"Te saavutte myöhään, sir George", sanoi käskyläisupseeri.
"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo mennyt?"
Samalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä loistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.
"Halloo, Murray!" hihkasi hän. "Nuo kirotut paperit pidättävät minua, mutta tulen heti kohta perässänne."
"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti edelleen."
"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle", sanoi tuo nuori kenraali ikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt ratsastamaan.
Käskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja muutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija taluttaen suitsista hevosta – ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan aavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette ole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli suurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro kuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja sen takajalat! – miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi kuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli kavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen harjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt sellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni meidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni englantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.
Ratsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan renkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä oivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran istuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle lähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon loistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa. Yhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia kädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen palvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin eläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen, että vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin ohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia – minne, siitä viisi, kunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty viinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He eivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin olevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin muistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä niistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.
Oli kerrassaan miellyttävä tuo hevonen, joka minua kantoi, mutta ei ollut helppoa piirtää sen selässä, sillä vähän väliä se heristeli korviaan ja tahtoi syöksyä eteenpäin, kärsimättömyydestä hypähdellen ja tanssien. Ensiksi en ymmärtänyt sen levottomuutta, mutta pian huomasin sitten, että hevonen vauhkoutui joka kerta, kun eräs omituinen huuto metsiköstä saapui korviimme. Ja se melkein kiljahti kuullessaan äkkiä torven räikeän törähdyksen. Se tuli aivankuin hulluksi. Sen silmät leimusivat, sen harja nousi pystyyn. Se hyppi hyppimistään, raivokkaasti käännellen ja väännellen itseään. Lyijykynäni lensi toisaanne – , muistikirjani toisaanne.
Ja silmäillessäni alas laaksoon näin omituisen näyn. Metsästysseurue tulvi parhaillaan laakson läpi. Kettua en nähnyt, mutta koirat olivat täydessä ajohommassa kuonot maata vasten, hännät taivasta kohden ja niin yhteen sulloutuneina, että näyttivät nopeasti kiitävältä suurelta matolta. Tuhat tulimmaista, mikä näky! Ajatelkaa sitä sotilaspukujen paljoutta ja kirjavuutta, mikä suuressa armeijassa on nähtävänä: sinisiä ja punaisia salusiiniä, punapöksyisiä husaareja, vihreitä jääkäreitä, tykistöväkeä, kullalla koristettuja keihäsratsumiehiä, mutta eniten oli punaista, punaista ja taaskin punaista, niin ratsu- kuin jalkaväen upseerien puvuissa. Ja mikä paljous miehiä, toiset ratsastaen hyvin, toiset huonosti, mutta kaikki täyttä karkua, aliluutnantti niin hyvin kuin kenraalikin, yllyttäen ja huutaen, kannustaen ja läimäytellen ruoskalla, ajattelematta mitään muuta kuin kettu raiskan tuhoamista! Niin, tosiaankin eriskummallista väkeä, nuo englantilaiset!
Mutta minulla ei ollut aikaa lähemmin tarkastella tuota kirjavaa joukkoa ja ihmetellä näitä saaren asukkaita, sillä kaikista noista hulluista olennoista oli hevonen, jonka selässä istuin, eniten hullu. Ymmärrättehän, että se itse oli metsästyshevonen, ja että koirien ulina oli sille samaa kuin meille ratsuväen torven kajahdus taistelussa. Se vapisi ja ponnahteli. Kerta toisensa jälkeen se nousi takajaloilleen, ja sitten, ottaen äkkiä suitset hampaittensa väliin, se alkoi painaa rinnettä alas koirien perään. Kiroilin, vedin ja kiskoin ohjaksista, mutta turhaan. Sillä oli rautainen suu, niin että oli aivan hyödytöntä koettaa pidättää sitä. Yhtä hyvällä menestyksellä voi koettaa pidätellä krenatööriä loitolla viinipullosta. Jätin siis kaikki hillitsemisyritykset ja painautuen satulaan valmistauduin kohtaamaan pahinta.
