Toverit nauroivat ja nauroi Kallekin.
"Lähde mukaan, lähde. Sano työväellesi vaan, että rupeavat panemaan luokoa latoon", kehoitti Tolkun Matti.
Kalle suostui, pyysi ettei jätettäisi ja hyppäsi aidan yli takaisin niitylle. Katsoi kelloansa ja käski väen ruveta päivälliselle. Itse sanoi käyvänsä näiden miesten kanssa tuolla kylässä, johon ne häntä vieraaksi mieheksi asioissaan iki soki vaativat.
"Pitäkää nyt kello 1: teen lepoa ja ruvetkaa sitten panemaan heiniä latoon… Ja kylläkai minäkin takaisin ehdin siksi."
Kalle mennä viiletti jo tiellepäin.
"Sinulla on tuossa hyvä niitty", rupesi Tolkun Matti kehumaan, kuinKalle nousi keisiin.
"Jaa, eikös ole sitten. Ei sellaista heinää kasvakaan joka pojan niitty."
"Ei totisesti."
"Mutta harvat täällä uskaltavat vielä antaa rintapeltonsa heinää kasvaa."
"Niin, eihän ne näy … mutta kyllä hyvin näyttää tuo kasvaneen ja poudalla nyt tulee tehdyksikin."
"Poudalla tulee tehdyksi", todisti Kalle toimessaan, ja jatkoi vielä: "Joka tällaisella poudalla jättää heinänsä kastumaan, se on aika nahjus."
Samaa sanoivat toisetkin.
Jo tultiin kestikevariin, joka oli yksinäinen, vähän muusta kylästä erillään oleva talo.
Ensin meni sisään Tolkun Matti ja löysi emännän yksin kotoa. Puhui asiansa: kehui olevansa kovin nälkäinen, kun koko päivän oli ollut syömättä "reisussa" ja pyysi olutta.
Eikä emäntä sitä ihmetellyt, että nälkäänsä olutta pyydettiin, sillä harvoin ne, nuo matkustajat naapurikylistä, pyysivät nälkäänsä sellaisia jokapäiväisiä aineita, kuin leipää, voita, perunoita, lihaa, y.m.
Emäntä puhui hiukan itsekseen sillä hän mieluimmin mutisi huuliinsa kuin rasitti toisen korvia.
"Jaa kuinka", kysyi Tolkun Matti, "saisko sitä olutta?"
"No, eiköhän sitä nyt…" Emäntä pyyhkieli hameen liepeisiin käsiänsä, joilla oli juuri perunoita kuorinut. Ottaen kellarin avaimen koukusta, muurin otsikolla, kysyi ulos mennessään:
"Paljonko pitäisi olla?"
"Josko tuota nyt kuusi pulloa", sanoi Matti, nähtävästi tarkkaan aprikoiden, mikä tuota olisi oikein kohtuullinen määrä nyt aluksi.
Emäntä seisahtui, mutisi taas jotain ja Matti kai pelkäsi, että ruvetaan kieltämään oluen antamista.
"Meitä on kolme miestä", ehätti hän sanomaan. Enempää väittelemättä haki emäntä olutta ja Matti kutsui kumppaninsa tupaan.
Ja ne nälkäiset miehet ahmivat suurella halulla ensimäiset pullot pohjaan. Heillä varmaan oli oikein suolia kuristava nälkä, kun eivät paljon puhellakaan ehtineet ensimäisten pullojen aikana.
"Kuulkaapas emäntä", meni Tuomarin Iikkoo emännän ääreen puhumaan, "minä ostaisin vielä kuusi pulloa olutta."
Hän oli oikein hengessä tuo ostaja, notkautteli polviaan ja puhui läähättäen asiansa.
"Jottako nyt vielä?" Emäntä katsahti ostajan silmiin … ja niiden toistenkin jotka kahden puolen pöytää vastakkain istuivat ja tarinoivat … varistelivat piipun poroa pöydälle läiskyneen oluen sekaan. Sitten kääntyi hän, sen enempää puhumatta, työhönsä takaisin, eikä ollut tietävinään koko asiasta.
Ostaja jo tuskastui… Emäntähän välinpitämättömällä käytöksellään kerrassaan loukkasi hänen matkustaja-arvoansa ja oikeuksiaan… Kumma kun kehtaa, vaikka ollaan niin tuttuja ja likeltä!..
"No emäntä, menkää nyt noutamaan olutta!" tiuskasi Iikkoo jo kiivaanlaisesti.
Emäntä nousi, otti kellarin avaimen koukusta ja meni ulos.
Hupaista oli miehillä taas kun kuusi pulloa pöytään saatiin. Mieli rupesi vallattomaksi, puhe alkoi lauluksi muodostua.
Siihen tuli eräs jalkaisin matkustaja väsyneenä ja nälkäisenä. Miehet katselivat häntä karsaasti: mitähän tuollainenkin kevariin tulee, lurjus, mikä liekin … ei ainakaan herralta näytä, eikä varakkaalta, kun käyden kulkee. Mutta matkustaja ei huolinut miehistä mitään, tuskin hän heitä ajattelikaan, meni vaan emännän luoksi puhelemaan.
