RINNUSTELIAIN: Tietenkin ovat sivistyksessä sinun kaltaisiasi; koska yhtäläisten lastenkin sanotaan parhaiten yhteen sopivan leikitellessä.
MIKKELI: Ihmettelen vaan, että usein ovat niin – — etteivät minun kanssani haastellakaan tohdi, peljäten peräti – — hm. Se on aina hyvä merkki. – Kuitenkin, eikös ole kummallista, kun kotopitäjässäni herrasväki sanovat varsin kaunistelematta, (Kirjaliini tietää kyllä) etteivät pidä minusta mitään, eivätkä ole millänsäkään taidostani?
VARONEN: Tarvitsisipa saattaa ne pöhköt suureen häpiään. Jos meitin tiemme sopisi sinun kotopaikoillesi, niin saisit meitin aikanamme kutsua kokoon kaikki ylönkatsojasi ja pitää nuottilon eli konsäärin, jossa laulaisit paljaita omatekojasi. Me, jotka isossa mailmassa eläneet olemme, ja siis enemmän kuin mitkään hämäläiset ymmärrämme ihanuutta, taputtaisimme käsiämme ja kiittelisimme sinua; kas kuinka saisivat hävetä.
MIKKELI: Ai, tulkaas te meitin kanssamme; minä panen semmoisen nuottilon toimeen.
VARONEN: Mitähän olisi? – No, tulemme, jos tuon Sipilän saamme meitä soutamaan Päijänteen ylitse.
AATAMI: Kyllä kaiketi tulisin, mutta – —
VARONEN: Kyllä me muistamme vaivasi koskella (iskee Aatamille silmää).
Ja se on suuri kunnia sinun säädyllesi, että saat meittiä seurata.
RINNUSTELIAIN: Ja soutaa meittiä. – Kyllä mekin autamme, jos saat niin paljon kunniaa ettäs väsyt.
KIRJALIINI (itsellensä): Sukkelat ajat nyt ovat entisten suhteen. Ei suinkaan meitinkään iso-isämme, kenraali von Sorvi vainaja – — – jassoo minulla ei ole ollutkaan iso-isää, ja iso-äitinikin oli kuppari – tainneet ajatella kuinka tähän aikaan katsellaan perittyjä jalouksia. Samalla lailla saanevat meitin lastemme lapset nauraa monelle epäluulolle, joita me vielä pidämme pyhinä.
AATAMI: Lähdetään vaan, hyvät herrat, huomenna varhain. Jos herrat eivät katso ylön, niin pyydän kaikkia vähän iltaista haukkaamaan.
(Lähdetään pois. Esirippu putoo.)
TOINEN NÄYTÖS
(Näkyy varatuomarin Simo Kekkulin asuinhuone. Kalut huonomaisia.
Taustassa ovi porstuaan; oikealla puolen kaksoisovet saliin.)
1:nen Kohtaus
LÖLLENFLYHTI (Yksinänsä, katsellen esiripun noustessa salinoven lukonläpeen. Salista kuuluu naisihmisen laulu samaan säveleen kuin: "Lebe wohl, vergiess Mein nicht.") Niin kaiketi! Siellä maar hän taas ruikuttelee ikävöiden Sorviansa. Mutta minä en ole tuosta huolivinanikaan; en tietooni pistä. – Äläs huoli! Kyllä minä sinun opetan toisellaisiin tapoihin, jahka joudutaan. Minulla on isän lupaus. – Olin maar minäkin sentään järjetön kuin muutkin naudat; miksen ottanut likkaa silloin, koska se ei paittanut minua? Perhana sitä rouvaa, Panettelianteria, jonka tähden tämmöisiä vastuksia sain, joka petti minun. – Olikos minun syytä pienintäkään, jos oikein asiaa ajattelen. Tään talon tytärtä myöden tulen saamaan, kalleimmankin jälkeen laskein, noin 12,000 ruplaa paperissa kaikkiaan, "per fas et nefas", kuin kruununvoudit sanovat; mutta rouvalla Panettelianterilla on valmista lainattua rahaa 3,500 hopearuplaa, paitsi muuta tavaraa, ja olisin kukaties vielä päässyt hänen lastensa osan