* * * * *
Lukuvuotena 1883-84 oli koulunopettajilla taasen päänvaivaa uudistusten johdosta, jotka 23 p: nä elok. 1883 ilmestynyt asetus ja sittemmin kouluylihallituksen kirjelmä 30 p: ltä lokak. s.v. määräsivät toimeenpantaviksi. Paitsi sitä, että syyslukukausi oli päättyvä 20 p: nä jouluk. ja kevätlukukausi 31 p: nä toukok., sisälsivät uudistukset melkoisia muutoksia eri aineiden tuntimääriin. Siten tuli toiselle kotimaiselle kielelle, jolla oli ollut 19 tuntia, 9 lisää, latinan 50 tunnista vähennettiin 8, jonka ohella sen opetus oli aloitettava, ei enää ensimmäisellä, vaan toisella luokalla, venäjältä otettiin niinikään 8 tuntia, joten sen tuntimäärä tuli olemaan 20, ranskan tuntimäärä (12) vähennettiin puolella j.n.e. Kun kouluylihallitus oli pyytänyt opettajain lausuntoa siitä, millä luokilla uusi lukujärjestys voitaisiin ottaa käytäntöön ensi lukuvuoden alusta, pidettiin normaalilyseossa samoin kuin muissakin lyseoissa neuvotteluja asiasta. Ruotsalaisessa normaalilyseossa tultiin yksimielisesti siihen päätökseen, että lukujärjestys oli uudistettava vähitellen (successivt), ensin ensimmäisellä luokalla, seuraavana vuonna toisella j.n.e. Jollei niin meneteltäisi, tulisi vaikeaksi, jopa mahdottomaksi kunnollisesti suorittaa määrättyjä oppijaksoja. Kirjeissään ystävälleen T. Reuterille, Turun lyseon rehtorille, Kihlman esittää kantansa asiassa, ja Reuter myöntää hänen olevan aivan oikeassa, mutta lisää puolestaan, "että kouluolojen epävarmuus ja vaihtelevaisuus on niin sietämätön, että minun mielestäni on asia ratkaistava yhdellä kertaa, siten että uusi järjestys pannaan heti toimeen." – "Semmoisia syitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa", arveli Kihlman.
Myöhemmin saatiin kumminkin tietää, että opettajat ja rehtorit olivat turhaan vaivanneet itseänsä. Ylemmältä taholta ilmestyi nimittäin käsky, että uudistukset olivat viipymättä toimeenpantavat!
Mitä uuden lukujärjestyksen vaikutuksiin tulee, siitä lausuu Kihlman mielipiteensä vuosikertomuksessaan 1884. Jos silmällä pitäen eroavaisuutta entisen ja uuden lukujärjestyksen välillä ottaisi arvostellakseen uudistusta, niin ei voi kieltää, että "sangen todennäköisesti sivistyksen asia, mikäli se riippuu alkeisopetuksesta, muutoksen kautta ei tule edistymään, vaan päinvastoin taantumaan."
Milloinkaan ei Kihlman enää, niinkuin yleensä ennen, ollut tyytyväinen kouluunsa ja sen toimintaan. Hän kirjoittaa näet J. G. Geitlinille (3/6 1884): "Alkeisopistosta toukokuulla eronneesta 10 oppilaasta on 8 saanut laudaturin (ylioppilastutkinnossa). Normaalilyseosta eronneesta 25 oppilaasta on 3 saanut laudaturin, ja useampia laudatureja ei saatanekaan. Sitä vastoin kuuluu olevan monta approbaturin saanutta, jopa on yhdelle annettu pidennystä (prolongation) matematiikassa. Me menemme alaspäin. Vähää ennen lukukauden loppua olin velvollinen erottamaan jopa 7 oppilasta (6 viidenneltä, 1 seitsemänneltä luokalta) ilkivaltaisuudesta (luokan päiväkirjan repimisestä) ja totuuden kieltämisestä. On ollut raskas aika, kun tämä taakka on tullut lisäksi." – Mitä tämän johdosta olisi huomautettavaa, jätämme kuitenkin myöhempään.