"Olette varmaankin emäntä?" hän kysyi.
"Kyllähän minä sen tapainen…" kuului vähäisen ajan kuluttua vaitoinen vastaus. Vieras katseli kummastellen: onpa aika kielevä eukko!..
"Jos emäntä olisi hyvä ja toimittaisi minulle päivällistä. Olen aamusta saakka kävellyt ja tarvitsisin hiukan saada vahvistaa itseäni."
Emäntä toimi kumarassa ollen, katsahti siitä hiukan vieraan jalkineisiin ja taas työhönsä … vielä toisella silmällä pöksyihin, takkiin, liiviin ja leukaan, mutta ei silmiin saakka: Kas mokomaa! kaikille sitä pitäiskin tässä olla valmiina kestikevarissa ruokaa laittamaan… Vieraan ulko-asu varmaankin herätti emännässä tuon suuntaisia ajatuksia, sillä leuka kohosi ja alahuuli venyi neljännes tuuman ulommaksi ylihuulta. Jonkun tapaisen äänen, jonka vieras käsitti sanaksi: "noo", hän huultensa takana hymisi ja poistui kamariin.
Vieras kummastui. Teki mieli mennä kamariin uudistamaan pyyntönsä, sillä alkoi ajatuttaa että mahtaa olla kuuro. Mutta sitten rupesi hän olettamaan ja luulemaan, että emäntä mahdollisesti toimeen ryhtyy… Istutaan penkille, koetetaan odottaa niin kauan kuin tulee … näkeehän sitte jos ryhtyy puuhaan…
Hän istui penkille, pani laukun viereensä ja laskeusi sen päälle nojailevaan asemaan odottamaan.
Toiset miehet elostivat omissa toimissaan, mutta mitä enemmän he itseänsä ravitsivat, sitä laajemmaksi heidän vaikutus-piirinsä leveni: alkoivat tallustella lattialla ja täyttää huonetta innokkaalla huutamisellaan.
"Kuulesta … sinä Matti, osaatko sinä laulaa tätä:
"Kaisalla oli kuppa-sarvet aina kainalossa ja lossa. Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa…"
Kalle Pietunen lauloi, löi jalalla ja nyrkillä tahtia. Ensin yhtyi häneen Tuomarin Iikkoo ja sitten Tolkun Matti.
"Ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalolla ja lolla…"
Päät nytkyivät, nyrkit paukkuivat ja … jo innostui Kalle tanssiksi panemaan.
Ja vieras nauraa hytkähteli penkillä… Mokoma, kun miehisten miesten toimilla nauraa!..
"Mikä sinua naurattaa?" rupesi ensin Tolkun Matti kiinteästi kyselemään.
"Enhän minä mitään… Onhan jokaisella lupa huvitella tavallaan. Nauru huvittaa minua."
"Mutta minua ei huvita, tiedä se!" ärähti Tolkun Matti ja toiset katselivat vihaisesti pöydän takaa.
"Samapa tuo, kun se vaan minua huvittaa." Ja vieras taas naurahti, toisten mielestä ylvästellen.
"Mitä se kerjäläinen siellä?.." huusi Kalle Pietunen julmasti.
Ja tällä tavalla siitä sekautui oikein sekava vyhti, niin että emäntäkin ahdistui kamarista tupaan.
"No, mutta mikä täällä nyt on?" Sen emäntä puhui oikein selvällä kurkkuäänellä. Iikkoo meni selvittämään, että tuo roisto, kerjäläinen, y.m. oli ruvennut pilkkaamaan heitä… "Ja varjele sitä ihmistä joka tällaisista pojista ilvettä tekee!" Hän hypähti kohoksiin, löi käsiä yhteen ja oli todellakin ihan kuin sydämystyksissään. Toiset jo hätyyttelivät vierasta.
"Jos ei nyt olla koreasti, niin…" Emäntä sekautui käsihapusin joukkoon.
"Emäntä, laskekaa minut vieras-huoneesen! Minä en tahdo näiden sikain kanssa taistella!" huusi vieras ja astui vaateliaana emännän eteen, pakoittautuen kuitenkin jälleen heti kääntymään päin ystävällisiin kylänmiehiin, jotka haukkuivat ja ärhentelivät ympärillä.
"Laskekaa heti minut näiden käsistä toiseen huoneesen!" vaati vieras.
"Kaikkia sitä nyt tässä vieraskamariin…"
Emäntä kekautti ylvästellen päätään taaksepäin ja väänsi alahuulta pitemmälle.
"Mitä! häh? Eikö minulla ole täysi oikeus saada teillä käyttää vieraskamaria?" Vieraalla oli kädet puuskassa ja poskiltaan punotti hän kuin keitetty rapu.
"Ei sitä tässä kaikkia maantien kulkiaimia kamariin lasketa, ei tarvitse luullakaan… Ensin ruvetaan tappelemaan ja mellastamaan ja sitten vielä pitäisi kamariin laskea…"
"Mitä! minunko syyni se on, että nämät juopot tässä, joita olette juottaneet, rupeevat kimppuuni käymään?"
