Usein olin ihaillut ystäväni rohkeutta, mutta en koskaan niin paljon kuin nyt, kun hän istui tuolillaan aivan tyynesti luetellen joukon tapaturmia, jotka yhdessä olivat muodostaneet kauhean päivän.
"Voinethan olla täällä yötä?" sanoin.
"En ystäväni; minä voisin olla vaarallinen vieras. Minulla ovat suunnitelmani valmiina ja kaikki tulee käymään onnellisesti. Olemme jo ehtineet niin pitkälle, että itse vangitseminen saattaa tapahtua ilman että minä olen paikalla, vaikkakin läsnäoloni luonnollisesti on tarpeen syytöksien todistamiseksi. Senvuoksi on aivan selvää, että minun on viisainta lähteä täältä niiksi muutamiksi päiviksi, jotka ovat jäljellä, ennenkuin poliisi voi ryhtyä asiaan, ja minusta olisi hyvin hauskaa, jos sinä voisit seurata minua mannermaalle."
"Minun sairaitteni tila ei anna aihetta levottomuuteen", vastasin minä, "ja eräs läheisyydessä asuva lääkäri hoitaa varmaankin mielellään minun työtäni muutamia päiviä. Minä tulen mukaan."
"Voitko ehtiä valmiiksi huomenaamuksi?"
"Jos se on välttämätöntä."
"Kyllä, se on hyvin välttämätöntä. Ja nyt, hyvä Watson, pyydän sinua tarkoin kuulemaan minun määräyksiäni ja seuraamaan niitä täsmälleen, sillä me joudumme nyt yhdessä tekemisiin Euroopan viisaimman konnan ja mahtavimman rosvojoukkion kanssa. – Matka-kapineesi lähetät ilman osoitetta Viktoria-asemalle jo tänä iltana ja hankit luonnollisesti sitä varten luotettavan lähetin. Huomenna varhain lähetät noutamaan ajurin, mutta kiellät palvelijaasi ottamasta ensimmäistä tai toista käsille tulevaa. Hyppäät rattaille ja ajat the Strandiin viettävälle osalle Lowtherarkaadia. Osotteen kirjotat paperilapulle, annat sen ajurille ja kiellät häntä heittämästä sitä pois. Maksun pidät käsillä ja heti kun seisahdutte, hyppäät alas rattailta, riennät arkaadiin ja sovitat aikasi niin, että ehdit sen toiseen päähän neljännestä vaille yhdeksän. Pienet, umpivaunut odottavat sinua siellä. Ajaja on puettu suureen mustaan viittaan, jossa on punainen juova kauluksessa. Nouset vaunuihin ja saavut Viktoria-asemalle sopivaan aikaan ennen mannermaajunan lähtöä."
"Missä tapaan sinut?"
"Asemalla. Toisen järjestyksessä ensiluokan vaunuista annan varata meille."
"Sielläkö tapaamme toisemme?"
"Niin."
Turhaan koetin houkutella Holmesia jäämään luokseni. Ymmärsin hyvin, että hän luuli tuottavansa onnettomuutta siihen taloon, jossa oleskeli, ja että hän siitä syystä lähti pois. Sanottuaan vielä jonkun sanan suunnitelmista seuraavaa päivää varten, nousi hän ylös, ja me menimme yhdessä puutarhaan. Kiivettyään aidan yli ja tultuaan Mortimer Streetille vihelsi hän ajuria ja minä kuulin rattaiden vierivän pois.
Seuraavana aamuna noudatin tarkkaan Holmesin määräyksiä. Ajuri hankittiin ottamalla huomioon sellaisia varovaisuustoimenpiteitä, jotka estivät minua saamasta tähän tarkotukseen erityisesti aiottua ajuria, ja heti aamiaisen jälkeen ajoin minä Lowtherarkaadin luo, jonka läpi kiiruhdin, minkä ehdin. Pienet umpivaunut odottivat siellä, ajajana oli lihava, tummaan viittaan puettu mies, ja tuskin olin ehtinyt vaunuihin, kun hän iski hevosiaan ja niin riennettiin Viktoria-asemalle. Heti noustuani vaunuista käänsi hän ja ajoi nopeasti tiehensä katsahtamattakaan minuun.
