Seuraavana päivänä, torstaina, vietti Maria Konstantinovna poikansa Kostjan syntymäpäivää. Puolen päivän aikaan olivat kaikki kutsutut syömään piirasta ja illalla juomaan suklaata. Kun Lajevski ja Nadeshda Feodorovna illalla tulivat, niin eläintieteilijä, joka istui vierashuoneessa juomassa suklaata, kysyi Samoilenkolta:

– Joko sanoit hänelle?

– En vielä.

– Varo kursailemasta. Minä en ymmärrä sen herrasväen hävyttömyyttä! Pitäisihän heidän hyvin tietämän, mitä tässäkin perheessä ajatellaan heidän yhdyselämästään, mutta tänne vain tunkeutuvat.

– Jos kiinnittää huomiota jokaiseen ennakkoluuloon, – sanoi Samoilenko, – ei sopisi mennä minnekään.

– Onko se inho, jota yhteinen kansa tuntee vapaata rakkautta kohtaan, ennakkoluuloa?

– Tietysti. Ennakkoluuloa ja vihamielisyyttä. Sotamiehet, nähdessään irstailevan naisen, tosin nauravat ja viheltävät, mutta kysytäänpä heiltä: mitä he itse ovat?

– Eivät he syyttä naura. Se, että tytöt tappavat aviottomasta yhteydestä synnyttämiään lapsia ja menevät pakkotyöhön, ja että Anna Karenina heittäytyi junan alle, ja että maalla tervataan portit, ja että meitä, ties miksi, Katjassa [eräs päähenkilöistä Tolstoin romaanissa "Ylösnousemus", Suom.] miellyttää hänen puhtautensa, ja että jokaisessa meistä asuu hämärä puhtaan rakkauden kaipuu, vaikka tiedämme, ettei sellaista rakkautta ole, – onko se kaikki ennakkoluuloa? Se, veikkonen, on ainoa, mitä meille on säilynyt luonnollisesta valinnasta, ja ellei olisi tätä sukupuolten välejä säännöstelevää hämäräperäistä voimaa, niin kyllä sellaiset herrat, kuin Lajevski, sinulle näyttäisivät oikean luontonsa, ja kahdessa vuodessa olisi ihmissuku rappiolla.

Lajevski astui vierashuoneeseen, tervehti kaikkia ja puristaessaan von Corenin kättä hymyili mielistelevästi. Hän odotti sopivaa hetkeä ja virkkoi Samoilenkolle:

– Suo anteeksi, Aleksander Daviditsh, minun on puhuttava sinulle pari sanaa.

Samoilenko nousi, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja molemmat menivät Nikodim Aleksandritshin työhuoneeseen.

– Huomenna on perjantai … sanoi Lajevski, pureskellen kynsiään. – Saitko mitä lupasit?

– Sain vain kaksisataakymmenen. Loput saan joko tänään tahi huomenna.

Ole huoleti.

– Jumalan kiitos! – huokasi Lajevski, ja hänen kätensä alkoivat ilosta vapista. – Sinä pelastat minut, Aleksander Daviditsh, ja vannon sinulle Jumalan, oman onneni ja minkä kautta vain tahdot, että lähetän sinulle takaisin nämä rahat heti kun pääsen perille. Samalla maksan entisen velan.

– Kuules, Vanja … sanoi Samoilenko, käyden kiinni hänen nappiinsa ja karahtaen punaiseksi. – Suo anteeksi, että sekaannun perheasioihisi, mutta … mikset voisi yhtä hyvin matkustaa yhdessä Nadeshda Feodorovnan kanssa?

– Kummallinen ihminen, kuinka se kävisi päinsä? Toisen meistä täytyy kaikin mokomin jäädä, muuten velkojat nostavat äläkän. Minähän olen täkäläisiin kauppapuoteihin velkaa seitsemänsataa ruplaa, ellei enemmän. Malta, minä lähetän heille rahat, tukin heiltä suut, ja sitten hänkin lähtee täältä.

– Niin… Mutta miksi et voisi lähettää häntä edeltäpäin?

– Ah, hyvä Jumala, miten se kävisi laatuun? – kauhistui Lajevski. – Hänhän on nainen, mihin hän siellä ryhtyisi? Mitä hän ymmärtää? Olisi vain turhaa ajan ja rahan hukkaa.

