VETEHISEN TANSSI
Valot välkkyivät pitkän rakennuksen akkunoista maantien varrella. Se oli Karénin rakentama seurahuone. Toisella puolella tietä oli hänen oluttehtaansa ja syvemmällä metsässä hänen asuntonsa. Esa ja Hely olivat menneet sisälle, kun Mooses ja Veronika tulivat portille.
– Täällä on huonoa elämää; tuskin sinä tahdot sitä nähdä?
– Me katselemme elämää yhdessä suoraan silmiin. Eikö niin? – He seisoivat hetken ääneti, lähetysten. Lumihaahtuvat putoilivat hiljaa, taukoamatta. Metsä humisi ja valot akkunoista heittivät pitkiä varjoja jäiselle tielle. Sisältä kuului valittava valssin sävel ja voimakasta jalanpoljentaa. Kun he avasivat eteisen oven, tuoksahti heitä vastaan paha tupakan käry, oluen haju ja äänten sorina. Veronika tarttui Mooseksen käsivarteen ja yhdessä he tunkeutuivat perähuoneeseen joukon lävitse. Siellä oli kyllä väljempää, mutta oluen ellottava haju vahvempi. Penkillä retkotti paksu mies, ja häntä herätteli akka. Esa ja Hely olivat myös pujahtaneet tänne.
– Mikäs roive tuo on? – kysyi Esa eräältä akalta, osoittaen miestä.
– Se on meirän!
– Mitä se teirän täällä makaa?
– Häh? – hönähti akka.
– No, herättäkää se ja viekää – .
Akka nuiji ja ravisteli, minkä jaksoi, ja lopulta nousi paksu mies istumaan. Tuskin hän oli saanut silmänsä raolleen, kun akka innostui ja alkoi:
– Voi, rahjus, tääll' sie roikut ja rähjäät. Missäs piirurahat on?
– Piir – ru-rahatko? – mörräsi mies.
– Anna rahat!
– Rahat män' mänöjää! – sammalsi mies.
– Män' mänöjää, kurkust' alas, häh! Onkos nyt sitte parei ollakses, kun on kuormalliin piiruja mahassas – ?
Hely ja Veronika punastuivat ja käänsivät päänsä pois avioparista. Esa nauroi:
– Aijai, vai piiruja koko kuormallinen?
– Sellaihaa se on tää meirän. Syksyll' ikää toi tänne kaikki kalat ja ajoi ne omaa nahkaasa, niin että nyt saan hakea niit' täält' takasi.
– Äijän nahastako? – ivasi Esa.
– Häh! – hönähti akka ja reuhtoi äijää mukaansa.
– Piirujenko joukosta ne ongitte? – huusi Esa.
– Selkänahasta, – ivasi joku. Akka ei kuullut, pulasi vaan ukkoa rekeen.
Nuoret tunkeutuivat tanssihuoneeseen ihmismuurin lävitse. Kuumuus helmeili hikenä otsilla, ja tytöt läähättivät vavisten ponnistuksesta tanssittuaan nääntymään saakka. Parit pyörivät kuin myllynkivet yhdessä kohden, lensivät siitä tuiskuna joukkoon tölmäisten toisia pareja, niin että sisälmykset tärskähtivät. Notkeammat parit pysyivät väljemmillä aloilla, noudattivat soiton valittavaa säveltä, liitelivät ja keinuivat sen aalloilla kalpeina, jännitettyinä, tanssin intohimon pakottamina.
– He tanssivat kuin henkensä edestä, – kuiskasi Veronika. Hän tunsi kuinka kostea hiki tunki tyttöjen vaatteiden läpi, ja toisinaan kylmä, märkä käsi sivuutti hänen kättään tungoksessa. Hän sääli ja inhosi heitä. – Minua puistattaa, – kuiskasi hän Helylle. – He värisevät kuin leikattu kala, – sanoi Hely.
Silmät palavina tanssin kiihkosta, sieramet leveinä, kasvot kalpeina heittivät pojat tyttöjä käsistään, ottivat uusia ja pyörittivät raivoisasti.
– Minua tukehuttaa, – valitti Hely.
