II
Kului kaksitoista päivää.
Oli aamu. Tuomari Nikolai Jermolaitsh istui kotonaan vihreän pöytänsä ääressä ja selaili "Kljausowin jutun" asiapapereita. Djukowski käveli levottomana kuin häkkisusi huoneen nurkasta toiseen.
– Te olette vakuutettu Nikolashkan ja Psekowin syyllisyydestä, – puheli hän hermostuneesti nykien nuoren partansa oraita. – Miksi ette sitte tahdo varmistua Maria Iwanownan syyllisyydestä? Eivätkö teistä riitä todistukset?
– Enhän sanokaan, etten tahdo varmistua. Vakuutettu kyllä olen, mutta on vaikeanlaista uskoa… Puuttuu päteviä todistuksia, kaikki semmoista filosofiaa… fanatismia ja ties mitä…
– No pitäisikö teille välttämättömästi tuoda kirves tai verinen lakana käteen… Kyllä olette juristeja! Vaan kun minä todistan teille, niin lakkaatte noin välinpitämättömästi ajattelemasta asian psyykillistä puolta. Siperiaan teidän Maria Iwanownanne joutuu ja sen minä näytän toteen! Jos ei teistä filosofia riitä, niin on minulla sitä aineellistakin… Se tulee teille näyttämään, miten oikeutettu minun filosofiani on. Antakaa minun vain lähteä liikkeelle.
– Mitäs te nyt?
– Sitä öljytikkuahan minä… Ettekö muista? Kyllä minä muistan! Otan selvän, ken oli sillä ottanut tulta murhatun huoneessa. Sitä ei ollut sytyttänyt Nikolashka eikä Psekow, vaan se kolmas eli Maria Iwanowna. Ja minä saan sen toteen! Antakaa minun vain lähteä liikkeelle, nuuskimaan… – No, no, käykäähän istumaan… Ryhdytään kuulusteluun.
Djukowski istuutui pienen pöydän ääreen ja upotti nenänsä papereihin.
– Nikolai Tetehow sisään! – huudahti tuomari.
Nikolashka saatettiin sisään. Hän oli laiha ja kalpea kuin ranko ja vapisi.
– Tetehow! – alkoi tuomari. – V. 1879 tuomitsi teidät 1: sen piirin tuomari varkaudesta vankeusrangaistukseen. V. 1882 tuomittiin teidät toiskertaisesta varkaudesta ja silloinkin vankeuteen… Me tiedämme kaikki…
Nikolashkan kasvoille nousi ihmettelyn leima. Tuomarin kaikkitietäväisyys hämmästytti häntä. Mutta kohta muuttui hänen ihmettelynsä katkeraksi suruksi. Hän purskahti itkuun ja pyrki ulos. Hänet laskettiin.
– Psekow sisään! – komensi tuomari. Psekow tuli. Tämä nuorimies oli viime päivinä pahasti laihtunut ja muokkautunut. Silmistä paistoi haluttomuus.
– Käykää istumaan Psekow, – käski tuomari. – Toivon, että tällä kertaa olette järkevä ettekä rupea valehtelemaan, kuten edellisillä kerroilla. Kaikkina edellisinä kertoina te olette kieltäneet osallisuutenne Kljausowin murhaan, vaikka on olemassa koko joukko todisteita teitä vastaan. Se ei ole järkevästi. Tunnustus huojentaa rangaistusta. Tänään keskustelen kanssanne viime kerran. Ja jos ette nyt tunnusta, niin huomenna on se jo myöhäistä. Alkakaapas siis kertoa…
– Minä en tiedä mitään… Enkä tunne todisteitannekaan, – sohisi
Psekow.
– Ikävää! Sallikaa siis minun kertoa teille, miten asia on ollut. Lauantai-iltana te istuitte Kljausowin makuuhuoneessa ja joitte hänen kanssaan viinaa ja olutta. (Djukow iski kuin kotka katseensa Psekowiin ja tuijotti häneen koko monologin ajan). Teille tarjoili Nikolai. Yhtä käydessä ilmaisi Mark Iwanowitsh teille haluavansa käydä levolle. Hänen oli tapa käydä levolle ensimäisellä tunnilla. Kun hän oli saappaitaan riisumassa ja antoi teille taloudenhoitoa koskevia määräyksiä, niin te ja Nikolai sovitun merkin johdosta tartuitte päihtyneeseen isäntäänne ja heititte hänet vuoteeseen. Toinen teistä istuutui hänen jaloilleen, toinen pään päälle. Tällöin tuli viereisestä huoneesta eräs teille tuttu mustapukuinen nainen, joka oli ennakolta sopinut teidän kanssanne osanotostaan tähän rikokseen. Hän tempasi tyynyn ja alkoi sillä tukehduttaa veljeään. Temmellyksen aikana sammui kyntteli. Nainen otti taskustaan öljytikku-laatikon ja sytytti kynttelin. Eikö niin? Huomaan teidän kasvoistannekin, että puhun totta. Mutta etemmä… Kuristettuanne hänet ja tultuanne vakuutetuksi, ettei hän enää hengittänyt, kannoitte te ja Nikolai hänet ikkunan kautta takiaispensaan juurelle. Peläten, että hän virkoaisi, iskitte te häntä jollain teräaseella. Sitte te kannoitte hänet vähäksi aikaa sireenipensaan alle. Hieman levättyänne ja tuumittuanne te läksitte häntä kantamaan… Veitte aidan yli… Läksitte sitte tietä myöten… Sitte tuli joki, sen luona säikytti teidät eräs mies. Mikä teitä vaivaa?