"Aivan oikein", ajatteli Samoilenko, mutta samassa hän muisti keskustelunsa von Corenin kanssa, loi katseensa maahan ja lausui jurosti:

– En voi olla yhtä mieltä kanssasi. Joko lähdet hänen kanssaan yhtaikaa tahi lähetät hänet edeltäpäin … muussa tapauksessa en anna sinulle rahoja. Tämä on viimeinen sanani.

Hän astahti askelen taaksepäin, painoi selällään ovea ja poistui vierashuoneeseen punaisena, äärettömästi hämillään.

"Perjantai … perjantai", ajatteli Lajevski palatessaan vierashuoneeseen. "Perjantai…"

Hänelle tarjottiin kuppi suklaata. Hän poltti huulensa ja kielensä kuumalla suklaalla ja ajatteli:

"Perjantai … perjantai…"

Hän ei, ties miksi, saanut tuota "perjantai" – sanaa pois päästään; hän ei ajatellut mitään muuta kuin perjantaita ja tiesi varmasti, ei kuitenkaan päässään, vaan jossakin sydänalassaan, ettei hänen lähdöstään lauantaina tule mitään. Hänen edessään seisoi Nikodim Aleksandritsh, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille, ja kehoitteli vieraitaan:

– Tehkää hyvin, juokaa…

Maria Konstantinovna näytteli vieraille Katjan kouluarvosteluja ja puheli venytellen:

– Nyt on niin kovin, kovin vaikeata opiskella. Vaatimukset ovat niin ankarat…

– Äiti! – vaikeroi Katja tietämättä minne piilottautua häpeän ja kehumisten takia.

Lajevski katseli niinikään arvosteluja ja kiitti. Uskonto, venäjänkieli, käytös, pelkkiä kiitettäviä vilahteli hänen silmissään, ja kun kaikkeen tähän liittyi tuo häneen eroittamattomasti takertunut perjantai, Nikodim Aleksandritshin ohimoille kammattu tukka ja Katjan punaiset posket, paisui siitä hänen mielessään sellainen voittamaton surun tulva, että hän oli kiljaista epätoivosta ja kysyi itseltään: "Enköhän, enköhän todellakaan pääse matkustamaan?"

Sovitettiin vierekkäin kaksi pelipöytää ja istuuduttiin leikkimään postia. Lajevski istuutui joukkoon.

"Perjantai … perjantai…" ajatteli hän ja otti taskustaan lyijykynän.

"Perjantai…"

Hän olisi tahtonut ajatella tilaansa, mutta häntä pelotti ajatella. Hänen oli kauhea myöntää, että tohtori oli tavannut hänet valheesta, jota hän oli niin kauan ja huolellisesti salannut itseltään. Joka kerran kun hän ajatteli tulevaisuuttaan, varoi hän päästämästä ajatuksiaan täysin valloilleen. Hän astuu vaunuun ja lähtee matkaan – siihen aina ratkesi hänen elinkysymyksensä, eikä hän päästänyt ajatuksiaan sen pitemmälle. Samaten kuin kedolla tuikahtaa kaukainen himmeä tuli, välähti hänen päässänsä harvakseltaan se ajatus, että jossakin syrjäkadun varrella Pietarissa hänen tarvitsee kaukaisessa tulevaisuudessa, päästäkseen Nadeshda Feodorovnasta eroon ja voidakseen maksaa velkansa, turvautua pieneen valheeseen; hän valehtelee vain sen yhden kerran, ja sitten seuraa täydellinen uudestisyntyminen. Ja se on hyvä; pienellä valheella hän ostaa suuren totuuden.

