kaarlo. "Herra kreivi, herra chevalier, jos vielä jolloinkin nousen valtaistuimelle…"
"Sire, te olette jo kunnioittanut meitä enemmän kuin on tavalliselle aatelismiehelle kuuluvaa; kiitollisuudenvelka on siis meidän puolellamme. Mutta älkäämme menettäkö aikaa; olemme viipyneet jo liiaksi."
Kuningas ojensi viimeisen kerran kätensä noille kolmelle, vaihtoi päähinettä Winterin kanssa ja meni ulos.
Winterin rykmentti oli asettunut pengermälle, joka hallitsi leiriä; kolmen ystävänsä seuraamana suuntasi kuningas kulkunsa tätä pengermää kohti.
Skotlantilainen leiri näytti vihdoinkin heränneen; väki oli lähtenyt teltoistaan ja asettunut riveihin kuin taistelua varten.
"Näettekö", virkkoi kuningas, "kenties he katuvat ja ovat valmiina marssimaan."
"Jos he katuvat, sire", vastasi Atos, "niin he seuraavat meitä."
"Hyvä!" sanoi kuningas; "mitä siis teemme?"
"Pitäkäämme silmällä vihollisen armeijaa", vastasi Atos.
Pikku ryhmä kohdisti heti katseensa siihen viiruun, jota oli aamun sarastuksessa otaksuttu usmaksi ja joka nyt auringon ensimmäisissä säteissä paljastui taistelurintamaan järjestetyksi armeijaksi. Ilma oli puhdas ja sees kuten tavallisesti tähän aikaan aamusta. Voitiin selvästi eroittaa rykmentit, liput, vieläpä univormujen ja hevosten värit.
Nyt näyttäysi myös pienellä kummulla hiukan edelläpäin vihollisarmeijasta lyhytkasvuinen ja kömpelö mies, jonka ympärillä seisoi muutamia upseereja. Hän suuntasi kaukoputkensa ryhmään, jossa kuningas oli.
"Tunteeko teidän majesteettinne omakohtaisesti tuon miehen?" kysyi
Aramis.
Kaarlo hymyili.
"Siinä on Cromwell", hän vastasi.
"Painakaa siis otsalle päähineenne, sire, jottei vaihdos pistäisi hänen silmäänsä."
"Voi", virkkoi Atos, "olemme menettäneet paljon aikaa."
"Ei siis muuta kuin määräys", sanoi kuningas, "ja lähtekäämme."
"Annatteko te sen, sire?" kysyi Atos.
"En, minä nimitän teidät kenraaliluutnantikseni", vastasi kuningas.
"Kuulkaa siis, loordi Winter", lausui Atos. "Suvaitkaa etääntyä, sire, sillä meidän puhelumme ei koske teidän majesteettianne."
Hymyillen peräytyi kuningas kolme askelta.
"Ehdotukseni on tällainen", jatkoi Atos. "Me jaamme rykmenttinne kahdeksi osastoksi. Te asetutte edellisen etunenään, hänen majesteettinsa ja me toisen. Jos meiltä ei suljeta tietä, niin me ryntäämme kaikin yhdessä murtaaksemme vihollisen rintaman ja syöstäksemme Tyne-virtaan, jonka yli menemme kahlaten tai uiden. Jos sitävastoin kohtaamme esteitä tiellämme, niin te miehinenne annatte surmata itsenne viimeistä myöten, ja me pitkitämme rynnäkköämme kuninkaan kanssa. Kerran rantaan päästyämme jää muu meidän asiaksemme, vaikka vihollinen seisoisi kolminkertaisina riveinä, kunhan teidän osastonne tekee velvollisuutensa."
"Ratsaille!" käski Winter.
"Ratsaille!" toisti Atos; "kaikki on otettu lukuun ja päätetty."
"Eteenpäin siis, messieurs", sanoi kuningas, "ja ponnistakaamme Ranskan vanhan sotahuudon elähdyttäminä: Montjoie et Saint-Denis! Englannin taistelutunnusta hokemassa on nykyään liian monta petturia."