"Ketä minä olen juottanut, ketä? … sinä…"
Toiset miehet olivat pysyneet hiukan loitompana, niin kauan kuin vieras emännän kanssa riiteli. Mutta nyt he taas rupesivat hätyyttelemään:
"Vai sinä tässä isäntänä, rutku!"
Vieras huomasi, että tässä todellakin aiottiin ruveta väkivaltaa tekemään. Hän innostui kiroilemaan.
"Tämä näyttää olevan oikein rosvojen pesä!" hän kiljui ja sivui taskustaan revolverin.
"Joka askelenki astuu, niin läpi ammun kuin suden!" Hän piti revolveria ojennettuna miehiin.
Emäntä rupesi siunailemaan ja parkumaan. Miesten meni siivet laukkuun: pakenivat niin kauas kuin suinkin pääsivät tuvassa ja änkyttivät jotain sellaista kuin: "Älähän nyt hulluttele mies!"
Vieras huomasi, että kyllä tässä sentään suhdalla saa henkensä suojelluksi ja häneltä olisi melkein purskahtanut nauru, jos ei olisi ollut niin nälkä. Hän pisti revolverin taskuunsa ja kysyi emännältä josko hän saa ruokaa.
Emäntä itki.
"Kun tuolla tavalla rupeatte hulluttelemaan, niin kuka sen tietää mikä te olettekaan", itki hän katkerasti.
"Vai niin, vai minä hulluttelemaan!.." Vieras rupesi sarattamaan tätä kestikevaria ja uhkasi mennä nimismiehen luo.
Toiset miehet olivat hämmästyksestä toinnuttuaan lauhtuneet iki hyväksi.
"Tulkaa ottamaan täältä olutlasi ja sovitaan pois", tuli Iikka kehoittamaan ja veti vierasta takin hijasta.
Vieras kääntyi riivatusti.
"En minä ole teidän oluttanne vailla, kyllä minulla on itselläkin rahaa ostaa, mitä tarvitsen."
"No, no, ei sitä riidan päälle…"
"Teidän pitää toimittaa minulle ruokaa heti paikalla!.. Tämäpä nyt on helvetinmoinen kevari!"
"Eikö te nyt ottaisi vaan olutta, kun ei meillä tässä ole mitään ruokalaitoksia valmiina … pitäisi ruveta keittämäänkin", puheli emäntä ruikuttavalla äänellä.
"Olutta!" kiljasi vieras, "tiedättekös etten minä juo ikänä olutta, minä olen raitis. Mutta onko se totta, ettei teillä ole antaa matkustavaiselle ruokaa, voita, leipää, silakkaa ja piimää? Eikö perunoitakaan?"
Emäntä toimiskeli loukossaan, eikä puhunut mitään.
"Mitä? Sanokaa!"
"On helposti, mutta kaikkiako sitä tässä nyt pitää niin kovin passata … tiedä, olisko edes maksaa…"
Viimeisetkin kärsivällisyyden oireet, jotka vielä kiekailivat vieraassa ja kauan olivat jo lähtöä hankaileet, lehahtivat nyt, kuin kurki lentoon. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja veti taskunsa esille.
"Jos te pelkäätte, ettei minulla ole rahaa, niin täytyy minun sekin näyttää, että sitä on sen verran kuin yksi peruna-ateria maksaa."
Ja hän näytti kohtalaista seteli-tukkoa.
Emännän mieli alkoi taipua. Rupesi vähän vikkelämmin liikkumaan ja pani perunoita pannuun, nouti aitasta lihaa sekaan ja teki yhtä ja toista valmistuksia kelpo päivällistä varten. Jo avasi vihdoin vieraskamarin ovenkin, ja laski vieraan sinne… Ei sitä tiedä mikä mies tuo on, kun rahoja on noinkin runsaasti, vaikka on huonoinen nuttu…
Kalle Pietusen joukko oli ollut jo pihallakin, mutta tulleet uudestaan tupaan. Hoh, kun siellä nyt oli helppoa, kun ei tuo riivattu ollut enää revolverin kanssa uhkaamassa!.. Olkoon nyt siellä kamarissa, vaikka se onkin liikaa arvoa tuollaiselle kulkurille … mutta:
"Emäntä hoi, hakekaa vielä kuusi pulloa olutta!"
Mutta jo nyt pani akka piutaan, tiesi muka hän, mikä on kohtuullinen määrä. Ei sanonut enää antavansa, puhui vaan siitä, että tässä tappelette ja muuta.
Ei sitä tiedä, mikä mies se on, tuo vieras, ajatteli hän.
Vaan ei siinä niin vähällä päässyt … annoit yhden, niin annat toisenkin kerran. Kalle Pietunen sanoi olevansa reisaavainen yhtä hyvin kuin tuollaisetkin jotka jalkaisin saapastavat ympäri maanpiiriä.
Suun piekseminen auttoi, että emäntä muutti mielensä. Koitui kun koituikin taas pöytään kuusi pulloa varoituksen kanssa, hiljaa olemaan. Ja miehet rupesivat paisuttamaan ravistuneita ruumiitaan. —
"Ja trom, trom, trom … ja Kaisalla oli kuppasarvet aina kainalossa ja lossa… Tuota, tältä oluelta lihoo mies kuin härkä."
