Tänä kesänä vietti Suomalaisen kirjallisuuden seura 50-vuotisriemujuhlaansa, ja tapahtui se uudessa normaalikoulun huoneustossa. Talon isäntänä otti Kihlman osaa juhlan viettoon, ja oli m.m. saapuvilla päivällisissä Kaivohuoneella 30 p: nä kesäk. – Hän oli silloin sangen iloinen mieleltään, kirjoittaa hän Oswaldille. Edellisenä iltana oli hän Gaddilta saanut hyviä uutisia Lakomäeltä, että nimittäin 26,000 tukkia oli uimassa merta kohti! Hän ei enää epäillyt vapautumisensa mahdollisuutta.
* * * * *
Valtiopäivät olivat jälleen tulossa ja Kihlman antaa Oswaldille tietoja valmisteluista. "Porvoon hiippakunnan koulunopettajat jakaantuvat", kirjoittaa hän (30/9), "Koskisen ja minun toiselta puolen ja toht. (Gabriel) Laguksen ja Strömborgin välillä toiselta puolen. Koskisen ja minun asiani ovat huononneet v: sta 1876." Vaalin tulos oli sen vuoksi epävarma (mutta päättyi kuitenkin niin, että Kihlman ja Yrjö Koskinen tulivat valituiksi). Kihlman itse oli menettänyt useita ääniä omassa koulussaankin. "Olen itsekseni kysynyt, mikä lienee syynä? Ollaanko sitä mieltä, että minä viime valtiopäivillä huonosti valvoin koulun etua? En luule sitä. Mutta minua pidetään fennomaanina, taikka oikeammin liittyneenä suomalaiseen puolueeseen, etten voi esiintyä sitä vastaan, jos tahtoisinkin. Mutta siinä tehdään minulle vääryyttä. Näytinhän viime valtiopäivillä, että asevelvollisuusasiassa voin vastustaa Koskista. – Kielikysymys luullakseni on ollut määräävänä tässä vaalissa nyt enemmän kuin koskaan." Samoin oli laita mitä tulee pääkaupungin edustajain vaaliin. Ignatiusta ei valittu, vaikka hän oli maamme tietorikkaimpia kansalaisia – hän oli liian suomenmielinen. Viikinkien ehdokkaat valittiin, mutta ne, joita Dagblad erittäin suositteli, jäivät valitsematta. Dagblad kärsi siis täydellisen tappion. – "Ei tule olemaan hauskaa olla näillä valtiopäivillä."
Erään opettajan sairauden tähden oli Kihlmanin täytynyt tänä syyslukukautena opettaa uskontoa kuudella luokalla. Niin kertoo hän kirjeessä Oswaldille (19/12). "Mutta työ koulussa ei ole ollut vahingoksi", jatkaa hän, "päinvastoin. Minun on hyvä olla nuorison keskellä, jota rakastan, ja ilomielin minä esiinnyn opettajana. Minä uskon, että toimintani nuorten kesken ei ole kokonaan turha. Ainakin voin minä ehkäistä kaikenlaista pahaa. Kunpa vain voisin olla yhtä tyytyväinen opettajistoon nähden! Ei ole olemassa, niinkuin pitäisi, yksi henki ja yksi sielu opettajakunnassa, enkä näe mitään mahdollisuutta aikaansaada muuta kuin ulkonaista sopua. Eroavaisuus ilmaantuu uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa mielipiteissä, jopa pedagogisellakin alalla. Lisäksi tulee henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kuinka ovat nämä eroavaisuudet voitettavissa? Sitä mietiskelen, mutta turhaan. Ja kumminkin olisi ylen tärkeää, että oppilaitoksen opettajat toimisivat yhdessä, yhtenä miehenä. Mitä enemmän hajaannus kasvaa, sitä enemmän on oppilaitos juureltaan turmeltunut. Lukukauden aikana ei kuitenkaan mikään kina ole häirinnyt opettajien keskinäistä sopua. Ollaan varovaisia, mutta varovaisuus, joka on välttämätön, todistaa sisällisen eroavaisuuden olemassa-oloa."