Psekow nousi kalmankalpeana ylös ja hoippui.
– Minua ahdistaa! – sanoi hän. – Hyvä… olkoon… Mutta laskekaa minut toki ulos… olkaa hyvä.
Psekow vietiin ulos.
– Tunnustipas viimeinkin! – hymyili Tshubikow makeasti. – Antoi ilmi itsensä! Mutta kovalla minä poikaa pidinkin! Yhtenä hyrynä laskettelin…
– Eikä kieltänyt mustapukuista naistakaan, – nauroi Djukowski.
– Mutta minua kiusaa kauheasti se öljytikku! En siedä kauempaa!
Hyvästi, nyt lähden!
Djukowski painoi lakin päähänsä ja läksi. Tshubikow alkoi kuulustella
Akulkaa. Akulka sanoi, ettei hän tahdo tietää ei kerrassaan mistään…
– Teidän kanssanne olen vain elänyt enkä kenenkään muun! – sanoi hän.
Kuudetta käydessä illalla palasi Djukowski. Hän oli niin liikutettu kuin olla voi. Hänen kätensä vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut palttoa päältään. Kasvot leimusivat. Näki, ettei hän tyhjänä palannut.
– Veni, vidi, vici! – sanoi hän Tshubikowin huoneeseen lentäen ja nojatuoliin retkahtaen. – Vannon kunniani kautta, että alan uskoa olevani nero! Kuulkaahan lempo soikoon! Kuulkaa ja ihmetelkää te vanhus! Naurettavaa ja surullista! Käsissämme on jo kolme… eikö niin? Minä olen löytänyt neljännen ja sekin on – nainen. Oo, mikä nainen! Pienestä kosketuksesta hänen olkapäähänsä antaisin kymmenen vuotta elämästäni! Mutta kuunnelkaa… Ajoin Kljausowin kylään ja ala kiertää kaaria sen ympäri! Kävin jokaisessa puodissa, kapakassa ja kellarissa kyselemässä jokapaikassa öljytikkuja. Kaikkialla vastattiin: "ei ole". Siihen saakka olin yhtäpäätä kiertänyt. Kaksikymmentä kertaa olin kadottanut toivoni, mutta yhtä monta kertaa sain sen takaisin. Kokonaisen päivän maleksin ja nuuskin ja vasta tunti sitte osuin oikeille perille. Kolme virstaa tulee täältä… Minulle annettiin kymmenlaatikkoinen paketti… Mutta yhtä laatikkoa puuttuu. Hetipaikalla kysyn: "ken on ostanut laatikon?" Se ja se. Tikut olivat häntä miellyttäneet, kun ne sähähtivät. Rakkaani, Nikolai Jermolaitsh! Ajatelkaa, mitä ihmeitä voi joskus saada aikaan mies, joka on potkittu seminaarista ja joka on päntännyt päähään kaikenmoista järjelle käsittämätöntä moskaa! Ja tästä päivästä pitäen minä alan kunnioittaa itseäni! Uhhuhhuu… No, lähdetäänpäs!
– Mihin?
– Sinne, sen neljännen luo… Täytyy joutua, muuten… muuten minä palan poroksi kärsimättömyydestä. Tiedättekö, ken hän on? Mahdotonta arvata! Meidän pristavimme, sen vanhan Jewgraf Kusmitshin nuori vaimo Olga Petrowna – kuulitteko! Hän oli ostanut sen tikkulaatikon.
– Te… sinä… te… oletko järjiltäsi?
– Se on ihan selvä juttu! Ensiksikin hän tupakoi. Toiseksi hän oli korviaan myöten rakastunut Kljausowiin. Kljausow hylkäsi hänen rakkautensa mokoman Akulkan tähden. Kosto. Nyt juuri muistan, kuinka minä kerran yllätin heidät kyökistä verhon takaa. Hän vannoi rakkauttaan Kljausowille, vaan tämä poltteli Olga Petrownan paperossia ja puhalteli sauhua hänen kasvoihinsa. Mutta lähdetään joutuin tai muuten pimenee… Mennään!
– Niin hulluksi en ole vielä tullut, että tuommoisen nahkan tähden läksisin häiritsemään jalosukuista, siveää naista.