Siihen asti oli kaikki käynyt hyvin. Matkakapineeni olivat siellä hyvässä järjestyksessä, ja helposti löysin Holmesin minulle neuvoman vaunun. Sitäpaitsi oli ainoastaan sen vaunun kyljessä ilmotus, että se oli tilattu. Minua huoletti vain, että Holmesia ei näkynyt. Aseman kellosta näin, että puuttui vain seitsemän minuuttia lähtöön. Turhaan etsin kaikkien näiden matkustajain ja hyvästiä jättäväin saattajain joukosta ystäväni laihaa vartaloa. Häntä ei näkynyt. Muutamia minuutteja käytin auttaakseni erästä kunnianarvosaa italialaista pappia selittämään konduktöörille, että hänen matkatavaransa ovat lähetettävät suoraan Pariisiin. Kun tämä oli tehty ja vielä kerran olin katsonut ympärilleni, palasin vaunuumme ja huomasin, että konduktööri kiellosta huolimatta oli antanut minulle matkatoveriksi tuon iäkkään italialaisen ystäväni. Ei maksanut vaivaa selittää vanhukselle, ettei hänellä ollut oikeutta matkustaa tässä vaunussa, sillä minun italiani oli melkein kehnompi kuin hänen englantinsa. Kohautin kärsivällisesti olkapäitäni ja seisoin yhä tähystellen Holmesia. Kylmä väristys kulki läpitseni, ja minä aloin pelätä hänen poisjäämisensä riippuvan siitä, että jotain oli tapahtunut hänelle yöllä. Vaunujen ovet olivat suletut, ja konduktöörin vihellys jo kuului, kun joku sanoi takanani.
"Hyvä Watson, voisit sinä mielestäni edes tervehtiä minua."
Minä käännyin ja jäin hämmästyneenä seisomaan. Pappivanhus katsoi minuun. Silmänräpäykseksi olivat rypyt hänen kasvoiltaan hävinneet, nenä ei ollut niin lähellä leukaa, alahuuli ei pistänyt esiin, suun pureksimis-liikkeet olivat lakanneet, himmeisiin silmiin oli tullut tulta koukistunut vartalo oli suoristunut. Seuraavassa hetkessä luhistui hän kokoon jälleen, ja Holmes oli kadonnut yhtä nopeaan kuin hän oli tullutkin.
"Taivas!" huudahdin minä. "Kuinka säikäytitkään minua!"
"Kaikki varovaisuustoimet ovat vielä tarpeellisia", kuiskasi hän. "Minulla on syytä luulla, että vihollisemme seuraavat meitä kintereillämme. Ah, kas tuossa on Moriarty itse!"
Juna oli jo liikkeessä. Kun katsoin taaksepäin, näin kookkaan miehen rajulla voimalla tunkeutuvan ihmisjoukon läpi ja viittaavan kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut pysäyttää junan.
Se oli kumminkin jo myöhästä, sillä vauhti oli lisääntynyt, ja seuraavassa hetkessä jäi asema taaksemme.
"Varovaisuudestamme huolimatta pääsimme töin tuskin pakoon", sanoi Holmes nauraen. Hän nousi seisomaan, heitti yltään mustan kaapunsa ja hatun, jotka olivat olleet hänellä valepukuna, sekä pisti ne matkalaukkuunsa.
"Oletko lukenut aamulehtiä, Watson?"
"En."
"Siis et tiedä, mitä on tapahtunut Baker Streetillä?"
"Baker Streetilläkö?"
"He pistivät tuleen asuntomme yöllä, mutta suurta vahinkoa ei tapahtunut."
"Tämähän on kauheata, Holmes! Se on aivan sietämätöntä."
"He näyttävät kokonaan kadottaneen minut näkyvistään, sittenkun tuo lyijykeppinen mies vangittiin. Muussa tapauksessa he eivät olisi luulleet minun palanneen asuntooni. He näyttävät kumminkin ottaneen vaivakseen vartioida sinua, ja siten joutui Moriarty Viktoria-asemalle.
"Ethän vain ole tehnyt mitään varomattomuutta tänä aamuna?"
"Seurasin täsmälleen sinun neuvojasi."
"Ja nuo pienet umpinaiset vaunut löysit heti?"
"Kyllä, ne odottivat mainitsemallasi paikalla."
"Tunsitko ajajan?"
"En."