"Kansallisten puolueiden taistelulla on luonnollisesti osansa tässä epäkohdassa, ja tämä taistelu näyttää tulevan yhä leppymättömämmäksi. Katkeruus ja epäluottamus kasvaa kummallakin puolella. Niin esim. kun opettajat torstaina (15/12) olivat kokoontuneet minun luokseni päivällisille, lausuin minä m.m., että me nyt olimme joutuneet niin pitkälle, että kyseessä oli venäjänkielen ottaminen perustavaksi kieleksi oppikouluissamme, että me kenties viikon kuluessa saamme Pietarista ilmoituksen siitä; että koulu ei ole syypää siihen, koska koulunopettajat yleisessä kokouksessa ja kouluylihallituskin olivat vastustaneet koulun uudistusta, vaan että ne miehet, jotka huolimatta koulun vastustuksesta kiihkeästi olivat vaatineet uudistusta, ne miehet olivat tahtomattaan syypäät onnettomuuteen, joka oli tulossa. Niin minä. Eräs opettaja, Martin Wegelius, ilmoitti minulle silloin jäljestäpäin, että olin erehtynyt. Asia oli nimittäin muka niin, että kreivi Heyden, ennenkuin hän lähetti ehdotuksen Pietariin, oli kutsunut Y(rjö) K(oskisen) luokseen ja kysynyt hänen mielipidettään. Silloin oli Y. K. ehdollisesti hyväksynyt ehdotuksen, nimittäin sillä ehdolla, että hän, Ignatius ja kenraali Järnefelt, tulisivat senaattoreiksi. Ensiksi ei Wegelius ollut tahtonut uskoa sitä, mutta lopulta hän oli tullut vakuutetuksi. – Sinä uskot siis nyt, sanoin minä, sellaista? – Niin kyllä. – Minä kerron tämän todistuksena siitä, miten puolueviha voi sokaista ihmisiä. Uskotaan kaikkea, jopa mahdottomintakin henkilöstä, joka on toisella valtiollisella kannalla."
"Ei koskaan ole pingoitus puolueiden välillä Suomessa ollut suurempi. Ja näissä oloissa on säätykokous alkava. Jos nyt koulukysymys ratkaistaisiin uudistavaan suuntaan, joko toisin taikka toisin, niin odotan pelottavia taisteluita. Mutta jos koulu saa olla rauhassa ja ainoastaan muutamia suomalaisia kouluja perustetaan, niin voivat asiat kehittyä rauhallisemmin. Ja minulla on aihetta toivoa, että tällä kertaa ei mitään uudistusta panna toimeen. Toivon niin. Muutamissa päivissä saadaan kai varmuus tässä asiassa, joka nyt useita vuosia Damokleen miekkana on uhannut koulun päätä."
Asia menikin Kihlmanin toivon mukaan. Sen hän kertoo kirjeessä (21/12) Ekströmille: "Päivän suuri uutinen on, että keisari ei ole vahvistanut senaatin ehdotusta oppikoulujen uudistuksesta, eikä myöskään ehdotusta tehdä venäjänkieli perustavaksi kieleksi latinan sijasta. Tämä jälkimmäinen ehdotus olisi voitu hyväksyä, kun latina senaatin ehdotuksen mukaan oli lykättävä ylemmälle (framskjutas). Jos tämä olisi tapahtunut, ja kuinka lähellä sitä oltiinkaan, mitä arvaamattomia seurauksia olisikaan siitä johtunut! Kuinka olisimmekaan jääneet takapajulle opinnoissamme ja kuinka olisikaan sellainen muutos saanut maan kuohuksiin! Ja kenen syy, jollei niiden, jotka uudistushalussaan ovat ummistaneet silmänsä idästä päin uhkaavalle vaaralle. Voidaan olla eri mieltä koulun järjestämiseen nähden, mutta meidän oloissamme ei pitäisi koskaan unohtaa, että meidän ennen kaikkea täytyy olla vanhoillisia. Vanha, josta suurin osa maan asukkaita vakaumuksesta pitää kiinni, on sitäpaitsi pitkän traditsionin pyhittämä. Mutta jos tahdotaan uutta, jonka soveliaisuudesta ainoastaan joku osa on vakuutettu, niin on olemassa kolmas, joka lausuu: no niin, te tahdotte uutta, olkaa hyvä, saatte venäjän. Ettei tämä nyt ole tapahtunut, että vaarallinen hetki on mennyt ohi, siitä iloitsen sydämestäni, ja iloni on sitä suurempi, kun vakaumukseni mukaan koulu nykyjään toimii hyvin eikä kaipaa mitään perusteellista, vaan ainoastaan osittaista muutosta. Muistaakseni on Veli niitä, joista latinan lukeminen koulussa on tarpeetonta ja hyödytöntä. Se mielipide on nyt tullut muotiin, ja koska suuri joukko kannattaa sitä, niin sovellutettakoon sitä koetteeksi. Semmoinen sovellutus voi meidänkin maassa tapahtua n.s. realilyseoissa. Odotettakoon, kunnes