– Jalosukuinen ja siveä! Jos niin sanotte, niin te olette riepu, ettekä mikään tuomari! En koskaan vielä ole uskaltanut soimata, vaan nyt te itse pakotatte minut siihen. Riepu! Hame! Mutta, rakas ihminen, Nikolai Jermolajewitsh! Minä pyydän!
Tuomari viittasi kädellään ja sylkäsi.
– Minä pyydän teitä! En pyydä itseni tähden, vaan oikeuden nimessä!
Rukoilen! Tehkää mulle palvelus edes kerran elämässä!
Djukowski lankesi polvilleen.
– Nikolai Jermolajewitsh! Olkaa, olkaa niin hyvä! Sanokaa minua vaikka heittiöksi ja konnaksi, jos olen erehtynyt tuon naisen suhteen. Ajatelkaa, miten suuri juttu on kysymyksessä! Suorastaan romaani, vaan ei juttu. Sen maine kiitää kautta koko Venäjän. Teistä tehdään erityisen tärkeiden asiain tutkijatuomari! Ettekö käsitä, järjetön vanhus?
Tuomari rypisteli kasvojaan ja ojensi epäröivästi kättään lakkiaan kohti. – Lempo sinut vieköön! – sanoi hän. – Lähdetään.
Oli jo pimeä, kun tuomarin kärryt vierivät pristavin portaiden eteen.
– Aika sikoja me olemme, – sanoi Tshubikow kellonnappulaan tarttuen. – Häiritsemme ihmisiä.
– Ei se tee mitään… Älkää arkailko… Sanotaan, että meiltä katkesi linjaarit.
Tshubikowia ja Djukowskia vastaan tuli kynnyksellä korkeakasvuinen, täyteläinen nainen, ijältään kahdenkymmenen kolmen korvissa, kulmakarvat mustat kuin piki ja huulet hohtavan punaiset ja paksut. Se oli itse Olga Petrowna.
– Ah… erittäin hauskaa! – sanoi hän hymyillen kasvojen täydeltä. – Parhaiksi jouduittekin illalliselle. Minun Jewgraf Kusmitshini ei ole kotona… Papin luokse on jäänyt istumaan. Mutta tulemme me hänettäkin toimeen… Käykää istumaan! Tutkinnosta kai olette tulossa?
– Niin… Meiltä särkyi, tuota, linjaari, – alkoi Tshubikow saliin astuttuaan ja nojatuoliin laskeutuen.
– Käykää asiaan… tyrmistyttäkää hänet yhdellä iskulla… – suhahti hänelle Djukowski. – Tyrmistyttäkää…
– Linjaari… Niin… tuota… Otettiin ja tultiin.
– Tyrmistyttäkää, ettekö kuule! Hän arvaa, jos rupeatte kiemurtelemaan.
– Tee sitte, kuten itse tiedät, vaan säästä minua! – mutisi
Tshubikow nousten nojatuolista ja mennen ikkunan luo. – Minä en voi.
Sinä olet sopan keittänyt ja saat sen särpiäkin!
– Niin, linjaari… – alkoi Djukowski astuen rouvan luo ja pitkää nenäänsä nyrpistellen. – Me emme ole tulleet tänne sitä varten, että… e-e-e-e… iltaselle emmekä Jewgraf Kusmitshia tervehtimään. Olemme tulleet kysymään teiltä, arvoisa rouva, missä on Mark Iwanowitsh, jonka te olette murhanneet?
– Mi-mitä? Mikä Mark Iwanowitsh? – sopersi rouva ja hänen leveille kasvoilleen lehahti yht'äkkiä, silmänräpäyksessä, helakka puna. – Minä en käsitä rahtuakaan.
– Kysyn teiltä lain nimessä, missä on Kljausow? Me tiedämme kaikki!
– Keneltä olette saaneet tietää? – kysyi rouva hiljaa voimatta sietää Djukowskin katsetta.
– Suvaitsetteko sanoa, missä hän on!?
– Mutta mistä te olette saaneet tietää? Ken on teille kertonut?
– Me tiedämme kaikki! Ja minä vaadin lain nimessä!
Tutkijatuomari, joka sai rohkeutta rouvan hämmennyksestä, astui hänen eteensä ja sanoi:
– Sanokaa meille ja me lähdemme pois. Muussa tapauksessa…
– Mitäs te hänellä teette?
– Älkää kyselkö turhia, hyvä rouva. Me pyydämme neuvomaan hänen olinpaikkansa. Te olette hämillänne, vapisette… Niin, hän on murhattu ja sanokaa mitä hyvänsä, te olette sen tehneet! Osakumppaninne ovat antaneet teidät ilmi.
Rouva kalpeni.
– Mennään, – sanoi hän käsiään väännellen. – Minä olen piilottanut hänet saunaan. Mutta älkää Jumalan nimessä sanoko miehelleni! Rukoilen teitä, sitä hän ei kestä!