Mikä eläin! En ole koskaan istunut sellaisen hevosen selässä. Se syöksyi eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin ja teki pitkiä hyppyjä kuin vinttikoira, niin että tuuli puri kasvoihini ja vinkui korvieni ympärillä. Olin puettuna tavalliseen rykmenttimme arkiunivormuun, joka oli yksinkertainen ja tumma ja jolle ainoastaan muutamat sotilasmerkit antoivat univormun näön; sitäpaitsi olin varovaisuuden vuoksi irroittanut töyhdön kypäristäni. Ei ollut mitään pelkoa, että niin erilaisten pukujen joukosta minun pukuni pistäisi silmiin, erittäinkin kun kaikkien ajatukset olivat ajoon kiintyneet. Ajatus, että joku ranskalainen upseeri olisi metsällä heidän kerallaan, oli liian luonnoton pälkähtääkseen heidän päähänsä. Siinä ratsastaessani rupesi minua ihan naurattamaankin, sillä vaarasta huolimatta oli tässä kaikessa kuitenkin samalla jotain vastustamattoman koomillistakin.
Olen sanonut, että metsästäjät ratsastivat hyvin epätasaisesti, niin, että muutamien peninkulmien perästä joukko, sensijaan että olisi pysynyt yhdessä koossa, hajaantui verrattain laajalle alalle, paremmat ratsastajat aivan koirien kintereillä ja muut taaempana. Minä puolestani olin yhtä hyvä ratsastaja kuin kuka tahansa heistä, ja hevoseni oli parempi kuin toisten, niin että voitte ymmärtää, ettei kulunut kauvoja, ennenkuin olin pian etummaisten joukossa, aivan koirien kintereillä. Ja kun näin koiraparven puhaltavan pitkin tasankoa, punatakkiset ratsastajat niiden takana ja noin seitsemän tai kahdeksan ratsastajaa sivullani – silloin tapahtui se kaikista merkillisin koko jutussa. Minä, Etienne Gerard, minä tulin hulluksi! Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä valtasi minut urheilun henki, halu voittaa toiset, raivokas vimma ketun perään. Kirottu elävä, pääsisiköhän se meiltä pakoon? Häijy veijari, sen hetki oli lyönyt. Ah, tuo urheiluhurmaus on suuri tunne, ystäväni, tuo halu kunnostautua, tuo viha kettua kohtaan, halu sotkea se hevosen kavioiden alle. Olen myös, kuten joskus toiste olen teille kertova, nyrkkeillyt englantilaisen kanssa, taistelut Bustlerin kanssa nyrkkitaistelun Bristolissa.
Ja kerronpa teille, että tuo urheilu on jotain ihmeellistä, hullua, mutta vastustamattoman kiehtovaa.
Kuta kauemmaksi tulimme sitä nopeammin nelisti hevoseni. Ja pian oli ainoastaan kolme ratsastajaa niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki tunnetuksi tulemisen pelko oli kadonnut. Aivoni kiehuivat, veri vaahtosi suonissani, vain yksi seikka tässä maailmassa näytti minusta elämisen arvoiselta – saada kiinni tuo kirottu kettu. Pääsin jo yhden metsästäjän edelle, joka oli husaari samoinkuin minäkin. Nyt oli vain kaksi rinnallani, toinen mustatakkinen, toinen tuo sininen tykistömies, jonka olin nähnyt ravintolan luona. Hänen sininen poskipartansa liehui tuulessa, ja hän ratsasti loistavasti! Mutta hän oli jo vanhanpuoleinen, ja päästäessämme täyttä laukkaa erästä jyrkkää mäkeä ylös, tuli ruumiini keveys hyödykseni. Sivuutin kummankin englantilaisen ja ratsastin nyt suorassa linjassa pienikasvuisen kovapiirteisen englantilaisen ylimetsästäjän kanssa. Edessämme olivat koirat, ja kas tuolla, noin sata askelta niiden edellä, näin ruskean esineen, joka lensi kuin nuoli – se oli kettu. Sen nähdessäni vereni syttyi. "Ahaa, siellähän olet, senkin heittiö!" Mölisin ilosta ja huusin rohkaisevia sanoja ylimetsästäjälle; viittoilin kädelläni hänelle saadakseni hänet käsittämään, että tässä oli yksi, johon hän voi luottaa. (Tästä käy selville, että ranskalaisella E.G: llä oli peräti virheellinen käsitys englantilaisista ketunajon säännöistä, sillä koiran tehtävänä on tehdä loppu ketusta tai pidellä sitä kiinni, kunnes metsästäjät ehtivät saapua paikalle. Senvuoksi E.G. teki anteeksiantamattoman erehdyksen ratsastaessaan koirien edelle ja itse tappaessaan ketun).