nähdään, mitä tuloksia latinan hylkääminen tuottaa. Mutta vaikka tulokset olisivatkin tyydyttäviä, niin olisi toisellekin mielipiteelle annettava oikeutta, varsinkin kun vanha kokemus todistaa, että latinan lukeminen ei tee (ketään) kykenemättömäksi valtion ja kirkon eri tehtäviin. Kuinka monta taistelua vältettäisiinkään, jos toistenkin mielipiteitä kunnioitettaisiin ja jos tahdottaisiin sallia vastakkaistenkin mielipiteiden elää elämäänsä. Siinä on onnettomuus, että kaikki on muutettava sen mielipiteen mukaan, joka kulloinkin on vallassa. – Suo anteeksi, Veli, että näin vuodatan sydämeni in pedagogicis & politicis. Mutta olen tottunut niin tekemään Veljelle, ja sydän on tänä iltana tavallista iloisempi ja sen vuoksi puhelias." —
Paitsi mainittua oli Kihlmanilla muitakin aiheita tyytyväisyyteen. Professorit O. Donner ja Jaakko Forsman, jotka suomenmielisten ehdokkaina yliopistossa olivat joutuneet alakynteen C. G. Estlanderin ja J. W. Runebergin rinnalla, olivat kuitenkin molemmat tulleet valituiksi: edellinen Turun hiippakunnan koulunopettajain, jälkimmäinen Kuopion hiippakunnan pappien edustajaksi. – Ennen mainittu johtomiesten vaihto Tampereen tehtaissa oli osoittautunut edulliseksi. Tuotanto oli kasvanut ja samoin myynti. Rahoja oli tullut yllin kyllin. Lorenzo, niinkuin edellisinä syksyinä ja taas myöhemminkin Oswald, oli menestyksellä avustanut pellavia ostettaessa (s.o. 1,200 mk: n palkkiosta toiminut kassöörinä ostomatkoilla, mikä oli vastuunalaista ja vaarallistakin syrjäisillä seuduilla). Kihlmanilla oli siten ollut rauhallinen syksy liikeasioihin nähden. – Tämän kaiken hän viimemainitussa kirjeessään kertoo Oswaldille. Erityisenä uutisena isä vihdoin kirjoittaa, että Helsingissä oli ukko (kauppaneuvos) H. Borgströmin aloitteesta perustettu puutarhayhdistys ja että hän oli ottanut yhden osakkeen yrityksestä joululahjaksi pojalleen. "Yhdistykseen kuuluu myöskin Mossberg (prof. S. O. Lindberg). À propos Mossberg: olet kai kuullut, että hän on tullut 'Jeesuksen Kristuksen ritarikunnan jäseneksi'. Mikä kohtalon leikki! Jeesuksen Kristuksen ritarimerkki, ja se ripustetaan Mossbergin rintaan!" [Kasvitieteen prof. S. O. Lindberg, syntyjään ruotsinmaalainen, oli kuuluisa sammalien tuntija, ja siitä johtui hänen liikanimensä Mossberg. Hän oli tunnettu mainiona n.s. Göteporin vitsien tekijänä ja kiroilijana. Tämä kai oli syynä siihen yllätykseen, jonka Kihlmanissa herätti tieto, että Portugalin hallitus oli antanut hänelle harvinaisen kunniamerkin tunnustukseksi L: n suorittamasta työstä sikäläisten sammalkokoelmien hyväksi.].
* * * * *
Tammik. 19 p: nä 1882 alkoivat valtiopäivät, joilla kielipuolueet jäykemmin kuin koskaan ennen olivat vastatusten. Kihlmanin kannan tunnemme ennestään, joten ei ole syytä oudoksua, että hän kertoo tammikuulla Koskisen, Reinin, Ignatiuksen, E. G. Palménin ja F. W. Hjeltin kanssa pitäneensä valmistavia neuvotteluja. Luultavaa on että näissä neuvotteluissa m.m. päätettiin, että tästä lähtien suomenkieltä oli mahdollisuuden mukaan käytettävä keskusteluissa. Ainakin mainitsee Kihlman, että pappissäädyssä muutos siihen suuntaan tapahtui. "Y(rjö) K(oskinen) puhuu aina suomea, mutta sitä paitsi moni muu, niinkuin Stenbäck, Rosengren, Grönberg, (J. A.) Lindelöf, Geitlin y.m. Kielikysymyksestä ei enää taistella: se on säädyssä ratkaistu." Ruotsinmielisiä siellä tuskin olikaan muita kuin Estlander, Runeberg ja rovasti O. M. Nordström. – Puhemiehenä oli Porvoon piispa, A. J. Hornborg, kun Bergenheim korkean ikänsä vuoksi oli kieltäytynyt. Avauspäivänä tekaistiin arvoitus: Nordström on säädyssä vanhin, Runeberg nuorin, Schroderus kaunein, kuka on järkevin?
Yhdessä J. G. Geitlinin kanssa esitti Kihlman anomusehdotuksen venäjänkielen opetuksen lykkäämisestä 5: nteen luokkaan. Yleinen valitusvaliokunta ei kuitenkaan ennättänyt käsitellä kysymystä.
