Avioliittoja

PELKO

(Ystäväni kertomus)

Dmitri Petrovitsh Silin oli päättänyt lukunsa yliopistossa ja palvellutsen jälkeen virkamiehenä Pietarissa, mutta heittänyt virkansakolmikymmenvuotiaana ja ruvennut maanviljelijäksi. Maanviljelysonnistui häneltä jotakuinkin hyvin, mutta minusta näytti kuitenkinsiltä, kuin ei hän olisi oikealla paikallaan ja että hän tekisiviisaasti, jos matkustaisi takaisin Pietariin. Kun hän ahavoituneena,pölystä harmaana ja työstä uupuneena tapasi minut portilla taiportailla ja sitten illallispöydässä vastusteli unen tuloa, kunnesvaimonsa talutti hänet kuin lapsen nukkumaan, tai kun hän, voitettuaanunen, alkoi pehmeällä, sydämellisellä, ikäänkuin rukoilevalla äänelläänesittää hyviä aikomuksiaan, niin näyttipä minusta, ettei hän ole mikäänmaanviljelijä eikä agronomi, vaan vaivaantunut ihminen, ja minusta oliselvää, ettei maanviljelys ollut hänelle niin välttämättömäntarpeellista, vaan se, että päivä kului – ja siinä kaikki.

Minä viihdyin hänen luonaan, ja sattuipa useasti, että vierailin pari, kolmekin päivää hänen maatilallaan. Minua viehätti tämä talo, senhedelmätarha, puisto, pieni joki ja isännän veltohko ja hiemankaunopuheinen, mutta selvä puhelu. Kaiketi minä pidin juuri hänestäitsestäänkin, vaikk'en voi sitä varmuudella sanoa, koska en ole vielänytkään selvillä silloisista tunteistani. Hän oli ymmärtäväinen, hyväntahtoinen, vilpitön eikä ikäväkään, mutta minä muistan varsinhyvin, että kun hän uskoi syvimmät salaisuutensa ja sanoi meidänsuhdettamme ystävyydeksi, se tuntui minusta epämieluisalta, jopakiusalliseltakin. Hänen ystävyydessään minuun oli jotakin epämukavaa, painostavaa, ja minä olisin kernaasti pitänyt sitä tavallisenatoveruutena.

Asian laita oli nimittäin se, että hänen vaimonsa Maria Sergejevnamiellytti minua suuresti. En ollut rakastunut häneen, mutta hänenkasvonsa, silmänsä, äänensä ja käyntinsä viehättivät minua, ja jollenminä pitkään aikaan ollut häntä nähnyt, ikävöin hänen luokseen, enkämielessäni silloin kuvitellut ketään niin halukkaasti kuin tuotanuorta, kaunista, sievää naista. Minulla ei ollut häneen nähden mitäänerityisiä aikomuksia enkä haaveillut mitään, mutta jostakin syystäminun mieleeni muistui aina, kun jäimme kahden, että hänen miehensäpitää minua ystävänään, ja juuri tämä oli kiusallista. Kun hän soittipianolla mielikappaleitani tai kertoi jotakin hauskaa, kuuntelinhalukkaasti, mutta samalla liikkui mielessäni ajatuksia, että hänrakastaa miestään, joka on minun ystäväni, ja että Maria Sergejevnaitsekin pitää minua miehensä ystävänä; niin särkyi mielialani, ja minämuutuin ikäväksi ja epämiellyttäväksi. Maria Sergejevna huomasitavallisesti muutoksen ja virkkoi:

– Teidän on ikävä ystävänne ollessa poissa. Pitää lähettää hakemaanhäntä vainiolta.

Ja kun Dmitri Petrovitsh saapui, hän sanoi:

– Nyt on ystävänne tullut. Iloitkaa.

Näin kului puolitoista vuotta.