Nyt sitä vastoin, kun tohtori kieltäytymisellään töykeästi viittasi petokseen, hänelle kävi selväksi, ettei hän tarvitse valhetta ainoastaan kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan jo tänään ja huomenna ja kuukauden perästä ja vieläpä ehkä elämän loppuun asti. Ja niinpä todellakin, päästäkseen matkustamaan hänen täytyy valehdella Nadeshda Feodorovnalle, velkojille ja esimiehelleen; sitten, saadakseen Pietarissa rahaa, täytyy valehdella äidille, sanoa hänelle, että hän on jo eronnut Nadeshda Feodorovnasta; ja äiti ei anna hänelle viittäsataa ruplaa enempää, joten hän siis on pettänyt tohtorin, koska ei kykene tuota pikaa lähettämään rahoja. Ja kun Nadeshda Feodorovna sitten saapuu Pietariin, täytyy käyttää kokonaista pienten ja suurten petosten sarjaa, jotta pääsisi hänestä eroon; ja taas tulee kyyneliä, kalvava ikävä, vastenmielinen elämä, katumus, eikä mistään uudestisyntymisestä ole tietoakaan. Ei mitään muuta kuin valhetta. Lajevskin mielikuvituksessa kohosi kokonainen valheiden vuori. Jotta olisi voinut sen yli hypätä yhdellä kertaa, tarvitsematta valehdella pienissä erissä, olisi tarpeen jyrkkä toimenpide, esimerkiksi jos sanaa puhumatta nousisi paikalta, panisi lakin päähänsä ja heti lähtisi matkaan ilman rahoja; mutta Lajevski tunsi, ettei hänestä ole siihen.

"Perjantai, perjantai…" ajatteli hän. "Perjantai…" Kirjoitettiin lippuja, taivutettiin ne kaksin kerroin ja pantiin Nikodim Aleksandritshin vanhaan silkkihattuun, ja sittenkun lippuja oli kertynyt tarpeellinen määrä, kiersi Kostja, esittäen postiljoonia, pöydän ympäri ja jakoi ne. Diakoni, Katja ja Kostja, jotka olivat saaneet lystikkäitä lippuja ja koettaneet itse kirjoittaa lystikkäästi, olivat haltioissaan.

"Meidän on puheltava", luki Nadeshda Feodorovna lipusta. Hän katsahti Maria Konstantinovnaan, ja tämä hymyili miellyttävästi ja nyökäytti hänelle päätään.

"Mistä puheltava?" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ellei ole lupa kertoa kaikkea, niin on turhaa puhellakaan."

Ennenkuin he lähtivät vieraisille, oli hän sitonut Lajevskille kaulaliinan kaulaan, ja tämä vähäpätöinen teko oli täyttänyt hänen sydämensä hellyydellä ja kaiholla. Huolestunut ilme Lajevskin kasvoilla, tämän hajamieliset katseet, kalpeus ja viime aikoina esille tullut käsittämätön muutos ynnä se, että hänellä itsellään oli hirveä, inhottava salaisuus sydämessään kätkettävänä ja että hänen kätensä vapisivat sitoessaan kaulaliinaa, – kaikki tämä kuiskasi omituisella tavalla, ettei heillä ollut enää pitkälti yhdessä elettävänä. Hän katsoi Lajevskiin kuin pyhäinkuvaan, tuntien pelkoa ja katumusta, ja ajatteli: "Anna anteeksi, anna anteeksi…"

Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istui Atshmianov, kääntämättä hänestä pois mustia, rakastuneita silmiään; Nadeshda Feodorovnassa kytivät halut, hän häpesi itseään ja pelkäsi, etteivät edes suru ja huolikaan estä hänen epäpuhtaita intohimojaan pääsemästä valtaan, ja että ellei tänään, niin huomenna hän patajuopon rentun lailla on voimaton enää itseään hillitsemään.

Estääkseen tämän elämän jatkumista, se kun oli hänelle häpeällinen sekä Lajevskia kohtaan loukkaava, hän päätti matkustaa pois, itkien rukoilla Lajevskia päästämään hänet, ja jos tämä rupeisi estelemään, salaa karata. Hän ei kerro mitään, mitä on tapahtunut. Säilyköön Lajevskilla hänestä puhdas muisto.

"Lemmin, lemmin, lemmin", luki hän. – Se oli tietysti Atshmianovilta.

Hän kuvitteli asettuvansa jonnekin yksinäiseen paikkaan; siellä hän tekee työtä ja lähettelee Lajevskille "tuntemattomalta" rahoja, koruompeluksilla kirjailtuja paitoja, tupakkaa, ja palaa hänen luokseen vasta vanhalla iällä tahi jos Lajevski pahasti sairastuu ja tarvitsee hoitajatarta. Kun Lajevski vanhoilla päivillään saa tietää, mistä syystä hän kieltäytyi tulemasta vaimoksi ja lähti pois hänen luotaan, pitää hän arvossa hänen uhraustaan ja antaa hänelle anteeksi.