Rouva otti seinältä suuren avaimen ja vei vieraansa keittiöön ja eteisen kautta pihalle. Ulkona oli hämärä. Sataa tuhuutti hienosittain. Rouva kulki edellä. Tshubikow ja Djukowski harppailivat hänen perästään pitkässä ruohossa hengittäen villihampun ja likalätäkköjen lemua. Piha oli suuri. Lätäköitä ei tuntunut enää jaloissa, vaan kynnettyä maata. Pimeästä häämötti puiden ääripiirteitä ja puiden lomista pieni rakennus, jonka savupiippu oli pahasti kallistunut.
– Se on sauna, virkkoi rouva. – Vielä kerran rukoilen, ettette kellekään hiiskuisi.
Saunan eteen tultuaan huomasi Tshubikow ja Djukowski sen ovessa tavattoman suuren lukon venkaleen.
– Ottakaa kynttelintynkä ja tikkuja, – kuiskasi tuomari apulaiselleen.
Rouva aukasi lukon ja laski vieraat saunaan. Djukowski raapasi tulta, josta kotapuoli valostui. Keskellä lattiaa oli pöytä. Pöydällä oli pienen, pullean teekeittiön vieressä soppamalja, siinä hyytynyttä kaalia ja lautanen, jolla oli kastikkeen tähteitä.
– Etemmä!
Tultiin seuraavaan huoneeseen, saunapuolelle. Siellä oli myöskin pöytä. Pöydällä suuri lautasellinen kinkkua, viinapullo, lautasia, veitsiä ja kahvelia.
– Missä hän on? Missä murhattu on? – kysyi Djukowski.
– Hän on lauteilla, – sopersi rouva entisestään kalveten ja yhä vavisten.
Djukowski otti käteensä kynttelintyngän ja kapusi lauteille. Täällä hän näki pitkän ihmisruumiin, joka virui liikkumattomana suurella untuvapatjalla. Ruumiista kuului kevyttä kuorsausta…
– Meitä petkutetaan, saakeli soikoon! – sävähti Djukowski. – Se ei ole hän! Täällä viruu joku elävä rötkäle. Hoi, mikä lempo te olette?
Ruumis veti vinkuen henkeä sisäänsä ja alkoi liikkua. Djukowski nykäsi ruumista kyynäspäähän. Ruumis nosti kätensä pystyyn, oikasihe itseään ja kohotti päätään.
– Kuka siinä kapuaa? – kysyi käheä, paksu bassoääni. – Mitä sinä tahdot?
Djukowski vei kynttelintyngän lähelle ruumiin kasvoja ja parkasi. Mustanpunervasta nenästä, takkuisesta tukasta, sysimustista viiksistä, joista toinen oli mahtavassa kierroksessa ja katseli lakeen hävyttömän näköisenä, hän tunsi kornetti Kljausowin.
– Tekö… Mark Iwanowitsh!? Mahdotonta!
Tuomari kohotti katseensa ylös ja kivettyi…
– Minä, minä… Kas, Djukowski! Senkö pahuuksia teillä täällä on tekemistä? Kenenkäs naamataulu se tuolta alhaalta kiiluu? Hyvät ihmiset, tuomari! Mikä teidät on tänne tuonut?
Kljausow hyppäsi alas ja syleili Tshubikowia. Olga Petrowna livahti ulos.
– Mikä kumma teidät tänne toi? Ryypyt, kehveli olkoon! Tra-ta-ta-ti-ta-tam… Ryypätään! Kuka ihme teidät toi tänne! Mistä te tiesitte, että minä olin täällä? Mutta sama se! Nyt ryypätään.
Kljausow sytytti lampun ja täytti kolme ryyppyä.
– Tuota… minä en käsitä sinua, – sanoi tuomari käsiään levitellen. – Sinäkö se olet vai et?
– Rauhoitu… Vai moraaliako rupeat saarnaamaan? Älä viitsi vaivata itseäsi. Nuorukainen Djukowski, tyhjennäppäs ryyppysi! Vie-e-te-tään tä-ä-mää… Mitäs te oikeastaan töllistelette? Juokaa!
– Mutta sittenkään en jaksa käsittää, – sanoi tuomari koneellisesti kallistaen lasiaan. – Miksi olet täällä?
– Miksi en sitte saisi olla, jos täällä on hyvä olla?
Kljausow ryyppäsi ja haukkasi kinkkua päälle.
– Asun pristavin rouvalla, kuten näet. Korven rotkossa, kuin mikäkin haltija. Juo! Sääliksi, veikkonen, kävi rouvaa ja sen vuoksi pesiydyin tähän majaan kuin erakko… Tulevalla viikolla aijon lähteä, jo kyllästyttää.
– Käy yli ymmärryksen! – sanoi Djukowski.
– Mikä käy yli ymmärryksen?