Eräänä heinäkuun sunnuntaina minä ja Dmitri Petrovitsh ajoimme, kun eimeillä ollut mitään muutakaan tehtävää, suureen Klushinon kyläänostaaksemme sieltä jotakin illalliseksi. Meidän kuljeskellessammekaupoissa aurinko teki laskuaan ja tuli ilta, sellainen ilta, jotaluultavasti en ikänä unohda. Ostettuamme juustoa, joka oli saippuankaltaista, ja kivettynyttä, tuohentervalle haisevaa makkaraa mepäätimme pistäytyä kyläravintolassa olutta ryyppäämässä. Kyytimiehemmeoli lähtenyt pajaan kengityttämään hevosia, ja me olimme luvanneetodottaa häntä kirkon luona. Me kävelimme, keskustelimme, nauroimmeostoksiamme, mutta hiljaa, salaperäisenä kuin urkkija seurasi meitämies, joka oli pitäjässä tunnettu kumman nimisenä: NeljäkymmentäMarttyyria. Tämä Neljäkymmentä Marttyyria ei ollut kukaan muu kuinGavrila Severov, eli lyhyemmin Gavrjushka, joka oli jonkin aikaapalvellut luonani, mutta sitten juoppouden tähden erotettu toimestaan.Sitten hän oli palvellut Dmitri Petrovitshin maatilalla, mutta erotettusieltäkin samasta syystä. Hän oli paatunut juoppo, ja koko hänenelämänsä oli yhtä irstasta ja juopunutta kuin hän itsekin. Hänen isänsäoli pappi ja äitinsä aatelisnainen; hän oli siis syntyjäänetuoikeutettuun säätyyn kuuluva henkilö, mutta vaikka olisin mitentarkastellut hänen kuihtuneita, aina hikisiä kasvojaan, punertavaa, paikoittain jo harmahtavaa partaansa, repaleista nuttuaan ja punaistapaitaansa, en totta tosiaan löytänyt jälkeäkään siitä, mitä meseuraelämässä sanomme etuoikeudeksi. Hän kehasi itseään sivistyneeksimieheksi ja kertoi käyneensä pappiskoulua, mutta heittäneensä senkesken, kun hänet tupakanpoltosta erotettiin siitä; hän lauloi sittenkirkkokuorossa ja eleli pari vuotta eräässä luostarissa, josta hänetmyöskin potkittiin pois, mutta ei enää tupakanpolton, vaan "heikkouden"tähden. Hän kulki jalkaisin kaksi kuvernementtia ristiin rastiin, antoianomuksia konsistoreihin ja eri virkakuntiin, oli neljä kertaaoikeudessa syytettynä. Vihdoin, asetuttuaan meidän pitäjäämme, häntoimi metsänvartiana, koiratarhankaitsijana, kirkonvartiana, naikuljeksivan keittäjättären ja vajosi lopullisesti rentun elämään, jonkalokaan ja paheisiin hän eläytyi niin, että jo itsekin puhuietuoikeudellisesta syntyperästään hieman epäillen, ikäänkuin jostakinsalaperäisestä tarinasta. Kysymyksessä olevana aikana hän kuljeksi taastoimetonna tarjoutuen hevospuoskariksi ja metsästäjäksi. Hänen vaimonsaoli kadonnut jäljettömiin.

Kyläravintolasta me lähdimme kirkolle ja istuuduimme sen eteiseenodottamaan kyytimiestämme. Neljäkymmentä Marttyyria seisoi jonkinmatkan päässä kohotellen kättään suunsa eteen yskähtääkseen siihenkohteliaasti tarpeen vaatiessa. Oli jo pimeä; iltainen kosteus tuoksuiväkevästi, ja kuu nousi. Kirkkaalla tähtitaivaalla oli vain kaksipilveä aivan meidän kohdallamme; toinen niistä oli suurempi, toinenpienempi. Ne olivat yksinäisiä, kulkivat kuin äiti lapsensa kanssa, toinen toisensa perässä kohti sammuvaa iltaruskoa.

– Ihmeen kaunis ilta tänään, virkkoi Dmitri Petrovitsh.

– Erittäin kaunis… myönsi Neljäkymmentä Marttyyria ja yskähtikohteliaasti kouraansa. Kuinka te, Dmitri Petrovitsh, olette tullutlähteneeksi tänne? kysyi hän mielistellen. Nähtävästi hän tahtoi saadakeskustelun alkuun.

Dmitri Petrovitsh ei vastannut. Neljäkymmentä Marttyyria huokasi syväänja jatkoi hiljaa katsomatta meihin:

– Minä kärsin yksinomaan syystä, josta minun täytyy vastata

Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Olenhan eksynyt, kelvoton ihminen, mutta uskokaa minua, ilman leipää, kurjempi koiraa… Suokaa anteeksi, Dmitri

Petrovitsh!