Ja nyt olivat enää vain koirat minun ja saaliini välissä. Nämä koirat, joiden tehtävänä on osoittaa metsästäjille, missä eläin on, olivat nyt pikemminkin esteeksi kuin avuksi, sillä vaikeata oli päästä niiden edelle. Ylimetsästäjä käsitti sen yhtä hyvin kuin minäkin, sillä hän ei yrittänytkään päästä koirien edelle. Hän oli oivallinen ratsastaja, mutta häneltä puuttui silminnähtävästi yritteliäisyyttä. Minä puolestani tunsin, että olisi ollut alentavaa Conflans'in husaareille, ellen jaksaisi voittaa sellaista vaikeutta kuin tämä oli. Mitä, Etienne Gerardinko täytyisi pysähtyä yhden koiralauman takia? Sehän oli vallan naurettavaa. Minä päästin huudon ja kannustin hevostani.
"Pidättäkää, herra! Pidättäkää!" huusi ylimetsästäjä.
Hän oli hiukan levoton puolestani, tuo kelpo vanha mies, mutta minä viittasin rauhoittavasti hänelle. Koirat väistyivät syrjään ja laskivat minut rinnalleen. Pari kappaletta taisi hevonen potkaista vaivaiseksi, mutta minkäs sille tein? Kuulin metsästäjien ihaillen huutavan jälkeeni. Vielä viimeinen ponnistus, ja kaikki koirat olivat jääneet taakseni, vain kettu oli nyt edelläni.
Ah, se oli riemun ja ylpeyden hetki! Olin voittanut englantilaiset heidän omassa urheilussaan. Heitä oli kolmesataa, ja he kaikki himoitsivat ketun verta, mutta minä se olin, ranskalainen, joka vein mukanani voiton. Muistelin tovereitani, äitiäni, keisaria, Ranskaa; tuotin heille kaikille ja isänmaalleni kunniaa. Jokainen sekuntti toi minut lähemmäksi kettua. Nyt oli toiminnan hetki käsissä, ja minä vetäisin sapelini. Heilutin sitä ilmassa, ja kunnon englantilaiset huusivat takanani.
Nyt vasta ymmärsin, kuinka vaikeata ketunajo oikeastaan on, sillä saapa iskeä erinäisiä kertoja tuota pientä, nopeasti puikkelehtivaa ryökälettä siihen kuitenkaan osaamatta! Joka iskulla kuulin yllyttäviä ääniä takanani, ja ne saivat minut yhä uusiin ponnistuksiin. Ja vihdoin viimeinkin voitonhetkeni tuli. Juuri sillä hetkellä, kun eläin kääntyi, annoin sille samanlaisen sivuiskun, jolla tapoin Venäjän keisarin adjutantin. Kettu meni kahtia, niin että pää ja häntä lensivät eri suunnille. Käännyin katsomaan taakseni heiluttaen veren tahraamaa sapelia ilmassa. Tuolla hetkellä minä olin suurenmoinen!
Ah, kuinka mielelläni olisinkaan ottanut vastaan jalojen vihollisten onnittelut. Saatoin nähdä heistä noin viitisenkymmentä, ja kaikkityyni viittoilivat kuin mielettömät ja huusivat. Nuo englantilaiset eivät tosiaankaan ole niin kovin tyynimielistä rotua. Mainio teko sodassa tai urheilussa saa aina heidän sydämensä syttymään. Vanha ylimetsästäjä oli likinnä minua ja saatoin omin silmin havaita, kuinka tyrmistynyt hän oli näkemästään. Hän oli ikäänkuin kivettynyt, suu auki ja ojennetun käden sormet jäykästi harallaan. Hetkisen teki mieleni kääntyä ja syleillä häntä. Mutta velvollisuus kutsui minua, ja nuo englantilaiset, huolimatta siitä veljellisyydestä, mikä vallitsee urheilijoiden kesken, olisivat varmasti ottaneet minut vangiksi. Matkani tarkoitus ei ollut tämän pitemmälle toteutettavissa. Olin tehnyt kaiken voitavani. Edessäni, ei varsin kaukana, eroitin Massenan leirin, sillä onnellinen sattuma oli johtanut ajon juuri sinne päin. Sen vuoksi tervehdin sapelillani viimeisen kerran ja päästin täyttä karkua eteenpäin.