Ensimmäisen kinastuksen synnystä kertoo Kihlman Oswaldille: "Pappissäädyssä on Hjelt ehdottanut, että Säädyt tahtoisivat keisarille osoittamassaan adressissa julkilausua alamaisen kiitollisuutensa armollisesta valtaistuinpuheesta, missä keisari lupaa astua isävainajansa jälkiä, myöntää säädyille esitysoikeuden sekä ilmoittaa aikomuksensa olevan kokoonkutsua säädyt jo kolmen vuoden päästä. Jos milloinkaan, on semmoinen adressi nyt paikallaan, kun jokaisen isänmaanystävän täytyy sydämestään iloita lukiessaan mainittua puhetta, joka sanoissa ja toimessa ilmaisee niin suurta suosiollisuutta. Kumminkin näyttää ehdotus synnyttäneen levottomuutta liberaalisessa puolueessa, joka aikoo esittää anomuksen muistopatsaan pystyttämisestä Aleksanteri II: selle. Kokonainen kuukausi meni, ennenkuin saatiin toimeen adressi, missä ei ainoastaan esitetty alamaisia kiitoksia, vaan myöskin pyydettiin lupaa muistopatsaan pystyttämiseen. Aateli ja varsinkin porvarissääty on kaikin keinoin juonitellut niin yksinkertaista ja luonnollista asiaa vastaan kuin se on, että onnitellaan ruhtinasta, joka vast'ikään on noussut valtaistuimelle. Adressissa ollaan näkevinään jonkinlaista matelua (kryperi) t. m. s."
Samalle Kihlman kirjoittaa edelleen: "Prof. Reinin anomusehdotus H. M: ttinsa suomalaisten neuvonantajien suuremmasta vastuunalaisuudesta hyljättiin aatelissa. Vielä semmoinen voitto liberaaleille, ja ne ovat hukassa. Meidän säädyssämme on C. G. E(stlander) enemmän kuin kerran joutunut kiinni salaisista ajatuksista (latenta meningar), jotka hän kaikessa hiljaisuudessa on kätkenyt anomuksiinsa, ja on sen kautta menettänyt säädyn luottamuksen. Runebergiin sitä vastoin luotetaan paljon enemmän, ja Runeberg on todellisesti esiintynyt kyvykkäämmin kuin oli voitu odottaa. Runeberg ja minä olemme joutuneet taisteluun juutalaiskysymyksestä, jossa minä olin ankarasti rajoittava (strängt inskränkande). Kansalaisoikeuksien myöntäminen juutalaisille Suomessa olisi, luullakseni, suureksi vahingoksi kansallemme, ja minä olen kutsuttu valvomaan Suomen kansan enkä juutalaisten parasta. Mitä kokemuksia juutalaisista on Elsassissa, siitä voinee pastori Kopp sanoa jotain." —
Koska H. Dagblad aikoinaan selitti, että Reinin anomus hylättiin kostoksi siitä, ettei ruotsinmielisten anomuksia pappissäädyssä oltu hyväksytty, on syytä vähän lisätä kirjeotteen selvittämiseksi. Kihlman näet viittaa kahteen anomukseen, joita pappissääty ei lähettänyt valiokuntaan ja joiden arvostelemiseen hän itsekin otti osaa. Toinen anomus oli Estlanderin teollisuuskoulujen perustamisesta. Kihlman, joka esiintyi ensiksi, sanoi lämpimästi kannattavansa anomuksen tarkoitusta – olipa hän itsekin esittänyt samansuuntaisen anomuksen edellisillä valtiopäivillä – mutta huomautti eräistä lauseista perusteluissa, joita hän ei voinut hyväksyä. Siten oli anoja sanonut: "Odottamaton ratkaisu, joka, huolimatta kotimaisten viranomaisten kaikista harrastuksista tyydyttää säätyjen toivomuksia, on tullut kouluasiain osaksi, ja jonka kautta se on palautettu siihen asemaan, mihin säätykokous 4 vuotta sitten jätti sen, on ryöstänyt myöskin teollisuuskoululta toivon saada perustan, mille rakentaa." Kihlman puolestaan todisti, etteivät säädyt 1877 lainkaan toivoneet semmoista perusteellista koululaitoksen uudistusta, joka sittemmin oli kyseessä ollut. Päinvastoin. "Säädyt 1877 pitivät onnettomuutena, mitä kotimaiset viranomaiset ovat pitäneet onnena. Sellaiset erilaiset käsitykset siitä, mitä kouluun nähden tulisi tehdä taikka olla tekemättä, ovat mielestäni aivan vastakkaisia. Niin on H. M. keisarikin ymmärtänyt asian, ja hän on selittänyt, että se ei ollut sopusoinnussa säätyjen toivomuksen kanssa, ja sitävastoin käskenyt laatia uuden ehdotuksen säätyjen toivomusten mukaan. Sanoa nyt näissä oloissa, että viranomaiset ovat harrastaneet säätyjen toivomusten tyydyttämistä, näyttää minusta selittämättömältä; samalla hetkellä kuin H. M: ttinsa on selittänyt, että jotakin ei ole tehty, sanoa että se kuitenkin on tehty, tuntuu minusta sopimattomalta ja niin sitä enemmän, kun mainittu väite ei ole yhtäpitävä todellisuuden kanssa." Edelleen huomautti puhuja, että anoja ei ollut maininnut sanaakaan teollisuuskoulujen kielestä, vaikka säädyt 1877 olivat anoneet kahta ruotsalaista ja kahta suomalaista ja eräs komitea v: lta 1874 kahta ruotsalaista ja yhtä suomalaista. Anojan "laiminlyönti on minusta näyttänyt ajatukselta". Kolmas muistutus tarkoitti sitä, että anoja sanoi teollisuuskoulun kouluasian ratkaisun kautta menettäneen 'perustan, mille rakentaa', vaikka realikouluja ennen oli pidetty riittävänä perustana teollisuuskouluille. Tästä ilmeni siis, että teollisuuskoulujenkin toimeentulo oli asetettu yhteyteen oppikoulujen uudistuksen kanssa. Puhuja jätti säädyn ratkaistavaksi, voitaisiinko hänen muistutuksiaan pitää niin tärkeinä, että niiden tulisi seurata anomusta valiokuntaan. Esittämällä näitä "salaisia ajatuksia" Estlanderin perusteluista Kihlman ei siis tarkoittanut vastustaa anomuksen lähettämistä valiokuntaan, mutta muut puhujat arvostelivat niitä ankarammin. He luulivat näkevänsä Estlanderin perusteluissa tarkoituksen saada uudestaan henkiin viritetyksi keisarin vast'ikään hylkäämä ehdotus 3-luokkaisesta poikakoulusta, jota varten latinankielen opetus oli tahdottu lykätä 4: nteen luokkaan, ja lopputulos oli, että anomusehdotus 19 äänellä 12 vastaan hylättiin.