"Se oli veljeni Mycroft. On hyvin onnellista päästä sellaisessa tilaisuudessa käyttämästä palkattua väkeä ja uskomasta asiaansa heille. Mutta nyt tulee meidän sopia menettelystämme Moriartya kohtaan."
"Tämähän on pikajuna ja laiva lähtee heti sen saavuttua, joten voinemme olla varmoja siitä, että hän ei enää meitä vainoa."
"Hyvä Watson, sinä et varmaankaan oikein ymmärtänyt minua, kun sanoin, että tuota miestä täytyy pitää henkisesti täydelleen minun arvosenani. Ethän toki luule minun antavan näin vähäsen vastuksen pidättää itseäni, jos olisin nyt tuon takaa-ajajan sijassa? Miksi sinulla sitten on niin huono ajatus hänestä?"
"Mitä hän sitten voi tehdä?"
"Saman, mitä minä hänen sijassaan olisin tehnyt."
"Ja mitä sinä sitten olisit tehnyt?"
"Ottanut ylimääräsen junan."
"Mutta se ehtisi perille liian myöhään."
"Ei suinkaan. Tämä juna pysähtyy Canterburyssä, ja laivan lähtiessä syntyy kyllä neljännestunnin viivytys. Siinä hän meidät yllättää."
"Voisi luulla, että me olemme rikoksentekijöitä. Voimmehan antaa vangita hänet, kun hän saapuu."
"Ja sillä olisi kolmen kuukauden työ hukassa. Me saisimme kiinni suuren kalan, mutta pienemmät livahtaisivat verkosta oikealle ja vasemmalle. Maanantaina ovat ne kaikki kiinni. Vangitsemisesta ei voi olla kysymys."
"Mitä teemme sitten?"
"Jäämme pois junasta Canterburyssä."
"Ja sitten?"
"Sitten saamme matkustaa toisella junalla Newhaveniin ja sieltä Dieppeen. Moriarty tulee vieläkin kerran tekemään niinkuin minä olisin tehnyt. Hän matkustaa Pariisiin, ottaa selkoa matkatavaroistamme ja odottaa kaksi päivää tavaramakasiinin läheisyydessä. Sillä aikaa varustamme me itsellemme pienet käsilaukut, hyödytämme niiden maiden teollisuutta, joiden läpi kuljemme, ja lähdemme hiljalleen Sveitsiin Luxemburgin ja Baselin kautta."
Olen kyllin tottunut matkustamiseen jotta en pannut pahakseni tavaraini menettämistä, mutta en voi kieltää että minua suututti hiipiä pakoon miestä, jonka menneisyys oli mitä mustimman halpamaisuuden merkitsemä. Kieltämätöntä oli kumminkin, että Holmes ymmärsi aseman paljoa paremmin kuin minä. Canterburyssä astuimme siis junasta ja saimme tietää, että vasta tunnin päästä lähti juna Newhaveniin.
Seisoin hieman tyytymättömänä katsellen pois kiitävää tavaravaunua, joka sisälsi vaatevarastoni, kun Holmes tarttui minua käsivarteen ja viittasi rataa pitkin.
"Tuossa näet, nyt jo!" sanoi hän.
Kaukana metsien reunalla näkyi vähänen savupilvi. Minuuttia myöhemmin tuli yhtä vaunua kuljettava veturi kiitäen pitkin asemalle johtavaa ratakaarta. Me ehdimme tuskin painautua matkalaukkukasan taakse, kun kone meluten ja puhkuen syöksyi ohitsemme ja työnsi lämmintä höyryä kasvoillemme.
"Siinä hän menee", sanoi Holmes seisoessamme katsomassa vaunua, joka heilui ja keinui kiskoilla. "Kuten näet löytyy raja tuonkin miehen kekseliäisyydelle. Olisi todella ollut mestarillinen temppu, jos hän olisi arvannut minun arvaukseni ja toiminut sen mukaan."
"Ja mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saavuttanut meidät?"
"Ei voi vähintäkään epäillä, ettei hän olisi koettanut ottaa minua hengiltä. Mutta siinä jutussa on sentään aina kaksi kysymyksessä. Nyt on kysymys siitä, syömmekö jo näin liian aikasin täällä, vai alistummeko olemaan nälissämme, kunnes ehdimme Newhavenin aseman ravintolaan."