"No, tämä kevarikin, miltä muulta olisi lihonut? Laiha oli ennen kuin korento ja nyt punottaa kuin härkä."
"Ja äänikin on muuttunut niin saakuristi, että öyhkyy kun härkä, öhöm … öhöö!"
Toverit öyhkyivät jokainen, – mistä lie tullutkaan sellainen yhteinen puuska? Öyhkyivät vaan ja koettelivat josko he jo saattaisivat härjän tavalla öyhkyä.
"Ja Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa…"
"Älä nyt laula Kalle, sun luokos kastuu", keskeytti pihalta tullessaanTuomarin Iikkoo.
"Häh? … ja Kaisalla ooli…"
"Siellä tulee sadet."
"Tulkoon, kyllä ne luon latoon saavat, onpa väkeä ö-höm!"
"Makaavat kuin porsaat vaan, kun ei ole isäntää", nauroi Tolkun Matti.
"Mun väkenikö? Häh? Älä usko, ne pelkäävät minua kun syntiä, pojat!"
"Ähä, hä, hä, juodaan me vaan, korjatkoon köyhät luokoa!"
"Niin hei!.. Älä itke Kalle, vaikka luokos kastuu. Juodaan me vaan, me miehet!"
"Minäkö itkisin? … voi sun… Ja täälä on Kalle, se Pietusen Kalle, joka ei ole surun Kalle…"
Ulkona pirskutti sade ikkunaruutuja vasten, mutta sisällä kevarissa oli Kalle Pietusenkin niin turvallinen ja hauska laulaa rillittää ja tyhjentää olutlasi toisensa perään.
* * * * *
Kello oli 11 kun Kalle Pietusen väki meni päivällistä syömään. Siirtyivät siitä sitten levolle varjoisiin paikkoihin ladon seinän vieremillä lepoa nauttimaan. Naiset peittivät kasvonsa huiveilla, miehet takeilla, ollakseen suojassa villi-kärpäsiltä jotka itsepintaisesti tekivät alinomaisia rynnäköitään laulaen köörissä hermoja härnääviä ryöväri-laulujaan.
Yksi toisensa perästä saivat heinämiehet unen päähän kiini ja laskivat säännöllisessä tahdissa ilmoilla nenänsä kautta hurjan voitto-marssin säveleitä.
"Horoo … groo… Horoog … grooh…"
Ja se mahtoi pistää kärpästen vihaksi, tuo ylvästeleminen. He tutkivat jokaisen sokkelon ja rotkon noissa monikomeroisissa vaatteiden laskoksissa … eikö missään löytyisi ihmisen verta? Ja missä löysivät sattumalta vartioimattomaksi jääneen kohdan, esimerkiksi käden, siihen heti kuolemaa ja turmiota tuottavalla aikomuksella iskivät kärsänsä kiinni, imeäksensä viimeisenkin verenpisaran tuosta riivatusta ylvästeliästä. Silloin käsi pian huimalla vauhdilla pakeni ja kärpänen lensi nauraen vähän matkan päähän, ilkkuen: "Kerskaa vielä! kerskaa vielä!"
Tällä tavalla jatkettiin taistelua vaihtelevalla onnella. Väliin yksi, väliin toinen makaavista heräsi, katsoi kelloa, jos sitä sattui olemaan, jos ei, niin aprikoitsi muuten kuinka paljo aikaa lie kulunut.
Mutta kun toiset vielä nukkuivat rauhassa, niin täytyi laskea taipumuksensa puntariin, koetteeksi kumpi voittaa: lähteäkö luo'olle, vai laskeako vielä painavan pään lepäämään nurmelle? Jälkimäinen voitti aina.
Mikä velvollisuus mun on nousta muita herättämään ja olla ahkerampi kuin toisetkaan!..
Ja se näytti niin verrattomalta tyhmyydeltä, omistaa itselleen tuollaista velvollisuutta, että sydän oikein riemusta hetkahteli kun sai laskea päänsä rauhassa varjoon ja tuntea, ettei ollut suorastaan mitään muuta velvollisuutta kuin odottaa käskyä.
Noin kello puoli kolmen ajoissa nousi Torpparin Tuomas kuitenkin oikein jaloillensa. Kävi ensin ottamassa siemauksen juomaleilistä ja rupesi sitten herättelemään toisia.
"Eiköhän jo pitäisi ruveta luo'olle kiirehtimään, näkyy pilviä nousevan tuolta, taitaa sade tulla."
Miehet ja naiset nouseskelivat, ensin istumaan, silmiä hieromaan ja kismittelemään sekä kulettelivat kaljaleiliä kädestä käteen.
"Ho'hooi, kun on kovin lämmin!"
Oli oikein hauska kismitellä, kun ei isäntää ollut joukossa … sai odottaa vaan määräystä, vaikka ei kellekään joukossa ollut isännyyttä uskottukaan eikä määräämisen oikeutta… Olihan isäntä sanonut tulevansa siksi kuin isäntää tarvitaan.