"Teillä on pitkä nenä." – Se oli kai diakonilta tahi Kostjalta.

Nadeshda Feodorovna kuvitteli mielessään, kuinka hän, jättäessään hyvästit Lajevskille, lujasti pusertaa häntä syliinsä, suutelee hänen kättään ja vannoo rakastavansa häntä koko elinaikansa ja sitten, asuessaan yksinäisessä paikassa, outojen ihmisten keskuudessa, joka päivä ajattelee, että hänellä on jossakin ystävä, lemmitty, puhdas, jalo ja ylevä, joka säilyttää hänestä povessaan puhtaan muiston.

"Ellette tänään myönnä minulle kohtausta, ryhdyn toimenpiteisiin, vakuutan kunniasanalla. Näin ei kohdella kunnon ihmisiä, se on ymmärrettävä." – Tämä oli Kiniiniltä.

XIII

Lajevski sai kaksi lippua; hän avasi toisen ja luki:

"Älä matkusta pois, ystävä hyvä".

"Kukahan tuon on kirjoittanut? – ajatteli hän. – Tietenkään ei Samoilenko… Ei myöskään diakoni, koska hän ei tiedä minun aikovan matkustaa. Ehkä von Coren?"

Eläintieteilijä kumartui pöydän yli ja piirusteli pyramiidia.

Lajevskista näytti, että hänen silmänsä hymyilivät.

"Samoilenko on varmaan lörpötellyt…" ajatteli Lajevski.

Toiseen lippuun oli samalla väännellyllä käsialalla ja pitkillä koukeroilla kirjoitettu: "Eräs ei matkusta pois lauantaina."

"Typerää pilkantekoa", ajatteli Lajevski. "Perjantai, perjantai…"

Jotakin tuppasi hänelle kurkkuun. Hän kosketti kaulusta ja rykäisi, mutta rykäisyn sijasta purkautui nauru.

– Haha-haa! – hohotti hän. – Ha-ha-haa! "Mille minä nauran?" ajatteli hän. – Ha-ha-haa!

Hän koetti hillitä itseään, peitti kädellä suutaan, mutta nauru puristi rintaa ja kurkkua, eikä käsi saanut suuta tukituksi.

"Onpa tämä typerää!" ajatteli hän, hytkyen naurusta. "Olenko järjiltäni, vai kuinka?"

Nauru paisu yhä äänekkäämmäksi ja muistutti lopuksi pienen pörhökorvaisen koiran vinkunaa. Lajevski tahtoi viimein nousta pöydän äärestä, mutta jalat eivät kannattaneet ja oikea käsi tärisi eriskummaisesti vastoin hänen tahtoaan pöydällä, tavoitti suonenvetoisesti papereita ja rutisti niitä. Hän näki kummastuneita silmäyksiä, Samoilenkon vakavaa pelästystä ilmaisevat kasvot ja eläintieteilijän ilmeen, joka oli kylmää ivaa ja vastenmielisyyttä; silloin hän ymmärsi saaneensa hysteerisen kohtauksen.

"Mikä kiusallinen, häpeällinen juttu", ajatteli hän, tuntien kasvoillaan kuumia kyyneliä. "Ai, ai, mikä häpeä! Ei koskaan ole minulle näin käynyt…"

Hänet nostettiin kainaloista ja päätä takaapäin kannattaen vietiin jonnekin; juomalasi välähti hänen silmiensä edessä ja kalahti hampaita vasten, ja vettä läikähti rinnalle; siinä oli pienoinen huone, keskellä kaksi vuodetta rinnakkain, katettuina puhtailla, lumivalkoisilla peitteillä. Hän kellahti toiselle ja alkoi ääneen itkeä.

– Ei mitään, ei mitään, rauhoitti Samoilenko. – Sattuuhan sitä, sattuu…

Pelosta jähmettyneenä, vapisten koko ruumiissaan ja tuntien jotakin kauheaa olevan tulossa, Nadeshda Feodorovna seisoi vuoteen ääressä ja kyseli:

– Mikä sinun tuli? Mikä? Puhu Jumalan tähden…

"Kirjoittikohan Kirilin hänelle jotakin?" ajatteli hän.

– Ei mitään… – sanoi Lajevski, nauraen ja itkien yhtä rintaa. – Mene pois täältä … kyyhkyseni.