* * * * *
Kesällä 1884 aikoi Kihlman tehdä ulkomaanmatkan, josta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän kirjoittaa näet (21/6) Gustaf Johanssonille, joka silloin oli Upsalassa, että hän ei voinutkaan, niinkuin toivonut oli, suoriutua töistään juhannukseksi. "Minun täytyy siis luopua aikeestani tulla Upsalaan tavatakseni niitä kahta professoria [Kutka nämä professorit olivat? 'Nuoremmista ruotsalaisista kirjailijoista en tunne ketään, jota pitäisin suuremmassa arvossa kuin prof. O. F. Myrbergiä Upsalassa', kirjoittaa Kihlman (l/1 1885) A. A. Favorinille. Tästä päättäen oli Myrberg toinen noita professoreja.], jotka ovat sydämelleni kalliita. Voin ainoastaan pyytää, että tervehdit heitä Suomessa elävältä ystävältä, joka ajattelee ja tuntee ja elää heidän kanssaan. – Mahdollista olisi vielä, että minä heinäkuun alussa tulisin Sinun perässäsi suoraan Tübingeniin ja Baseliin. En uskalla kuitenkaan varmuudella antautua siihen toivoon. Minun olisi todella ollut tarpeen päästä ulos ainakin muutamaksi päiväksi elääkseni yhdessä henkilöiden kanssa, jotka pitävät kiinni raamatullisesta Kristuksesta, antamatta itseään kaikenlaisten opintuulien kuljetettavaksi. Mieskohtainen yhdessäolo ei ole merkitykseltään vähäarvoista. Onnittelen Sinua siihen, toivoen että ja'at minullekin jotain, kun palaat." —
Kotimaassa Kihlman sitä vastoin kyllä liikkui. Puhumatta Tampereen matkoista mainittakoon, että hän 25 p: nä kesäkuuta A. Meurmanin kanssa kävi Z. Topeliuksen luona Björkuddilla, missä viivyttiin seuraavaan päivään ja luultavasti suunniteltiin uusi "Finland" lehti Morgonbladetin sijalle; että hän edelleen 26-29 heinäk. teki matkan Vaasaan ottaakseen osaa pumpulitehtaan yhtiökokoukseen, missä insinööri Volter Ramsay valittiin toimitusjohtajaksi, ja sitten 30 p: nä s.k. Oswaldin kanssa matkusti Lahden ja Jyväskylän kautta Lakomäkeen, "Arkadiaamme". Miten reipas Kihlman tähän aikaan oli, huomaa siitä, että hän kertoo koko Vaasan matkalla enimmäkseen seisoneensa vaunun ulkopuolella, milloin lukien, milloin katsellen ympäristöä ja erittäin nauttien Pohjanmaan viljavuudesta ("se vasta on maa, josta voi iloita, tämä Pohjanmaa!" hän huudahtaa).
Nyt oli säädyt jälleen kutsuttu valtiopäiville, ensi kerran kolmen vuoden väliajan jälkeen, ja jo kesällä ryhtyivät puolueet valmistamaan vaaleja. Näihin valmistuksiin otti Kihlmankin osaa siten että hän kirjeissä tuttavilleen puolsi sopivia ehdokkaita. Niin hän esim. toivoi, että Turun hiippakunnan koulunopettajat nytkin paitsi Geitliniä valitsisivat prof. Donnerin, joka "oli monipuolinen, kokenut, miellyttävä (sympatisk) ja sen vuoksi säätyyn vaikuttava", että Kuopion hiippakunnan opettajat valitsisivat prof. Peranderin j.n.e. Sitä tärkeämpää oli että täysin kykeneviä valittaisiin, kun toisia säädyn etevimpiä ei enää voitu saada, niinkuin Yrjö-Koskista (senaattori), Cleveä (emeritus), Renvallia (tullut arkkipiispaksi Bergenheimin kuoltua 19/2 1884). Kihlmanin rinnalle Porvoon hiippakunnan opettajain edustajaksi tuli nyt ruotsinmielinen toht. Gabr. Lagus. Yliopiston edustajat olivat tällä kertaa J. W. Runeberg ja J. R. Danielson.