– Totisesti yli ymmärryksen! Sanokaa Jumalan nimessä, miten teidän saappaanne joutui puutarhaan?
– Mikä saapas?
– Me löysimme yhden saappaan makuuhuoneesta, vaan toisen puutarhasta.
– Se ei ole teidän asianne. Ryypätkää lempo vieköön! Kun kerran herätitte, niin ryypätkää! Se on lysti juttu se saapasjuttu. En tahtonut lähteä Olgan luo. En sattunut olemaan sillä tuulella ja olin hienossa hutikassa… Vaan hän tuli ikkunan alle ja alkaa haukuskella… Arvaathan, kuten akat ainakin… Silloin minä humalapäissäni viskasin saappaalla, ettei olisi turissut. Hän kapusi sisään, sytytti lampun ja ala vanuttaa minua humalaista. Antoi aika löylyn, retuutti tänne ja pani telkien taa… Lempi, viina ja kinkku! No, mihinkäs teillä on kiire, Tshubikow?
Tuomari sylkäsi ja läksi saunasta. Hänen jälestään poistui pää painuksissa Djukowski. Kumpikin istuutui ääntä päästämättä kärryihin ja he läksivät ajamaan. Matka ei ollut tuntunut heistä milloinkaan niin ikävältä ja pitkältä kuin tällä kertaa. He istuivat ääneti. Tshubikow vapisi koko ajan vihasta. Djukowski piilotti kasvonsa kauluksen alle aivan kuin arastellen, että pimeä ja tuhusade olisivat nähneet häpeän hänen kasvoillaan.
Kotiin tultua tapasi Tshubikow täällä tohtori Tjutjuewin. Tohtori istui pöydän ääressä selaillen erästä kuvalehteä.
– Taasen ovat asiat nurin tässä matoisessa maailmassa! – sanoi hän surullisin katsein tuomaria tervehtäen. – Taas se Itävalta siellä jotain! Ja Gladstonekin taitaa jotain…
Tshubikow viskasi hattunsa pöydän alle ja alkoi hirveästi vavista.
– Saakelin luuranko! Anna minun olla rauhassa! Tuhannen kertaa olen kieltänyt sinua hännystelemästä politiikkoinesi! Vaan sinä, – kääntyi tuomari Djukowskiin nyrkkiään heristäen, – vaan sinä… en iki pitkinä päivinä unohda!
– Mutta sehän se öljytikku! Mistäs minä tiesin!
– Läkähdy tikkuinesi! Laputa hornaan äläkä väsytä minua enää, tai muuten jauhan sinut, piru vieköön, tuhannen möyhyksi!
Djukowski huokasi, otti lakkinsa ja läksi.
– Juon itseni täyteen! – päätti hän portista päästyään ja paarusti apein mielin kapakkaan.
Kun pristavin rouva tuli saunasta sisään, tapasi hän miehensä kotona.
– Mitäs se tuomari kävi täällä? – kysyi mies.
– Kävi sanomassa, että Kljausow on löydetty. Ja ajatteles, hänet löydettiin toisen vaimon luota!
– Oh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! – huokasi pristavi kohottaen katseensa ylös. – Enkös minä sanonut sinulle, ettei renttuilemisesta hyvää koidu! Sain sanoa, mutta et totellut.
YKSI MONISTA
Tuntia ennen junan lähtöä astuu perheenisä, jonka joukko asuu kesähuvilassa, erään ystävänsä huoneeseen ja puolinääntyneenä retkahtaa sohvalle. Hänellä on kantamuksena suuri lasivarjostin lamppua varten, lasten leikki-polkupörä ja pieni ruumisarkku.
– Voi, velikultani, – läähättää hän silmät päässä äimöttäen kuin mielipuolella. – Kuule rakas ystävä, kuule taivaan nimessä… lainaa mulle huomiseksi revolveri, ole niin laupias!
– Mitä sinä sillä teet?
– Tarvitsen… Oh, Jumalani! Anna vettä sukkelaan! Tarvitsen sen, yöllä on ajettava pimeän metsän halki, ja ken tietää, mitä siellä… Lainaa, veli, ole armollinen!
Ystävä katsoo perheenisän kalpeisiin, kärsiviin kasvoihin, hänen hikiselle otsalleen ja tajuttomiin silmiin.
– Valehtelet, Iwan Iwanitsh! – sanoo hän. Senkö pimeä metsä siellä on? Jotain on ehkä pälkähtänyt päähäsi! Näkeehän sen jo naamastasi, että paha on mielessä. Mikä sinun on! Mitä tuolla ruumisarkulla teet? Kuule, kääntääkö mieltäsi?
– Vettä… oi, taivasten tekijä! Odota, anna levähtää. Olen väsynyt kuin koira. Koko ruumiissa ja kallossa on semmoinen kolotus, kuin olisi minusta joka suoni kiskottu ja kärvennetty paistinvartaalla. En jaksa enää kärsiä… Ole oikea veli eläkä enää kysele, elä utele yksityiskohtia… anna revolveri! Rukoilen!