Tuomas, kun oli vanhin joukosta, omaksui kuin vaistomaisesti itselleen jonkullaista käskiän virkaa. Käski siis toisia menemään jo heiniä takkoihin panemaan ja lupasi itse mennä tuosta mäestä takkavitsan itsellensä noutamaan. Kun Tuomas meni pois, ei kukaan enää katsonut itseänsä senkään vertaa isännäksi.
"Ho'hooi, kuinkahan tästä nyt taas jaksaa."
Rengit ja päiväläiset istahtivat vielä piippuun panemaan. Yksi oikaisi itsensä selälleen … siksi ajaksi vaan kun ehtisi yhden piipun täyden polttaa … toiset seurasivat esimerkkiä. Piiat ottivat sukkakutimet ja odottivat miehiä. Mutta ennen kun ehtivät näiltä tupakatkaan oikein hyvästi loppuun palaa, valahtivat silmät kiini, kuin niin kovin raukaisi. Se oli niin rakasta tuo uni… Saisi edes pari hyvää siemausta vielä kuorsata, niin sitten tuota jaksaisi…
Naiset kutoivat rauhassa noin puolen tunnin verran, mutta sitten toinen piika otti huomataksensa pilvi-joukon tuolla taivaalla kiertelemässä.
"Hyvät ihmiset!" hän rupesi mamkoimaan, "ei tämä makaaminen kelpaa nyt enää mihinkään, kun tuossa tuokiossa tulee sade ja kastelee luo'on."
"Totta totisesti, niin se on!" Toisetkin naiset hämmästyivät, heräsivät nyt vasta niin kuin huolettomuuden unesta. Koppoivat kaikin rivakasti haravat käteensä, lähtivät työhön ja kohlivat mennessään miehiä hereille.
Tässä syntyi oikein omantunnon kiire. Jokaisen sydän tarvitsi lohdutusta … kun pilvet niin uhkaavina lähenivät ja oli maattu lähes 4 tuntia. Mutta ikään kuin yhteisestä neuvosta sai jokaisen tunto yhtäsuuntaista lohdutusta:
… Kun ei kukaan ollut ryhtynyt herättämään, niin mikä velvollisuus minun ulisi ollut, sehän on vallan selvä ja helpottava asianhaara.
Oltiin polttavassa kiireessä. Haravat oikein vinkuivat naisten käsissä ja miehet kantoivat juoksujalassa heiniä latoon. Voi turkanen kun ne olivatkin kuivia! … oikein ritisivät. Vaikka jo edelläpuolisen olisi latoon pantu, olisivat kyllä kelvanneet.
Mutta kun oli saatu latoon 12 taakkaa, tuli sade. Ja se vuosikin niin suurina pisaroina, että läpi vaatteiden heti menivät kuin kuulat… Väki juoksi latoon.
Huh, kun sitä satoikin! Siinä hetkessä kastuivat heinät aivan likomäriksi.
Tuomas ehti vitsoinensa parahiksi sadetta pitämään toisten joukkoon.
Siinä istuttiin noloina ladolla ja katseltiin ulkona pisaroivaa veden tulvaa. Ei puhuttu juuri mitään erinomaisia, arveltiin vaan, että kummapa oli, kun tänäkin päivänä sade tuli.
"Olisi pitänyt mennä kohta puoli päivältä luo'olle, niin nyt saataisiin maata," sanoi eräs puolikasvuinen pojannullikka.
Jokainen kohta kavahti: Mitä tuo poika-riivattu tuollaisia rupee hokimaan… Kyllähän sen nyt muutkin tietävät, mutta kenenkä sitä sitten on syy? Ei minun ainakaan!
… Ja jos alkaa, ruoja, vielä kotona lörpötellä, että tässä maattiin nyt vähän, niin kuin entistä runsaammin, niin…
Melkein yhteen ääneen ruvettiin kiivaasti suutamaan poikaa.
"Kuka sitä sateen edellä tietää ja ymmärtää hätiä! Rupea nyt kotonakin sellaisia hölppäämään! Jolla on kello niin kellottakoon. Kuka käski lähteä isännän juominkiin, miksi ei pysynyt täällä."
"Jos tuollaisia puhut kotona, saat leu'oillesi että maukuu," uhkasi toinen renki.
Poika parka oli pahemmassa kuin pulassa, koetti oikein jo puolessa itkussa vakuuttaa ettei hän avaa suutansa niin ristin sielulle koko jutusta.
Sade taukosi hetkeksi. Lähdettiin edes niitylle kävelemään, kun ei tietty mitä tässä nyt olisi oikein tehtävä.
Silloin jo isäntäkin tuli tovereinensa. Jo kaukaa työväki tulon huomasi. Mieli oli heillä nyt ramea, vähän ilkeätä oli isäntää kohdata. Mutta kovin näkyi tuo poukkoilevan tuolla luhdassa, kun koetti jalkavaroillaan väkensä luoksi ponnistella… Jo katosi väestä kunnioituksen ja pelon tunne … tahtoi ruveta naurattamaan.
"No mitä se – sen päitä, e-eipä te o-olekaan saaneet lu-luokaan latoon!" Ja siihen Kalle vielä liitti muutamia paholaisen nimiä perään.
