RINNUSTELIAIN: Jos tulisi vanha isä Kekkulikin, niin antaisimme isällisen kurituksen hänelle, taikka vääntäisimme niskansa nurin.
PALOVIINUS: Emme maar! muuta kuin sanoisimme: "ukko! annas tyttäresi Aatamille, niin saat suureksi kunniakses' juoda sedänmaljan meitin kanssamme".
PIETARI: Hiljaa, hiljaa, herrat! Tuolla tullaan jo.
6:des Kohtaus
Entiset. Kirjaliini. Mikkeli Kekkuli (vaatetettuna kuin Ruckus Pumpenickel; hohto silmillä).
KIRJALIINI: Kah! Kaikkia täällä kohdataan, kun teitäkin. Terve tultua, terve tultua (kätellään).
MIKKELI: Se ilahuttaa minua suuresti, että saan tavata herroja, joiden tuttavuutta minull' oli kunnia – — —
PALOVIINUS: No, niin saa herra Kekkuli kyllä kunniaa, usein liiemmaksikin.
MIKKELI (iloisesti) Mitäs kunniasta? Hm, kyllä kai minullakin on Soiluksia [Zoilus, Homeromastix], jotka panettelevat; mutta ompa niitäkin, jotka pitävät jotain vähästä taidostani eli luonnonlahjoistani. – Mitä Helsingistä nyt kuuluu – — minusta, hm – hm?
PALOVIINUS: Hyvää vaan. Akseli Ingelius on säveltänyt uuden tarinalaulusi "Kalojen tappelusta".
MIKKELI (ihastuksissa): Ai! Onko se kaunis sävel?
RINNUSTELIAIN: Sävel yhtä kaunis kun laulukin.
MIKKELI: Mahtoikohan vaan oikein tajuta ja säveliin luonnuttaa sopivaisten ja sopimattomien jaksojen yhteen sujumista?
KIRJALIINI: Edellisiä ei liene juuri monta laulussasi.
MIKKELI: On maar, mikä on, joka toinen jakso sopivainen, niinkuin:
"Hauki puri krapua,
Ei saanut hampaaseen mitään,
Särjellä oli vähän apua
Kivennuoliaisessa."
(Nauretaan.)
7:mäs Kohtaus
Entiset. Aatami (Sipilänä, hiukset harjattuina talonpoikaiseen tapaan, huivi leuvan ympäri). Varonen. (Tervehdetään. Aatami kumartelee tölppömäisesti.)
PIETARI: Tässä saat, Sipilä, nähdä semmoisia herroja koossa, joit' ei usein tule taloosi: Tietoviisauden ylioppilaita, lauluniekkoja, lajinlaatijoita, tähtientutkijoita j.n.e.
AATAMI: Onkos almanakan tekijöitäkin?
VARONEN: Minä olen parhain, kun vaan näen jonkun hyvän uskomaan.
PIETARI: Ja, paha polvi! minunkin pitää tänäpänä oleman. Mutta käyköön juhlan kunniaksi, Kekkuli herran tähden, jot' emme usein saa kyläämme.
(Nauretaan).
MIKKELI (itsellensä): Oi, voi noita talonpoikia! Niille tyhmille saa loruta, mitä vaan sylki suuhun ajaa.
KIRJALIINI (itsellensä): Oi, voi tuota Kekkulia, kun aina hänestä tehdään pilkkaa. Ei tarvitsisi hänen olla niin tyhmän; mutta ei saisi sentään hulluakaan hulluttaa.
AATAMI: Mitä nauratte? Sanokaa minullekin, kunnioitettava Peltolan Pekka – —; ai vai saanko niin puhutellakaan, näin erinomaisten herrain aikana?
PIETARI: Niin juuri näin (hiljaa) hullun Kekkulin aikana.
MIKKELI: Et sinä, isäntä hyvä! ymmärrä meitin puheitamme, joilla laviampi tieto on; etpäs sitten talonpoikainen olisikaan. Me pidämme sentään arvossa työntekijänkin, vaikkei se taida oikein fiinisti elää eikä nauttia mitä me, erinomattain, jotka elämässä käsitämme mitä löytyy ihanuutta, kauneutta, suloisuutta. (Huomaiten). Ah! Kas kun on talonpojillakin semmoisia – kaiketi herrojen varaksi. Se on oikein, isäntä (nyökkää Aatamille)! että pitää kunnioitettaville vieraille kunniallisempaa suun avausta, kun se simppeli, ykstoikkoinen viinaryyppy; olutta taasen älä koskaan itsekään juo, se on peräti – — – Mutta mistäs olet oppinut vähän edes sivistystä?