Hänen kasvoillaan ei kuvastunut vihaa eikä vastenmielisyyttä! Hän ei siis tiennyt mitään; Nadeshda Feodorovna hieman rauhoittui ja meni vierashuoneeseen.

– Älkää olko rauhaton! – sanoi hänelle Maria Konstantinovna, istahtaen hänen viereensä ja tarttuen hänen käteensä. – Se menee kyllä ohi. Miehet ovat yhtä heikkoja kuin mekin syntiset. Teillä on nyt kummallakin käännekohta … se on niin ymmärrettävää! No, rakkaani, minä odotan vastausta. Puhelkaamme.

– Ei, ei nyt puhella… – vastasi Nadeshda Feodorovna, kuunnellen Lajevskin itkua. – Minulla on sellainen tuska… Sallikaa minun lähteä pois…

– Mitä nyt, mitä nyt, rakkaani! – säikähti Maria Konstantinovna. – Älkää luulkokaan, että päästän teidät illallisetta. Ensin syödään, sitten saatte lähteä Herran nimeen.

– Minulla on tuska… – kuiskasi Nadeshda Feodorovna ja tarttui molemmin käsin tuolin käsipuihin, jotta ei kaatuisi lattialle.

– Lajevskilla on kouristuskohtaus! – lausui von Coren iloisesti, astuen vierashuoneeseen, mutta huomattuaan Nadeshda Feodorovnan joutui hämille ja poistui.

Hysteerisen kohtauksen tauottua Lajevski istui vieraalla vuoteella ja ajatteli:

"Häpeä, puhkesin parkumaan kuin mikäkin tyttöletukka! Taisin olla naurettava ja iljettävä. Lähden pois pihan kautta. – Mutta toisekseen, se voisi näyttää, että annan liian suuren merkityksen hysterialleni. Mitähän, jos kääntäisi sen leikiksi…"

Hän katsoi itseään kuvastimesta, istui vähän aikaa ja meni vierashuoneeseen.

– Tässä minäkin olen! – sanoi hän hymyillen; häntä hävetti äärettömästi ja hän tunsi, että toisiakin hävetti hänen läsnäollessaan. – Pitääpä sattua mokomia juttuja, – sanoi hän istuutuen. – Istuin ja äkkiä aloin tuntea hirmuista, pistävää kipua kupeessa … sietämätöntä, hermot eivät kestäneet ja … sitten seurasi tämmöinen kiusallinen kommellus. Meidän hermostunut vuosisatamme, mitäs tehdä?

Illallispöydässä hän joi viiniä, otti osaa puheluun ja joskus kouristuksentapaisesti huokaisten kaiveli kuvettaan, ikäänkuin osoittaakseen kivun jatkuvasti tuntuvan. Eipä kumminkaan kukaan, lukuun ottamatta Nadeshda Feodorovnaa, häntä uskonut, ja sen hän näki.

Kellon käydessä kymmentä lähdettiin puistikkokadulle kävelemään. Nadeshda Feodorovna, peläten Kirilinin puhuttelevan, pysyi koko ajan Maria Konstantinovnan ja lasten seurassa. Hänet oli pelko ja suru heikontanut, ja tuntien vilutaudin oireita hän töintuskin jaksoi siirrellä jalkojaan. Mutta hän ei lähtenyt kuitenkaan kotiin, koska oli varma siitä, että häntä seuraisi joko Kirilin tai Atshmianov, taikka molemmat yhdessä. Kirilin kulki jäljestä, Nikodim Aleksandritshin rinnalla ja hyräili: – En kanssain leikitellä salli! En salli! Puistokadulta käännyttiin paviljongille ja kuljettiin pitkin rantaa ja pitkän aikaa katseltiin meren valkimoimista. Von Coren alkoi selittää, mistä tämä ilmiö johtuu.

XIV

Sinun on jo aika tästä lähteä vistipeliin … minua odotetaan, – sanoi Lajevski. – Hyvästi, arvoisat naiset ja herrat.

– Minä lähden mukaasi, odota, – sanoi Nadeshda Feodorovna ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

He sanoivat hyvästit seuralle ja läksivät. Kirilin hyvästeli niinikään ja sanoi, että heillä on sama matka, ja lähti astumaan heidän kanssaan rinnakkain.