Heinä-väki rupesi yhteen suuhun vastustamaan:
"Kun tuli sade! Mihinkäs siitä päästiin!"
Kalle sytytteli hajanaista sikarin päätä, josta liepareita irtausi suuhun. Niitä koetti hän pois sylkeä, mutta siirtyivät ainoastaan leu'alle.
"Tphyi!" Mutta ei se siitä sen paremmaksi tullut.
"Hek, hek, hek … sonnin heiniä sait Kalle. Mitäs minä sanoin?"Tuomarin Iikkoja kutkutti tuo hupainen juttu.
"Mitä … sinä sanoit? öhö ho…" Kalle katseli pitkin nenänsä vartta, osoitteli tulitikulla valkeata sikarin rääsyyn, mutta ei osunut kohdalle. Sitten alkoi hän taas haukkua väkeänsä, sanoi heitä härjiksi ja jätkiksi, y.m.
"Härjän heiniä tuli, he he… Laiskaa väkeä," tuumaili Tolkun Matti.
"Tuota … mennään uudestaan Kevariin." Se oli Tuomarin Iikkoo joka ehdotuksen teki ja lähti edellä yrittämään hevosen luo, toiset perässä.
"Härjän heiniä tuli, he heh…" nauroi Matti. Kalle Pietunen kirosi ja mennä kompuroi tielle päin.
"Ei tuosta nyt sentään köyhdy … tällainen poika … ei, eijo!" Kalle puti nyrkkiä väelleen.
"Noo, noo, sakramenskattu, mennään nyt kevariin!" Matti tarttui Kallen hijaan ja veti häntä mukaansa.
Jo ehdittiin vihdoin tielle, päästiin, kun yritettiin, rattaille. Matti hujautti hevosta ohjaksilla selkään.
"Juodaan pystyyn ne sun sonnin heinäs, Kalle he, he, hek."
Kallen jo oikein pisti vihaksi.
"Onko se mun syyni, että nuo laiskat antavat iltasateen he-heiniä kastella?"
"No, hä, hä, hä, eihän se sun syysi ollut, mutta… Oo hevonen viina paikkaan!"
Heinäväet katselivat ja nauroivat niin kauan kuin meneviä näkivät.
"Vai meidän syy se oli, että heinät kastuivat! Miks'ei ollut itse kellottamassa."
Miehet panivat tupakaksi ja jaarittelivat, naiset odottelivat että johonkin lähdetäisiin.
"Ei edes nyt sanonut mihin tästä mennään," paneskeli Torpparin Tuomas.
Rupesivat kuitenkin ottamaan viikatteita alas ladon piiltä ja seinän raoista, sekä hiomaan niitä.
Sade oli lakannut. Aurinko taas paistoi täydellä terällä. Mutta heinä, niin kaadettu, kuin kaatamatoinkin oli liko-märkää. Siinä oli oikein ilkeä kävellä, kun housut ja hameenliepeet niin kastuivat.
"Hyi!"
Vaan täytyihän sitä nyt jotain tehdä, että olisi aika kulunut iltaan ja sitten sopinut kotiin lähteä. Laskettiin arveluita ja leikkiä isännästä. Se teki oikein hyvää tunnoille, kun Kalle uudestaan kevariin meni… Tuskinpa huomenna viitsii enää sanaakan koko laiskuudesta puhua, kun itse nyt noin huilaa … syyttäköön itseänsä!
Mielet kävivät rattoisiksi ja ajatukset juoksivat ikään kuin itsestään tuota suuntaa.
Ja Kalle Pietunen istui olutpöydässä, rötkötti leuka rintaa vasten ja lauleli:
"Kustulla oli Faarttin kello liivin lakkarissa ja rissa…"
Kohtuus.
Lautamies Härkälä tuli tupaan pajasta, jossa oli ollut katsomassa kuinka seppä Paljeström siellä työskenteli.
Härkälä veti suunsa miettiväiseen nauruun ja sanoi emännällensä, seppää tarkoittaen:
"Pitäisiköhän sille tarjota viinaa?"
"Eihän … eikös hän ole raittiusseurassa?"
"Raittiusseurassa", hytkähti Härkälä, "kyllähän se luullakseni on, mutta arvelen että kyllä hän ryyppää kun vaan saa … ja tekee mieluisammin ja parempaa työtä sitten."
"Kunko on juovuksissa?"
"Ei, vaan kun häntä lahjoittelee … narraa … ei juovuksiin asti … ymmärrätkö?"
Emäntä ymmärsi kyllä näin selvän puheen ja suostui välinpitämättömästi; teki kuitenkin vielä muistutuksen:
"Entä jos ei hän ryppää…"
"Hah joutavia, kyllä hän minulta…"
Lautamies tunsi ilomielin, että hänellä oli niin paljon yhteiskunnassa arvoa, että hän voi saada yhden sepän raittiuslupauksensa rikkomaan.
Tuli iltapuolen aika ja lautamies käski Paljeströmin kamariin. "No mestari", alotti hän, "kuinka on sen raittiuden kanssa, passaako ryyppy?"
"En minä enään olekaan ehdottomasti raitis", kiiruhti seppä ikäänkuin pulasta päästäkseen.