Noustiin ratsaille, kuningas Winterin hevosen selkään ja Winter kuninkaan. Sitten asettui Winter ensimmäisen osaston eturiviin ja kuningas toisen, Atos ja Aramis vasemmalla puolellaan.
Koko skotlantilainen armeija katseli näitä valmistuksia häpeilevän hievahtamattomana ja äänettömästi.
Nähtiin muutamien päällikköjen astuvan esille riveistä ja katkaisevan miekkansa.
"No", virkahti kuningas, "se minua sentään lohduttaa, että he eivät kaikki ole kavaltajia."
Samassa kajahti Winterin ääni.
"Eteenpäin!" hän huusi.
Ensimmäinen osasto lähti liikkeelle, toinen seurasi ja laskeusi alas pengermältä. Melkein yhtä lukuisa joukko haarniskahuoveja levittäysi kummun takaa ja karautti heitä kohti.
Kuningas kiinnitti Atoksen ja Aramiin huomiota siihen.
"Sire", virkkoi Atos, "tapaus oli otettu ennakolta lukuun, ja jos Winterin väki vain tekee velvollisuutensa, niin tämä liike pelastaa meidät sen sijaan että syöksisi meidät tuhoon."
Silloin kajahti Winterin ääni hevosten tömistelyn ja hirnumisen yli:
"Miekka käteen!"
Kaikki säilät leimahtivat huotristaan kuin salamoina.
"Hei, messieurs", huudahti kuningas vuorostaan, melun ja näyttämön innostuttamana, "no niin, miekka käteen meilläkin!"
Mutta tätä käskyä, josta kuningas itse antoi esimerkin, tottelivat ainoastaan Atos ja Aramis.
"Meidät on kavallettu", virkkoi kuningas hiljaa.
"Odottakaamme hetkinen", huomautti Atos; "kenties he eivät ole tunteneet teidän majesteettinne ääntä, vaan odottavat osastopäällikkönsä käskyä."
"Eivätkö he muka ole kuulleet everstinsä käskyä! Mutta katsokaa!" huudahti kuningas pysähdyttäen hevosensa niin kiivaalla tempaisulla, että sen kintereet hetkuivat, ja tarttuen Atoksen ratsun ohjaksiin.
"Voi pelkureita, kurjia kavaltajia!" huusi Winter, jonka ääni kajahti selvästi, kun hänen miehensä hajautuivat riveistä ja levisivät tasangolle päin.
Tuskin viisitoista miestä oli vielä koolla hänen ympärillään odottamassa Cromwellin huovien hyökkäystä.
"Kuolkaamme heidän kanssaan!" huudahti kuningas.
"Niin, kuolkaamme!" toistivat Atos ja Aramis.
"Tänne kaikki uskolliset sydämet!" huusi Winter.
Tämä ääni tunkeusi ystävysten korviin asti, ja he karauttivat laukkaan.
"Ei mitään armoa!" ärjäisi ranskaksi vastaten Winterin huutoon ääni, joka sai heidät hätkähtämään.
Winter taasen vaaleni sen kuullessaan ja jäykistyi kuin kivettyneenä.
Huutaja oli muhkean mustan ratsun selässä englantilaisten hyökkääjien etummaisena ja kiihdyksissään karauttanut kymmenen askelta rykmenttinsä edelle.
"Se on hän!" mutisi Winter tuijottavin silmin ja antaen miekkansa vaipua alas.
"Kuningas, kuningas!" huusivat monet äänet Winterin sinisen ritarinauhan ja kellanruskean hevosen pettäminä; "ottakaa hänet elävänä!"
"Ei, siinä ei ole kuningas!" karjaisi ratsumies; "älkää antako harhaannuttaa itseänne. Ettehän te ole kuningas, loordi Winter? Setänihän te olette, vai mitä?"
Ja samassa Mordaunt – sillä hän se oli – tähtäsi pistoolinsa Winteriä kohti. Laukaus pamahti; luoti lävisti vanhan aatelismiehen rinnan; hän hypähti satulassa ja kaatui Atoksen syliin, jupisten:
"Kostaja!"