Vihdoin mainittakoon loppuvuodelta 1884, että Kihlman suurella innolla harrasti "Finland" lehden perustamista, kun "Morgonbladet" oli päätetty lakkauttaa vuoden lopussa. "Niin", kirjoittaa hän vanhalle ystävälleen pastori A. A. Favorinille Ruokolahdella (l/1 1885), "kyllä olet oikeassa siinä, että tämä maailma on oikea surun ja murheen laakso. Vapaus pahaan kasvaa yhä, ja pahaan nähden vaaditaan kaikkea suvaitsevaisuutta. Ainoastaan kristinuskoa ei suvaita. Todella näyttää se aika lähestyvän, jolloin kristittyä pidetään pahimpana pahana. Sanomalehdistö on tehnyt kaikkensa levittääkseen ylenkatsetta ja vihaa kristinuskoa vastaan. Joka päivä tarjotaan pieni annos antikristillisyyttä, ja kerran kai tämä myrkky kantaa hedelmiä. Olemme täällä Helsingissä koettaneet saada aikaan uuden lehden, joka asettuisi toiselle kannalle. Saa nähdä, tilataanko sitä edes. Huomenna 'Finland' alkaa ilmestyä. Ei ole helppoa soutaa virtaa vastaan: koe tehdään. Jo ennen ilmestymistään on sitä kaikilta tahoilta kohdeltu ivalla ja pilkalla. Sillä tavalla meidän aikana tervehditään vakavaa ja hyvää tarkoittavaa yritystä vaikuttaa rauhoittaen intohimojen myrskyyn."
IV
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1885-1892
On jo huomautettu, kuinka Kihlmanin kirjeenvaihto hänen ystäviensä kuoleman johdosta supistumistaan supistui. Tammik. 3 p: nä 1885 kuoli laamanni Ekströmkin, jolle hän mielellään oli kirjoittanut valtiollisista y.m. yleisistä asioista. Miten läheinen heidän suhteensa oli ollut, ilmaisee Kihlman kirjoittaessaan (15/2) leskelle: "Jouduin kerran sellaiseen asemaan, että tunsin olevani Elisen isän sijassa (Elise Marti oli Sweitsistä kotoisin ja yksinäisenä vieraassa maassa hän oli turvaunut Kihlmanin neuvoon, kun ratkaistavana oli kysymys elämän onnesta). Aika ei ole haihduttanut sitä tunnetta. Olen ottanut osaa Elisen iloon ja otan osaa Elisen suruunkin. Sitä paitsi olen häviämättömässä kiitollisuudenvelassa Ekström vainajalle, joka osoitti minulle ystävyyttä ei vain sanoissa, vaan teossa ja totuudessa. Hänessä olen menettänyt yhden kalleimpia ja kunnioitetuimpia ystäviäni. Tunsin hänet, tiesin mitä minulla hänessä oli." —
* * * * *
Kun valtakirjat 15 p: nä tammik. oli jätetty tarkastettavaksi, kävi joukko säädyn jäseniä kunniatervehdyksellä uuden arkkipiispan T. T. Renvallin ja myöskin uuden Kuopion piispan G. Johanssonin luona – niin on Kihlman merkinnyt siniseen vihkoonsa. Sen jälkeen menivät arkkipiispa, rovasti Hjelt, Kihlman y.m. yksityisen suomalaisen tyttökoulun talolle katsomaan, oliko säädyn kokoussali kunnossa. "Tilattiin 2 nojatuolia pulpetteineen Porvoon ja Kuopion piispoille sekä sihteerille isompi pöytä."
Kihlman esitti yhden anomusehdotuksen, joka arvattavasti aiheutui siitä ahdistuksesta, josta hän vastikään oli vapautunut. On näet luultavaa, että kokemus, josta hän todellisuudessa oli pelastunut, mutta jonka mahdollisuutta hän oli kuvitellut, sai hänet ehdottamaan niiden lainsäännösten muuttamista, jotka koskivat velallisen velvollisuutta luovuttaa irtaimistonsakin velkojensa suorittamiseksi. Hän toivoi, että lain määräys, että kruununveroja ulosotettaessa velalliselle oli hänen irtaimistostaan jätettävä, mitä katsottiin välttämättömäksi elatukseen ja vaatteisiin, ulotettaisiin muihinkin ulosottotapauksiin. Konkurssisääntö 9 p: ltä 1868 näet ei tiennyt semmoisesta myönnytyksestä muuta kuin konkurssiinpanon ja valvontapäivän väliajalla – sen jälkeen oli lain mukaan kaikki myytävä. Lakivaliokunta ei ennättänyt käsitellä asiaa.