Lautamiehen silmät hiukan avautuivat, kun hänen hupaiset toiveensa saada olla sepän langettaja raukesivat tyhjään.
"Vai et olekaan enää; no sitten…" Härkälä meni kaapista pulloa ottamaan.
"No, istu", sanoi hän, pantuansa pöydälle pullon ja "ryypynmitan."
"Vai niin … hm … no, mitä varten raittiusseurasta erosit? Ota ryyppy."
Seppä ryyppäsi.
"Erosinpahan … noo, ei juuri mistään muusta syystä, vaan arvelin, että saattaahan sen kohtuuden muutenkin pitää."
"Jaa, jaa, mutta tottapa sinulla jotain muutakin syytä oli?"
"Sitä jäsenmaksua pidin pahana, kun joka vuosi pitää maksaa … kun on omatekoisessa raittiudessa niin ei tarvitse maksaa mitään…"
"Jaa, jaa."
"Eikä se ehdoton olekaan oikein sopivaa … kohtuus on parhainta ja kyllä minä nyt jo saatan kohtuuden pitää ilman seurattakin."
"Vai niin … joo'o." Lautamies oli koko ajan muodostellut suutansa ja oli nyt onnistunut saada ylähuulensa samallaiseen viisaasen kurttuun kun oli nähnyt tuomarin tekevän vaikeita asioita käsitellessä. Hän katseli miettiväisesti ja viisaasti kattoon, luultavasti enemmän miettien, näkikö Paljeström kuinka viisaalta hän näytti, kuin Paljeströmin raittiusasiaa.
"Niin on, kohtuus on paras!" sanoi hän vihdoin niin mahtipontisesti kun olisi hän lauaissut pistoolin. Sitten kaatoi hän taas ryypyn itselleen ja sepälle.
Istuntoa jatkettiin ja puhuttiin järkevästi maailman asioista ja lautamies käsitti että hänen piti ruveta "kruusailemaan" puheitansa enemmän sivistyneeltä näyttääkseen. Vähän pitkällaisen levon jälkeen meni seppä vihdoin pajaan. Oltuaan siellä puolen tuntia tuli hän taas tupaan ja vaati lautamiehen kamariin. Talon renki, joka oli pajassa sepän apulaisena, sai niin kauan jouten odotella.
"Antakaapas lautamies vielä ryyppy", sanoi seppä kun oli kamariin päästy.
"Onkohan se enää oikein kohtuutta?" kyseli lautamies.
"No … antakaa nyt vain. Taotaan sitten sen hurjemmin."
Lautamies suostui. Istuttiin, ryypättiin, pantiin piippuun j.n.e. Näissä toimissa kului Paljeströmin aika hupaisesti, mutta lautamies näytti tuskastuneelta. Hän oli niin perin onneton että unohti ryyppyjen kaatamisenkin siihen määrään, että sepän jo täytyi muistuttaa:
"Kaatakaa nyt lautamies vielä … viinamatoni ovat liikkeellä ja ne tahtovat lisää."
Lautamies pudisti päätänsä ja nousi seisomaan ikään kuin aikeessa lähteä pois huoneesta, ja sanoi:
"Ei hiidessä seppä!.. Ei nyt enään. Kuinkas nyt on kohtuuden laita?"
"Kohtuuden! Enhän minä nyt ole juovuksissa!"
Emäntä pisti päänsä kamarin oven raosta ja sanoi:
"Matti pyysi seppää jo tulemaan pajaan."
"Matti… Eihän se ole minun komenteeraajani, en minä tänä päivänä enää mene pajaan, nyt huilataan, sanokaa Matille niin. Antakaapas nyt ryyppy … saakuri…"
"Ei nyt enää … mun pulloni menee vallan tyhjäksi." Härkälä todella taisi niin ajatella, koska hän loi pulloonsa säälivän katseen.
"No perhana! eihän se nyt tuohon lopu?"
"Loppuu se. – No yhden ryypyn saat, mutta sitten täytyy tyytyä."
"Antaa nyt sitten edes sen, täytyy muualta lisää hankkia." Hän sai sen ja sitten pistettiin pullo kaapin oven taa. Kun Paljeström oli lähtenyt, kävi lautamies vielä pulloansa kamarin kaapissa katsomassa ja sanoi sieltä tultuaan emännälle:
"Hullua, kun kehtasi vielä raanata vaikka jo kyllä sai… Sellaisia ne ovat ne raittiusmiehet … ei työstä tullut enää mitään kun viinaa haisti olevan, muutama…" Niin paneskeli Härkälä ja piti vielä emännälle oikein pitkän ja asianmukaisen esitelmän "kaikkien kelvottomain turhista puuhailemisista, jotka lopulla kuitenkin menivät 'panskrottiin', niinkuin Paljeströminkin raittius" j.n.e.
Mutta Paljeströmin viinamadot mahtoivatkin olla liikkeellä jok'ainoa sorkka, sillä kiivaasti tallusteli hän pitkin kylän raittia kestikevaaria kohden. Sillä matkalla hänen ruumiinsa sai tarpeeksi tekemistä matkan rasittavista vaivoista. Vaan henkensä varmaan väsymättä työskenteli, koska hän avasi suunsa ja mustaan yöhön lähetti varaston henkensä tuotteita, rekivirsien ja paholaisen nimien muodossa.