"Muista äitiäni!" karjaisi Mordaunt kiitäessään edelleen ratsunsa hurjistuneen vauhdin lennättämänä.
"Konna!" kiljaisi Aramis näpsäyttäen pistoolinsa liipasinta aseen melkein koskiessa Mordauntiin, kun tämä kiiti hänen ohitseen; mutta ainoastaan sankkiruuti syttyi synnyttämättä laukausta.
Samassa heittäysi koko rykmentti niitä harvoja vastaan, jotka olivat pysyneet paikallaan, ja molemmat ranskalaiset saarrettiin ja puserrettiin tungokseen. Varmistauduttuaan siitä, että Winter oli hengetön, Atos hellitti ruumiin ja veti miekkansa.
"No siis, Aramis, Ranskan kunnian puolesta!"
Ja ne kaksi englantilaista, jotka olivat ranskalaisia aatelismiehiä lähinnä, kaatuivat kuolettavasti haavoitettuina.
Silloin kajahti kamala hurraus, ja kolmisenkymmentä säilää välähti heidän päänsä päällä.
Nopeasti syöksähtää mies englantilaisista riveistä, jotka hän survaisee syrjään, karkaa Atoksen kimppuun, kytkee hänet jänteviin käsiinsä, tempaa häneltä miekan ja kuiskaa hänen korvaansa:
"Vaikene ja antaudu! Minulle antautuminen ei mitään merkitse."
Jättimäinen soturi tarttuu niinikään Aramiin ranteisiin, ja tämä yrittää turhaan irtautua peloittavasta puristuksesta.
"Antaudu!" sanoo hän tähystäen vankiansa tiukasti.
Aramis kohotti päänsä, Atos kääntyi katsomaan.
"D'Art…" huudahti Atos, mutta gascognelainen sulki häneltä suun kädellään.
"Minä antaudun", vastasi Aramis ojentaen Portokselle miekkansa.
"Ampukaa, ampukaa!" karjui Mordaunt palaten ryhmän luo, jossa molemmat ystävykset olivat.
"Miksi ampuisimme?" kysyi eversti; "kaikkihan ovat antautuneet."
"Siinä on myladyn poika", virkkoi Atos d'Artagnanille.
"Olen tuntenut hänet siksi."
"Se on se munkki", selitti Portos Aramiille.
"Kyllä tiedän."
Samassa alkoivat rivit avautua. D'Artagnan piteli Atoksen hevosta suitsista ja Portos Aramiin. Kumpainenkin yritti laahata vankiansa pois taistelukentältä.
Tämä liike paljasti paikan, missä Winterin ruumis makasi. Vihan vaistolla oli Mordaunt löytänyt sen jälleen ja katseli nyt uhriansa kamalasti hymyillen, kumartuneena hevosensa yli.
Niin tyyni kuin Atos olikin, liikahti hänen kätensä kopeloimaan satulakotelostaan pistoolia.
"Mitä teetkään?" kysyi d'Artagnan.
"Anna minun tappaa hänet."
"Älä ainoallakaan eleellä ilmaise tuntevasi häntä, muutoin olemme hukassa kaikki neljä."
Sitten hän kääntyi nuoreen mieheen.
"Oiva saalis!" hän huudahti; "oiva saalis, hyvä herra Mordaunt! Meillä on kumpaisellakin vanki, herra du Vallonilla ja minulla, ja vielä Sukkanauhan ritareita molemmat."
"Mutta", huudahti Mordaunt hehkuvin silmin katsellen Aramista ja
Atosta, "mutta he näyttävät olevan ranskalaisia!"
"Siitäpä ei minulla ole tietoja. Oletteko ranskalainen, hyvä herra?" kysyi hän Atokselta.
"Olen kyllä", vastasi tämä vakavasti.
"No niin, monsieur, olettepa siis joutuneet maanmiehenne vangiksi."
"Mutta kuningas?" tiedusti Atos tuskaisesti; "kuningas?"