Toinen anomusehdotus, johon Kihlman kirjeessään viittasi, oli Estlanderin ja Runebergin yhteinen kansalaisoikeuksien myöntämisestä maassa syntyneille juutalaisille. Sääty hylkäsi tämänkin anomuksen 26 äänellä 6 vastaan. Pitkässä keskustelussa esiintyi Kihlmankin osoittaakseen, että anojain päämotiivit: maalle odotettava hyöty ja humaniteetin käsky eivät olleet päteviä, huomauttaen lopuksi, että heidän ja vastustajien mielipiteiden eroavaisuus oli vain asteellinen. Anojatkin myönsivät näet, että oli oltava varovaisia juutalaisten maahanmuuttoon nähden; vastustajat olivat siis ainoastaan heitä varovaisemmat. – Yleensä näyttää Kihlmanin käsitys juutalaiskysymyksestä v: lta 1872 siinä muuttuneen, että hän ei enää, niinkuin silloin, arvostellut asiaa yleisen oikeuden, vaan enemmän käytännöllisyyden kannalta.
Muutoin ei Kihlman näillä valtiopäivillä, miten ahkerasti ja taitavasti hän ottikaan osaa asioiden käsittelyyn, missään kysymyksessä esiintynyt erikoisemmin huomattavasti. Säätykokous oli merkillinen sen kiivauden johdosta, millä puolueet taistelivat keskenään; mutta siihen nähden oli Kihlmanilla varma kantansa. Tahtomatta koskaan esiintymisellään enentää kiihkoa, hän pysyi yhtä lujana suomalaisia kouluja puolustaessaan kuin vastustaessaan koululaitoksen uudistamista vanhoja perustuksia mullistavaan suuntaan. – Esimerkkinä siitä, miten puoluehenki 1882 määräsi eri säätyjen päätökset, mainittakoon että anomusehdotus suomalaisen normaalilyseon takaisin siirtämisestä Helsinkiin luonnollisesti saavutti pappis- ja talonpoikaissäädyn kannatuksen, jota vastoin toiset, ruotsinmieliset säädyt, eivät tahtoneet korjata parooni von Kothenin väkivaltaista toimenpidettä muuttaa lyseon Hämeenlinnaan, vaikka se aikanaan oli ollut vastoin sekä säätyjen että hallituksen tahtoa. Vasta seuraavilla valtiopäivillä syntyi yhteinen anomus siitä asiasta.
* * * * *
Valtiopäivät päättyivät 7 p: nä kesäk., ja jo seuraavana oli Kihlman omaistensa luona Rulluddissa. Kuitenkin tuli kesä sangen levottomaksi. Sen vaikuttivat valtiopäivien jälkitoimet, liikepuuhat ja niiden aiheuttamat matkat sekä kaksi erityistä matkustusta, toinen Turkuun, koulunopettajain eläkekassan tarkastusta varten, toinen Moskovaan. Venäjän vanhassa pääkaupungissa oli tänä vuonna taide- ja teollisuusnäyttely, missä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY: kin oli pannut näytteille erinäisiä kokoelmia tuotteistaan, ja Kihlmanin teki mieli itse nähdä, miten ne pitivät puoltansa kilpailussa.