Mutta näin helpolla he eivät tahtoneet minua päästää, nuo ylevät metsästäjät. Nyt oli minun vuoroni olla kettuna. Alkoi hurja takaa-ajo. Sillä vasta nyt, ottaessani suunnan leiriämme kohti, he hoksasivat, että olin ranskalainen. Olimme jo etuvartijoittemme ampumalinjan sisäpuolella, ennenkuin he pysähtyivät, ja sitten kokoontuivat he yhteen, eivätkä tahtoneet mennä tiehensä, vaan viittoilivat ja huusivat minulle. En usko, että se tapahtui vihamielisyydestä. Pikemminkin luulen ihailun täyttäneen heidän rintansa ja heidän ainoan toivonsa olleen saada syleillä vihollista, joka oli voittanut heidät niin ripeästi ja ritarillisesti.
IV. Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijaa
Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka me pidimme englantilaisia kuusi kuukautta suljettuina leirissään Torres Vedrasin luona, nim. lokakuusta 1810 maaliskuuhun 1811. Näihin aikoihin juuri sattui minulle tuo ketunajo heidän kanssaan; ja se näytti heille, ettei heidän urheilijoittensa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi voinut verrata Conflansin rykmentin husaariin. Nelistettyäni takaisin ranskalaisten leiriin eläimen verestä tihkuvine miekkoineni, kohottivat etuvartijat jotka olivat nähneet tekoni, minulle riemuisan eläköön-huudon, sillä aikaa kun englantilaiset metsästäjät yhä vain huusivat ja kiljuivat minulle, niin että olin siis kummankin armeijan ihastuksen esineenä. Tämä oli minusta niin liikuttavaa, että kyyneleet kihosivat silmiini. Nuo englantilaiset ovat jalomielisiä vihollisia. Samana iltana saapui valkean lipun suojassa eräs paketti, joka oli osoitettu "sille husaari-upseerille, joka tappoi ketun." Paketissa lepäili repo kahtena kappaleena, aivan niinkuin minä olin sen sapelillani paloitellut. Vielä seurasi mukana pieni kirjoitus, lyhyt mutta sydämellinen, oikein aito englantilaiseen tapaan, jossa seisoi, että kun kerran olin tappanut ketun, piti minun myöskin syödä se. Hehän eivät voineet tietää, että meillä ranskalaisilla ei ole tapana syödä kettuja, niin että he tällä teollaan lausuivat siis vain toivomuksen, että sen, joka oli saavuttanut kunnian ajossa, myös piti saada osa saaliista. Ranskalaisen ei sovi kuitenkaan jättää kohteliaisuuden osoitusta vastaamatta, ja siitä syystä lähetin ketun takaisin noille oivallisille metsästäjille pyytäen heitä käyttämään sitä välipalanaan ensi metsästyspäivällisillä. Tällä tavalla käyvät ritarilliset vastustajat sotaa.
Olin tuonut kotiin retkeltäni selvän kartan englantilaisten asemista.
Sen ojensin illalla Massenalle.
Olin toivonut, että se saisi hänet hyökkäämään, mutta kaikki nuo marsalkat olivat keskenänsä eripuraisia muristen ja toraillen kuin nälkäiset koirat. Ney vihasi Massenaa, Massena vihasi Junota, ja Soult taas vihasi heitä kaikkia. Tästä syystä ei voitu mitään toimittaa. Aikaa myöten hupeni ruokavarastomme hupenemistaan, ja kaunista ratsuväkeämme kalvoi rehun puute. Talven loppupuolella oli koko seutu kynitty puhtaaksi, niin että oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa, vaikka lähetimme muonanhankkijamme kauas nuuskimaan. Oli siis selvää urhoollisimmallekin meistä, että täytyi perääntyä. Minäkin olin pakoitettu myöntämään sen. Mutta perääntyminen ei ollut varsin helppoa. Meidän joukot eivät olleet ainoastaan heikontuneet ja lopen väsyneet riittävän ravinnon puutteesta, vaan vihollinen oli myös käynyt rohkeaksi pitkällisen toimettomuutemme takia. Emme juuri pelänneet Wellingtonia. Tiesimme, että hän oli urhoollinen ja järkevä, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä. Ja sitäpaitsi seudun autius esti häntä nopeasti takaa-ajamasta. Mutta suuri lauma aseistettuja talonpoikia, portugalilaisia sotamiehiä ja sissijoukkoja, oli kerääntynyt sivustamme ja jälkijoukon ympärille. Nuo miehet olivat koko talven pysytelleet