hoitajaksi, ja – — —? Pöhköhän se, jok' ei voi laskea, että jo 3,500 ruplaakin hopeassa on enemmän kahtatoista tuhatta paperissa – ja vanha leski sitten, josta pian taitaa päästä toisiinkin naimisiin ja toiseen vertaan rikkautta. Mutta kirotut kielet kun tulivat välille. – Mikseivät ole ihmiset minun kaltaisiani, joka muista huolimatta puhun aina vaan itsestäni, ja pidän omista asioistani murhetta. Mitä heitin minuun tarvitsisi ryhtyä, kosken minäkään katso muuta kuin että vaan itselleni hyvin kävisi. Vaan nekös ovat niitä! – Jos yksinäni saisin itsestäni puhua, niin pahaa ei suinkaan minusta koskaan kuuluisi. Mutta mailma on villitty. – Kehtaisi vielä ämmä Panettelianteri sanoa minulle suuta partaa vastaan, etten kelpaa hänelle – min' en kelpaa hänelle (katsoo kuvastimeen), oi, voi! – Ja mitä vielä? mamseli Kekkuli sitten näpäyttää sanoa: "en min' ole teitin hätävaranne." – Ja nyt huinailen näin, jo pian kahta vertaa vanhempi Aleksanteri Suurta, koska se jo oli koko Ahrikan voittanut (eikös se ollut muistaakseni jo hänen viidenkolmatta vuoden ijässänsä), vaikka minulla on kaksi vertaa hänen uljauttansa. Uh! kuin tää mailma jo on paha!
2:nen Kohtaus
Löllenflyhti. Simo Kekkuli.
VANHA KEKKULI (tulee sisään): Mitä reppu-ryssiä nuo lienevät, joita tuolla näkyy poikani kanssa tulevan (menevät akkunaan). Kas rivoja! kun tulevat pytinkiin (menee ovelle).
3:mas Kohtaus
Entiset. Mikkeli Kekkuli. Rinnusteliain. Varonen. Paloviinus.
VANHA KEKKULI (ovella): En minä osta mitään.
RINNUSTELIAIN: Emmekä me myy mitään.
MIKKELI KEKKULI (itsellensä): Nämät ovat parhaita ystäviäni Helsingistä, ja ihantelijoita kuin minäkin. (Lujaa). Tässä saan tutuksi tehdä pappani herassyödingin, Töllölän hallitsijan j.n.e. herran Simo Kekkulin, herrojen ylioppilaitten Rinnusteliaisen, Varosen ja Paloviinuksen kanssa.
VANHA KEKKULI: Mitä herrat asioitsevat?
RINNUSTELIAIN: Emme mitään muuta – — —
PALOVIINUS (nauraen): Muuta kun katsoa – —
VARONEN (nykää toisia kylkeen): Emme mitään erittäin. Poikkesimme vaan tähänkin katsomaan ystävämme Kekkulin isää, josta jo kauvas kaikkea hyvää olemme kuulleet.
LÖLLENFLYHTI (itsellensä): Ovat kaiketi jotain minustakin kuulleet, kuin kaikki muutkin maanjuoksijat. Sekö heitä tänne vetää!
(Ollaan hyvä aika ääneti.)
RINNUSTELIAIN (kumppaneillensa): Mennääs kohta pois; saatanako tuommoista voi kärsiä!
PALOVIINUS (samaten): Niin aina! Ei täällä kostuta.
VARONEN (samaten): No, no! Muistakaa lupaustanne.
VANHA KEKKULI: Missä herrojen hevoset ovat?
(Täll' aikaa menevät Rinnusteliain ja Paloviinus istumaan.)
VARONEN: Tulimme veneellä yli Päijänteen; ja kulkeissamme usein tämmöisten synkkä-sydänmaiden läpitse, kun on näilläkin seuduilla, olisi aivan vähän hevosesta apua. Sentähdenpä kannamme reppua seljässä. Me nuoret miehet emme tätä valita vaivaksi, muuta kun kuljemme vaan oikomatkoin maat metsät halki.
(Vanha Kekkuli tuo tupakkia pöydälle. Paloviinus katselee ympärillensä ja löytää huonon, ravistaneen piipun, jolla seuraavan puheen aikana poltetaan ehtimiseen kerrottain. Tätä katsoo Vanha Kekkuli välisti nurin silmin.)