Me tulimme Brysseliin illalla ja olimme siellä kaksi päivää; kolmantena päivänä matkustimme Strassburgiin. Maanantaiaamuna oli Holmes sähköttänyt Lontoon poliisille, ja illalla oli vastaus odottamassa hotellissa. Holmes avasi sen ja katkerasti lausahtaen viskasi sen tuleen.
"Sen saatoin hyvin tietää", sanoi hän. "Hän on päässyt pakoon."
"Moriartyko?"
"He ovat saaneet käsiinsä koko joukkion paitsi häntä. Hän on vetänyt heitä nenästä. Minun lähdettyäni ei luonnollisesti ollut ketään, joka olisi voinut häntä hallita. Minä luulin kumminkin antaneeni juonen kaikki langat heidän käsiinsä. Varmaan on parasta, Watson, että sinä palaat Englantiin."
"Miksi niin?"
"Siksi, että minä tästä lähtien tulen olemaan vaarallinen matkatoveri. Tuolla miehellä ei ole enää mitään tehtävää. Hän on hukassa, jos palaa Lontooseen. Jos olen hänet oikein käsittänyt, niin tulee hän nyt käyttämään koko tarmonsa kostaakseen minulle. Hän viittasi siihen lyhyessä keskustelussamme, ja minä luulen hänen totta tarkoittaneenkin. Ehdottomasti teet viisaimmin, jos palaat Englantiin ja antaudut työhösi."
Tätä neuvoa en voinut totella, kun olin vanha ystävä ja sitäpaitsi ennenkin ollut tulessa. Istuimme ainakin noin puolen tuntia Strassburgin hotellin ruokasalissa pohtien asiaa, mutta samana iltana olimme jo matkalla Geneveen.
Viikon ajan matkustimme pitkin ihanaa Rhône-laaksoa, poikkesimme siitä Lenkin luona ja kuljimme Gemmin yli, jossa vielä oli syvältä lunta, sekä edelleen Interlakenin kautta Merringeniin. Matka oli hyvin hauska. Allamme versoi kevään vihreys, yllämme näimme lumen neitseellisessä valkeudessaan; huomasin kumminkin, ettei Holmes hetkeksikään unohtanut sitä uhkaavaa varjoa, joka häntä seurasi. Somissa alppimajoissa samoin kuin yksinäisillä vuoriteillä saatoin hänen nopeista katseistaan ja siitä, että hän tarkasti jokaisen vastaantulijan kasvoja, päättää hänen varmasti uskovan, että emme voineet välttää jäljissämme hiipivää vaaraa, minne menimmekin.
Kerrankin, sivuutettuamme Gemmin ja kulkiessamme pitkin tuon surumielisen näkösen Daubenjärven rantaa, syöksyi suuri kivilohkare, joka oli irtaantunut vuorenrinteestä oikealla puolellamme, alas ja putosi kovalla jyminällä veteen aivan meidän takanamme. Heti paikalla juoksi Holmes jyrkännettä ylös ja korkealla vuorenhuipulla seisoen katseli ympärilleen joka suunnalle. Turhaan koetti oppaamme hänelle vakuuttaa, että kiviä usein keväällä putoilee alas juuri tässä. Hän ei sanonut mitään, mutta kun hän hymyillen katsoi minuun, ymmärsin, että hän oli voinut odottaakin tuota tapausta.
Alituisesta valppaudestaan huolimatta ei hän ollut ensinkään alakuloinen. Päinvastoin muistan, etten koskaan ollut nähnyt häntä paremmalla mielellä. Alituiseen palasi hän siihen asiaan, että hän ilolla uhraisi henkensä, jos voisi varmaan uskoa yhteiskunnan siten vapautuvan professori Moriartysta.
"Tiedätkö Watson, minä melkein luulen uskaltavani sanoa, etten ole elänyt turhaan", huomautti hän kerrankin. "Jos tietäisin tänä iltana kuolevani, voisin kumminkin tyynellä mielellä ajatella mennyttä aikaa. Lontoon ilma puhdistuu minun toimeni kautta. Useammassa kuin tuhannessa tapauksessa luulen käyttäneeni kykyäni oikeuden hyväksi. Viime aikoina olen tuntenut suurempaa halua ryhtyä ratkasemaan niitä arvotuksia, joita ilmenee luonnossa, kuin niitä enemmän pintapuolisia, joihin luonnottomat yhteiskuntaolomme ovat syynä. Sinun muistiinpanosi, Watson, päättyvät sinä päivänä, jolloin minä kruunaan elämäntyöni ottamalla kiinni tai surmaamalla Euroopan vaarallisimman ja viekkaimman rikoksentekijän."