D'Artagnan puristi lujasti vankinsa kättä ja vastasi hänelle:
"Ka, hän on meidän tallessamme, kuningas!"
"Niin", virkahti Aramis, "häpeällisen kavalluksen avulla."
Portos kouraisi ystävänsä rannetta ja sanoi tälle hymyillen:
"Niinpä niin, monsieur! Sotaa käydään sekä viekkaudella että voimalla: katsokaa vain!"
Samassa nähtiinkin sen osaston, jonka piti suojella Kaarlon peräytymistä, etenevän kohtaamaan englantilaista rykmenttiä, saartaen kuningasta, joka kulki yksinään jalkaisin avoimeksi jätetyssä piirissä. Hallitsija oli näköjään levollinen, mutta oli ilmeistä, että se tyyneys oli hänelle tukalaa: hiki helmeili hänen otsallaan, ja hän pyyhki ohimoitansa ja huuliaan nenäliinalla, jossa näkyi veritäpliä aina kun hän otti sen suultansa.
"Katsokaa Nebukadnetsaria!" huudahti muuan Cromwellin vanha puritaani, jonka silmät säkenöitsivät nähdessään miehen, jota sanottiin tyranniksi.
"Mitä, Nebukadnetsarko?" virkkoi Mordaunt ilkeästi hymyillen. "Ei, siinä on kuningas Kaarlo ensimmäinen, meidän kelpo kuninkaamme, joka ryöstää alamaisiaan periäkseen heidät."
Kaarlo kohotti katseensa hävytöntä puhujaa kohti, mutta ei tuntenut tätä. Kuitenkin sai hänen kasvojensa tyyni ja kunnioitusta herättävä majesteetillisuus Mordauntin luomaan silmänsä alas.
"Hyvästi, messieurs!" lausui kuningas noille kahdelle aatelismiehelle, joita hän näki d'Artagnanin ja Portoksen pitelevän. "Tämä on ollut onneton päivä, mutta teissä ei ole siihen syytä, Jumalan kiitos! Missä on vanha Winterini?"
Aatelismiehet käänsivät pois päänsä ja olivat vaiti.
"Siellä, missä Strafford!" vastasi Mordauntin käreä ääni.
Kaarlo hätkähti: hornanhenki oli osannut kipeimpään kohtaan. Strafford oli hallitsijan ainaisena tunnonvaivana, hänen päiviensä varjona ja öittensä aaveena.
Kuningas katsoi ympärilleen ja näki jaloissaan ruumiin. Siinä makasi
Winter.
Kaarlo ei äännähtänytkään, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta vielä verettömämpi kalpeus vaalensi hänen kasvojaan. Hän painui toisen polvensa varaan, kohotti Winterin päätä, suuteli otsaa, otti takaisin Pyhän Hengen ritarikunnan nauhan, jonka oli kiinnittänyt uskollisen saattolaisensa kaulaan, ja pisti sen vakavasti povelleen.
"Winter on siis surmattu?" sanoi d'Artagnan suunnaten katseensa ruumiiseen.
"Niin", vastasi Atos, "hänet ampui veljensä poika."
"Hän siis oli meistä ensimmäinen lähtijä", mutisi d'Artagnan: "levätköön rauhassa urhoollinen mies!"
"Kaarlo Stuart", sanoi englantilaisen rykmentin eversti lähestyen kuningasta, joka oli nyt jälleen omaksunut kuninkuutensa tunnukset, "antaudutteko vangiksi?"
"Eversti Tomlinson", vastasi Kaarlo, "kuningas ei antaudu; ihminen alistuu ylivoimaan, siinä kaikki."
"Miekkanne."
Kuningas veti säilänsä ja katkaisi sen polveansa vasten.
Tällöin ryntäsi hevonen esiin ilman ratsastajaa, vaahdoten, leimuavin silmin ja laajennein sieraimin. Se tunsi herransa, seisahtui hänen viereensä ja hirnui ilosta; se oli Arthus.
Kuningas hymyili, taputti ratsua kädellään ja hyppäsi keveästi satulaan.