Tämä ei kuunnellut, vaan ajatteli jotakin pää kättensä varassa. Kirkkosijaitsi kyläraitin laidassa korkealla rannalla, ja säleaidan lomitsenäkyi joki, veden vallassa olevat niityt sen toisella puolella jakirkas, punertava nuotiotuli, jonka ympärillä liikkui mustia ihmisiä jahevosia. Mutta kauempana nuotion takana tuikki pienempiä tulia: se olikylä… Siellä laulettiin.

Joella ja paikoittain niityllä oli sumua. Korkeat, kapeat, sakeat jamaidonvalkoiset sumusuikaleet harhailivat joelle himmentäen tähtienkajastusta ja kiertyen pajupensaiden ympärille. Ne muuttivat joka hetkimuotoaan, ja näytti siltä, kuin jotkin olisivat syleilleet, toisetkumartaneet, kolmannet kohottaneet kuin rukoillen taivasta kohtikäsivartensa suurine pappisviittahihoineen… Luultavasti ne johtivatDmitri Petrovitshin ajattelemaan aaveita ja vainajia, koska hän kääntyipuoleeni ja kysyi surullisesti hymyillen:

– Sanokaa, hyvä ystäväni, miksi me, kun tahdomme kertoa jotakinkauheata, salaperäistä ja outoa, otamme aiheen aaveiden jahaudantakaisten varjojen maailmasta emmekä meitä ympäröivästä elämästä?

– Käsittämätön peloittaa.

– Onko elämä sitten niin selvää? Sanokaa, käsitättekö te elämääenemmän kuin haudantakaista maailmaa?

Dmitri Petrovitsh siirtyi istumaan niin lähelle minua, että tunsinhänen hengityksensä poskellani. Iltapimeässä hänen kalpeat, laihatkasvonsa näyttivät vieläkin kalpeammilta ja hänen tumma partansanokimustalta. Hänen silmiensä ilme näytti surulliselta, totiselta jahieman säikähtyneeltä, ikäänkuin hän aikoisi kertoa jotakin kauheaa.Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi samalla rukoilevalla äänellään:

– Meidän elämämme ja haudantakainen maailma ovat yhtä käsittämättömiäja kauheita. Joka pelkää aaveita, sen täytyy pelätä minua, noita tuliaja taivasta, koska kaikki tämä, jos tarkoin ajattelemme, onkäsittämätöntä ja yhtä mielikuvituksellista kuin sen toisen maailmanilmiöt. Prinssi Hamlet ei surmannut itseään, kun pelkäsi noidenaaveiden mahdollisesti häiritsevän hänen kuolonuntaan; minä pidän hänenkuuluisasta yksinpuhelustaan, vaikk'ei se, totta puhuen, olemilloinkaan liikuttanut minun mieltäni. Tunnustan teille kuinystävälle, että olen joskus raskaina hetkinä kuvitellut kuolemaani; mielikuvitukseni on loihtinut esiin tuhansia synkkiä näkyjä, ja minuton vallannut tuskallinen kiihko, painajainen, mutta vakuutan, etteisekään ole tuntunut todellisuutta kammottavammalta. Mitä sanottaneekin, aaveet ovat kauheita, mutta elämäkin on kauheaa. En ymmärrä, muttapelkään elämää. En tiedä, ehkä olen sairas, typerä ihminen. Terveen, normaalin ihmisen mielestä näyttää kaikki, mitä hän näkee ja kuulee, olevan selvää, mutta minä olen juuri kadottanut tuon "näyttää", japäivä päivältä myrkytän itseäni pelolla. On olemassa sairaus – avaruuden pelko, mutta minä sairastan elämän pelkoa. Kun lepäännurmella ja katselen koppakuoriaista, joka syntyi vasta eilen eikätajua mitään, minusta näyttää, että sen elämä on pelkkää kauhua, janäen siinä eläimessä oman itseni.

– Mikä teitä oikeastaan peloittaa? kysyin.