– Ole joutavia! Iwan Iwanitsh, muista, että olet perheenisä ja valtioneuvos! Häpeä!
– Helppo se on sinun muita häväistä, kun asut kaupungissa eikä sulla ole hajuakaan kirotuista kesähuviloista… Anna vielä vettä… Vaan olisitpa minun housuissani, niin toista virttä vetäisit… Olen marttyyri! Olen vetojuhta, orja, konna, joka yhä vain odottaa ja puuhailee henkeään toiseen maailmaan! Riepu, tollikko, idiotti! Mitä varten elän?
Perheenisä kimmahtaa pystyyn ja hurjasti lyöden kätensä yhteen alkaa harppailla lattialla.
– Sano nyt, mitä varten elän? – kiljuu hän hypähtäen ystävänsä eteen ja tarttuen tätä napista kiinni. – Mitä on tämä ruumiillisten ja henkisten tuskien sarja? Olla aatteiden marttyyri, se on toista, mutta olla lempo ties minkä marttyyri, naisten hameiden, ruumisarkkujen, eih! Ei, ei, ei! Riittää minun osakseni, riittää!
– Älä huuda, naapurit kuulevat!
– Anna kuulla, se on minusta samantekevä! Ja ellet sinä anna revolveria, niin antaa joku muu, sillä elää en jaksa, en!
– Katso nyt, napin repäisit… Puhu levollisemmin. En ymmärrä, millä tavoin elämäsi on huono?
– Milläkö tavoin, kysyt. Pidä korvasi auki, niin kuulet! Anna kun tyhjennän sydämmeni, niin ehkä se vähän helpottaa… Istutaan… Selitän lyhyesti, sillä juna lähtee kohta ja sitä ennen on kipaistava puodista parikymmentä silliä ja kaksi naulaa marmeladia Marja Osipownalle. Kiskokoot lemmot siltä kielen… No kuulehan. Otetaan esimerkiksi vaikka tämä päivä. Kuten tiedät, on minun hikoiltava kymmenestä neljään kansliassa. Kuumuus, pöly ja kärpäset ovat yhtenä mylläkkänä! Sihteerillä on virkalomaa, Hrapow läksi kosintamatkalle, kanslian häntäjoukko ravaa muuna työnään huviloissa, seuranäytelmissä. Kaikki ovat unisia, velttoja kutkaleita, joista ei ole mihinkään. Ei auta hyvä, ei paha. Sihteerin virkaa toimittaa muuan subjekti, joka ei vasemmalla korvallaan kuule ja on rakastunut eikä erota tuloja menoista. Minun täytyy tehdä tuon pölkkypään työt. Ilman kirjuria ja Hrapowia ei kukaan tiedä, missä mikin on, mihin mitäkin on lähetettävä ja anojat ovat kuin pahan riivaamia, aina tulisessa kiireessä, uhkailevat… Oi, ihan kuin olisivat kaikki elementit raivostuneet! Kaikki yhtenä sekasotkuna ja savuna, että tukki seisoisi… Ja työ sitte vihoviimeistä! Aina samaa ja samaa! Ihan silmät tahtovat kuopistaan tipahtaa… ja entä sitte vielä päällikkö niskassa, joka parhaillaan puuhailee avioeroa ja potee hermotautia, marmattaa ja härisee aina, ettei kukaan rauhaa saa.
Perheenisä lennähtää taas seisalleen, mutta laskeutuu tällä kertaa kohta takaisin paikoilleen.
– Kaikki tämä on vielä leikkiä, kuulehan eteenpäin! – sanoo hän. – Virastosta lähtiessä tuntee itsensä kuin pieksetyksi. Olisi mentävä päivällistä haukkaamaan ja vähän venähtämään, jokos toki! Muista, että olet huvila-asukas, s.o. orja, heittiö, luutturiepu ja ala mennä haipattaa kuin päätön kana ympäri kaupunkia ostoksille. Meidän huviloissa on otettu käytäntöön kaunis tapa: jos joku lähtee kaupunkiin, niin kaikilla senkin seitsemillä hynttäntyillä, puhumattakaan omasta eukosta, on oikeus kuormittaa lähtevä täyteen tehtävillä. Eukko vaatii, että menisin muotikauppaan haukkumaan, kun hänen liivinsä tuli iso, vaan harteista ahdas. Sonjalle on vaihdettava kengät, kälylle on ostettava tulipunaista silkkinauhaa 20 kop. ja kolme kyynärää samettia… Ahah, vuotappas, minä luen koko läksyn.