VARONEN: Sipilä kuuluu Raittiuden-Seuraan, sentähden pitää hän totia, koska paloviinaa ei saa talossakaan kärsiä. Lisään sivistystä taas oppii sanomalehdistä, erinomattain Maamiehen-Ystävästä ja Gottlunnin Suomesta.
MIKKELI: Sanomalehtiä minä en ollenkaan voi puhuttavankaan kuulla. Nekös hulluja ja häijyjä ovat, semminkin koska laulu-niekkojen töitä arvostelemaan rupeevat. Olisin minä mielenmittaajana, niin en antaisi muuta präntätä paitsi viimeisen sivun Helsingin Sanomista.
PALOVIINUS: Kylläpä sitten tulisi puutos unettavasta lukemisesta.
(Kuuluu ulkoa paimenen torvi; ja sitten laulettavan jotain samaan säveleen kuin: "O, Värmeland du sköna." Kaikki kuuntelevat.)
KIRJALIINI: Ai! kuuluipa se kauniilta, vaikk'ei sanoja selvästi eroittanut. Taidatkos sinä, Sipilä, sitä laulaa? Laulas sitä meille.
AATAMI: Totta ma sen jonkun kerran olen kuullut: mutta rohjennenko tässä huonolla äänelläni yrittää. Ja hampaani polttokin estää minua suutani avaamasta.
TOISET: Laula nyt vaan! Laula miten taidat.
VARONEN (kuiskasee Aatamille): Käännä selkäsi Kekkuliin päin, ettäs saat höllentää poskiliinaistasi.
AATAMI (höllentää huivia ja laulaa sitten):
Kuin sulonen ja kaunis on Suomessa maa!
Kuin ilma sen on ihana ja raitis!
Kosk' aleneepi aurinko lehdikön taa,
On luonto jo tyyntyvä vaiti;
Vain laulavat illalle lintuset viel',
Ja tulossansa paimenet soittavat tiell',
Ja metsä niin koriasti kaikuu.
Ei Hämehessä vaivoja voimainen miel'
Pahoile, se viriä on aina:
Kuin tulipalo, satehet ja myrskykään tääll'
Ei mäkilöitä honkia paina:
Nyt kesäillan lempiän ollessa vaan
Ihailevat järven kuvastimessaan, (surullismaisesti)
Kuin hämäläinen tyttönsä luona.
TOISET: Kiitos, kiitos! Se on oikein suloinen laulu.
MIKKELI: On kyllä, erittäin talonpoikaisten lauluksi, mitäs heiltä on pyytämistäkään? (Täll'aikaa menee Aatami Kirjaliinin kanssa pois). Ei heillä ole taitoa saada oikein sopivia sanoja kokoon. Mutta olettekos, hyvät herrat, kuulleet minun ratulatsioniani, jonka tein isälleni nimipäivänsä kunniaksi?
RINNUSTELIAIN: Emme, Jumalan kiitos!
MIKKELI: No, kuulkaas sitten, kuinka värssyt sopimaan saadaan (laulaa naurattavalla sävelellä):
Ab, kulta pappani täällä!
Elä aina hyvällä päällä,
Niinkuin kissa liukkaalla jäällä
Ja kukkainen keväällä,
Joka kasvaa iloisella säällä.
Älä tahri nenääsi – — —
En sentään sitä sanaa laulakaan; johan tästäkin näette, että hyvällä lauluniekalla kestää sopivia jaksoja, vaikka loppumatta.
RINNUSTELIAIN: Kyllä kaiketi, koska kehnollakin kestää sopimattomia eli kelvottomia (nauretaan).