asiaan kuuluvan etäisyyden päässä meistä; mutta nyt kun hevosemme olivat tulleet jäykkäjalkaisiksi, kiehuivat he etuvartijoittemme ympärillä kuin kärpäset, ja sen miehen henki, joka joutui heidän käsiinsä, ei ollut äyrinkään arvoinen. Voisin nimittää tuttavieni joukosta yli tusinan upseereja, jotka he surmasivat, ja onnellisimpia heistä olivat ne, jotka saivat luodin päänsä läpi tai suoraan sydämeen. Muutamien kuolema oli niin kauhistuttava, ettei koskaan uskallettu ilmoittaa heidän omaisilleen, millä tavalla he olivat saaneet surmansa. Niin tavallisia olivat nämä murhenäytelmät, ja vaikuttivat siihen määrään miestemme mielikuvitukseen, että oli hyvin vaikeata saada heitä poistumaan leiristä. Ennen kaikkia on mainittava eräs sissipäällikkö nimeltään Manuelo, ja lisänimeltään "hymyilevä", jonka teot täyttivät meikäläiset kauhulla. Hän oli suuri, vankka ja leikkisän näköinen mies. Tavallisesti hän oli vuorilla väijyksissä villien veitikoittensa kanssa. Voisi kirjottaa kokonaisen nidoksen tuon ryövärin julmuuksista ja raakuuksista, mutta varma on, että hän oli oivallinen mies, sillä hän ymmärsi niin järjestää miehensä, että meidän oli melkein mahdotonta kulkea hänen alueensa läpi. Tämän hän teki mahdolliseksi pitämällä ankaraa kuria, jota hän toteutti rankaisemalla miehiään suurella julmuudella, menettelytapa, joka teki heidät pelottomiksi taistelussa, mutta joka sai aikaan odottamattoman tuloksen, kuten kertomukseni on näyttävä. Eikö hän ollut ruoskinut omaa luutnanttiaankin – mutta te saatte kuulla siitä oikealla ajallaan.
Paljon vaikeuksia oli kertynyt paluumatkan johdosta, mutta oli selvää, ettei muutakaan keinoa ollut, ja niin Massena alkoi lähettää kuormastoja ja sairaita Torres Nevasista, joka oli hänen pääkortteerinsa, Coimbraan, ensimmäiseen lujaan asemaan yhteyslinjoillamme. Hän ei kuitenkaan voinut sitä suorittaa huomaamatta, ja sissilaumat parveilivat yhä tiheämmin sivujoukkojemme ympärillä. Yksi osastoistamme, nim. Clauselin, majaili Montbrun'in ratsuprikaatin kanssa kaukana eteläänpäin Tajosta, ja oli välttämätöntä ilmoittaa heille paluustamme, sillä muussa tapauksessa he olisivat jääneet jäljelle aivan vihollismaan sydämeen. Minä ihmettelin, kuinka Massena voisi heille ilmoittaa tästä, sillä yksinäiset pikalähetit eivät voineet saapua perille, ja pienempi osasto olisi tullut varmasti tuhotuksi. Tavalla tai toisella täytyi noille joukoille antaa käsky perääntyä takaisin, sillä muussa tapauksessa Ranska kadottaisi noin neljätoista tuhatta miestä. Tuskinpa saatoin aavistaa, että juuri minä, eversti Gerard, olin saava osakseni tehtävän suorittamisen, joka kunnian kirkkaudella olisi kruunannut jokaisen miehen elämän ja joka on suurimpia niistä urotöistä, jotka ovat tehneet minut niin maineikkaaksi. Siihen aikaan palvelin Massenan esikunnassa. Paitsi minua oli hänellä vielä kaksi muuta adjutanttia, jotka olivat myös sangen rohkeita ja älykkäitä upseereja. Toisen nimi heistä oli Cortes, toisen Duplessis. He olivat molemmatkin iältään minua vanhempia, mutta nuorempia kaikissa muissa suhteissa. Cortes oli laihahko, tummaverinen mies, hyvin, eloisa ja tulinen. Hän oli kelpo sotilas, mutta aivan liian itserakas. Oman mielipiteensä mukaan oli hän armeijan etevin mies. Duplessis oli gascognelainen kuten minäkin, ja varsin rohkea mies, kuten kaikki gascognelaiset. Päivisin vuorottelimme virkatehtävissämme, ja sinä aamuna, josta nyt on puhe, oli Cortesin vuoro. Näin hänet aamiaisella, mutta senjälkeen ei häntä eikä hänen hevostaan nähty. Koko päivän oli Massena tavallisella synkällä tuulellaan, viettäen suurimman osan ajastaan tirkistelemällä kenttäkiikarilla englantilaisten linjoja ja laivoja Tajo-joessa. Hän ei maininnut mitään siitä retkestä, jolle hän oli lähettänyt toverimme, eikä meidänkään sopinut kysellä.