– Mene ylös lehterille yrittämään, etkö saisi soittoa taukoamaan, – pyysi Mooses Esaa. Hetken kuluttua soitto lakkasi, parit hajaantuivat, ja keskelle lattiaa jäi vapaata. Mooses astui siihen, sivalsi tukan otsaltaan, heilutteli lakkiaan ja alkoi:
– Oli kerran, – hänen äänensä pysäytti kaiken liikkeen, ja ihmiset katsoivat häneen. – Oli kerran veden väen nuoriso vangiksi otettu ja viety talven syvään veteen, sullottu paksun jään alle, jonne ei mikään auringonsäde pilkistänyt. He olivat aina ennen vapaina ollessaan kuunnelleet Ahdin ihanaa soittoa, karkeloineet kesäisillä vesillä ja laulaneet taivaan sinen ylistystä ja kuulleet aaltojen kotoista loisketta. Nyt he ikäväänsä itkivät, suruunsa nääntyivät ja tuskaansa valittivat. Silloin tarttui Vetehinen rumaan päristimeensä, soitti epätoivon polskaa, joka pakotti vangit tanssimaan liejuisissa onkaloissa. He tarttuivat toisiinsa rajuina, kiitivät villinä kaarissa ristiin rastiin ahtaissa vesissä, polkivat tahtia, huusivat vauhtia jäisen kannen alla.
Minusta tuntuu kuin pyörisimme täälläkin Vetehisen syvissä onkaloissa, kahleet jaloissa, käsissä, ja polttava suru, tuska ja valonkaipuu sydämessä. Mutta älkää antako ruman pärinän itseänne lumota! Uneksikaamme keväästä, ihanasta vapaudesta, jolloin taas saamme seppeleitä punoa ja voimme laulaa taivaan sinen ihanuutta! Outo mies astui puhujan luo, kuiskasi hänelle jotakin korvaan ja poistui.
– Minua kiellettiin puhumasta, kun ei ole esivallan lupaa. Tästä näemme, että olemme talvisten jäitten alla. Vielä kerran sanon: Uneksikaa keväästä, sillä ellemme jaksa kevättä toivoa emme sitä saavuta!
Veronika tuli levottomana häntä vastaan. – Mitä tästä vielä tulee?
– Ne riivatun nuuskijat ovat saaneet sinut mustaan kirjaan ja sinun on oltava nyt tuppisuuna, ellet tahdo pistää käpäliäsi ketunrautaan. Mutta ei vielä hätää, – puhui Esa.
Kansa hajaantui, ja tytöt jäivät kahden, sillä Esa ja Mooses häärivät kansan joukossa.
– Nepäs vasta hienoja lintuja, – sanoi joku miehistä.
– Suunne kiini! – huusi Manu. – Ettekös hölmöt näe, että patruunan tytär katselee, kuinka nälässä tanssitaan?
– Hah, hah! – naurettiin. Mooses ja Esa tulivat.
– Kas Härmäläistä! Herrat herroja hakee. Härmäläkin on kapitalistien tuttu. Hunsvotti! – Mies sylki ja jonkki pois kädet taskussa. Veronikaa puistattivat villit katseet.
– Nyt se vasta tanssitus alkaa. Me olemme hiljaa kuin myyrät, vikisemme koloissamme, kaivamme kuoppia ja maanalaisia käytäviä, että kun esivallan herrat jalkansa maalle astuvat, niin kyllä heidän kompastuman pitää!
Veronika huomasi Mooseksen muuttuneen. Entisestä valoisasta katseesta, joka aamulla vielä iloisena loisti kirkkaalla jäällä, oli kaikki lapsellinen kaiho poissa. Hän puristi Veronikan kättä kovasti ja katsoi häneen tulisesti. Voimakas tunnevirta sitoi heidät ja pakotti astumaan lähetysten. – Nyt, Veronika, on hyvä, että meitä on kaksi.
* * * * *
Esan ja Helyn seuraan oli liittynyt Ruhala ja hänen vaimonsa.
– Härmälä puhui pakottavasta voimasta, mutta tuskin hän sillä tarkoitti työväen luokan pyöveliä, – sanoi Ruhala.
– Eikö meillä kaikilla ole sama pyöveli? – kuuli Mooses Esan vastaavan.