– Minua peloittaa kaikki. En ole lahjoiltani syvä, harrastan vähänsellaisia kysymyksiä kuin haudantakainen maailma, ihmiskunnan kohtalo,ja haaveilen ani harvoin taivasta tavotellen. Minua pelottaa ennenkaikkea jokapäiväisyys, jota ei kukaan meistä voi karttaa. En kykeneerottamaan mikä on totta, mikä valhetta toimissani, ja se tekee minutlevottomaksi; myönnän, että olosuhteet ja kasvatus ovat sulkeneet minutvalheen ahtaaseen piiriin, että koko elämäni ei ole mitään muuta kuinainaista huolta siitä, miten pettää itseni ja ihmiset ja miten ollahuomaamatta sitä, ja minua pelottaa ajatus, etten eläessäni jaksakiskoa itseäni irti tästä valheesta. Tänään teen jotakin, muttahuomenna en enää käsitä, miksi sen tein. Niinpä astuin Pietarissavirkaan, mutta pelästyin ja matkustin tänne ruvetaksenimaanviljelijäksi, ja pelästyin taas… Minä näen, että tietomme onpuutteellista ja että me sentähden joka päivä erehdymme, teemme väärin, parjaamme, tuhlaamme aikaa ja voimia joutaviin töihin, jotka eivät olemeille tarpeen ja jotka vain estävät meitä elämästä oikein, ja tämäminua pelottaa, sillä en käsitä, mitä varten ja kenelle kaikki tämä ontarpeellista. Minä en, hyvä ystäväni, ymmärrä ihmisiä, vaan pelkäänheitä. Minua peloittaa katsellessani talonpoikia, enkä tiedä minkäylevien päämäärien vuoksi he kärsivät ja miksi elävät. Jos elämä onnautintoa, he ovat tarpeettomia ihmisiä; mutta jos elämän tarkoitus japäämäärä on puute ja läpipääsemätön, toivoton tietämättömyys, enkäsitä, kenelle tai miksi tämä kidutus on tarpeen. En ymmärrä ketäänenkä mitään. Koettakaapa käsittää tuota olioa! sanoi Dmitri Petrovitshosoittaen Neljääkymmentä Marttyyriä. Ajatelkaa visusti!

Huomattuaan, että molemmat katselimme häntä, Neljäkymmentä Marttyyriayskähti kohteliaasti kouraansa ja jupisi:

– Hyvää herrasväkeä olen aina palvellut uskollisesti, mutta pääsyynäovat väkijuomat. Mutta jos minun, onnettoman miehen, pyyntö nytotettaisiin huomioon ja minulle annettaisiin työtä, niin suutelisinjumalankuvaa. Minun sanani pitää!

Kirkonvartia kulki ohi, katsoi ihmetellen meihin ja alkoi tempoaköydestä. Kello löi pitkäveteisesti kymmenen, häiriten räikeästi illanhiljaisuutta.

– Jo kymmenen! sanoi Dmitri Petrovitsh. Olisipa jo aika lähteä kotiin.Niin, hyvä ystävä, huoahti hän, jospa tietäisitte, kuinka pelkään näitäjokapäiväisiä ajatuksiani, joissa ei näytä olevan mitään pelättävää.Jotta voisin olla ajattelematta, teen työtä uupumukseen saakka; sitenvoin nukkua yön sikeästi. Lapset ja vaimo – toisilla se on tavallista, mutta kuinka raskasta se onkaan, mitä minuun tulee!

Hän puristeli käsillä kasvojaan, rykäisi ja alkoi nauraa.

– Jospa voisin teille kertoa, millaista hölmöä olen näytellyt! jatkoihän. Kaikki sanovat minulle: "Teillä on rakastettava vaimo, ihanialapsia, ja itse olette oivallinen perheenisä". Luulevat, että olenkovin onnellinen, ja kadehtivat minua. Mutta koska kerran olemmetulleet siihen, niin sanon teille totuuden: minun onnellinenperhe-elämäni on surkea väärinkäsitys; minä pelkään sitä.

Hänen kalpeat kasvonsa väänsi pinnistetty hymy rumiksi. Hän kietoikäsivartensa ympärilleni ja jatkoi puoliääneen:

– Te olette minun tosiystäväni, luotan teihin ja kunnioitan teitä.Ystävyys on suotu meille, jotta voisimme kertomalla keventää sydämemmepainostavia salaisuuksia. Sallikaa minun käyttää hyväkseni teidänystävällisyyttänne ja kertoa teille asia kokonaisuudessaan. Minunperhe-elämäni, joka teistä näyttää niin lumoavalta, on minun suurinonnettomuuteni, ja se minua eniten pelottaa. Minä nain omituisesti, tyhmästi. Täytyy sanoa, että ennen häitä rakastin Mashaa järjettömästija seurustelin hänen kanssaan kaksi vuotta. Kosin häntä viisi kertaa, mutta hän ei suostunut, sanoen olevansa aivan välinpitämätön minunsuhteeni. Kuudennella kerralla, kun rakkaudesta huumaantuneena ryöminpolvillani hänen edessään ja rukoilin hänen kättään kuin almua, hänvihdoinkin suostui… Hän sanoi: "Minä en rakasta teitä, mutta lupaanolla teille uskollinen…" Suostuin tuohon ehtoon ihastuneena. Silloinkäsitin, mitä se merkitsee, mutta nyt, kautta Jumalani, en käsitä."Minä en rakasta teitä, mutta lupaan olla teille uskollinen" – mitä semerkitsee? Se on usvaa, se on hämärää… Minä rakastan häntä vieläkinyhtä paljon kuin hääpäivänämme, mutta hän on välinpitämätön kutenennenkin, ja on kaiketi iloinen, kun minä lähden kotoa. En tiedävarmaan, rakastaako hän minua vai ei, en tiedä, niin, en tiedä, muttaasummehan saman katon alla, sinuttelemme toisiamme, nukumme yhdessä,meillä on lapsia, yhteinen omaisuus… Mitä se merkitsee? Miksi pitääasian olla niin? Käsitättekö te sitä lainkaan, hyvä ystävä? Julmaakidutusta! Sentähden, etten minä ymmärrä mitään meidän suhteistamme, minä milloin vihaan häntä, milloin itseäni, milloin meitä molempia; kaikki on mennyt sekaisin päässäni, minä kiusaan itseäni ja tulen yhätyperämmäksi, mutta aivan kuin kiusalla hän päivä päivältä käy yhäkauniimmaksi, viehättävämmäksi… Hänen tukkansa on suloinen, eikäyksikään nainen hymyile niin kuin hän. Minä rakastan ja tiedänrakastavani toivottomasti. Toivoton rakkaus naiseen, josta minulla onjo kaksi lasta! Saattaako sellaista käsittää? Eikö se ole kauheaa? Eiköse ole kummituksia kauheampaa?

Hänen mielialansa oli sellainen, että hän olisi puhunut kauankin, muttaonneksi kuului kyytimiehemme tulevan. Nousimme rattaille, jaNeljäkymmentä Marttyyria autteli meitä kumpaakin istumaan, ja hännäytti siltä kuin olisi jo kauan odottanut tilaisuutta koskettaakseenmeidän kallisarvoisia ruumiitamme.

– Dmitri Petrovitsh, antakaa minun tulla luoksenne, mutisi hänräpytellen lujasti silmiään ja kallistaen päänsä sivulle. Jumalalleotollisen työn teette, jos saan tulla. Muuten kuolen nälkään.

– No tule sitten, suostui Dmitri Petrovitsh. Muutaman päivän kun olet, niin sitten saamme nähdä.

– Kuulen! riemastui Neljäkymmentä Marttyyriä. Minä tulen jo tänään.

Kotiin oli kuusi virstaa matkaa. Dmitri Petrovitsh oli tyytyväinen, kunvihdoinkin oli saanut sanotuksi, mikä häntä niin painosti, ja pitelikoko matkan minusta kiinni eikä puhunut enää huolistaan ja peloistaan, vaan jutteli iloisena, että jos hänen perhe-elämänsä olisi oikeinonnellisella kannalla, niin hän palaisi Pietariin ja alkaisi harrastaatieteitä. Se virtaus, jutteli hän, joka vei maaseudulle niin suurenjoukon lahjakkaita nuoria miehiä, oli surkuteltava virtaus. Ruista javehnää on Venäjällä yllin kyllin, mutta kulttuuri-ihmisiä ei olenimeksikään. Lahjakkaan, terveen nuorison pitäisi harrastaa tieteitä,taiteita ja politiikkaa; on harkitsematonta menetellä toisin. Hänfilosofoi mielihyvin ja valitteli, että hänen varhain seuraavana aamunatäytyi erota minusta ja lähteä metsäkaupoille.

Mutta minusta oli kiusallista ja minua suretti, sillä tuntui siltä,että vielä pettäisin hänet. Samalla tuntui kuitenkin niin suloiselta.Katselin suurta, punertavaa kuuta, joka oli noussut jo jonkin matkaataivaanrannasta, ja kuvittelin mielessäni pitkää, solakkaa, vaaleaveristä naista, joka oli sievästi pukeutunut ja käytti joitakinerikoisia, myskille tuoksuvia hajuvesiä. Ja iloitsin ajatellessani, ettei se nainen rakastanut miestään.

