– Kas vaan… Mutta tuo pilvi on räikeä, siinä ei oleiltavalaistusta. Etuala on liiaksi jyrsittyä, liiaksi…ymmärrättekö… tuota noin… Ja mökki näyttää luhistuvan javalittavan kuin suuren painon alla… Tuohon nurkkaan on laitettavahiukan tummempi väritys. Yleensä ei tämä ole hullumpi… se onverrattain hyvä.
Ja mitä käsittämättömämmin hän puhui, sitä paremmin Olga Ivanovnahäntä ymmärsi.
III
Toisena helluntaipäivänä iltapäivällä Dimov osti herkkuja ja makeisiaja matkusti maalle vaimonsa luo.
Hän ei ollut tavannut Olga Ivanovnaa kahteen viikkoon ja ikävöihäntä kovasti. Istuessaan rautatievaunussa ja etsiessään sittenkesäasuntoaan suuresta lehtimetsästä tunsi hän olevansa nälkäinenja väsynyt ja kuvitteli mielessään, kuinka hän söisi illallisensaluonnon helmassa yhdessä vaimonsa kanssa ja menisi sitten levolle. Jahän katseli tyytyväisenä kääröänsä, jossa oli kaviaaria, juustoa jalohta.
Kun hän saapui kesäasuntoonsa, teki aurinko jo laskuaan. Iäkäspalvelijatar ilmoitti, että rouva ei ole kotona, mutta palannee kohta.
Talo oli näköjään ruma ja siinä oli vain kolme huonetta, joiden katotolivat matalat ja sanomalehdillä verhotut ja permannot epätasaiset jatäynnä halkeamia.
Yhdessä huoneessa oli sänky, toisessa maalauskangasta, siveltimiä,rasvaisia papereita, miesten päällystakkeja ja hattuja hujan hajantuoleilla ja ikkunoilla ja kolmannessa huoneessa Dimov näki kolmetuntematonta miestä. Kaksi oli tummanverevää, parrakasta, muttakolmas oli aivan parraton ja lihava – kaikesta päättäen näyttelijä.
Samovaari puhisi pöydällä.
– Mitä haluatte? – kysyi näyttelijä matalalla äänellä ja katsoiDimoviin vihaisesti. – Olga Ivanovnaako etsitte? Odottakaa, häntulee kohta.
Dimov istuutui odottamaan. Toinen noista tummanverevistä miehistäkatsoi unisesti ja veltosti häneen, kaatoi itselleen teetä ja kysyi:
– Tahdotteko kenties teetä?
Dimovin teki mieli sekä syödä että juoda, mutta säilyttääkseenruokahalunsa hän kieltäytyi teestä.
Pian senjälkeen kuului askelia ja tuttua naurua. Ovi lensi auki jasisään riensi Olga Ivanovna päässään leveälierinen hattu ja kädessäänvärilaatikko. Hänen jälessään tuli iloinen ja punaposkinen Rjabovskikantaen suurta päivänvarjoa ja kokoonpantavaa tuolia.
– Dimov! – huusi Olga Ivanovna ilosta juopuneena. – Dimov! – toisti hän laskien päänsä ja molemmat kätensä Dimovin rinnalle. – Sinä täällä! Mikset ole käynyt pitkään aikaan? Mikset? Mikset?
– Milloinka minä olisin joutanut tulemaan, hyvä ystäväni? Olenmelkein aina sairaaloissa, ja jos sattuu olemaan vapaata aikaa, niinei sovi junien kulku.