Aion esittää sen vähän, mitä minulla vielä on kerrottavaa lyhyesti, mutta kumminkin koettamalla olla asiallinen. Aine ei ole minulle mieluinen, ja kumminkin tiedän, että minun velvollisuuteni on olla syrjäyttämättä ainoatakaan kohtaa siitä.
Toukokuun 3:na päivänä saavuimme pieneen Merringenin kaupunkiin ja asetuimme asumaan Englischer Hofiin, joka silloin oli vanhemman Peter Steilerin hallussa. Isäntämme oli älykäs mies ja puhui englantia erinomaisen hyvin, sillä hän oli kolme vuotta palvellut Grosvenor hotellissa Lontoossa. Hänen neuvostaan me 4:nä päivänä iltapuoleen lähdimme yhdessä kulkemaan vuorten yli, aikoen viettää yömme Rosenlainin kylässä. Meitä oli kumminkin innokkaasti kehotettu olemaan menemättä Reichenbachputouksen ohi, joka on puolitiessä ylhäällä vuorella, tekemättä vähästä mutkaa sitä nähdäksemme.
Se on todellakin komea näky. Sulavan lumen paisuttama vesijoukko syöksyy alas hirvittävään kuiluun, josta vaahto nousee kuin savu palavasta talosta. Se aukko, johon joki syöksyy, on molemmin puolin kiiltäväin, sysimustain vuoriseinäin ympäröimä kuilu, joka suppenee mittaamattoman syväksi kuohuvaksi ja kiehuvaksi kattilaksi, jonka piikkisille reunoille vesi pärskyy.
On omituista nähdä kohtisuoraa putousta, vihertävää vettä, joka levähtämättä syöksyilee karjuen alas, ja kuohuvaa vaahtoa, joka alituiseen kohoaa ylöspäin, mutta päätä rupeaa pyörryttämään tuo alituinen vilinä ja kohina. Me olimme lähellä jyrkännettä ja katselimme heijastusta, joka syntyi vesijoukon murtuessa alhaalla syvyydessä mustaa kalliota vasten, sekä kuuntelimme kuohun mukana syvyydestä nousevaa melkein inhimilliseltä tuntuvaa ähkinää.
Vuoreen on murrettu polku, jotta paremmin voisi nähdä putouksen, mutta se loppuu äkkiä ja matkailijan täytyy palata samaa tietä takasin. Olimme juuri kääntyneet, kun meitä vastaan juoksi eräs nuori poika tuoden kirjettä. Siinä oli meidän hotellimme leima, ja isäntä oli sen kirjottanut minulle. Sisällyksestä kävi selville, että vähän aikaa meidän lähtömme jälkeen oli hotelliin saapunut eräs englantilainen nainen, jolla oli viime asteen keuhkotauti. Talven oli hän ollut Davosissa, ja nyt oli hän palaamassa ystäväinsä luo Luzerniin, mutta oli saanut ankaran verenvuodon keuhkoihinsa. Hänen ei luultu elävän enää muutamaa tuntia kauemmin, mutta hänelle tuottaisi suurta lohdutusta, jos hän saisi puhutella englantilaista lääkäriä, ja jos minä tahtoisin hyväntahtoisesti palata takasin j. n. e. Kunnon Steiler lisäsi tähän jälki-kirjotuksessa, että hänkin puolestaan olisi hyvin kiitollinen, jos tulisin, sillä tuo englantilainen nainen ei millään ehdolla tahtonut puhutella sveitsiläistä lääkäriä, ja hän, isäntä, tunsi olevansa suuressa vastuunalaisuudessa.
Minulla ei todellakaan ollut valitsemisen varaa. Kuinka voisin kieltäytyä noudattamasta tätä kuolevan kansalaisen pyyntöä vieraassa maassa? Ja kumminkin epäilytti minua jättää Holmesia yksin. Viimein sovimme siitä, että tuon sveitsiläispojan piti seurata Holmesia oppaana, samalla kun minä palasin Merringeniin. Ystäväni sanoi aikovansa viipyä vielä vähän aikaa putouksen luona ja sitten kulkevansa hitaasti vuoren ylitse Rosenlainiin, jonne minäkin saapuisin illalla. Kun käännyin takasin, näin Holmesin seisovan kallioon nojaten, käsivarret ristissä rinnalla, ja katselevan kuohuvaan veteen. Siinä näin hänet viimeisen kerran tässä maailmassa.