"Mikä on tulla, se tulkoon…" ajatteli Nadeshda Feodorovna.

"Ykskaikki…"

Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki pahat muistot olisivat tunkeutuneet esille hänen päästään ja nyt seuraisivat pimeässä hänen rinnallaan raskaasti hengittäen ja hän itse, kuin musteeseen tahriutunut kärpänen, rämpisi, viimeiset voimansa ponnistaen, kivikatua pitkin ja tahrisi mustaksi Lajevskin kupeen ja käden. – "Jos Kirilin", ajatteli hän, "nyt aikoo tehdä jotakin huonoa, ei siihen syypää ole Kirilin, vaan hän itse. Olihan aika, jolloin ei yksikään mieshenkilö ollut tohtinut puhutella häntä sillä tavalla kuin nyt Kirilin, ja itsehän hän oli repinyt poikki tämän ajan kuin rihman ja turmellut sen auttamattomasti – kuka siis siihen on syynä? Halujensa huumaamana hän oli alkanut hymyillä ventovieraalle luultavasti vain siitä syystä, että tämä oli komea, kookas varreltaan, kahden kohtauksen jälkeen kyllästynyt koko mieheen ja hyljännyt hänet. Eikö siis", ajatteli hän nyt, "Kiniinillä ollut oikeutta menetellä häntä kohtaan aivan miten tahtoi?"

– Tässä, kyyhkyseni, sanon sinulle hyvästi, – virkkoi Lajevski pysähtyen. – Sinut saattaa kotiin Ilja Mihailitsh.

Hän kumarsi Kiniinille ja astui puistikkokadun toiselle puolelle ja kulki vielä toisen kadun poikki Sheshkovskin talolle, jonka akkunat olivat valaistut, ja sitten kuului portin ovi hänen jäljestään paukahtavan kiinni.

– Sallikaa minun selvittää välini teidän kanssanne, – aloitti Kirilin.

– Minä en ole mikään nulkki, en mikään Atshkasov tai Latshkasov, Satshkasov… Minä vaadin vakavaa huomiota.

Nadeshda Feodorovnan sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän ei vastannut mitään.

– Teidän jyrkästi muuttuneen käytöksenne minua kohtaan otaksuin aluksi johtuneen keikailusta, – pitkitti Kirilin, – mutta nyt näen, että te yksinkertaisesti ette ole selvillä siitä, kuinka säällisiä ihmisiä on kohdeltava. Teitä halutti vain leikkiä kanssani, kuten tuon armenialaisjolpin kanssa, mutta minä olen kunnon mies ja vaadin, että minua kohdellaan myös kunnon miehenä. Olen siis valmis…

– Minulla on suru… – sanoi Nadeshda Feodorovna, ratkesi itkuun ja kääntyi poispäin, salatakseen kyynelensä.

– Surua on minullakin, mutta mitä apua siitä on? Kirilin oli hetkisen vaiti ja virkkoi painokkaasti, pysähtyen joka sanan kohdalle:

– Minä toistan, rouvaseni, että ellette myönnä minulle tänään kohtausta, niin vielä tänään panen toimeen julkisen häväistyksen.

– Päästäkää minut tänään, – pyysi Nadeshda Feodorovna eikä tuntenut omaa ääntään, niin surkea ja ohut se oli.

– Minun täytyy saada opettaa teitä… Suokaa anteeksi töykeät sanani, mutta minun täytyy saada opettaa teitä. Vaadin kaksi kohtausta: tänään ja huomenna. Ylihuomenna olette ihan vapaa ja saatte lähteä minne ja kenen kanssa haluatte. Tänään ja huomenna.

Nadeshda Feodorovna saapui omalle portilleen ja pysähtyi.

– Päästäkää minut! – kuiskasi hän, vapisten koko ruumiissaan ja näkemättä pimeässä edessään mitään muuta kuin valkoisen palttinamekon. – Olette oikeassa, minä olen hirveä nainen… – Olen syyllinen, mutta päästäkää sittenkin… Pyydän teitä… – ja hän kosketti Kirilinin kylmää kättä ja vavahti. – Rukoilen teitä…

– Ohoo! – huokasi Kirilin. – Ohoo! Ei minun suunnitelmieni mukaista ole päästää teitä, tahdon vain opettaa, saattaa teidät ymmärtämään, ja siksi toiseksi, rouvaseni, minä luotan liian vähän naisiin.