– Tietääkös herra Helin, mikä on meidän pyövelimme? Se on raha, ja se komentaa polvilleen joka nulkin. Rahasta me rukoilemme yläluokkaa, kerjäämme työtä ja olemme ylen onnelliset, kun saamme valmistaa heidän vaatteensa, ruokansa, istuimensa ja astuimensa, palvella heidän palvelijoitaan ja elukoitaan. Me voisimme olla omia herrojamme, jos tahtoisimme. Tuolla huutaa viljelemätön maa meidän voimiamme ja lupaa meille luonnollisen palkkamme, mutta me olemme kahleissa, rahan kahleissa.
– Oppikaa rahan hankkimisen taito, ja silloin olette herroja.
Veronika näki sivulta Ruhalan hurjistuneet katseet, kun hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi tahtonut ryhtyä tappeluun.
– Olemmeko me juutalaisia, verenimijoitä, jotka ahmivat ja nielevät kultaa kuin rahapajan sulatusuuni. Meistä on koetettu tehdä julmuria, on tyrkytetty meille juutalaisten hirmuista jumalaa, joka ei koskaan naura, ei edes suutaan viistoon vedä, vaikka hänen luomakuntansa on tökerö tekele.
– Kristushan on itse lempeys, – yritti Veronika sanoa. Hän huomasi, kuinka Ruhalan vaimo katsoi häneen ystävällisesti ja nyökkäsi. Veronika liittyi häneen.
– Kristus ei olekaan jumala, vaan ensimmäinen kansan ystävä.
– Kristus ei ollut sosialidemokraatti, – sanoi Esa.
– Sosiaalidemokraatti – ! – Ruhala joutui sileälle jäälle. – Olkoon, mitä oli, mutta meidän täytyy nyt saada osamme; ellemme saa hyvällä, otamme väkisin.
– Mitä pakolla otetaan, se pakolla viedään. Jos kerran väkivaltaan turvataan, niin kovaa vastaan täytyy panna aina kovempi, – sanoi Mooses.
– Mikä meitä muukaan auttaa? – kysyi Ruhala.
– Kehitys, – sanoi Veronika.
– Kehitys! Kun kukin saa vatsansa täyteen kolmasti päivässä, hyvän asunnon ja vähän huvia, silloin vasta voimme puhua kehityksestä.
– Onko teidän mielestänne esimerkiksi Karén kehittynyt mies. Hän on ainakin rikas? – kysyi Mooses.
– Karén on itse paholainen!
– Ja se on kehityksen huippu sekin, – sanoi Esa. He olivat tulleet
Ruhalan portille.
– Minä tulen katsomaan pikku Irjaa, – sanoi Hely. – Tiedätkö, Veronika, Irja on koko Hallimajan lemmikki, pikkunen enkeli taikka untuinen kananpoika. Tule sinäkin katsomaan. Tyttöraukka on nyt sairaana. Pikku Irjan kutrinen pää oli likomärkä ja rinta huohotti. Hän ei kärsinyt lähellään muita kuin äitiä, huitoi pois luotaan. Itkeä hän ei enää jaksanut.
– Mitä lääkäri sanoo? – kysyi Veronika.
– Ei meillä ole ollut lääkäriä, – sanoi äiti.
– On vaikea saada kaukaa kaupungista saakka ja tulee liian kalliiksi. —
– Näytätte itsekin väsyneeltä, – sanoi Hely.
– Olen monta yötä nukkunut huonosti. Irja on kovin levoton. —
Kamari, missä Irja makasi, oli pieni siniseinäinen, ruskealattiainen, akkunan edessä pöytä ja pöydällä pienen pieni, valkoinen ruumisarkku telineellä, jotta se näkyi hyvin ulos. Veronika silitti sen sileätä pintaa ja hymyili sen somuudelle.
– Nuo suuret, mustat tuolla etuhuoneessa eivät enää ollenkaan kammota, kun katselee tätä pikkusta, – sanoi hän. Kello naksutti, vanhemmat lapset nukkuivat tuvassa säännöllisesti hengittäen, lamppu paloi unisesti pöydällä.
– Eikö neidit tahtoisi mennä katsomaan Kivistömäen laitaan? Siellä kuuluu olevan hyvin kurjaa, – sanoi Ruhalan vaimo.