– Kuinka iloinen olen, kun saan nähdä sinut! Koko yön näin sinustaunta ja pelkäsin, että olet sairastunut. Oi, jospa tietäisit, kuinkapaljon sinusta pidän ja kuinka sopivaan aikaan tulit! Sinä olet minunpelastajani. Sinä yksin saatat pelastaa minut! Huomenna vietetäännimittäin täällä omituiset häät, – jatkoi Olga Ivanovna nauraenja sitoen miehensä kaulaliinaa. – Eräs täkäläisen rautatieasemannuori sähköttäjä Tshikeldejev menee naimisiin. Kaunis, nuorimies, eikä mikään tuhmeliinikaan. Siinä miehessä, tiedätkös, onjotakin voimakasta, karhumaista… Nuorena petoeläimenä voisihänet maalata. Me kesäasukkaat olemme kaikki huvitetut hänestä jaolemme kunniasanallamme luvanneet olla mukana hänen häissään…Hän on köyhä, yksinäinen, arka, ja synti olisi kieltäytyä.Ajatteles, kirkonmenojen jälkeen vihitään, sitten mennään kirkostajalkaisin morsiamen kotiin… ymmärräthän… lehdot, lintujenlaulu, aurinkoiset valopinnat nurmella ja me kaikki kuin kirjaviatäpliä vaaleanviheriäistä taustaa vasten… kerrassaan originellia, ranskalaista impressionismia. Mutta, Dimov, minkä puvun panen yllenikirkkoon? – kysyi Olga Ivanovna kasvoillaan herkkäitkuinen ilme. – Minulla ei ole täällä mitään, ei kerrassa mitään. Ei pukuja, eikukkia, ei hansikkaita… Sinun täytyy pelastaa minut. Kun tulitjuuri nyt, merkitsee se sitä, että kohtalo itse on määrännyt sinunpelastamaan minut. Tässä, hyvä mies, avaimeni, matkusta kotiin jatuo sieltä vaaleanpunainen pukuni. Muistat kai sen… se riippuuensimäisenä… Sitten on piironkini laatikossa kaksi pahvikoteloa.Toisessa niistä on kaikenmoisia harsoja ja tilkkuja, ja niitten allakukkia. Ota nuo kukat varovasti, äläkä vaan rutista niitä, minäniistä sitten valitsen… Osta myöskin pari hansikkaita…
– Hyvä on, – sanoi Dimov. – Matkustan huomenna ja lähetän nesinulle.
– Huomenna? – kysyi Olga Ivanovna ja katsoi häneen ihmetellen. – Kuinka sinä huomenna ennättäisit, kun ensimäinen juna lähtee kello9 ja vihkiminen tapahtuu jo kello 11. Ei, kyyhkyseni, tänään täytyysen tapahtua, ehdottomasti tänään! Jollet huomenna ennätä matkustaatänne, niin lähetä joku tuomaan. Mutta joudu nyt… Matkustajajunatulee tuossa tuokiossa asemalle… älä vaan myöhästy, ystäväni.
– Hyvä on.
– Oi, kuinka minua surettaa päästää sinut lähtemään, – sanoi OlgaIvanovna, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. – Miksi minä, hölmö,annoinkin kunniasanani sähköttäjälle?
Dimov joi hätäisesti kupin teetä, otti rinkelin ja lähti hellästihymyillen asemalle. Mutta kaviaarin, juuston ja lohen söivät ne kaksitummanverevää herraa ja lihava näyttelijä.
IV
Hiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgallakulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloinkohti ihania rantoja.
Hänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjotveden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavanveden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan janoitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikkipuhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaastaolemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttuamuistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus onmitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva jasulautuva ikuisuuteen… Miksi elää?..
Ja Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloinyön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon.Turkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas, rannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilollaja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar,ja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässäavaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat…
Kun hän siinä silmäänsä räpäyttämättä katsoi kaukaisuuteen, olihän näkevinään kansanjoukkoja, tulia, oli kuulevinaan juhlallistasoittoa, innostuneita huutoja ja tunsi valkoisessa puvussaanpeittyvänsä kukkiin, joita hänelle heitettiin joka suunnalta.
Hän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuutavasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalanvalio… Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista, uutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessamiehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on olevaihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan, tavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhuiniin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta, puhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänentenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunisja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maallisellevieras elämänsä oli kuin linnun elämää.
– Ilma viilenee, – sanoi Olga Ivanovna värähtäen.
Rjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:
– Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olettetänään niin lumoava?
Hän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilmeoli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.
– Minä rakastan teitä mielettömästi… – kuiskasi Rjabovski, jonkahengitys tuntui toisen poskella. – Sanokaa sana vain, niin en tahdoenää elää, heitän taiteen… – virkkoi hän väkevän kiihtymyksenvallassa. – Rakastakaa minua, rakastakaa…
– Älkää puhuko noin, – sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. – Seon kauheata! Entä Dimov?
– Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus, rakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole… Oh, minä entiedä… En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen…yksi ainoa hetkinen!
Olga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistellamiestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen javieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä,joutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta… Ja todellakin: mitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä?Oliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? "Hänelle, yksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänenosakseen jo oli tullut, – ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvotkäsiinsä. – Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minäuhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun… Elämä on elettävä perinpohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!"
– Mitä vastaatte? Mitä? – mutisi taiteilija syleillen häntä jasuudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikostityöntää häntä luotaan. – Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikäyö! Ihana yö!
– Niin, mikä yö! – kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänenkyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen, syleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.
– Tulemme Kineshmaan, – sanoi joku laivan toisella puolella.
Kuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.
– Kuulkaa! – sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien.
– Viiniä, olkaa hyvä!
Taiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi OlgaIvanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä jasanoi raukeasti hymyillen:
– Olen väsynyt.