Seistessäni noin kello kahdentoista aikana yöllä marsalkan pääkortteerin ulkopuolella, tuli hän ulos ja seisoi noin puoli tuntia liikkumattomana kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti pimeän läpi itään päin. Hän seisoi niin jäykkänä ja liikkumattomana, että olisi voinut kuvitella tuon verhotun olennon kolmikolkka hattuineen olevan kuvapatsas eikä elävä olento. En voinut käsittää, mihin hän tuijotti; mutta lopulta päästi hän karkean kirouksen, kääntyi ympäri, meni sisään ja sulki oven perästään.
Seuraavana päivänä oli toisella adjutanteista, Duplessis'llä, ollut aamulla kohtaus Massenan kanssa, jonka jälkeen hän ja hänen hevosensa olivat kadonneet. Yöllä, istuessani marsalkan etuhuoneessa, astui hän ohitsesi, ja näin hänen taaskin seisovan ulkona ja tuijottavan itään päin aivan samoin kuin edellisenäkin yönä. Hän seisoi siellä runsaan puoli tuntia, mustan varjon kaltaisena pimeydessä; sitten hän meni sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä. Kuulin kannusten ja miekan säilän kilahtelevan ja kolisevan hänen kulkiessaan. Hän oli kiivas vanha mies, mutta kun hänellä oli vastoinkäymisiä, olisin melkein mieluummin seisonut keisarin kuin hänen edessä. Kuulin hänen yöllä noituvan ja polkevan jalkaansa ylhäällä, pääni päällä, mutta hakemaan minua ei hän lähettänyt, ja tunsin hänet liian hyvin mennäkseni kutsumatta hänen luokseen.
Seuraavana aamuna oli minun palvelusvuoroni, sillä olin nyt hänen ainoa ja sitäpaitsi suosikkiadjutanttinsa; hän antoi aina arvon uljaalle soturille. Olen vakuutettu, että hänen tummissa silmissään kiilsi kyynel tullessani sinä aamuna hänen luokseen.
"Gerard", virkkoi hän, "tulkaa tänne."
Hän tarttui ystävällisin elein käsivarteeni vieden minut avonaisen, itään päin olevan ikkunan ääreen. Alhaalla levisi eteemme jalkaväen- ja toisella puolella ratsuväen leiri pitkine hevosrivineen. Saatoimme eroittaa ranskalaiset etuvartijat ja hiukan kauempana aukean kentän, jota siellä täällä verhosi viinitarhat. Sen yhdellä sivustalla oli jono vuoria, joista eräs huippu kohosi silmiin pistävästi muita korkeammalle. Näiden vuorten juuria ympäröi leveä metsävyöhyke. Sen läpi luikerteli pieni polku, kimallellen auringon paisteessa, vuoroin aleten vuoroin kohoten, kunnes katosi kahden vuorenhuipun väliin.
"Tuo", sanoi Massena osoittaen vuorta, "on Sierra de Merodal. Voitteko nähdä mitään sen huipulla?"
Vastasin kieltävästi.
"Entäs nyt", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin.
Sen avulla huomasin vuoren huipulla jonkinlaisen vallin tai kivikasan.
"Se mitä näette, on joukko puupölkkyjä, jotka ovat kootut sinne merkinantoa varten. Me haalimme ne sinne siihen aikaan, kun olimme seudun herroja, ja vaikk'emme sitä enää ole, seisoo merkki siellä koskemattomana. Gerard, tuo täytyy sytyttää ensi yönä. Se on välttämätöntä Ranskalle, keisarille ja armeijalle. Kaksi teidän toverianne ovat lähteneet sitä sytyttämään, mutta ei kumpikaan heistä ole saavuttanut päämääräänsä. Tänään on teidän vuoronne, ja minä toivon, että teillä on parempi onni."
Sotilas ei kysele syytä annettuun määräykseen, ja minulla ei ollut muuta tekemistä kuin kiiruhtaa ulos huoneesta täyttämään tehtävääni. Mutta marsalkka laski kätensä olkapäälleni pidättäen minua.