– Minulla on suru…

Nadeshda Feodorovna kuunteli meren tasaista pauhinaa, katsahti tähtien peittämälle taivaalle, ja olisi suonut kaiken mitä pikimmin loppuvan ja pääsevänsä tuntemasta elämän kosketusta merineen, tähtineen, miehineen, vilutauteineen…

– Ei vain kotonani… – sanoi hän kylmästi. – Viekää minut jonnekin.

– Lähdetään Myridoviin. Se on parasta.

– Missä se on?

– Vanhan vallin luona.

Nadeshda Feodorovna lähti nopeasti astumaan katua eteenpäin ja kääntyi sitten solakadulle, joka vei vuorille. Oli pimeä. Siellä täällä kulki himmeitä valojuovia kadun poikki, langeten valaistuista ikkunoista, ja hänestä tuntui, että hän ikäänkuin kärpänen väliin pulahti musteeseen, väliin taas kömpi sieltä kuiville. Kirilin asteli hänen jäljestään. Kerran hän kompastui, oli vähällä kaatua ja naurahti.

"Hän on humalassa…" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki … yks'kaikki … olkoon."

Atshmianov sanoi kohta niinikään hyvästit seuralle ja lähti Nadeshda Feodorovnan jäljestä, pyytääkseen häntä mukaansa soutelemaan. Hän lähestyi taloa, jossa Nadeshda Feodorovna asui, ja katsoi pystyaidan yli: ikkunat olivat auki, valoa ei ollut.

– Nadeshda Feodorovna! – kutsui hän. Kului hetkinen. Taaskin hän kutsui.

– Kuka siellä? – kuului Olgan ääni.

– Onko Nadeshda Feodorovna kotosalla?

– Ei ole. Ei ole vielä tullut.

"Kummallista … peräti kummallista", ajatteli Atshmianov, alkaen tuntea suurta levottomuutta. "Hänhän lähti kotia…"

Hän käveli pitkin puistikkoa ja sitten katua pitkin ja tähysteli Sheshkovskin ikkunoihin. Lajevski oli riisunut takin yltään ja istui pöydän ääressä katsellen tarkkaavaisesti korttejaan.

– Kummallista, kummallista… – mutisi Atshmianov, ja muistellessaan Lajevskin hysteriakohtausta häntä alkoi hävettää. – Ellei hän ole kotona, niin missä sitten?

Hän lähti taas Nadeshda Feodorovnan asunnolle ja tähysteli pimeitä ikkunoita.

"Tämä on petosta, petosta…", ajatteli hän muistellessaan, että Nadeshda Feodorovna itse oli, kohdatessaan hänet tänään puolenpäivän tienoilla Ditjugovien luona, luvannut illalla lähteä soutelemaan.

Sen talon ikkunat, jossa Kirilin asui, olivat pimeät, ja portin edustalla nukkui penkillä konstaapeli istuallaan. Atshmianov katsoi ikkunoihin ja poliisiin, ja hänelle selvisi kaikki. Hän päätti mennä kotiin ja lähtikin, mutta osui jälleen Nadeshda Feodorovnan asunnolle. Siinä hän istuutui penkille ja otti huopahatun päästään, tuntien päänsä hehkuvan mustasukkaisuudesta ja loukkauksesta.

Kaupungin kirkontornissa löi kello vain kaksi kertaa vuorokaudessa: puolenpäivän ja sydänyön aikaan. Kohta sen jälkeen kun se lyönnillään oli ilmoittanut keskiyön hetken, kuului kiireisiä askelia.

– Siis huomenillalla taas Myridovilla! – kuuli Atshmianov ja tunsi Kirilinin äänen. – Kello kahdeksan. Näkemiin!

Pystyaidan luona tuli näkyviin Nadeshda Feodorovna. Huomaamatta, että Atshmianov istui penkillä, hän livahti varjona hänen ohitsensa, aukaisi portin oven ja sulkematta sitä jäljestään astui sisään. Tultuaan huoneeseensa hän sytytti kynttilän, riisuutui sukkelasti, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan painautui tuolin eteen polvilleen, kietoi kätensä sen ympärille ja painoi otsansa sitä vasten.

Lajevski palasi kotiin kello kahden jälkeen.