Ja kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.
V
Syyskuun toinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta pilvinen. Varhainaamulla leijaili ohut sumu Volgalla, ja yhdeksän jälkeen alkoi sataatihuttaa. Ei ollut minkäänlaista toivoa taivaan seestymisestä.Teetä juotaessa Rjabovski puhui Olga Ivanovnalle, että maalaus ontaiteista kaikkein kiittämättömin ja ikävin, että hän itse ei ollutmikään taiteilija ja että ainoastaan typerät ihmiset uskoivat, ettähän oli kyvykäs… Ja yht'äkkiä hän sieppasi veitsen ja repi parhaanharjoitelmansa siekaleiksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui synkkänäikkunan luona ja katseli Volgalle.
Mutta Volga oli jo loistoton, himmeä, samea ja näöltään kylmä.Kaikki, kaikki johti mieleen lähestyvän alakuloisen, synkän syksyn.Näytti siltä kuin luonto olisi riisunut uhkeat, vihreät matotrannoilta, timanttiset sädeheijastukset, kuulakkaan sinisen taivaanja koko juhlallisen koreuden ja pannut ne talteen seuraavan keväänvaralle; korpit lentelivät virran läheisyydessä ja ilkkuivat: "alaston, alaston!" Rjabovski kuuli niiden ilkkumisen ja tuliajatelleeksi, että hän on jo mennyttä miestä, on tuhlannut kykynsä,että tässä maailmassa kaikki on sovinnaista, suhteellista ja tyhmääja ettei olisi pitänyt sitoa itseään tuohon naiseen… Lyhyestisanoen, hän oli huonolla tuulella ja synkkämielinen.
Olga Ivanovna istui vuoteessaan väliseinän takana ja piteli kaunista, vaaleaa tukkaansa. Hän kuvitteli olevansa kotona vierashuoneessatai makuuhuoneessa tai miehensä työhuoneessa, sitten teatterissa, ompelijattarensa luona ja kuuluisain ystäväinsä seurassa. Mitämahtoivat he tehdä nyt? Muistelevatkohan häntä? Sesonki on joalkanut, ja on aika ajatella vieras-iltoja. Entä Dimov? Rakas Dimov?Kuinka hellästi ja lapsellisesti hän pyytää kirjeissään vaimoaanjoutumaan kotiin! Joka kuukausi hän lähetti vaimolleen 75 ruplaa,ja kun tämä ilmoitti taiteilijoilta lainanneensa sata ruplaa, niinlähetti hän nekin. Kuinka hyvä, jalomielinen mies!
Matkusteleminen väsytti Olga Ivanovnaa, joka ikävöi ja halusimahdollisimman pian pois talonpoikien keskuudesta, Volgan kosteastarantailmanalasta voidakseen vapautua tästä fyysillisestä synnistä,jota oli tuntenut koko ajan asuessaan talonpoikaismökeissä ja kylästäkylään muuttaessaan. Jollei Rjabovski olisi antanut taiteilijoillekunniasanaansa, että viipyy heidän luonaan syyskuun 20 päivään, niinolisi jo tänään voinut matkustaa pois. Miten hyvä se olisi ollut!
– Jumalani, – voihki Rjabovski, – koskahan aurinko alkaavihdoinkin paistaa? Enhän voi maalata päivänpaisteista maisemaa, kunaurinko ei paista!..
– Onhan sinulla tekeillä harjoitelma "pilvisenä päivänä", – sanoiOlga Ivanovna tullen väliseinän takaa esille. – Muistathan… se, jossa oikealla on metsää ja vasemmalla karjalauma ja hanhiparvi. Nytvoisit valmistaa sen.
– Äsh! – murahti taiteilija. – Valmistaa! Ette kai luule, ettäolen niin tuhma, etten itse tietäisi, mitä minun pitäisi tehdä?
– Kuinka käytöksesi minua kohtaan on muuttunut! – huoahti Olga
Ivanovna.
– Hm! sepä oivallista.
Olga Ivanovnan kasvot vavahtivat, hän meni uunin luo ja alkoi itkeä.
– Kyyneleitä, se vielä puuttui. Heretkää! Minulla on tuhat itkunsyytä, mutta en itke sittenkään.
– Tuhat syytä! – huudahti Olga Ivanovna.
– Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun, – sanoi hän nyyhkyttäen. – Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidänrakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijatsitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikojasitten päässeet selville meistä.
– Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. – sanoi taiteilijarukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, – älkää kiusatko minua!Enempää en teiltä pyydä!
– Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!
– Tämä on kiusallista! – sähisi taiteilija hampaittensa välistä japonnahti ylös. – Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi!Jättäkää minut rauhaan!