* * * * *
Kestikevarin kamarissa istui muutamia paikkakunnan herras-miehiä hyväksensä käyttäen isännän vierasvaraisuutta. Keskustelu oli vilkkaanlainen ja jokaisen huomio niin siihen kääntynyt, että hyvin vähän huomiota voitiin lainata tapauksiin ympäristöllä. Kuitenkin tunki sinne heidän korviinsa Paljeströmin rämisevä laulu. Kuunneltiin hetkinen ja oltiin puuhassa lähteä katsomaan kuka tuo rääsy oli.
Kevarin piika, joka herroille oli toti-vettä toimittanut ja muuten passaillut, kuuli tuon herrojen uhkan ja mutisi sen johdosta: "Menkäähän kyllä, että pääsisi tästä makaamaan … vaikka taitaa tuokin hoila vielä itsensä tähän remuamaan laittaa… Uskaltaakohan isäntä nyt tuolle antaa, kun on herroja … eipä taida…"
Niin arveli ja mietiskeli piika tuvan takkakivellä istuen ja selkäänsä lämmitellen.
Kamarissa vieraidensa parvessa istui kevarin isäntä ja alkoi vähitellen tuntea laulajan äänen sitä mukaa kuin se läheni. Hän selvitti sen toisille lempeästi naurahdellen:
"Sekin on ollut jonkun viikon raittiusseurassa … siinäkös sekin oli … hih…"
Mutta sitä mukaa kuin sepän laulu läheni, tuntui vavistuksia isännän sydämessä, sillä seppä todellakin lähestyi sopimattomalla ajalla. Vaan mitäs auttoi; ovella jo paukkui sepän nokinen nyrkki ja kevarin isännän täytyi lähteä avaamaan vieraiden laulaessa: "Sepä on koko sika j.n.e."
"So hiljaa, hiljaa Paljeströmi! täällä on herroja ja…"
"Ja mitäs minä huolin herroista, hei herroista!.."
"No tukitko suus seppä!" Isäntä oli jo avannut oven ja seisoi sepän edessä portailla.
"Tuota isäntä … passaako nyt niin kuin muulloin passaa?"
"Ei saakuri, etkö kuule, ei nyt sovi kun on herroja ja vallesmannikin!"
Isäntä puhui kuiskaamalla.
"Mitäs me huolimme herrain kelloista, meillä on urakka, isäntä! Antakaa tänne puoli tuoppia, rahalla … ei pyydetäkään velaksi, niin kuin herrat."
"Tuki nyt suusi hurja! Etkö ymmärrä ettei nyt sovi, ei sovi … ymmärräthän … siitä on sakko."
"Sakko! No; s – na, eipä sitä sakkoa ennen!.."
"Tuki nyt…" Isäntä näin sanoessaan katsoi hyväksi peittää kädellään Paljeströmin suun. Tämä horjahtui portaista alas, mutta ainoastaan siksi ajaksi auttoi suun tuke, kun seppä taas pääsi jalkeille.
"Mutta minä olenkin se poika, joka ilmoitan sun päällesi viinan myymisen, sinä…"
Isäntä ilmaisi nyt mielialansa voimallisilla käsitempuilla, joiden tarkoituksena oli Paljeströmin vieminen ulos portista ja sullominen rapakkoon. Sitten palasi hän takaisin, lukitsi oven ja meni vieraiden joukkoon.
"Menikö se?" kysyttiin.
"Meni se." Sillä näytti koko asia olevan unohdettu.
Pian alkoi kuitenkin ulkoa, juuri ikkunan alta kuulua:
"Tämä kevari on suuri viinaporvari ja krouvari!"
Tuon kuultuaan näytti isäntä jonkullaisia hämmästyksen oikein ja hän naurahti ikään kuin armoa rukoillen. Nimismies hymyili hyväntahtoisesti, selvään tahtoen näyttää, että hän oli paljasta armoa. Sivulliset, joihin asia vähemmin koski, näyttivät onnettomimmilta.
Seppä ei yhteen huutoon kuitenkaan hellittänytkään, vaan ruisrääkän sitkeydellä jatkoi mieluisaa ilmiantoaan lasin takana pimeässä yössä.
Yhä kylmempää oli isännän hiki ja yhä ystävällisemmin täytyi nimismiehen naurahdella poistaakseen isännän tuskaa.
"Älkää nyt isäntä turhia … olemmehan tässä kaikki ystäviä, ei tässä nyt tuommoisista mitään piitata, he heh", täytyi nimismiehen ruveta, lain kunnioitus mielessään, sanomaan:
"Niin, niinhän nyt toki", säestivät toiset, mutta Paljeströmi jatkoi uskollisesti ilmiantoaan. Vasta sitten kun nimismies vihaisesti muristen oli mennyt ulos sepälle lainkuuliaisuutta opettamaan, ja jälleen takaisinkin palannut, palasi seuraankin vapauden henki.