LÖLLENFLYHTI: Kruunun käskystä kaiketi niin marssitte?
RINNUSTELIAIN (kiivaasti): Me olemme Helsingin opistolaisia.
LÖLLENFLYHTI: Kyllämaar sentään käskee näin outoja maita kulkea jalkaisin.
MIKKELI: Meitillä korkea-opistolaisilla on niin monet vehkeet, joista muut eivät tiedäkään. Mitä muut pitäisivät rasituksena, se on meitille nuorille, suomikiihkoisille huvitusta vaan.
VARONEN: Mitäs, veljeni, semmoisia! Kylläpä vanhemmatkin miehet, semminkin niin sivistyneet kuin pappasi ja muut hänen kaltaisensa, tietävät kuinka hupaista on tietojen, taitojen ja isänmaan tähden vaivaakin nähdä.
(Täll'aikaa rupee taas laulu kuulumaan salista. Paloviinus ja Rinnusteliain kuuntelevat ihastellen. Vanha Kekkuli ei huomaakaan.)
VANHA KEKKULI: Oikein hyvä vieraani (viittaa istumaan tuolille). Tottahan mekin jotain tiedämme täällä maan sydämmessä, vaikka teemme muutakin kun kirjanlukemista, niin emme senvuoksi liene juuri pölkkypäitäkään toki.
RINNUSTELIAIN (Paloviinukselle): Vaan pöllöpäitä toki. Jos mentäisiin tuonne (osottaa salin ovea), siellä olisi hupaisampi.
VANHA KEKKULI: Te kuljette tiedän mä hyönteisiä ja kukkia tutkistelemassa.
RINNUSTELIAIN: Erinomattain viimeksi mainittuja, vaikka edellisiäkin välisti tarvitsee pistellämme, kosk' ovat tiellämme kukkia katsellessa.
LÖLLENFLYHTI: Minä suinkaan en viitsisi semmoisia. Mitähän niistä olisi hyötyä tai edes huvitustakaan.
RINNUSTELIAIN: Meitille taas olisi perätikin huvittavaa nähdä, jos joskus saisimme ampiaisen pois kukkaisen kyljestä ja perhosen sijaan, joka paljoa paremmin siihen sopii.
PALOVIINUS: Ja molemmat kovakuoriaiset pistetyiksi, jotka pitävät ampiaisen puolta eivätkä ollenkaan perhosta suvaitse.
MIKKELI: Ai! Kas semmoinen hyönteisten leikki on lystiä. Minä teen siitäkin laulun.
LÖLLENFLYHTI: Mitä niistä lauluista on! Jos lauluja ei tehtäisi, niin ei koskaan laulettaisikaan, jota nyt (nyhää vanhaa Kekkulia ja näyttää salin oveen) aina täytyy kiusaksensa ihmisten kuunnella.
VANHA KEKKULI (huomaa ja menee oven taa tiuskasemaan): Pitäkää suunne kiinni siellä, ja menkää sinne äärimmäiseen kammioon.
RINNUSTELIAIN (kumppaneillensa): Oi, jos saisimme tyttöselle viittauksen, että tietäisi mennä tuonne yrttitarhaan perhostansa kohtaamaan!
PALOVIINUS (katsoo akkunaan): Katsos kuinka Aatami tuolla ikävissään käyskentelee, kuin vanha Aatamikin yksinänsä paradiisissä ja kurkistelee pensasten väliltä – kuivin suin kuin mekin täällä.
(Rinnusteliain ja Varonen katsovat myös akkunaan. Toiset lähestyvät).
VARONEN: Katselemme tuota kaunista lehtimajaa tuossa pihalla.
PALOVIINUS: Ihmettä kun se osaa olla juuri samallainen, minkä tapasimme tuolla eräässä kartanossa, nimeltä Sutela; siellä joimme lehtimajassa totia, joka raikkaassa ilmassa maistui sanomattoman hyvin. Oli juuri näin kaunis iltapuoli silloin kuin nytkin.