Suurta melua herätti aikanaan Kihlmanin lausunto keskustelussa, jonka aiheutti J. W. Runebergin anomusehdotus, että naisten sallittaisiin suorittaa ylioppilastutkinto samoilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla kuin miehiin nähden oli säädetty. Lähtökohdakseen otti Kihlman anojan loppusanat: että luultavasti ei missään tapauksessa suuri luku naisia tulisi käyttämään kyseessä olevaa oikeutta, mutta vaativat sekä oikeus että yliopiston etu, ettei sitä heiltä kiellettäisi, ja hän osoitti ensiksi, että yliopiston "etu" – jos sillä tarkoitettiin ylioppilasten lisääntymistä – ei suinkaan puhunut asian puolesta, sillä hänen mielestään oli ylioppilaita jo ennenkin arveluttavan paljon, puhumatta siitä lisästä, joka oli odotettavissa uusista suomenkielisistä lyseoista. "Mutta", jatkoi hän sitten, "anoja asettaakin ensi sijaan toisen perusteen, 'oikeuden' perusteen, ja onhan se yksin riittävä; sillä oikeuden täytyy vallita, ja ken uskaltaisikaan vastustaa oikeutta, tai ken tahtoisikaan sitä tehdä, varsinkin kun on kysymys naisesta? Mutta ei kaikki ole oikeutta, joka käyttää oikeuden nimeä. Tulee siis tehdä ero oikean ja näennäisen oikeuden välillä. Oikeus ei ole siinä, että kaikilla on samat tai yhtäläiset oikeudet, vaan siinä, että Luojan tahto tapahtuu, taikka toisin sanoen: että, kun luonto on antanut erilaisia taipumuksia ja lahjoja erilaisille olennoille, niin on näillä erilaisilla olennoilla myöskin oleva oikeus kehittyä kullakin taipumustensa mukaan, niin että kukin mikäli mahdollista tulee siksi, miksi hän voi tulla ja Luojan tarkoituksessa pysyen on tuleva." Jos mies ja nainen ovat yhtäläisiä luontonsa puolesta ja määrätyt samanlaatuiseen toimintaan, niin on oikein, että he valtiossa ja kirkossa esiintyvät rinnakkain ja myöskin yhtäläisesti kehittävät taipumuksiansa sitä varten, mutta jos he ovat erilaisia, on tutkittava, missä suhteessa ovat inhimillis-naiselliset taipumukset yliopistolaitokseen? Yliopiston tehtävä on toiseksi: edustaa ja edistää tiedettä, toiseksi: kasvattaa nousevan sukupolven jäseniä kykeneviksi valtion ja kirkon virkoihin. Käsitys, että nainen on oikeutettu ja velvollinen kehittämään luontaisia lahjojaan, on vienyt erityisten nais-oppilaitosten perustamiseen, ja on niiden menestys siinä, että huomioon otetaan naisen omituiset taipumukset ja niihin perustuva tuleva toiminta. "Mutta nyt sattuu, ettei sivistystarve tyydykään siihen, mitä näissä oppilaitoksissa tarjotaan, eikä edes siihen mitä paikoittain toimeenpannuilla jatkoluokilla annetaan. Saattaa olla naisia, jotka haluavat tyhjentää tieteen maljan pohjaan asti, jotka tahtovat omakseen tehdä tieteen korkeimmat tulokset, eikä sellainen halu ole tyydytettävissä muualla kuin korkeimmassa sivistyslaitoksessa, s.o. yliopistossa." Näitä naisia varten olivat kuitenkin yliopiston luentosalit ja kirjasto avoinna ilman anomusta. "Mutta on olemassa naisia, jotka eivät halua juuri sanottua, vaan tahtovat suorittaa ylioppilastutkinnon. Miksi tätä tutkintoa, joka ei ole helppo, vaan joka päinvastoin vaatii, että nuorukainen ponnistaa kaikki voimansa? En ole voinut kuvitella muuta syytä, kuin että nainen ylioppilastutkinnolla on saavuttava oikeuden