Kun jo melkein olin ehtinyt vuorelta alas, käännyin jälleen katsomaan taakseni. Siitä paikasta en saattanut nähdä putousta, mutta voin nähdä mutkaisen polun, joka kiertää vuoren kielekkeen ja vie putoukselle. Tällä polulla näin erään miehen kulkevan nopein askelin eteenpäin. Hänen tumma vartalonsa kuvastui selvään viheriää taustaa vasten. Huomasin hänen kulkevan joutuisaan ja tarmokkaasti, mutta omassa kiireessäni unohdin hänet pian.
Vähän yli tunnin kuljettuani saavuin Merringeniin. Ukko Steiler seisoi hotellinsa ovella.
"No, kuinka on laita?" kysyin minä kiiruhtaen hänen luokseen. "Toivon ettei hänen tilansa ole huonontunut."
Se hämmästyksen ilme, jonka heti huomasin hänen kasvoillaan, sai veren hyytymään suonissani.
"Ettekö sitten olekaan kirjoittanut tätä?" kysyin ja otin pikaisesti kirjeen taskustani. "Eikö hotellissa löydy ketään sairasta englantilaista naista."
"En minä ole sitä kirjottanut, mutta paperissa on hotellin leima. Oh, nyt ymmärrän. Sen on varmaan tuo pitkä englantilainen kirjottanut, joka saapui tänne teidän mentyä. Hän sanoi – ."
"Mutta minä en odottanut isännän selitystä. Pahojen aavistusten valtaamana juoksin kaupungin katua takasin sille polulle, jota juuri olin tullut. Tunti oli kulunut laskeutumiseen ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli vielä mennyt kaksi tuntia ennenkuin olin ehtinyt takaisin Reichenbachin putoukselle. Holmesin alppisauva oli vielä siellä vuoren vierellä olevaa suurta kiveä vasten. Mutta sen omistajasta ei näkynyt merkkiäkään, ja huutoni olivat turhia. Niihin vastasi vain oma ääneni, joka moninkertaisena kaikuna heijastui ympäröivistä kallioista.
"Alppisauvan näkeminen pani minut vapisemaan. Holmes ei siis ollutkaan mennyt Rosenlainiin. Hän oli jäänyt tähän kolmen jalan levyiselle polulle, jossa vuorenseinä oli toisella ja äkkijyrkkä kuilu toisella puolella, ja siinä oli vihamiehensä hänet tavannut. Sveitsiläispoika oli kadonnut. Luultavasti oli hän ollut Moriartyn palveluksessa ja jättänyt miehet kahden. Ja mitä oli sitten tapahtunut? Kuka voisi kertoa, mitä sitten oli tapahtunut?
"Seisoin hetken aikaa liikkumattomana ja koetin selitellä ajatuksiani, sillä asema oli niin kamala, että se melkein lamautti minut. Muistin silloin Holmesin omat menettelytavat ja koetin käyttää niitä hyväkseni nyt, kun oli yritettävä ottaa selville hänen surullinen kohtalonsa. Ja se olikin, paha kyllä, hyvinkin helppoa. Keskustellessamme emme olleet menneet polun päähän saakka vaan seisahtuneet suunnilleen siihen, missä sauva oli. Musta maa oli aina pehmeä siitä kuohusta, jota pärskyi ylös kuilusta ja linnunkin jälki olisi siinä näkynyt. Kahden miehen jäljet veivät selvästi polun päähän. Mutta toiseen suuntaan ei näkynyt jälkiä menevän. Muutamia kyynäriä polun päästä oli maa myllerretty, ja kuilun reunalla kasvavat kallioimarteet ja pensaat olivat polkeentuneet ja repeytyneet. Laskeuduin kalliolle silmilleni ja katsoin alas. Kuohu suitsusi ympärilläni. Hotellista lähdettyäni oli tullut pimeä, ja nyt voin ainoastaan nähdä siellä täällä vuoren seinän kostean kiillon ja kaukana syvyydessä, jossa putous murtui, jotain välkkyvän valkoista. Minä huusin, mutta vain veden ähkivä valitus kuului korviini.