"Kas niin, hyvät herrat", hän sanoi, "viekää minut nyt minne haluatte."
Sitten hän äkkiä käännähti.
"Malttakaa", hän virkkoi, "minusta näytti Winter liikahtavan; jos hän vielä elää, niin kautta kaiken, mikä teille on pyhintä, älkää hylätkö tuota jaloa ylimystä!"
"Oh, olkaa huoletta, kuningas Kaarlo", vastasi Mordaunt; "luoti lävisti sydämen."
"Älkää hiiskuko sanaakaan, älkää tehkö ainoatakaan liikettä, älkää luoko silmäystäkään minuun tai Portokseen", huomautti d'Artagnan Atokselle ja Aramiille, "sillä mylady ei ole kuollut, ja hänen sielunsa elää tuon pannahisen ruumiissa!"
Osasto marssi kaupunkia kohti kuninkaallisine saaliineen; mutta puolitiessä tuli muuan kenraali Cromwellin ajutantti tuomaan eversti Tomlinsonille määräyksen kuninkaan viemisestä Holdenby-linnaan.
Samaan aikaan lähetettiin kuriireja joka taholle ilmoittamaan Englannille ja koko Euroopalle, että kuningas Kaarlo Stuart oli kenraali Oliver Cromwellin vankina.
YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU
Oliver Cromwell
"Tuletteko kenraalin luo?" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja Portokselta; "tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun jälkeen."
"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen", vastasi d'Artagnan. "Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa viisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen."
"Oh, olkaa huoletta", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden hurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; "huovini kyllä vartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan."
"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse", väitti d'Artagnan. "Mitä muuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai pelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen järjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja pyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille."
"Aiotte siis matkustaa piammiten?" kysyi Mordaunt.
"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin sen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty."
Nuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:
"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja saatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin portille odottamaan."
Kersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.
Sen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin, Mordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt silmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne telttansa.
Cromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies tiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli, että kielto ei voinut koskea nuorta miestä.
Mordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa selin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.
Kuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.
Mordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.
Tovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja ikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi hitaasti päänsä.
"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!" hän huudahti nähdessään nuoren miehen.
"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir", vastasi Mordaunt; "mutta jos määräätte, poistun heti."
"Kas, tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla ponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; "koska olette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää."
"Tulin onnittelemaan teitä."
"Onnittelemaan! Ja mistä?"
"Kaarlo Stuartin vangitsemisesta. Te olette nyt Englannin valtias."
"Paremmin olin kaksi tuntia takaperin", sanoi Cromwell.
"Kuinka niin, kenraali?"
"Englanti tarvitsi minua silloin tyrannin kytkemiseen; nyt on tyranni sen hallussa. Oletteko nähnyt häntä?"
"Kyllä, sir", vastasi Mordaunt.
"Millainen hän on sävyltään?"
Mordaunt epäröitsi, mutta totuus näytti väkisinkin tunkeutuvan hänen huuliltaan.
"Tyyni ja arvokas", hän tunnusti.
"Mitä sanoi hän?"
"Vain joitakuita hyvästelyjä ystävilleen."
"Ystävilleen!" jupisi Cromwell; "hänellä siis on ystäviä!"
Sitten hän lisäsi ääneen:
"Puolustausiko hän?"
"Ei, sir; hänet hylkäsivät kaikki, paitsi kolme tai neljä miestä, joten vastarinta oli mahdotonta."
"Kelle hän luovutti miekkansa?"
"Hän ei luovuttanut sitä, vaan väänsi poikki."
"Siinä hän teki oikein; mutta katkaisemisen asemesta hän olisi tehnyt vielä paremmin, jos olisi käyttänyt sitä tehokkaammin."
Syntyi tovin vaitiolo.
"Kuninkaan saattueena olleen rykmentin eversti lienee saanut surmansa?" virkkoi sitten Cromwell katsellen Mordauntia kiinteästi.
"Niin, sir."
"Kenen kädestä?" kysyi Cromwell.
"Minun."