Perheenisä haroo taskustaan rutistuneen paperin ja lukee kiukuissaan:
– Lampunvarjostin; naula sianliha-makkaraa, neilikkoja ja kanelia 5 kop.; kalaöljyä pienelle Mishalle; 10 n. sokeria; käydä kotoa vaskitaasa ja sokerihuhmar, karbolihappoa ja luteenmyrkkyä 20 kop., 20 pulloa olutta ja 1 p. etikkaspriitä; kureliivi m: lle Chansòlle N: o 82 Gwosdevin makasiinista ja käydä kotoa syksypaltto ja kalossit pienelle Mishalle. Tämä on puolison ja perheen tarpeeksi. Nyt seuraa rakkaiden naapurien. Paholainen ne periköön! Wlasinilla on huomenna Walodjan nimipäivät, sille on raahattava polkupyörä; Kurkinilta kuoli kakara ja sille on ruumisarkku tuotava; Marja Mihailownalle keitetään hilloa ja tätä toimitusta varten on minun joka tulimmainen päivä hilattava puolipuutaa sokeria; everstin rouva on pahimmoillaan ja vaikka en ole pienintäkään pahaa tehnyt, niin olen velvollinen ajamaan kätilölle ja käskemään tulemaan silloin ja silloin… Semmoisista tehtävästä kuin kirjeet, makkarat, sähkösanomat, hammaspulverit, ei ole puhettakaan. Nytkin on viisi luetteloa taskussa! Kieltäytyminen on mahdotonta: se olisi sopimaton, epä-ystävällistä! Lempo soikoon! Latoa harteille puuta sokeria ja kätilö, se on sopivaa, mutta kieltäytyminen olisi kauheinta sopimattomuutta… Ja niin sitä saa virastosta päästyä junan lähdölle haipattaa ympäri kaupunkia kuin koira kieli pitkällä, makasiinista apteekkiin, apteekista muotikauppaan, sieltä makkarapuotiin ja sitte taas apteekkiin. Saat langeta monet kerrat, hävittää rahoja, paikoin unohtaa maksaa, jolloin lähetetään takaa-ajamaan kuin rosvoa, neljännessä kohden astut jonkun helmoille… hyi! Moisesta metelistä väsyy ja höyhentyy, niin että sitte koko yön luut ruskaa ja jäseniä juhmoo. No niin! Kun kamsut on koossa ja kaikki ostettu, alkaa niiden kokoonpano. Miten sinä esimerkiksi sijoitat vierekkäin raskaan rautahuhmareen ja lasisen lampunvarjostimen tai karbolihapon ja teemytyn? Ei se naurata! Miten sinä sovittaisit tämän polkupyörän olutpullojen naapuriksi? Se, veikkonen, oli julmempaa kuin pakkotyö, se on arvoitus järjelle! Kääripä ja sitoipa kuinka tahansa, niin aina jotain lopulta särkyy tai ruhjoutuu. Ja asemalla ja vaunussa saa sitte seistä kuin hunsvotti kädet kuormasta katketakseen, kuumaan kuollakseen ja leuan alla joku nyytti ja koko mies pussien, nassakkojen ja muun rojun peitossa. Ja kun juna lähtee, silloin rupeavat naapurisi penkomaan tavaroitasi, kun muka olet ne laskenut muiden paikoille. Huudetaan, konduktööriä kutsutaan, uhataan ajaa junasta pois, mutta minkäs minä sille mahdan. Ulosko minä ne viskaan? Antakaa pakasiin! Hyvä sitä on sanoa, mutta hankippas sitä varten ensin laatikot ja muut joka ikinen päivä. Tämmöistä valitusta ja hammasten kiristystä kestää koko matkan ajan. Ja annahan olla, mitä naikkoset sanovat tänään tästä ruumiskirstusta? Ohhoh! Anna, veikkonen, vielä vettä! Nyt tulee lisää. Ostoksille lähettäminen on yleinen tapa, mutta onko rahojen antaminen niihin yhtä yleinen? Äläppäs nuolaisekaan! Rahoja olen hukannut suuret määrät ja hyvä, jos puolet saan takaisin. Ruumiskirstun lähetän Kurkinille palvelijaa myöten, mutta kun niillä on suru, ei raha-asioita ole ajattelemistakaan. Ja saamatta ne jäävät. Muistuttaa velasta ja vielä naisille, herra varjelkoon! Isommat summat toisinaan kyllä maksetaan, mutta pienemmät menee ikipäiviksi. N-noo, pääsen sitte huvilaan. Mieleen olisi tietysti tämmöisen uskollisen työn päälle ottaa hyvät ryypyt, syödä ja käydä levolle – eikö totta – mutta eipäs! Eukko on jo pitänyt vahtia. Hädin tuskin ehtii saada lientä sisäänsä, kun se jo kiekailee edessä ja vie herransa ja mestarinsa jotakuta seuranäytelmää katsomaan tai tanssi-iltamaan. Vastustella ei uskalla. Sinä olet muka mies ja se sana käännettynä naisten kielelle on yhtä paljo kuin riepu, idiotti ja mykkä elukka, jolla saa ajaa ja vedättää kokonaisia kuormia, ilman että tarvitsee pelätä, että eläinsuojelusyhdistyksen jäsenet tulisivat apuun. Ei muuta kun lähde ja sitte saa kykkiä katsomassa jotain "Perheskandaalia", pieksää käsiään eukon vaatimuksesta ja joka hetki pelätä siihen paikkaan loppuvansa. Iltamassa saa tölläillä tanssivia ja etsiä paremmalle puoliskolleen kavaleeria, mutta jollei niitä satu saamaan, niin ala hölkkiä itse! Ja kun puoliyön seudussa pääsee täältä pois niin ei ole enään ihminen, vaan haiseva raato, jonka saa heittää vaikka tunkiolle. Viimein pääsee sitte tarkoituksensa perille: kaikki on ohi ja saa käydä levolle. Sulje silmäsi ja nuku… Kaikki on niin hyvin, on lämmin, lapset ei älise seinän takana, eukkoa ei ole vieressä, omatunto on puhdas – paremmasta ei apua. Juuri kun on uneen vaipumassa, niin äkkiä… äkkiä kuuluu: iiiii… Nyt se lennätti peijakkaan itikat, nuo kolmenkertaisesti kirotut inisijät!