LÖLLENFLYHTI (vanhalle Kekkulille): Se oli pieni muistutus totia tarvitsemaan. Sopisi näyttää meitinkin ymmärtävän puolesta sanasta (vanha Kekkuli pudistaa vaan päätänsä), jos silläkin lailla saisimme heitin pois täältä. Heidän silmänsä palavat niin ihmeellisesti tuonne saliin päin. (Lujaa). On kyllä nyt kaunis ilma: tarvitsisi juuri mennä ulos kävelemään, koska onkin vähän rasittavaa täällä sisällä.
RINNUSTELIAIN: Mennään vaan; ja olisi kukaties hupaisempaa, jos käskettäisiin nais-ihmisiä myötä, koska niitä kuuluu olevan täällä.
(Menee salin-ovea kohden).
VANHA KEKKULI (karaten välille): Seis, herra!
RINNUSTELIAIN: Ohuuti! Harjalle "seis" sanotaan eikä herralle.
VANHA KEKKULI (vihaisesti): Min' olen isäntä talossani.
RINNUSTELIAIN: Ja sentään semmoinen kopuli ettette kaukaisia vieraitanne tee edes emännän tutuiksi; vaikka sanotaan tyttäriäkin olevan teillä.
VANHA KEKKULI: Jos onkin niin ovat minun tyttäriäni.
RINNUSTELIAIN: Niin kaikki isät luulevat, mutt'eivät sentään pidä niitä vankeudessa.
VARONEN (Rinnusteliaiselle): Muista lupaustas. (Lujaa). Älkää suuttuko vaikka me, tottuneet nuorten kanssa elämään, joudumme liian leikkisiksi vanhojenkin kanssa.
LÖLLENFLYHTI (sovittaen): Emme maar mekään vielä peräti vanhoja ole; ymmärrämmehän kyllä että "leikki sijansa saa".
VANHA KEKKULI (vähän lepyllisemmin): "Sanoi ämmä kun sika nenän vei".
VARONEN: Niin, kylläpä, herrat tuomari ja katteini olette niin lystilliset ja iloiset, kuin tämä entinen nuori tuttavanikin.
VANHA KEKKULI (nauraa höröttää): Hyvä kun ette suutu, vaikka minulla on tapana tehdä hevosenkin leikkiä, koska minulle tehdään koiran leikkiä. Poikani, Mikkeli! pidä sinä vieraittesi seuraa, rupea heitin huviksensa laulamaan tai muuta semmoista: minulla on vähän täällä talon toimituksia. Eikä vanhoille olekaan mieluista nuorten seura. (Löllenflyhtille) Pitää menemäni likka-hatikoita katsomaan missä ovat, etteivät joutuisi kuulemaan tai näkemään.
VARONEN: Älkää menkö hyvä tuomari. Me emme kukaties joudu täällä paljoa viipymään – —
LÖLLENFLYHTI (itsellensä): No se on kuitenkin suloinen sanoma.
VARONEN: Ja asiani on vielä ajamatta. Oli määrä kysyäni, jos tietäisitte näillä jonkun hyvin taitavan runoja.
VANHA KEKKULI: Rukoja! mitä rukoja?
VARONEN: Ei kun runoja eli vanhanaikaisia suomalaisten lauluja.
VANHA KEKKULI: See! Vai lauluja! Kylläpä niitä taidetaan joka mökissä.
Tuolla Kujalassakin on koturi Liisa, jonka sanotaan taitavan kaikki Sijoonin Virret ulkoa.
RINNUSTELIAIN: Emme huoli Sijoonin Virsistä, vaan Suomen runoista.
VARONEN: Ja satuja kanssa kokoilisimme, jos saisimme kuulla.
(Paloviinus nyppää Rinnusteliaista akkunaan.)
LÖLLENFLYHTI: Ho, ho, ho! Olettepa, te lapsellisia. Mitä niistä paranisitte; eihän niistä ole apua hyönteisiä pistellessä eikä kukkia katsellessa?
RINNUSTELIAIN (Paloviinukselle): Kas, perhuus, jopa Aatami on saanut Eevansa!
VARONEN: Tämmöisetpä ovatkin päätoimia matkustellessamme. Kovakuoriaisia pistelemme vaan huviksemme, kosk'eivät päästä perhosta kukalle.