Menomatkalla ollessaan Kihlman kirjoitti (5/7) Pietarista, että kaikki oli hyvin, paitsi että hän oli unohtanut passinsa Helsinkiin. Kumminkin toimitti hänelle uuden passin pankinjohtaja Neiglick, joka myöskin näytti hänelle Pietaria. "Miten Helsinki kuitenkin on pieni verrattuna Pietariin!" Tuskallista oli hänestä, ettei voinut puhua ihmisten kanssa. – Moskovassa otti hänet vastaan isännöitsijä Lundström Tampereelta ja vei hänet lähellä näyttelyä ja ulkopuolella kaupunkia olevaan ruotsalaiseen hotellintapaiseen. Kovin väsyttävää oli Kihlmanista käydä näyttelyssä, mutta uskomattoman paljon oli siellä nähtävää ja opittavaa. Suuresti häntä hämmästytti ihmispaljous ja mahtava liike. Erityisesti kiinnitti hänen mieltään taidenäyttelykin. "Siellä on tauluja, joita ei väsy katselemasta." – "Meille on palkinnoksi ehdotettu: Venäläinen kotka. Saa nähdä lähteekö se?" (Kyllä se todella lähti.) – "Nyt juuri ajaa taas 3 täyttä dilisansia akkunani ohi. Kas tuossa tuli 4:jäs ja 6 isikkaa ja 5 talonpoikaisrattaat. Niin loppumattomasti. Toista on täällä elämä kuin Rulluddilla. Niin, täällä on suuri maailma ja sen meluava elämä. Onnellista en, että voi olla tyytyväinen, vaikkei omista mitään sen loistosta. Ja, rakas Hilda, minkälaisia hevosia! Täällä saisit nauttia niiden näöstä; useat ovat erinomaisen kauniita." [Rouva Kihlman kuuluu kovasti pitäneen hevosista ja olleen ihastuksissaan, kun sai ajaa hyvillä hevosilla.] – Sunnuntaipäivän aikoivat Kihlman ja Lundström käyttää katsellakseen kaupunkia. Kenraali Skobeleff oli juuri kuollut keskellä monipäiväistä hurjistelua. —
Kihlman palasi matkaltaan terveenä samoin kuin Oswaldkin, joka tuli kotiin kesän lopulla, oltuaan toista vuotta ulkomailla. Jo sitä ennen oli hän voinut isälleen ilmoittaa, että hänen väitöskirjansa oli valmis, mikä tälle tuotti suurta iloa. Väittely tapahtui kuitenkin vasta kevätlukukaudella 1883, jolloin tekijä myöskin tuli lisensiaatiksi. Kihlmanilta itseltään kului lukuvuosi 1882-83 ilman merkillisiä tapahtumia. Kumminkaan ei vuosi ollut onnellisiin luettava. Elokuun lopulla näet rouva Kihlman vielä ollessaan Rulluddissa äkkiä ja vaarallisesti sairastui, niin että hän vuoteessaan makaavana oli tuotava kaupunkiin eikä koko talvena kyennyt nousemaan. Ajoittain odotettiin vain kuolemaa, kunnes kevätpuolella huomattiin parantumisen oireita, ja kesällä 1883 terveys palasi tulematta sentään koskaan entiselleen.
Että kokonaiselta talvikaudelta on tuskin mitään kerrottavana Kihlmanin elämästä, johtuu siitä, että hänen kirjeenvaihtonsa entiseen verrattuna oli suuresti supistunut. Ensiksikin olivat lähimmät ystävät kuolleet ja toiseksi antoi joka päivä hänelle niin paljon puuhaa, että hänellä ei koskaan ollut "aikaa." Iltaisin hän taasen, väsynyt kun oli, mieluimmin meni levolle.
Kesällä 1883 kävi Kihlman Lorenzon seurassa pitkän ajan päästä jälleen Pohjanmaalla. Kirjeestä, missä hän kiittää rouva Forsgårdia vieraanvaraisuudesta, näemme että hän m.m. vieraili entisillä kotipaikoillaan. "Kruununkylä on minulle muistojen seutu", lausuu hän siinä. "Joka askeleella kohtaa minua muistoja, muistoja ajalta, jolloin nuorena aloitin elämäntoimintani perheen isänä ja kirkon palvelijana. Hyvältä tuntuu voida hyvällä omallatunnolla tarkoituksiini nähden katsella taapäin nuoruuden aikaan. Mutta tuntuu surulliseltakin, että huomaa niin vähän jälkiä toiminnassaan, kun kolmannes vuosisataa on kulunut. Näen muutamia istuttamiani koivuja Härbärgellä. Mutta koetinhan minä istuttaa muutakin, ja kyllä kai siitä on olemassa joku kasvu, vaikka asian laita on semmoinen, että sellaiset kasvit eivät ole ihmissilmän nähtävissä." – Pietarsaaressa oli Kihlmanilla