"Oli kumminkin niin määrätty, että minun piti saada viimeinen tervehdys ystävältäni ja toveriltani. Olen maininnut, että hänen alppisauvansa oli jäänyt polun viereen kiveä eli matalaa kallion kärkeä vasten. Tällä kivellä huomasin jonkun esineen, joka välkähti, ja kun ojensin käteni ylös sitä ottamaan, huomasin, että se oli Holmesin hopeainen sigarettikotelo. Kokoontaitettu paperi, joka oli ollut sen alla, putosi polulle, Avasin sen, ja huomasin kolme hänen muistikirjastaan revittyä lehteä, jotka olivat osoitetut minulle. Oli kuvaavaa tälle miehelle, että osoite oli yhtä tarkka, käsiala yhtä varma ja selvä kuin olisi hän kirjoittanut sen omassa huoneessaan.
"Rakas Watson", kuului se, "minä kirjotan nämä rivit herra Moriartyn kohteliaalla suostumuksella. Hän odottaa hetkeä, jolloin minulle sopii ruveta keskustelemaan keskeisistä asioistamme. Hän on juuri kertonut minulle, mitä keinoja hän on käyttänyt välttääkseen englantilaista poliisia ja pitääkseen silmällä meidän puuhiamme. En voi muuta kuin myöntää, että hänen kertomuksensa on vahvistanut minun suuria ajatuksiani hänen kyvystään ja kelvollisuudestaan. Olen tyytyväinen tietäessäni saavani vastaisiksi ajoiksi vapauttaa yhteiskunnan hänen vehkeittensä vaikutuksista, vaikkakin pelkään sen tapahtuvan hinnasta, joka tuottaa tuskaa ystävilleni ja varsinkin sinulle, rakas Watson. Olen kumminkin jo sanonut sinulle, että minun urani joka tapauksessa on ehtinyt käännekohtaansa, ja ettei se voi päättyä minulle mieluisemmalla tavalla kuin tämä. Ollakseni täysin rehellinen täytyy minun tunnustaa, että varmasti uskoin tuon Merringenistä tulevan kirjeen olevan väärän, ja antaessani sinun lähteä tuolle asialle olin varma siitä, että tällainen ratkaisu oli tulossa. Sano poliisipäällikkö Pattersonille, että ne paperit, joita tarvitaan tuon rosvojoukkion tuomitsemiseksi löytyvät M-osastossa, pistettyinä siniseen kuoreen, jossa on päällekirjotuksena 'Moriarty.' Testamenttini, jonka kirjotin ennen lähtöäni Englannista, on veljeni Mycroftin hallussa. Vie terveiseni rouvallesi. Ja nyt hyvästi, rakas Watson.
Sinun harras ystäväsi Sherlock Holmes."
Tarvitaan vain muutamia sanoja lopun kertomiseen. Asiantuntijain toimeenpanema tutkimus todisti jokseenkin varmaan, että nuo miehet olivat joutuneet käsikähmään, joka oli päättynyt, niinkuin sen sellaisella paikalla täytyi päättyä, siten, että he olivat toistensa sylissä molemmat syöksyneet jyrkänteen reunalta alas. Ei luonnolisesti maksanut vaivaa koettaa etsiä ruumiita, joten nykyisen ihmispolven vaarallisin konna ja sen etevin lain edustaja lepäävät ikuisiin aikoihin siellä alhaalla kiehuilevan veden ja suitsevan kuohun kamalassa kohinassa. Sveitsiläis-pojasta ei saatu vihiä; hän oli varmaankin joku Moriartyn lukuisista kätyreistä. Mitä rosvojoukkioon tulee, niin muistaa yleisö varmaankin selvästi, kuinka perinpohjin Holmesin keräämät asiakirjat paljastivat sen järjestön, ja kuinka raskaasti hänen iskunsa heitä kohtasi. Joukkion katalasta johtajasta tuli tutkimuksissa hyvin vähän ilmi, ja joskin minun nyt on täytynyt lyhyesti kuvailla hänen elämäänsä, niin ovat siihen syynä ne ymmärtämättömät puolustajat, jotka ovat koettaneet puhdistaa hänen muistoansa parjaamalla sitä ystävää, jota aina tulen pitämään parhaimpana ja viisaimpana miehenä, mitä koskaan olen tuntenut.