"Mikä hänen nimensä oli?"
"Hän oli loordi Winter."
"Setänne?" huudahti Cromwell.
"Setänikö!" tokaisi Mordaunt, "Englannin kavaltajia en omaksu sukuuni."
Cromwell jäi hetkeksi mietteisiinsä, silmäillen nuorta miestä; sitten hän virkkoi vaipuneena siihen syvään kaihomielisyyteen, jota Shakespeare osaa niin erinomaisesti kuvata:
"Mordaunt, te olette kauhea palvelija."
"Kun Herra käskee", vastasi Mordaunt, "ei Hänen tahtoansa vastaan sovi sotia. Abraham kohotti veitsensä Iisakkia iskemään, ja Iisak oli hänen poikansa."
"Niin", huomautti Cromwell, "mutta Herra ei sallinut uhrauksen toteutua."
"Minä silmäsin ympärilleni", vastasi Mordaunt, "mutta en nähnyt oinasta tai vohlaa tarttuneena mihinkään tasangon pensaaseen."
Cromwell taivutti päätänsä.
"Te olette väkevä väkevien seassa, Mordaunt", hän sanoi. "Entä nuo ranskalaiset, miten he käyttäysivät?"
"Urhojen tavoin, sir", kiitti Mordaunt.
"Niin, niin", jupisi Cromwell, "ranskalaiset tappelevat hyvin, ja jos saan luottaa kaukoputkeeni, niin he olivat ensimmäisessä rivissä."
"Niin olivat", vahvisti Mordaunt.
"Jäljelläpäin teistä kuitenkin", huomautti Cromwell.
"Se oli heidän hevostensa vika eikä heidän."
Oltiin jälleen tovi vaiti.
"Ja skotlantilaiset?" virkahti Cromwell.
"He pitivät sanansa", vastasi Mordaunt; "he eivät hievahtaneet paikaltaan."
"Niitä kurjia!" mutisi Cromwell.
"Heidän upseerinsa pyytävät päästä puheillenne, sir."
"Minulla ei ole aikaa. Ovatko he saaneet maksunsa?"
"Saivat yöllä."
"Lähtekööt siis tiehensä, palatkoot vuoristoonsa ja peitelkööt siellä häpeäänsä, jos sikäläiset tunturit ovat kyllin korkeita sen kattajiksi! Minulla ei enää ole tekemistä heidän kanssaan eikä heillä minun kanssani. Ja nyt jättäkää minut, Mordaunt."
"Ennen lähtöäni", sanoi Mordaunt, "minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä teille, sir, ja eräs pyyntökin, valtiaani."
"Minulle?"
Mordaunt kumarsi.
"Tulen luoksenne, sankarini, suojelijani, isäni, ja sanon: Oletteko tyytyväinen minuun, valtiaani?"
Cromwell katseli häntä kummastuneena.
Nuori mies seisoi liikkumattomana.
"Kyllä", vastasi Cromwell, "siitä asti kun olen tullut tuntemaan teidät, ette ole ainoastaan tehnyt velvollisuuttanne, vaan enemmänkin; te olette ollut uskollinen ystävä, taitava asiamies ja urhoollinen soturi."
"Muistatteko, sir, että minä se ensimmäisenä keksin aatteen kaupanhieromisesta skotlantilaisten kanssa, heidän kuninkaansa luovuttamiseksi?"
"Niin, se on totta, se aatos lähti teistä; minä en ollut ehtinyt vielä niin pitkälle ihmisten halveksimisessa."
"Olenko kunnollisesti suoriutunut lähetystoimestani Ranskassa?"
"Kyllä, ja te saitte Mazarinilta mitä pyysin."
"Enkö ole aina innokkaasti taistellut teidän maineenne ja harrastustenne puolesta?"
"Kenties liiankin innokkaasti; siitä juuri soimasin teitä äsken. Mutta mihin tähtäätte kaikilla näillä kysymyksillä?"
"Sanoakseni teille, mylord, että hetki on tullut, jolloin voitte yhdellä ainoalla sanalla palkita kaikki palvelukseni."