Saavuttuamme kotiin istuuduimme illallispöytään. Maria Sergejevnakestitsi hymyillen meitä ostoksillamme, ja huomasin, että hänentukkansa oli todella kaunis, ja ettei yksikään nainen hymyile niin kuinhän. Tarkastelin häntä ja halusin jokaisesta hänen liikkeestään jakatseestaan nähdä, ettei hän rakasta miestään, ja minusta tuntui, kuinolisin sen nähnytkin.

Dmitri Petrovitsh alkoi tapansa mukaan pian vastustella unentuloa.Illallisen jälkeen hän istui kanssamme kymmenisen minuuttia ja sanoisitten:

– Kuten suvaitsette, hyvä herrasväki, mutta minun täytyy nousta jokello kolmelta huomisaamuna. Sallikaa minun siis jättää teidät.

Hän suuteli hellästi vaimoaan, puristi lujasti ja kiitollisesti minunkättäni ja otti minulta lupauksen, että ehdottomasti saapuisinseuraavalla viikolla heidän vieraakseen. Jottei hän aamulla nukkuisiyli määräajan, hän lähti sivurakennukseen nukkumaan.

Maria Sergejevna meni pietarilaiseen tapaan myöhään levolle, ja nytminä jostakin syystä iloitsin siitä.

– Kas niin, aloitin, kun olimme jääneet kahden. Olkaa nyt niin hyvä jasoittakaa jotakin.

Minun ei tehnyt mieleni musiikkia, mutta en tiennyt, miten olisinaloittanut keskustelun. Rouva istuutui flyygelin ääreen ja alkoisoittaa jotakin, en muista mitä. Minä kävin lähelle istumaan, katselinhänen valkoisia, pehmeitä käsiään, ja koetin lukea jotakin hänenkylmästä, välinpitämättömästä ilmeestään. Mutta silloin hän hymähti jakatsoi minuun.

– Teidän on kaiketi ikävä ilman ystäväänne, virkkoi hän.

Minä naurahdin.

– Saapua kerran kuukaudessa luoksenne olisi riittävä ystävyydenosoitus, mutta minähän käyn täällä ainakin kerran viikossa.

Sen sanottuani nousin ja astelin kiihkeästi nurkasta nurkkaan. Maria

Sergejevna nousi myöskin ja meni uunin luo.

– Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi hän suunnaten minuun suuret, kirkkaat silmänsä.

En vastannut mitään.

– Te ette puhunut totta, jatkoi hän hetken mietittyään. Te käyttetäällä vain Dmitri Petrovitshin vuoksi. Ja minä olen siitä iloissani, sillä tapaahan meidän aikanamme ani harvoin sellaista ystävyyttä.

– Hm! ajattelin itsekseni, ja tietämättä, mitä sanoisin kysyin: Ettekölähde puutarhaan vähäsen kävelemään?

– En.

Minä menin ulos pengermälle. Päässäni kihelmöi, ja minun oli kylmäkiihtymyksestä. Olin jo varma siitä, että keskustelumme muodostuu aivanmerkityksettömäksi, ja ettemme uskalla sanoa toisillemme mitäänerikoista, mutta että juuri tänä yönä oli välttämätöntä tapahtua sen, jota en ennen ollut uskaltanut edes haaveillakaan. Välttämättä tänäyönä tai ei milloinkaan.

– Miten ihana ilma! sanoin ääneeni.

– Minusta se on aivan yhdentekevää, kuului vastaus.

Palasin sisälle. Maria Sergejevna seisoi yhä uuniin nojaten kädetnostettuina selän taakse ja ajatteli jotakin sivulleen katsoen.

– Miksi se on teistä aivan yhdentekevää?

– Siksi, että minun on ikävä. Teidän on ikävä vain silloin, kunystävänne on poissa, mutta minun on aina. Muutoin… tämä ei huvittaneteitä.

Istahdin flyygelin ääreen ja löin muutaman soinnun odottaen, mitä hänsanoisi.

– Olkaa hyvä, älkää minun vuokseni vaivatko itseänne, sanoi hänkatsoen minuun vihaisesti, ja ikäänkuin harmista itkemäisillään. Jostahdotte nukkua, niin menkää! Ei teidän pidä ajatella, vaikka olettekinDmitri Petrovitshin ystävä, että velvollisuutenne olisi ikävystyä hänenvaimonsa kanssa. En tahdo uhria. Olkaa hyvä ja poistukaa!