– Mennäänkö huomenna? – kysyi Hely. – Olisi paras neuvotella ensin
Härmälän tädin kanssa. —
He lupasivat seuraavana päivänä poiketa Ruhalaan ja sopivat poikien kanssa tulostansa Härmälään.
Yksin jäätyään Veronika antautui ajattelemaan päivän kirjavia tapahtumia. Aamulla loisti hänen onnensa kirkkaana kuin auringonsäteet, mutta se oli yhtä lyhyt kuin talvinen päivä, synkkeni aikaisen hämärän tullen, ja illalla, – niin, illalla hän sai vilkaista yöhön. Yöhön tanssi tilaisuudessa ja Ruhalan kodissa. Siellä tuijotti elämän vakavuus häneen mustien ruumiskirstujen haahmossa ja pikku Irjan sammuvassa olennossa. Mitä huomenna tulee? Näitä ajatellessaan hän nukkui.
Härmälän puodissa oli ahdinkoa, tupakansavua ja hälinää. Miesten kasvoilla kiilsi hiki ja kiihko saada yhä uudestaan ja uudestaan vakuuttaa, että heitä kuristettiin kurkusta, imettiin heidän verensä ja nujerrettiin. Levottomina vilkuiltiin Härmälän tädin "kädenalaisen" oveen, kuin olisi pelastus ollut sieltä odotettavissa.
– Tää on hulluutta! – kirkui eräs nainen, joka istui kumoonkäännetyn padan pohjalla imevä lapsi rinnoillaan. – Te miesroikaleet tapatte muijat ja lapset nälkään. Patruuna ei koskaan anna perään!
– Älä huoli! Kyllä myö ollaa sikkeähenkisiä, ja vielä se mölyki piletää, ennenku kuollaa, – sanoi karkeanaamainen mies.
Ruhala tuli "kädenalaisesta" ja huusi Onni Hannulaa. Sisällä neuvoteltiin, mistä lakonajaksi elonpidikettä saataisiin. Kassa oli niin pieni, ettei se riittänyt viikoksikaan.
– Voisiko neiti Härmälä antaa velaksi? Pelkään, että tapahtuu onnettomuuksia, ellei – .
Täti keskeytti Ruhalan puheen.
– No, no, ei niille pidä huutaa, että minulta saa velaksi, silloin ne tulevat suin päin. Kyllä ne tänne tiensä löytää, kun hätä käskee. Ei siinä mitään ilmoittamisia tarvita. – Täti heitti neuvottelut sikseen ja meni puotiin, mittasi, punnitsi rahasta ja rahatta. "Nälkäkirjaan" tuli paljon ronkeloita sinä päivänä, ja Mooses pudisteli päätään.
– Jos näin jatkuu, täti, ei viikon päästä ole mitään antamista.
– Mitäs me siitä, annetaan kaikki, mitä riittää, katsokoot eteensä sitte.
– Täti ei luultavasti saa heiltä koskaan takaisin.
– Ei jumalakaan takaisin tahdo muuta kuin sielun, kaikkihan ne tänne jää maalliset.
Työväen talolta oli tuotu lippuja, ja pitkässä kulkueessa alettiin mennä patruunan luo neuvottelemaan. Mutta juuri kun kulkue oli päässyt astumaan, tulivat ratsupoliisit vastaan, ottivat liput pois ja hajoittivat joukot. Hely ja Veronika sattuivat samaan aikaan Härmälän kohdalle ja sekaantuivat joukkoon. Tytöt turvaantuivat toisiinsa käyden käsitysten ja yrittäen jouduttaa kulkuansa. Jyrkät ja vihaiset katseet seurasivat heitä, ja Hely kuiskasi ruotsiksi:
– Joudutaan, Manu vaanii meitä; hän on ihan takanasi.
– Minne ryökynöillä kiire on? Eikö sovi katsoa, kuinka papan piiskurit kansaa kurissa pitää? – sanoi Manu, ja joukko nauroi.