"Ahaa!" vastasi Cromwell liikahtaen hiukan ylenkatseellisesti; "se on totta, minä unohdin, että kaikki palvelukset on palkittava, että te olette palvellut minua ja jäänyt vielä hyvitystänne vaille."
"Sir, voin heti saada hyvitykseni ja yli toivomustenikin."
"Millä tavoin?"
"Minulla on palkinto jo melkein käsissäni."
"Mikä palkinto se sitten on?" kysyi Cromwell. "Tahdotteko kultaa?
Toivotteko arvoastetta, hallinnollista virkaa?"
"Suostutteko pyyntööni, sir?"
"Antakaa ensin kuulua, mitä se koskee."
"Sir, kun te olette sanonut minulle: saatte minulta käskyn toimeenpannaksenne, olenko milloinkaan vastannut: minun on harkittava sitä käskyä?"
"Entä jos toivomuksenne olisi mahdoton toteuttaa?"
"Kun teillä on ollut toivomus ja te olette jättänyt sen minun toteutettavakseni, olenko milloinkaan vastannut teille: Se on mahdoton?"
"Mutta noin erikoisella johdannolla perusteltu pyyntö…"
"Hoo, olkaa huoletta, sir", vastasi Mordaunt synkästi: "ei se vie teitä häviöön."
"No hyvä", sanoi Cromwell, "minä lupaan suostua pyyntöönne, mikäli sen täyttäminen on minun vallassani; puhukaa."
"Sir", aloitti Mordaunt, "tänä aamuna saatiin kaksi vankia, joita pyydän teiltä."
"He ovat siis tarjonneet melkoisia lunnaita?" arveli Cromwell.
"Päin vastoin luulen heidän olevan köyhiä, sir."
"Mutta siinä tapauksessa he lienevät ystäviänne?"
"Niin, sir", huudahti Mordaunt, "he ovat ystäviäni, rakkaita ystäviä, ja minä antaisin henkeni heidän hengestään."
"Hyvä, Mordaunt", virkkoi Cromwell, ilmeisen ilahtuneesti saaden paremman käsityksen nuoresta miehestä; "hyvä, minä luovutan heidät teille. En tahdo edes tietää, keitä he ovat; tehkää heidän suhteensa miten mielitte."
"Kiitoksia, sir", huudahti Mordaunt, "kiitoksia! Elämäni kuuluu tästä hetkestä lähtien teille, ja sen menettäessäni jäisin teille vieläkin kiitollisuudenvelkaan. Kiitos, te olette suurenmoisesti palkinnut palvelukseni."
Ja hän heittäysi polvilleen Cromwellin eteen ja tarttui hänen käteensä, suudellen sitä puritaanikenraalin vastustuksesta huolimatta, tämä kun ei tahtonut tai ollut tahtovinaan sallia melkein kuninkaallisen kunnian osoittamista itselleen.
"Mitä!" virkahti Cromwell, vuorostaan pidättäen nuoren miehen hänen noustessaan; "eikö mitään muuta korvausta – kultaa, arvoasemaa?"
"Olette antanut minulle kaikki, mitä voitte minulle suoda, mylord, ja tästä päivästä alkaen katson maksaneenne vastaisenkin elämäntyöni."
Ja Mordaunt säntäsi ulos kenraalin teltasta sydän tulvillaan ilosta ja säihkyvin silmin.
Cromwell seurasi häntä katseellaan.
– Hän on surmannut setänsä! – hän sanoi itsekseen; – voi, millaisia ovatkaan palvelijani? Kenties tuo, joka ei minulta mitään vaadi ainakaan näköjään, on Jumalan edessä pyytänyt enemmän kuin ne, jotka tulevat vaatimaan maakuntien aarteita ja onnettomien leipää; kukaan ei minua palvele ilmaiseksi. Kaarlolla, joka on vankinani, on kenties vielä ystäviä, mutta minulla ei ole.
Ja huoahtaen hän jälleen syventyi mietiskelyynsä, jonka Mordaunt oli keskeyttänyt.