Perheenisä kavahtaa pystyyn ja huitoo nyrkeillään.
– Itikat! Se on Egyptin vitsaus, inkvisitsioni! Iiiii… inisevät ne niin surkeasti, että luulisi niiden jotain rukoilevan, mutta kun yksikään riiviö purasee, niin vihavoittaa koko tunnin. Eikä auta mikään, polta, tapa tai vedä peite korvillesi, yks' kaikki! Lopulta täytyy syläistä ja antautua niiden raadeltavaksi: syökää, riiviöt! Tuskin on ehtinyt tottua näihin, kun salissa eukko alkaa opettaa solisteille uusia romansseja. Päivät nukutaan, yöt valmistellaan seuranäytelmiä. Oo, taivasten tekijä! Solistit ovat kiusaus, joille itikat eivät riitä likimainkaan vertoja vetämään.
Perheenisä vääntää kasvonsa itkuun ja laulaa:
"Oi, ällös nuoruuttani syytä…
Taas ihastuksissain mä sua katson"…
Konnat, ne riistävät hengen! Jotta edes vähänkään estäisin niiden ääntä kuulumasta, rupean sormellani jyskyttämään ohimoani korvan kohdalta. Ja sitä saa tehdä hyvästi neljä tuntia, ennen kuin ne lähtevät. Mutta sitte seuraa uusi rangaistus. Tulee eukko, jota pelkään kuin kuolemaa… Oh, veliseni annahan vielä juoda… Nukkumisesta ei tule mitään, sillä aamulla kello kuusi mars junalle! Täytyy juosta ja joutua, ettei myöhästyisi, tie on kurainen, sumua, kylmä… Ja kun pääsee kaupunkiin, silloin alkaa kaikki uudestaan! Niin veikkonen, tämä on ryövärin elämää, jota en soisi vihamiehellenikään. Tiedätkö, olen ihan sairastunut. Ahdistaa, uuvuttaa, ruokahalua ei ole, sanalla sanoen elämä on lopussa! Eikä kukaan sääli eikä ota osaa, niin kuin sen niin pitäisi ollakin. Vieläpä nauravat. Huvilaeläjä, huvila-perheenisä, sen se sietääkin, nääntyköön! Kuule, ellet anna revolveria, niin sääli toki!
– Minä säälinkin.
– Siltä näyttää… Hyvästi… Pitää käydä vielä sillit ja sitte asemalle.
– Missä teidän huvilanne on? – kysyy ystävä.
– Rajajoella…
– Ahaa, tuttu paikka… Kuulehan, tunnetko siellä neiti Olga
Pawlovna Finbergin?
– Tunnen…
– Vai niin! – ihmettelee ystävä ja hänen kasvonsa muuttuvat sädehtiväksi. – Sitä en tiennyt. Siinä tapauksessa, velihopia, rakkaani, etkö voisi suostua pieneen pyyntööni. Tee veljen työ Iwan Iwanitsh! Vakuuta kunniasanallasi!
– Mitä?
– Rukoilen, veli hyvä! Ensiksikin vie tervehdys Olga Pawlovnalle ja toiseksi vie hänelle pikkarainen kapine. Hän pyysi minua ostamaan ompelukoneen, mutta ei ole, ken veisi. Vie, veikkonen, sinä!
Perheenisä katsoo hetkisen tylsästi ystäväänsä aivan kun ei ymmärtäisi mitään, mutta sitte sävähtää kasvoiltaan siniseksi ja alkaa kiljua jalkaa polkien:
– Syökää tämä ihminen! Kuristakaa hänet! Kiduttakaa! Käyköön koko maailma sen selkään! Vettä, vettä tuokaa! Miksi elän?..