VARONEN: Ohhoh (heittäiksen istumaan) kuin ollaan väsyksissä pitkästä matkasta, ja tarvitsisi vieläkin mennä tästä edes piippuja hakemaan tuolta talosta. Mutta, Kekkuli veljeni! menes sinä noutamaan piippunysiä mistä löydät, että saataisiin pari savua sydämmelle. Älä paheksu, jos muistat meitin veljeksiksi tulleen samppanjakalja-juomingissa Vapunpäivänä.
MIKKELI: Menen kernaastikin.
(Menee).
8:sas Kohtaus
Pietari von Sorvi. Varonen. Rinnusteliain. Paloviinus. (Vähän ajan perästä myös) Aatami ja Kirjaliini.
VARONEN: No, viimeinkin meni hän pois, että saamme keskustella, miten jotain lystiä tehtäisiin hälle isänsä kanssa, jotka kuuluvat molemmat olevan yhtä pöhköjä kuin äkeellisiäkin. Jos saisimme vielä kureillamme Aatami parallekin lohdutusta, niin sitä parempi. Mutta jos se mamseli siellä Pöllölässä on isänsä ja veljensä kaltainen, niin on paras että aikanansa puhdistamme Aatamin kaikista rakkauden lempeistä murheista.
PIETARI: Ei maar tyttö hullu ole; enkä tiedä siinä mitään vikaa, muuta kuin sen, joka on kaikilla naimattomilla naisilla – että tekee miestä mieli.
RINNUSTELIAIN: Pitää siis saamansa, jos ei peijakas ole merrassa.
(Täll'aikaa tulevat Aatami ja Kirjaliini).
VARONEN: Niin! kuulkaas mitä minä olen miettinyt. Me kaikin mennään Pöllölään; kyllä minä rupeen Aatamille kosiomieheksi; kun yksi kuri ei auta, niin auttanee toinen, jos vähänkin ovat siellä pöllömäisiä.
AATAMI: Minä en suinkaan taida teitä seurata, vaikka kuinka tahtoisinkin.
RINNUSTELIAIN: Älä pelkää, veli! Ei maar ukko sinua sauvallansa karkota niin kauvan kun minä myötä olen ja nimeni Rinnusteliain on.
PIETARI: Menkää vaan, mutt'ette siellä paljon kostu, jos vaan Kekkuli entisellänsä on.
PALOVIINUS: Jos emme muuta, niin edes lasin totia juomme.
PIETARI: Taikka maakan – —! Ei teitä käsketä huoneeseenkaan.
KIRJALIINI: Jos käsketäänkin, niin kiitämme kun saamme piipullisen kasakkaa.
PALOVIINUS: No, sitten kiusallakin poltamme kaikki hänen kasakkansa.
PIETARI: Mutta jos saatte kasakan patukkaa lisäksi – — —
RINNUSTELIAIN: Niin on tietenkin viimeinen kerta, kun äijä siihen turvaa. – — Kiittäköön jos emme vie väkirynnäköllä molempia tyttäriänsä.
KIRJALIINI: Kyllä Aatami yhteenkin tyytyy – —
VARONEN: Ei; mutta antakaas minun hallita varsin itsevaltaisesti, niin saatte nähdä, jos uskollisesti teette kukin mitä käsken, niin käy valloitusretkemme onnellisesti. Jos Varonen vielä, kuin ennenkin, oikein tietää varansa pitää ja katsoo, jos ollaan sovinnossa ja vekkuloidaan vähän, niin pettyvät Pöllölän herrat, miten vaan tahdomme.
PIETARI: Hyvä kun ei kumminkaan minun tarvitse olla osallinen tempuissanne, kuin nyt!
KIRJALIINI: Minulle olisi tietenkin hauskaa saada teitä kanssani kotimatkalle; mutta epäilen vaan jos mitään Pöllölässä saisimme toimeen, ja liiatenkin kuinka Sorvia ollenkaan siellä vastaan otettaisiin.
VARONEN: Kaikki käy hyvin kun vaan teeskeleimme itsekin vähän pöllömäisiksi. "Hulluus hulluutta vastaan!" Mairitellaan nyt vaan ensiksi vähän tuota poika-Kekkulia, niin se vie meitin, jos ei muuten niin isänsä tietämättäkin, vaikka sisariensa – — —
9:säs Kohtaus
Entiset. Mikkeli.