suorittaa muita tutkintoja eri tiedekunnissa sekä että hän siten hankkimillaan todistuksilla on tuleva päteväksi virkoihin koulun, terveydenhoidon, hallinnon ja lainkäytön eri aloilla, ja, miksi ei myöskin kirkon piirissä. Mutta nykyisten lakien mukaan eivät nämä virat ole naisille avoinna. Jos nyt tahdotaan toista, on kai tahdottava toistakin, ja kun anotaan oikeutta naisille suorittaa ylioppilastutkinto, niin tulee minusta siis myöskin anoa lakia, joka määrää, mitkä toiminta-alat ovat avattavat naisylioppilaalle. Sitä anoja ei ole tehnyt. Hän on ainoastaan anonut, että naiselle myönnettäisiin oikeus miehen kanssa suorittaa ylioppilastutkinto sekä sen jälkeen nauttia kaikkia miehisen ylioppilaan oikeuksia, siis myöskin oikeutta suorittaa erinäisiä yliopistotutkintoja; mutta sitten jättää anoja tämän naisen kaikkine paperimeriitteineen, jotka hän suurella vaivalla ja kustannuksella on hankkinut itselleen, oman kohtalonsa nojaan, ja tämä näyttää minusta olevan kaukana oikeuden suomisesta naiselle."
"Jos anojan toivomus täyttyisi, seuraisi siitä välttämättömästi: joko että luodaan luokka tyytymättömiä sivistyneitä naisia, jotka syystä valittavat vääryyttä, kun he lainsäädännön kautta houkuteltuina uudelle uralle tapaavat sen lopulta suljettuna, vaikka ovat täyttäneet kaikki vaatimukset; mutta nämä tyytymättömät sivistyneet, olkoot miehiä tai naisia, muodostavat yhden vaarallisimpia aineksia uudenaikaisessa yhteiskunnassa, jonka vuoksi lainsäädännän tulee tarkasti välttää sen synnyttämistä; taikka on oltava valmiit säätämään laki, joka myöntää naiselle saman oikeuden kuin miehelle yliopistotutkintojen jälkeen toimia valtion ja ehkä myöskin kirkon palveluksessa, esim. kruununvoutina, piirilääkärinä, opettajana, tuomarina, pappina. Jos oikeus naiseen nähden vaatii semmoisen lain säätämistä, niin on se säädettävä; mutta jos naisen luonnonlahjat yleensä eivät tee häntä soveliaaksi sellaiseen julkiseen toimintaan, niin olisi semmoisen lain säätäminen vääryys, ja juuri naista kohtaan." Puhujan mielestä siis anojan perusteet eivät olleet vakuuttavia, ja vastusti hän sen vuoksi lähettämistä valiokuntaan. Myöntäen, että toisinaan ilmaantui erikoisesti lahjakkaita naisia, joille oikeuden mukaan yliopiston tulisi olla avoinna, huomautti puhuja, että poikkeuksia varten ei kumminkaan ole tapana säätää lakia. Sellaisissa tapauksissa pitäisi yliopistonhallinnon osoittaa mahdollisimman suurta myöntyväisyyttä, "ja kenties olisi aihetta, jos sääty hyväksyy mielipiteeni ja anomus sen johdosta menee tyhjiin, säädyn pöytäkirjassa julkilausua toivomus, että yliopistonhallinto ilman erityistä anomustakin antaisi naisille, jotka sitä pyytävät, luvan suorittaa ylioppilastutkinnon, jollei erityistä syytä ole kieltää sitä". – Toista kertaa esiintyessään samassa keskustelussa Kihlman lisäsi, että anomuksen hyväksyminen s.o. oikeuden myöntäminen naisille suorittaa ylioppilastutkinto, välttämättömästi johtaisi siihenkin, että naisia varten oli perustettava oppilaitoksia, joiden päämääränä oli valmistaa oppilaitaan yliopistoon. – Keskustelun tulos oli, että anomusehdotus "tapettiin" 19 äänellä 16 vastaan. Päätöstä vastaan ilmoitti 11 säädyn jäsentä vastalauseensa.