vielä myllyliike. Waldemar Schauman oli isännöitsijänä hoitanut sitä, mutta kun hän nyt oli asettunut Vaasaan, sopi Kihlman kapteeni G. Serlachiuksen kanssa, että tämä rupeaisi isännöitsijäksi. Vaasassa oli jo 1877 (sittemmin kauppaneuvos) Axel Schauman (25,000 mk: sta) ostanut Kihlmanin talon [Kirjojen mukaan oli se maksanut Kihlmanille 2,136:50 hop. ruplaa (tontti 185:50, Hjertmanin vanha talo 537: – , rakennuskustannukset 1,414: – ). Vert. I.]; mutta Molnträskin tiluksia hoiti Ollus niminen vouti, joka oli luvannut suorittaa 500 mk vuokraa vuodessa, mutta todellisesti ei maksanut mitään. Kun isäntä kävi Molnträskillä, oli lampi, jolla hänen isänsä oli kalastanut, kuivattu, ja aaltojen sijasta hän näki heinäsuovia. Ollus oli ennen aikonut ostaa tilukset 6000 mk: sta, ja nyt Kihlman lupasi antaa kaikki 3000: sta. Mutta sittenkin jäi kauppa tekemättä. Ollus näet ei ollut toimelias eikä edes rehellinen. Kevätpuolella 1884 hän kaupunginmatkalla tapaturmaisesti kuoli, ja kun vähän sen jälkeen tulipalo oli hävittänyt Molnträskin asuinrakennuksen, saatiin tietää, että vouti oli ilman lupaa myynyt tiluksia (!). Kihlmanilla oli sitten rettelöitä lesken kanssa, vaikka hän osoittautuikin erittäin myöntyväiseksi häntä kohtaan. Kun tilukset y.m. omaisuus vihdoin myytiin huutokaupalla, supistui tulos mitättömän vähäiseen.
* * * * *
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli 1883 hyvä vuosi. Voitto edelliseltä vuodelta oli 551,900 mk, josta puuhiomo oli tuottanut 245,600. Osinkona jaettiin 8 %. "Olen erittäin iloinen, että yhtiö on tullut siihen asemaan, että se voi antaa osakkailleen kunnollisen osingon", kirjoitti Kihlman (19/6) Hallonbladille Sortavalaan.
Mutta äkkiä muuttui ilo huoleksi. Keskiviikkona 5 p: nä syysk. k: lo l/2 8 illalla, kun päivän työ oli päättynyt, pääsi valkea irti höyrypannu- ja vyyhdintähuoneissa, ja tulipalo syntyi, joka saatiin rajoitetuksi vasta k: lo 4 aamulla, sen jälkeen kuin suurin osa komeaa tehdasta koneineen kaikkineen oli hävinnyt. Ajan sanomalehtien mukaan voisimme kuvata järkyttävää näytelmää, jota ei ainoastaan kaupunkilaiset vaan myös markkinoille kokoontunut maalaiskansa kauhistuen katseli. Mutta mieluummin annamme tulipalosta sen tyynemmän ja valaisevamman kertomuksen, jonka Kihlman (23/9) kirjoitti Ekströmille:
"Sanomista on pääasia jo tunnettu. Suurempi osa pellavatehdasta, nimittäin suuren rakennuksen 3 ylintä kerrosta ja koko valkaisu-sivurakennus sekä näissä kerroksissa olleet koneet ovat hävinneet. Pelastetut ovat sitä vastoin: päärakennuksen molemmat alemmat kerrokset, missä häkilöiminen ja etukehräys tapahtuu, kaasuhuone, hiomo, saha, konetehdas ja muut rakennukset paitsi yhtä hiilihuonetta. Samoin on myöskin suurempi osa lankavarastoa ja koko kangasvarasto pelastunut. Kaikki tuhoutui muutamassa tunnissa. Miten suuri hävitys olikin, olisi se kuitenkin voinut olla paljon suurempi. Erittäin tärkeää yhtiölle on hiomon ja konetehtaan pelastus – siitä voi olla paljon hyötyä. Sammutettaessa toimittiin tarmokkaasti, ja Nottbeck-naapurilta saatiin hyvää ja voimakasta apua. Tulipalon syy on selittämätön; valkeaa ei oltu kuukausiin käytetty vyyhdintähuoneessa, missä se ensin huomattiin. Suurta pumppulaitostamme, jolla olisimme voineet hallita tulta 5: nnessäkin kerroksessa, ei voitu käyttää syystä, että tulipalo alkoi aivan pumpun lähellä, niin ettei savun tähden voitu päästä sinne edes tulen ilmestyessä. Vaikka minä paikalla olen toimeenpannut mitä tarkimpia tutkimuksia, en kuitenkaan ole saanut minkäänlaista johtoa järkevään selitykseen onnettomuuden syystä. – Palovakuutusta saatiin 1,355,000 mk, josta 100,000 varaston likaantumisesta."