"Teidän tulee tietää kaikki voidaksenne ymmärtää, kuinka tärkeä se asia on, jonka puolesta panette alttiiksi henkenne", sanoi hän. "Viisikymmentä peninkulmaa etelään päin meistä, Tajon toisella puolella, majailee kenraali Clausel'in joukko. Hänen leirinsä on lähellä erästä Sierra d'Ossa nimistä vuorenhuippua. Sen korkeimmalla kohdalla on merkkitulilaite, jonka viereen on asetettu vartiopaikka. Olemme keskenämme sopineet, että kun hän keskiyöllä näkee roviomme palavan, sytyttää hän vastaukseksi omansa ja sen tehtyään vetäytyy takaisin pääarmeijaan. Ellei hän heti lähde liikkeelle, täytyy minun peräytyä ilman häntä. Kahden päivän aikana olen tehnyt kaikkia mahdollisia ponnistuksia antaakseni hänelle tästä tiedon. Tänään sen täytyy tapahtua, muuten jää hänen armeijansa jäljelle ja tulee perinpohjin hävitetyksi."
Ah ystävät! Kuinka paisuikaan sydämeni ylpeydestä kuullessani, minkä suuren työn onni oli varannut minun tehtäväkseni. Jos säilyisin hengissä, tulisi tästä uusi loistava lehti laakeriseppeleeseeni, ja jos kuolisin, tulisi siitä elämäni arvoinen kuolema. En puhunut mitään, mutta luulen, että jalot ajatukseni heijastuivat epäilemättä kasvoillani, sillä Massena tarttui käteeni puristaen sitä.
"Tuolla on vuorenhuippu ja tuolla rovio", sanoi hän, "mutta sissijoukko on teidän ja sen välissä. En voi luovuttaa suurta osastoa, ja pienempi havaittaisiin ja tulisi tuhotuksi. Sentähden täytyy teidän suorittaa se yksinänne. Te saatte itse miettiä, millä tavalla, mutta kello kahdentoista aikana tänä yönä täytyy rovion roihuta."
"Jos ei niin käy", sanoin minä, "silloin pyydän teitä, herra marsalkka, lähettämään tavarani ja rahani äidilleni." Annoin hänelle sitten kättä ja poistuin hehkuvin sydämin, ajatellessani sitä suurta tehtävää, joka oli edessäni.
Istuin hetkisen huoneessani miettien, miten olisi viisainta ryhtyä tähän yritykseen. Tosiasia, ettei kahdelle niin oivalliselle ja urhokkaalle upseerille kuin Cortesille ja Duplessis'lle ollut onnistunut päästä Sierra de Merodalin huipulle, osoitti, että sissijoukko vartioi seutua erittäin tarkasti. Laskin etäisyyden kartasta. Sain selville, että vuorille saapuakseen täytyi kulkea kymmenen englannin peninkulmaa aukeata maata. Vuoria ympäröi metsävyöhyke, jonka leveys oli noin kolme tai neljä peninkulmaa. Sitten seurasi itse vuorenhuippu, joka ei ollut erikoisen korkea, mutta sangen alaston, niin ettei ollut mitään, minkä suojaan kätkeytyä. Nämä olivat retkeni kolme osaa.
Ajattelin, että kunhan vain saapuisin metsään, luonnistuisi kaikki muu helposti, sillä sen varjossa saatoin maata piilossa yöhön saakka ja sitten pimeyden turvissa kiivetä vuorenhuipulle. Minulla olisi kahdeksasta kahteentoista neljä tuntia pimeää, jolloin voisin kiivetä ylös. Siis ainoastaan ensimäinen matkan osa antoi minulle vakavaa miettimisen aihetta.
Pitkin alavaa seutua kulki tuo luokseen houkutteleva kimalteleva polku, ja muistin kummankin toverini lähteneen matkalle hevosen selässä. Tämä seikka oli varmasti ollut syynä heidän perikatoonsa, sillä ei mikään ollut ryöväreille helpompaa kuin pitää tietä silmällä ja väijyä kaikkia, jotka sitä myöten kulkivat. Minun ei olisi ollut vaikeata ratsastaa tasangon kautta, sillä siihen aikaan olin erinomaisessa ratsastuskunnossa. Minulla oli paitsi Violetteä ja Rataplania, jotka olivat armeijan parhaat hevoset, myöskin tuo erinomainen metsästyshevonen, jonka olin siepannut sir Cottonilta. Ajateltuani paljon sinne ja tänne, päätin lopulta kuitenkin lähteä jalkaisin, koska käsitin, että siten pystyisin paremmin käyttämään edukseni jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Mitä vaatetukseeni tulee, peitin husaaripukuni pitkällä viitalla ja otin harmaan lakin päähäni. Te ehkä kysytte, miksi en pukenut itseäni talonpojaksi, mutta siihen minä vastaan, että kunnian mies ei halua tulla tuomituksi urkkijana. On toinen asia tulla murhatuksi, toinen tulla tuomituksi oikeudenmukaisesti sotalakien mukaan. En tahtonut saattaa itseäni vaaraan saada ensinmainitunlaisen kuoleman.