Niinkuin jo sanottiin, herätti asia melua sekä sanomissa että yksityisissä piireissä, eikä ihme, sillä olihan nyt naiskysymyksen varsinainen taistelukausi maassamme. Mainitessaan, miten häntä usein moitittiin sanomissa (H. Dagbladissa ja N. Pressenissä), Kihlman kirjoittaa (15/2) vanhalle ystävälleen Edv. Conradille: "Omasta puolestani on minulla liiaksi työtä vastatakseni sanomalehtien hyökkäyksiin. Jos joskus olen ryhtynyt siihen, on hyöty ollut mitätön. Lohdutukseni on, ettei toisten moite tee minua huonommaksi eikä kiitos paremmaksi. Ainoastaan itse voimme omilla teoillamme vahingoittaa itseämme. Nyt viimeksi on kuulemma lausuntoni naisasiassa tehty pilkan ja ivan esineeksi. Mutta olen varma siitä, etteivät nämä lehdet ole antaneet sijaa koko lausunnolleni. Silloin voisi yleisö arvostella tosiasiain perustuksella. Sitä vastoin annetaan minun sanoa jotain, jota en ole sanonut, taikka jätetään pois, mitä todella olen sanonut, ja niin hyökätään – tuulimyllyjä vastaan. Semmoiset hyökkäykset eivät häiritse sisäistä elämääni: en huoli lukea edes niitä. Tunnen vain mielipahaa siitä, että sanomalehdistö ei noudata oikeutta." —
Toden mukaan on tunnustettava, ettei Kihlmanin lausunto ollenkaan ansainnut tulla "pilkan ja ivan esineeksi". Kun sitä tyynesti tarkastaa, huomaa ensiksikin, ettei siinä ole ainoatakaan letkausta naisasian ajajia kohtaan, jommoiset silloin olivat niin tavallisia ja joista kuuluisa englantilainen kirjailija sanoo, että ne ovat anteeksi annettavia, eikä siinä myöskään tapaa noita raamatunlauseita, joilla kirkon miehet usein koettivat ajan ja olojen kehitystä lukuun ottamatta nujertaa naisten vapauspyrintöjä. Puhe, jonka perustana on tietoisuus miehen ja naisen luontaisesta eroavaisuudesta, tarkoittaa ainoastaan osoittaa kyseessä olevan myönnytyksen seurauksia. Toisin sanoen, se on Kihlmanin loogillisen mietiskelyn tulos, ei taantumuksen, vaan hänelle ominaisen varovaisuuden leimaama. Että oikeus yliopistotutkintojen suorittamiseen ilman oikeutta valtion ja kirkon virkoihin oli puolinaista ja epätyydyttävää, on yhtä totta kuin se, että yliopistoon pääsy edellytti toisenlaisia oppilaitoksia kuin silloiset tyttökoulut. Mutta toiselta puolen väitettiin: eihän nyt ollut kysymystä muusta kuin naisten pääsystä yliopistoon, jota ajanhenki vaati – miten pedanttimaista olikaan puhua konsekvenseista, seurauksista! Miten lieneekään, oli luonnollista, että Kihlman, joka ei koskaan liehunut ajanhengen mukaan, puhui vakaumuksensa ja luonteensa mukaan. Todellisuudessa onkin pääsy yliopistoon vienyt poika- ja tyttökoulujen yhtäläisyyteen ja samoin siihen että yhä enemmän virkoja naisille avataan. Oliko 1880-luvulla kaukonäköisiä, jotka aavistaen, että niin kävisi, vaativat mitä silloin vaadittiin, on vaikea sanoa; niin myöskin, olisivatko kaikki, jotka soimasivat Kihlmania, niin tehneet, jos olisivat tienneet mitä tulossa oli. Kaikissa tapauksissa hän ei erehtynyt osoittaessaan, mitä oikeus ylioppilastutkinnon suorittamiseen merkitsi.