"Johtokunta on kuuluttanut ylimääräisen yhtiökokouksen lokakuun 23 p: ksi. – Mutta koska johtokunta ei voi niin kauan istua kädet ristissä, vaan pikaiset toimet ovat tarpeen, kutsuttiin täkäläiset osakkaat kokoukseen viime sunnuntaina, ja olivat kaikki sitä mieltä, että johtokunnan tuli ryhtyä kaikkiin toimiin saadakseen tehtaan käymään niin pian kuin mahdollista. Siten katsottiin tarkoituksenmukaiseksi, että vuoden pellavasato samoin kuin ennenkin ostettaisiin sekä että heti tilattaisiin muutamia koneita, joten kävisi mahdolliseksi jo ensi talvena saada käyntiin ne 66 kangaspuuta, jotka meillä vielä on. Kuusi keväällä tilattua kehruukonetta on matkalla Englannista. Varsinkin koettaa johtokunta saada suuren rakennuksen katon alle ennen talven tuloa. Muuria ei tarvitse repiä, ja senvuoksi alettiin jo lauantaina asettaa parruja 3: nteen kerrokseen. Koneinsinööri nimeltä Felber Englannista tulee tänne jonkun päivän päästä, ja hän tekee suunnitelman, miten eri osastot voitaisiin uudella, mukavammalla tavalla järjestää, sekä antaa neuvoja koneiden valitsemisessa y.m. Työtä edistetään kaikella tarmolla."
"Edellisestä näet, ettei onnettomuus ole masentanut rohkeuttamme. Meidän täytyy, niin tuumii johtokunta, aloittaa uudestaan ja koettaa ponnistamalla voimiamme taistella kovaa kohtaloa vastaan. Toivomme, että me palovakuutusrahoilla voimme aikaansaada uuden tehtaan, joka on vanhaa parempi. Valitettavasti ei se edes höyryn aikakaudella voi tapahtua käden käänteessä. Vasta ensi keväänä voivat koneet saapua, ja niiden paikoilleen asettaminen vaatii kuukausia. Onnellista olisi, jos pääsisimme täyteen toimeen tulevana syksynä. Yhtiön varsinaisena vahinkona tulee olemaan, niinkuin nyt näkyy, ajan hukka."
Työ edistyi sitten nopeasti. Joulukuulla olivat kaikki tulen vahingoittamat rakennukset uudistetut ja katon alla. "Kun viimeksi joulukuun alussa kävin Tampereella", kirjoittaa Kihlman (26/12) Montinille, "hämmästyin siitä, että niin suurenmoinen työ oli voinut valmistua niin lyhyessä ajassa, varsinkin kun aineet olivat hankittavat samalla aikaa." Suuresti oli yhtiö hyötynyt siitä, että se saattoi käyttää hyväkseen omaa sahaa ja konepajaa. – Samassa kirjeessä mainitaan myös, että kehräämö oli pantu käyntiin joulukuun 6 p: nä, siis kolme kuukautta palon jälkeen. Näin oli johtokunta määrännyt yhtiökokouksen toivomuksen mukaan ja koska se katsoi toimenpidettä järkeväksi. Toista mieltä oli kuitenkin isännöitsijä Lundström, joka olisi tahtonut lykätä tehtaan käyntiinpanon syksyyn 1884, jolloin kaikki olisi ollut valmiina. Tämä eroavaisuus isännöitsijän ja johtokunnan mielipiteissä tuotti Kihlmanille koko joukon mielipahaa, mutta edellisen täytyi mukautua. Kehräämön käynnistä olisi, arveli johtokunta, paitsi ainakin jotain suoranaista hyötyä, se välillinen etu, että joukko työläisiä ansaitsisi leipänsä sekä että mahdollinen kilpailu estettäisiin. Kumminkin oli rettelöistä seurauksena, että Lundström elokuulla 1884 erosi. Tammikuun 1 p: stä 1885 tuli hänen sijaansa jo ennen kirjeenvaihtajana yhtiön palveluksessa ollut Henrik Solin, josta Tampereella syntyneestä miehestä liike sai erittäin kykenevän isännöitsijän. Uudistustyön teknillinen johtaja oli jo ylempänä mainittu insinööri Durchman. Nämä muutokset olivat Kihlmanin mielen mukaisia ja tulevaisuus osoitti hänen olleen oikeassa vastustaessaan muiden epäilyksiä.
Tässä ei voi tulla kysymykseen tehdä selkoa niistä parannuksista, jotka uudistustyön ohella tehtiin sekä rakennuksiin että koneihin nähden. Mainittakoon vain, että tehdas 1884 v: n kuluessa vähitellen saatiin täyteen kuntoon ja käyntiin. Että viimeiset koneet saatiin paikoilleen vasta vuoden lopulla, siihen oli syynä uusien koneiden myöhästyminen. Vastoin sopimusta saapui näet viimeinen lähetys Englannista vasta marraskuulla. Näin ollen ei ole outoa, että 1883 ja 1884 vuosien voitto oli vähempi kuin v: n 1882 ja että kummaltakin jaettiin vain 6 %, mutta v. 1885 oli tuotanto jo yhtä suuri kuin ennen paloa ja sen jälkeen edistys jatkui jatkumistaan hyvin vähäisellä aaltoilulla.