Minä en poistunut, en tietystikään. Hän meni ulos pengermälle, muttaminä jäin saliin ja lehteilin nuotteja viitisen minuuttia. Sittenminäkin menin ulos. Seisoimme rinnakkain uudinten varjossa, allammekuutamon valaisemat portaat. Kukkalavojen ja käytävän keltaisen hiekanyli lankesivat puiden mustat varjot.

– Minun pitää myöskin lähteä huomenna, sanoin vihdoin.

– Tietysti! Jollei mieheni ole kotona, ette saa jäädä tänne, virkkoiMaria Sergejevna pilkallisesti. Kuvittelen, kuinka onneton olisitte, jos vielä rakastuisitte minuun! Odottakaahan, minä joskus teen niin, että heittäydyn kaulaanne… Silloin saan nähdä, kuinka te kauhistuenpakenette luotani. Se on varmasti huvittavaa!

Hänen sanansa olivat vihaiset, ja hänen kalpeilla kasvoillaan olivihainen ilme, mutta hänen silmänsä olivat tulvillaan mitä hempeintä,intohimoisinta rakkautta. Katselin tuota ihanaa olentoa kuin omaani, janyt ensi kerran huomasin, että hänellä oli kullanväriset, ihmeellisetkulmakarvat, jollaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ajatus, ettäkohta saatan vetää hänet luokseni, hyväillä, koskettaa hänen kaunistatukkaansa, tuntui minusta yhtäkkiä niin kummalliselta, että naurahdinja suljin silmäni.

– Onpa tosiaan jo aika… Hyvää yötä, virkkoi Maria Sergejevna.

– Minä en tahdo hyvää yötä… sanoin siihen nauraen ja menin hänenjälkeensä saliin. Kiroan tämän yön, jos siitä tulee hyvä.

Puristaen hänen kättään ja saattaen häntä hänen oman huoneensa ovellenäin hänen kasvoistaan, että hän ymmärsi minua ja oli iloinen, kunminäkin ymmärsin hänet.

Menin huoneeseeni. Siellä oli pöydällä kirjojen vieressä DmitriPetrovitshin lakki, mikä johti mieleeni hänen ystävyytensä. Otinkävelykeppini ja lähdin puutarhaan. Siellä oli jo sumua, ja puiden japensaiden ympärillä, niitä syleillen, liikkui noita samoja korkeita jakapeita, aavemaisia sumukuvia, joita äskettäin olin nähnyt joella. Mikävahinko, etten voinut puhua niitten kanssa!

Jokainen lehti, jokainen kastehelmi näkyi tarkoin harvinaisenläpikuultavassa ilmassa – kaikki näytti ikäänkuin unenhorroksissahiljaa hymyilevän minulle. Astellessani viheriäisten penkkien ohimuistin jostakin Shakespearen näytelmästä sanat: "Kuun hohde makeastinukkuu tuossa penkillä!"

Puutarhassa oli pieni kumpu. Kiipesin sille ja kävin istumaan. Lumoavatunne uuvutti minua. Tiesin varmasti, että kohta saan syleillä japuristaa käsivarsillani upeaa vartaloa ja suudella kullanvärisiäkulmakarvoja. Mieleni teki olla uskomatta sitä, ärsyttää itseäni; minuaharmitti, että hän oli niin vähän kiusannut minua ja antautunut niinhelposti.

Mutta odottamatta kuului raskaita askeleita. Käytävälle ilmaantuikeskikokoinen mies, jonka heti tunsin Neljäksikymmeneksi Marttyyriksi.Hän istahti syvään huoahtaen penkille, teki sitten kolme kertaaristinmerkin ja kävi pitkäkseen lepäämään. Lyhyen ajan kuluttua hännousi ja kääntyi toiselle kyljelleen. Sääsket ja öinen kosteushäiritsivät häntä.

– Sinua, elämää!.. murahti hän. Onnetonta, katkeraa elämää!

Katsellessani hänen laihaa, köyristynyttä ruumistaan ja kuunnellessaniraskaita, käheitä huokauksia mieleeni muistui vielä toinenkin onneton, katkera elämä, joka oli tänään minulle uskoutunut, ja oma autuaallinenmielentilani alkoi tuntua raskaalta, kauhealta. Laskeuduin kummulta jalähdin rakennukseen.