– No tappakaa, tappakaa minut sitten! – kirkui Olga Ivanovna. —
Tappakaa!
Hän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.
Sataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astuinurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisitahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleenja lähti ulos.
Pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovnasängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, josmyrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänetkuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensätyöhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä janauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassakuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä,kaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntäahdisti.
Maalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniinvalmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilmahuoneessa muuttui savusta siniseksi.
Taiteilijat palasivat jaloissaan pitkävartiset, saviset saappaatja kasvot sateesta märkinä, alkoivat tarkastella maalauksiaan jalohduttelivat itseään sillä, että Volgalla huononkin sään vallitessaon viehätyksensä. Halpa seinäkello käydä naksutteli kuuluvasti, viluiset kärpäset kokoontuivat uunin nurkkaan, jossa surisivatpyhänkuvan ympärillä, ja penkkien alla rapistelivat torakatpapereita…
Rjabovski palasi kotiin auringon laskussa. Hän heitti lakkinsapöydälle, istuutui kalpeana, väsyneenä ja saappaat savessa penkilleja sulki silmänsä.
– Olen väsynyt… – sanoi hän ja kohotti kulmakarvojaan avatenvaivoin silmäluomensa.
Hyväilläkseen ja osoittaakseen hänelle, että hänen suuttumuksensa olimennyt menojaan, astui Olga Ivanovna Rjabovskin luo, suuteli häntävaieten ja upotti kamman hänen vaaleihin hiuksiinsa, joita tahtoijärjestää.
– Mitä? – kysyi Rjabovski vavahtaen, aivan kuin jokin kylmä esineolisi sattunut häneen, ja avasi silmänsä. – Mitä nyt? Jättäkää minutrauhaan, minä pyydän.
Hän työnsi Olga Ivanovnan luotaan ja siirtyi kauemmaksi; hänenkasvoillaan oli inhoa ilmaiseva, vihainen ilme.
Maalaiseukko kantoi kaksin käsin esiin lautasen kaalikeittoa, jaOlga Ivanovna näki eukon suuret sormet keitossa. Tuo likainen, suurimahainen eukko, kaalikeitto, jota Rjabovski alkoi ahnaastisyödä, tupa ja koko tämä elämä, josta hän alussa oli niin pitänytyksinkertaisuuden ja taiteellisen epäjärjestyksen vuoksi, kaikki tämätuntui hänestä nyt kauhealta.
Olga Ivanovna tunsi itsensä loukatuksi ja sanoi kylmästi:
– Meidän pitää erota joksikin aikaa, muuten me pelkästä ikävästävoisimme vakavasti riitaantua. Minua tämä kyllästyttää. Matkustantänään.
– Millä? Ehkä kävelykepillänne ratsastaen?
– Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.
– Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan… – sanoi Rjabovskilempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. – Sinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sentäytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nytsitten… mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.
Olga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänenposkilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, – kysyihän itseltään, – että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa, nukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Häntunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.
– Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, – sanoi hän. – Tuo mukanasi, mitä jää jälelle… Mutta muista minun poissaollessaniolla laiskottelematta, sureksimatta… ja tee työtä. Sinä olet minunkelpo poikani, Rjabovski!
Kellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koskahän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivallamuitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle.Höyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.
Kaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovnakotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksestaraskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltäruokahuoneeseen.
Dimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki,ja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään olipaistettu peltokana.
Kun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, etteiilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa javoimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymynja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa, ilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata, varastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleenkaikki, mitä oli tapahtunut.
Annettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hänpolvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.
– Mitä? Mitä nyt? – kysyi Dimov hellästi. – Oletko ikävöinyt?
Olga Ivanovna kohotti häpeästä punaiset kasvonsa ja katsoi miestäänsyyllisesti ja rukoilevasti, mutta pelko ja häpeä estivät häntäpuhumasta totuutta.
– Ei mitään… – sanoi Olga Ivanovna. – Minä olen niin…
– Istukaamme, – sanoi Dimov nostaen hänet ylös ja istuttaen hänettuolille. – Kas niin… Maistahan nyt peltokananpaistia. Olet kainälissäsi, poloinen.
Olga Ivanovna hengitti mielihalulla kotoista ilmaa ja söi peltokanan, mutta Dimov katseli vaimoaan liikutettuna ja hymyili iloissansa.
VI
Sydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntäpetetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin,ikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enääiloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnutolla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljovnimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen,ja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaanauki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasentaviistään.
Päivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jossydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotauditovat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen, avattuaan ruumiin, jossa oli "vaikean verenvähyyden" diagnoosi,löysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivatkeskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että OlgaIvanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.
Päivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimovhuoahti ja virkkoi hänelle:
– Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.
Korosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointuaja alkoi tenoriäänellään laulaa:
– "Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi"…
Dimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipuiajatuksiinsa.
Viime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hänheräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän eirakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos.Mutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski olivienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikäRjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovskivalmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksilaatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänentyöhuoneessaan, innostuivat. "Tämän – niin ajatteli Olga Ivanovna – on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minunvaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen jaolennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennähukkaan."
Ja Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä olitullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina jakysynyt väsyneesti: "Olenko kaunis?" Ja hän oli todellakin kaunis, tuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis – tai ehkä vainnäytti siltä – ja oli hyvällä tuulella.
Muisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutuija ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulellaja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli javastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovnaoli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoikohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili, kuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:
– Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että onoikein kauheata katsella sitä!
Sitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä,säälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteliRjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntäja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilijaeksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.
Pilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensänöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutunnäyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.
Mutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hänjätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovskitulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tulija jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteliOlga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa.Molemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaitaja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannutsopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki.Heti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmänkautta pois.
– Minne te lähdette? – kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessäkatsoen vihaisesti häneen.
Rjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisentuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänenmustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.
Olga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle; mustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puripatjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovinvierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:
– Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni… Ja miksi itkeä? Asiasta onvaiettava… Ei saa antaa edes vihiä… Mikä on tapahtunut, se ontapahtunut.
Olga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntämustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asianvielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneillekasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänytRjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen… Ensinhäntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui,ja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkientuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät, mistä oli kysymys.
Kerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:
– Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Tämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaantaiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskinkanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisenliikkeen:
– Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Elintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisintuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat, sellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkinavautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin, hymyili ja sanoi:
– Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.
Entiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, muttaei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivämyöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenävuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmeltaja nousi kahdeksan aikaan.
Kerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoikuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakkija valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisestivaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsaloistivat.
– Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, – sanoi Dimov, istuutuija silitti polviaan.
– Puolustitko voitokkaasti? – kysyi Olga Ivanovna.
– Tietysti! – nauroi hän ja kurottautui nähdäkseenkuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen jajärjesti tukkaansa. – Tietysti! – toisti hän. – Tiedätkö, onvarsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologianyksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.
Dimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hänolisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden ettätulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilonja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitäyksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsihän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.
Dimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.
VII
Oli mitä levottomin päivä.
Dimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, eimennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisellasohvalla.
Olga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luonäyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa "nature morte" ja kysyäkseen, miksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli OlgaIvanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi, että olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.
Hän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun häneteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameidenkahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaanvilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, jokaoli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka.Epäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan OlgaIvanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!
Rjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmatkätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa jasanoi väkinäisesti hymyillen:
– Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?
Olga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikähän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen, kilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana jairvisteli luultavasti vahingoniloisesti.
– Toin teille erään harjoitelman, – sanoi hän arasti hennollaäänellä ja vapisevin huulin. – Nature morte.
– Kas vaan! Väriharjoitelma!.. Taiteilija otti harjoitelman jakatseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.
Olga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.
– Nature morte… première sorte, – jupisi taiteilija keksienloppusointuja, – escorte, fort, porte…
Työhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se olihän, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti, iskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennämatkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivanymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikätaiteilijatar, vaan pieni matelevainen…
– Minua väsyttää… – virkkoi taiteilija katsellen uupuneestiharjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. – Onhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonnaharjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma… Eikö sellainen alaikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet jaalkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta… Ettehän te mikääntaiteilijatar ole, vaan soittajatar… Mutta, tiedättekös, minä olenkovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä…
Hän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen.Jotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkinvälttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovskipalasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänenhelpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista ettämaalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niinkovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!
Hän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oliedellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, jakoko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän, julman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesälläDimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisestientisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.
Palattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamattavierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.
Rjabovski oli sanonut hänelle, ettei hän ollut mikään taiteilijatar, mutta nyt kirjoitti Olga Ivanovna kostaakseen, että Rjabovski jokavuosi maalasi yhtä ja samaa ja puhui joka päivä samoja asioita eikäjaksanut enää kohota. Tahtoipa hän vielä kirjoittaa, että Rjabovskisai suuresti kiittää hänen hyvää vaikutustaan, ja jos taiteilijasattuikin vast'edes epäonnistumaan, johtui tämä siitä, että tuotahyvää vaikutusta ovat lamauttaneet useat epäilyttävät, sentapaisethenkilöt kuin se, joka tänään piiloutui taulun taa.