– Tiedätte hyvin, ettei isälläni ole mitään tekemistä noitten piiskurien kanssa! – Veronika nosti ylpeästi päätään osoittaen ratsupoliiseja ja pysähtyi. Hely juoksi sisään noutamaan Moosesta. Veronika piiritettiin miesten keskelle; järeät kasvot ja tuijottavat katseet sakenivat yhä hänen ympärillään. Katseissa oli ahnasta uteliaisuutta näkemään heidän käsityksensä mukaan onnellista ihmistä, sen miehen tytärtä, jota he pelkäsivät, kadehtivat ja josta heidän aineellinen kohtalonsa riippui.
– Mitä me roskaväki tietäisimme! – huusi Manu.
– Herrat kehuvat, että heitä ahdistetaan, mutta koska olette nähneet heidän kulkevan nälkäisinä ja repaleisina? Ei kotka toisen kotkan silmää ronkkase, eikä herrat herroja sorra!
Hehkuvat ja tuijottavat silmät ärsyttivät Veronikaa. Hän kangistui jäykäksi, voimakas leuka nousi ja silmistä säkenöi uhmaava ylpeys. – Jos te kotkia olisittekin, ei teitä poljettaisi, eikä repaleet ja nälkä teitä rumentaisi!
Miesten silmät kiiluivat yhä kiihkeämmin, ja joukosta kuului huuto: Hyvä, hyvä! – Se kasvoi jyriseväksi ja tempasi mukaansa nekin, jotka eivät tienneet, mille huudettiin.
– Mitä he huutavat? – kysyi Mooses päästyään Veronikan luo.
– Neiti kehoitti meitä rupeamaan kotkiksi, – sanoi joku mies.
Härmälässä ympäröivät kaikki Veronikan udellen, paitsi Melu, joka seisoi vaaleassa tanssipuvussaan jutellen Oran kanssa.
– Nuo unikukat korvanjuuressa pukevat teitä erinomaisesti. Te olette kuin nuori pihlaja syksyn punervissa marjoissa. Eivätkö nuo toiset neidit tule tanssiaisiin? – kysyi Ora matalalla äänellä, joten se ei kuulunut toiseen huoneeseen. Oran imartelu miellytti Melua ja rohkaisi puhumaan.
– Katsokaa nyt Marckin neitiä. Oletteko koskaan nähnyt sileämpää pukua kuin hänen, aivan kuin pelastusarmeijan upseerin, sininen ja raskas, ei ainoata laskosta, ei poimua, ei nauhaa missään. Olisinpa minä noin pitkä ja solakka ja leveähartiainen! Totta tosiaan tietäisin pitää huolen puvustani! Hänessä ei huomaa pukua ollenkaan. Hän on liian luonnollinen.
Oran suupielissä oli hieno hymy. – Mutta teissä, neiti, yhtyy luonto ja taide suloiseksi sopusoinnuksi.
– Lähdetään nyt. Onhan hevonen jo odottamassa ja Karénille pitää aina saapua ajoissa. Täti on niin hermostunut odottamisesta. – Melu aavisti Oran sanoissa ivaa.
– Menettekö Karénille tanssiaisiin? – kysyi Hely hyvästellessä.
– Ettekö tekin tule? – kysyi Ora seurueelta.
– Olemme menossa muuanne, – sanoi Veronika vakavasti katsoen Oraan.
– Leben und leben lassen! – huudahti Ora ovessa.
– Tulimme kysymään tädiltä, mitä niille raukoille siellä Kivistömäen takana tehtäisiin, – sanoi Hely.
– Mitäs minä osaisin neuvoa. Ne ovat sellaisia kuin ovat, eihän niitä – .
– Täti on ihan litistynyt mitättömäksi Veronikan vuoksi, – kuiskasi
Esa Helylle.
– Ruhalan vaimo sanoi siellä olevan puutetta, – sanoi Veronika katsoen tätiin.
– Voi, herra paratkoon, kyllähän sitä aina on!
– Täti alkaa lämmitä, – kuiskasi Esa.
– Mitä niille tekisimme?
– Antaa olla ja vähän auttaa, – neuvoi täti.
– Jos menisimme katsomaan?
Täti vaan salavihkaa katseli Veronikaa, oli hämillään ja kömpelö.
– Eikö täti usko, että heitä voisi auttaa? – huudahti Veronika innolla.
– Voi, herranen aika, tottahan te voitte, jos vaan tahdotte! – pääsi tädiltä luonnollisesti, ja kaikki kankeus valahti hänen vanhoilta kasvoiltaan.