"Elämä on tuon miehen mielestä kauhea", ajattelin itsekseni. "Ei siiskannata säästää sitä, vaan särje se, ennenkuin se murskaa sinut, otakaikki, mitä voit siltä riistää".

Maria Sergejevna seisoi pengermällä. Kiedoin ääneti käteni hänenvartalolleen ja aloin ahneesti suudella hänen kulmakarvojaan, ohimoitaan, kaulaansa…

Huoneessani hän kertoi rakastaneensa minua jo kauan, yli vuoden. Hänvannoi minulle rakkauttaan, itki, pyysi, että ottaisin hänet mukaani.Talutin hänet tuon tuostakin ikkunaan ihaillakseni hänen kasvojaankuutamossa. Hän olikin minusta ihana, ihana kuin suloinen uni, ja minäriensin taas voimakkaasti syleilemään häntä voidakseni uskoatodellisuuteen. En ole pitkään aikaan elänyt sellaista ihastusta, hurmaa… Mutta kuitenkin jossakin, syvällä sieluni pohjalla, minustatuntui pahalta, ja olin poissa suunniltani. Hänen rakkaudessaan minuunoli jotakin epämukavaa, painostavaa, niinkuin Dmitri Petrovitshinystävyydessäkin. Se oli suurta, vakavaa rakkautta kyyneleineen javaloineen, mutta minä olisin tahtonut, ettei olisi ollut mitäänvakavaa, ei kyyneleitä, ei valoja eikä puhetta tulevaisuudesta.Vilahtaisi vain tämä kuutamoinen yö meidän elämässämme kuin kirkasmeteori – ja siinä kaikki.

Tasan kello kolme Maria Sergejevna poistui luotani, ja kun minä ovellaseisten katselin hänen jälkeensä, ilmaantui Dmitri Petrovitsh yht'äkkiäkäytävän toiseen päähän. Sivuuttaessaan miehensä hän vavahti ja väistyisyrjään, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi inhoa. Dmitri Petrovitshhymähti kummallisesti, yskähti ja astui huoneeseeni.

– Minä unohdin eilen lakkini tänne… sanoi hän katsomatta minuun.

Hän löysi lakkinsa ja pani sen molemmin käsin päähänsä. Sitten hänkatsoi kasvojani, joille oli noussut hämillinen ilme, katsoitohveleitani ja sanoi oudolla, kummallisella, sortuneella äänellä:

– Luultavasti on jo syntyessäni osakseni kirjoitettu: "Ei ymmärrämitään". Jos te jotakin ymmärrätte, niin… onnittelen teitä. Minunsilmissäni vain mustenee.

Ja hän poistui yskien. Sitten näin ikkunasta, kuinka hän itse valjastihevoset tallin edustalla. Hänen kätensä vapisivat, hän kiirehti jakatseli taloon päin; kaiketi hän tunsi kauhua. Sitten hän nousirattaille ja kummallinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi pelännyttakaa-ajoa, löi hevosia.

Vähän myöhemmin lähdin minäkin. Aurinko nousi, ja eilinen sumu painuiarasti pensaiden ja mäkien suojaan. Kyytimiehen paikalla istuiNeljäkymmentä Marttyyriä, joka jo oli ennättänyt juoda itsensä humalaanja jankkaili juopuneen roskapuhetta.

– Minä olen vapaa mies! huusi hän hevosille. Hei, raudikot! Minä olenkunniaporvarin sukua, jos tahdotte tietää!

Dmitri Petrovitshin pelko, joka ei häntä koskaan jättänyt, valtasiminutkin. Ajattelin tapahtunutta, mutta en ymmärtänyt siitä mitään.Katselin peltovariksia, ja minusta oli niin kummallista ja peloittavaa, kun ne lentelivät.

– Miksi minä niin tein? kysyin itseltäni neuvotonna ja epätoivoisena.Miksi piti käydä juuri niin, eikä toisin? Kenelle ja minkätähden olitarpeellista, että Maria Sergejevna rakastui niin vakavasti minuun jaettä Dmitri Petrovitshin piti juuri sillä hetkellä tulla hakemaanlakkiaan? Miksi sen lakin pitikin jäädä sinne?

Samana päivänä matkustin Pietariin enkä ole sen koommin kertaakaantavannut Dmitri Petrovitshiä enkä hänen vaimoaan. Kerrotaan heidän yhäedelleen elävän yhdessä.