MIKKELI (tulee kirje kädessä): He, he, he, he! Hyvät herrat, kukas uskoisi mitä löydetään talonpoikienkin tykönä. Etsiessäni piippuja näin tämän.
TOISET: Mikä se on?
AATAMI (punehduksissaan kurottaa kättänsä kirjettä ottamaan): Antakaas mä katson sitä.
MIKKELI: Mitä sinä sitä tahdot, kosk' et kumminkaan ymmärrä. Mutta mistä tämä on tullut komppeisiisi?
AATAMI (hämmästyksissä): On kaiketi sama paperi, joka – — —
VARONEN: Joka oli Heinolasta ostettujen tupakkiesi ympärillä.
MIKKELI: Oi, voi niitä ihmisiä, jotka panevat rakkauden kirjeitä tupakki-tuuteiksi! Kuulkaas (lukee. Toiset kuunnellessaan osottavat liikutuksiansa kukin tavallansa): "Sulhaseni! Jo näin kauan oltuani sinua näkemättä, ja tietämättä koska – — jos koskaan enää saanen sinua kohdata, et suinkaan ihmettele kuullessasi minun sinua kovasti – kovasti ikävöivän. 'Ikävä on aika ja päivät on pitkät, Surutont' en hetkeä muistakkaan'. Voi! jos edes hyvästin olisin sinulle saanut jättää. Pahat panettelijat puhuvat vielä päälliseksi sinun jo – — – mutta mitä niistä? kosken mä ollenkaan uskokaan. Älä, ystäväni, minuun suutu, jos isäni tylymäisesti sinua kohdellut on. Liekö pahoin, että vielä isäni kieltoa vastoin sinulle kirjoitan? Mutta mitäs teen, koska niin paljon olen häneltä lupaa rukoillut, enkä saanut? En voi halkeevaa sydäntäni hallita. – Nyt täytyy minun jättää sinut – — – voi! ijäksikö? Älä minulle vihastu, sillä vieläkin olen syytön. Tähdet ja kuu todistakoot, mitä toinen toisellemme lupasimme onnellisina hetkinä, tuolla järven rannalla; todistakoot että mieleni vielä ja aina on sama sinua kohtaan kuin silloinkin, vaikka mustat pilvet sen pimittäneet ovat ja ukkonen uhkaa sitä pian peräti särkeä. Mitäs sanonet, jos olet saava tietää minun kuulutetuksi sen häijyn, ilveilevän luutnantin kanssa, jonka nimeäkään en voi mainita. Kultaseni! Mitä on tehtävä? Neuvo minua – kirjoita minulle – mutta kenen kautta sitä en tiedä. Jo lukkaritar Viekkasellikin on meitit pettänyt, joka ennen oli meitille avullinen. Jaakko, joka ainoa minua on surkutteleva, lähtee jo järvelle. Hänelle uskon siis nämät hyvästijätteet, ollen kuolemaan saakka – sinun – rakastajattaresi." – Mutta mitä? Olen, luullakseni, ennenkin nähnyt täänmuotoista käsi-alaa. Kenenkäs tämä – — —?
VARONEN (sieppaa kirjeen Kekkulilta): Näytäs. Ai! olenpa minäkin täänluontoista kirjoitusta nähnyt. Ahaa! Jopa tunnen. Se on ryökynä Kiemasjoffin. Minä siitä neito-raukasta tietäisin vaikka koko tarinan jutella, surettavan ja kauhiankin.
MIKKELI: Jutteles, veli kulta! Se sopisi kukaties' aineeksi johonkin tehtävääni näytelmään.
RINNUSTELIAIN: Johon itse sopisitte sankariksi.
VARONEN: Aivan niin! kosk'ei mainittua ryökynäraukkaa enää ilahutakaan muut, paitsi semmoiset ihantelijat ja laulujen sepittäjät. Jos sekin vaan saisi nähdä Kekkulin ja kuulla hänen taitonsa, niin rakastuisi kohta, ja mitä mahtaisi tullakaan.
MIKKELI (iloisesti): Häh! Naisihmiset maar ovat oikein eriskummaisia; ja mikä lie heitin kaikkein luontonsa minuun taivuttanut. Tuolla Helsingissäkin jok' ainoa – — hm! – —