– Nyt on täti saanut sielunvirkistystä pitkäksi aikaa Veronikasta, – kuiskasi Esa.
* * * * *
Kivistömäen kupeella, kivikossa oli pahoja lautahökkeleitä, joissa asui pullonpesijöitä, yövahti ja muita työväestön kurjimpia. Kinokset ulottuivat matalaan akkunaan ja jäähän hakattu porras johti lautaeteiseen, jonka rakosista tuuli vonkui, ja lumi tuprusi sisään.
– Minua kammottaa, – sanoi Veronika pilkkopimeässä. He avasivat oven. Vastaan läikähti vinkevä, ellottava haju ummehtuneesta liasta. Nainen tuuditteli sylissään räsykääröä, jossa vikisi ja valitti. Hän nosti harmaat kasvonsa, tuijotti tulijoihin.
– Mikä lapsen on? – kysyi Veronika.
Heidän oli vaikea hengittää, olisivat tahtoneet heittää oven auki, mutta naisen katse osoitti, ettei se ollut luvallista.
– Mikäkö on? Häi toinen taitamaton – nainen katsoi pientä tyttöä uunin vieressä ja vähän suurempaa poikaa – kantoi eilen kuumaa tuhkaa tän helmaan, kun tää istui tuutussa, ja vatsa paloi, – puhui vaimo kääriessään lasta kehtoon. Siinä oli eheät vaatteet jyrkkänä vastakohtana kaikelle repsuvalle, likaiselle ja savuttuneelle.
– Eikö teillä ole hoitajaa, kun itse työssä olette? – kysyi Hely.
– Onhan niitä toi poika hoidellut, mutta nyt on sekin niin villiintynyt, että uhkasi puukolla tappaa itsensä ja toiset, jos vielä telkeisin huoneeseen.
– Ehkä hän hoitaisi hyvällä puheella paremmin, – yritti Veronika neuvoa.
– Kukahan tässä hyvällä … sutenahan kaikki juoksevat. – Lapsi valitti ja äiti silitteli, tuuti, kääri ja puhutteli lempinimellä. Järeä ääni heltyi ja kimeni kyyneleiseksi ja roima olento pehmeni naiselliseksi. – Se kuolee, nyt justiisa se kuolee! – puhui hän valittaen tuskassaan.
Juhlallinen vakavuus sykähytti nuoria sydämiä ja kolkon vieraan läsnäolo kouristi. He unohtivat kurjuuden ympärillään, polvistuivat kehdon viereen ja tahtoivat katsoa kuolemaa silmästä silmään. Veronika silitteli äidin päätä ja katsoi lasta, jonka suu oli vääntynyt ja lasimaiset silmät tuijottivat häneen, kunnes sammuivat, peittyivät ikuisen verhon taa. – Tämä lapsi ei enää valita, – sanoi Veronika lohduttaakseen vaimoa.
– Eihän se valita. Jumalan tiet ovat monenlaiset. Näin hän usein taivaan valtakuntaa lisää.
Tytöt katsoivat toisiinsa.
– Oletteko tekin Karénilla työssä? – kysyi Hely.
– En, minä olen Marckin sahalla.
Veronika tarttui rääsyillä täytetyn sängyn tolppaan. Häntä ahdisti ja pyörrytti. He jättivät vaimolle rahaa ja poistuivat masentuneina, tuskaisina.
* * * * *
Kotona oli hiljaista ja synkkää, kuin olisi kuolema sielläkin käynyt.
Palvelijat liikkuivat hiipaillen ja sanattomina; rouva samoin.
Talvela oli kuin harmaa seinä, jolle pilvet heittävät tumman varjonsa painostavina, tukehuttavina.
Telefooni soi eteisessä reväisten kipeästi hermoja jurottavassa hiljaisuudessa. Mooses soitti Veronikaa kävelemään.
Seuraava aamu oli jälleen kirkas ja haihdutti illalliset painajaiset. Mooses odotti portilla, ja yhdessä he suuntasivat kulkunsa maantietä pitkin ja poikkesivat veräjästä metsätielle suuren ikikoivun ohitse.
– Millaista oli Kivikolla eilen? – kysyi Mooses. Veronika painautui lähemmäksi häntä.