Päivällisen jälkeen lähdin leiristä ja kuljin vartiolinjojemme läpi. Viittani alla oli minulla kenttäkiikari ja pistooli sekä sapelini, ja taskussani oli taula, piikivi ja terästä.
Ensimäiset kaksi, kolme peninkulmaa pysyttelin viinitarhojen suojassa, ja täten pääsin niin hyvin eteenpäin, että sydän oikein pamppaili rinnassani. Itsekseni tuumiskelin, että jos vain mies, jolla on vähänkin älyä, ryhtyy asiaan, voi sen helposti viedä onnelliseen päätökseen. Luonnollisesti olivat Cortes ja Duplessis tulleet huomatuiksi ratsastaessaan aukeata tietä pitkin; mutta toinenpa oli asia tuon ovelan Gerardin kanssa, joka hiipi eteenpäin viinitarhojen turvissa. Voin sanoa kulkeneeni noin viisi peninkulmaa, ennenkuin kohtasin mitään estettä. Mutta sitten saavuin erääseen pieneen ravintolaan, jonka edustalla oli muutamia vaunuja ja koko joukko ihmisiä. Ne olivat ensimäiset matkallani kohtaamat ihmiset. Nyt, ollessani näin kaukana linjoiltamme, tiesin, että jokainen mies, jonka kohtasin, oli vihollinen. Laskeuduin senvuoksi pitkälleni maahan ja ryömin paikkaan, josta paremmin voin pitää silmällä tapausten kulkua. Tällöin hoksasin heidän olevan talonpoikia, jotka paraillaan lastasivat tyhjiä viinitynnöreitä kahteen vaunuun. En voinut huomata, että he voisivat jollain tavoin minua auttaa yhtä vähän kuin estääkään, ja siitä syystä läksin jälleen eteenpäin.
Mutta pian äkkäsin, ettei tehtäväni ollutkaan niin helppo kuin olin luullut, sillä kun tie sittemmin kääntyi ylöspäin, loppuivat myöskin viinitarhat, ja olin nyt eräällä toisella kukkuloiden ympäröimällä alueella. Ojasta, jonne olin kömpinyt, tarkastelin kenttäkiikarillani seutua ja huomasin pian, että jokaiselle kukkulalle oli asetettu vartija, ja että nuo miehet olivat sijoittaneet linjansa ja etuvartijansa yhtä tarkasti kuin mekin. Olin kuullut kerrottavan siitä kurista, jota tuo hymyilevä roisto piti, ja tämä oli varmasti yksi näyte siitä. Kukkuloitten välissä oli vartioketju, ja mihin tahansa loinkin silmäni, kaikkialla näin vastassani vihollisen. Mitä hittoa oli tehtävä? Oli niin vähän kätkeytymismahdollisuuksia, että rotankin olisi ollut vaikea päästä huomaamatta ohitse. Pimeän tultua kävisi se tietenkin helposti, kuten oli käynyt tunkeutuessani englantilaisten linjojen läpi Torres Vedrasin luona, mutta olin vielä niin kaukana vuoresta, etten ehtisi sinne kello kahdeksitoista sytyttämään roviota. Makasin edelleenkin ojassa tehden toinen toistaan rohkeampia suunnitelmia. Mutta lopulta sain sen valonsäteen, joka on aina valmis pilkistämään urhoolliselle miehelle, joka ei epäile.
Muistan kertoneeni jo teille niistä kahdesta kapakan luona seisovista vaunuista, joihin oli kuormitettu tyhjiä tynnyreitä. Härät olivat käännetyt itäänpäin, niin että oli todennäköistä, että vaunut lähtisivät samaan suuntaan kuin minäkin. Jos nyt vaan voisin kätkeytyä johonkin noista tyhjistä tynnöreistä, niin eipä löytyisi helpompaa keinoa päästä sissijoukon vartiolinjan läpi. Niin yksinkertainen ja hyvä oli tämä suunnitelma, etten sen hoksattuani voinut pidättäytyä ilon purkauksesta. Tuossa tuokiossa läksin harppaamaan kapakkaa kohti. Likellä, pensaston suojassa, oli minulla hyvä tilaisuus pitää silmällä mitä tiellä tapahtui.