– Älä sitä kysy. Ellei sinua olisi, tahtoisin hukkua, hävitä, unohtua. Mutta sinä olet ja me elämme, uhallakin elämme ja kuulumme toinen toisillemme, vaikka – . Kaksi lujaa käsivartta kohotti hänet irti maasta ja lämmin suu sulki hänen suunsa.
Lumihaahtuvat putoilivat, liittyivät entisiin hangella, puitten oksilla ja aidoilla. Talvipäivän harmaus peitti heidät vaippoihinsa, ja puitten hellä humina säesti sydänten lyöntiä. Eteenpäin kahden, maailmasta irti, pyhässä metsässä he astuivat.
– Täällä on hyvä olla. Kerro jotakin kaunista, tähän metsään sopivaa.
Minä tahdon kuulla ääntäsi, tuntea sieluasi. —
Mooses mietti, ja hiljaisina he kulkivat.
– Nyt me istumme tälle kivelle ja sinä kerrot.
– Oli niinkuin nyt, – alkoi Mooses. – Lumihaahtuvat putoelevat, liittyvät entisiin hangella, puitten oksilla, kivillä ja aidoilla. Ne käärivät pehmoiseen vaippaan kulkijanaisen metsätiellä, kattavat päälaen, satelevat käsivarsille, olalle, syliin pitkähkön käärön päälle ja koteutuvat harmaan vaipan poimuihin. Hiljaa, aivan hiljaa ne siihen laskeutuvat, kartellen, varoen, ettei käärössä nukkuja heräisi. Kantaja ravistaa tungettelijat maahan.
Ne tulevat uudestaan, yhä rohkeammin, yltyvät, yhtyvät tuuleen, joka puitten latvoissa laulaa ja viskoo lunta kulkijanaiselle vasten kasvoja. Hän painaa päänsä alas, etsii suojaa vaipoista, astuu vuoroon nopeaan, vuoroon vitkaan. Toisinaan hoipahtaa hoikka olento ladulta syrjään ja jalka kompastelee. Eteenpäin, aina vaan eteenpäin.
Ajatukset ne tulevat kuin lumihiutaleet hiljaa, kiertoteitä, kyselevät, piinaavat, uhkaavat. Muistot kerääntyvät kintereille, ilkkuvat ja haukkuvat. Lopulta ne tuulessa ulvovat, inuvat ahnaasti kuin pedot. Mitä ne ajatukset ilkkuvat ja ahnaina ulvovat?
Poika hänen sylissänsä nukkuu.
– Jospa saisikin nukkua, on niin väsynyt. Ei, silloin ne vainoojat vievät pojan!
Metsä harvenee, tie puikahtaa veräjästä aukealle. Tuuli karkaa repimään vaippoja ja hakkaa jäiset hameet sääriin. Kulkijanainen taistelee tuulen kanssa, kietoo ja kietoo harmaita vaippoja kääröönsä ja katsoo hätääntyneenä ympärilleen.
Nyt nauraa.
– Mikä nauroi?
– Hah, hah, haa! – Kulkijanainen uupuneena vaipuu puunjuurelle, käärii ja käärii, kätkee lasta ja torjuu – .
– Anna tänne, sinä kulkijaäiti, anna pois poikasi! – Se oli myrskyraivotar, piiskoi valkoisin hapsin kulkijaäitiä.
– Sinä kurja kulkija-äiti, minun on poikasi, minun! Myrskyraivotar ryöstää pojan, kietoo valkohapsiinsa ja kiidättää. Äiti tavottaa, juoksee, nääntyy tielle, juoksee uudestaan tavottaen ilkkuvaa raivotarta, ja joutuu kaupunkiin, missä tuhannet valot tuikkivat.
Sairaalassa hän huutaa myötäänsä myrskyraivottarelle: – Anna pois, sinä siivellinen peto! Kuuletko piiskuritukka, päästä kynsistäsi, muuten sinut kuristan! —
Valkoinen lepo käärii hänet hohtaviin vaatteisiin ja antaa ikuisen rauhan.
Veronika kätki kasvot käsiinsä ja nyyhki: Kulkijanainen oli sinun oma äitisi. – Hän itki raskaan sydämensä kevyeksi Mooseksen sylissä.