Kahta ankarammin, vaikka vähemmällä tuloksella, Kihlman esiintyi juutalaiskysymyksessä, joka yhä vaatimalla vaati ratkaisua. Yleinen valitusvaliokunta oli – turhaan odotettuaan, että senaatin valmistama esitys asiassa ehtisi säätyjen tarkastettavaksi – myöhään käynyt siihen käsiksi, ja mietintö päättyi ponteen, että pyydettäisiin hallitusta soveliaimmalla tavalla noudattamaan säätyjen päätökseen perustuvaa ohjesääntöä v: lta 1782 (joka kieltää juutalaisia oleskelemasta muissa kaupungeissa kuin Tukholmassa, Göteborgissa ja Norrköpingissä). Koska tämä sisälsi senkin mahdollisuuden, että maassamme olevat juutalaiset, jotka olivat tänne asettuneet viranomaisten torkkuessa, voitaisiin pitemmittä mutkitta kuljettaa täältä pois, ehdotti Geitlin, kun mietintö tuli säädyn käsiteltäväksi, että päätökselle annettaisiin seuraava muoto: "pyydettäisiin että, kunnes juutalaiskysymys uuden säätylain kautta saadaan järjestetyksi, 1782 v: n juutalais-ohjesääntöä noudatetaan siten, ettei sallita juutalaisten muuttaa maahamme."
Kihlman pyysi sananvuoroa usean puhujan jälkeen ja viitaten heidän esittämiinsä mielipiteisiin hän ensin sanoi ymmärtävänsä niitä, jotka suoraan lausuivat, että juutalaisten ei ainoastaan tule saada asua Suomessa, vaan myöskin saada kansalaisoikeudet, mutta ei niitä, jotka tahtoivat, että heidän sallittaisiin oleskella täällä, mutta ettei heille mitenkään pitäisi antaa kansalaisoikeuksia. Puolinaiset myönnytykset olivat hänen mielestään turmiollisia, ja tahtoi hän puolestaan noudattaa periaatetta: Principiis obsta! alussa on vastustus tehtävä, ja sen mukaan piti hän oikeana, että ne juutalaiset, jotka laittomasti ovat tänne asettuneet, olivat maasta poistettavat (böra från landet aflägsnas), vaikka tietenkin toimenpide oli suoritettava tarpeellisella maltillisuudella.
"Minun kantani tässä kysymyksessä on kypsän mietiskelyn ja pitkän tutkimuksen tulos. [Kihlman oli tarkasti seurannut juutalaiskysymyksen käsittelyä Saksassa, missä antisemitismin aallot 1880-luvulla nousivat korkealle. Hänelle tuli 'Grenzboten' niminen valtiollinen ja sosialinen aikakauslehti, ja hänellä oli kokonainen pieni kirjasto julkaisuja juutalaiskysymyksestä.] Tunnustan juutalaisen uskonnon olevan siunaus ylhäältäpäin, mutta teen eron vanhan juutalaisen ja nykyisen juutalaisen uskonnon välillä. Vanha Mooseksen uskonto oli, niinkuin tiedämme, ilmestys ylhäältä, se oli rengas uskonnollisessa kehityksessä, valmistus täydelliseen, kurittaja, kasvattaja Kristukseen. Tämän uskonnon edessä kumarrun, ja kumarrun syvään. Tämän uskonnon tunnustajilla on siunaus perintönä. Näihin hengen perillisiin nähden on sanottu: 'se joka sinua kiroo, olkoon kirottu, ja se joka sinua siunaa, olkoon siunattu.' Mutta nykyinen juutalainen uskonto on Mooseksen uskonnon vastakohta, irvikuva. Mooseksen uskonnon rappeutuminen alkoi jo aikoja ennen Kristusta. Rappeutuminen kehittyi ja esiintyi Kristuksen aikana siinä harhasuunnassa, joka tunnetaan farisealaisuuden nimellä. Farisealaisuus oli rappeutunutta juutalaisuutta; mutta mitä suuntaa vastaan esiintyikään Kristus ankarammin kuin tätä kaavamaisuuteen ja juutalaiseen mieleen vajonnutta uskontoa vastaan? Hän, joka katsoi syvälle, varoitti aina, lakkaamatta, koko elämänsä aikana, farisealaisuuden hapatuksesta: 'Varokaa itseänne farisealaisten hapatuksesta, sillä vähä hapatus turmelee koko taikinan!' Kristuksen vastustus oli turha, jatkettiin vain aloitettuun suuntaan, ja seurauksena oli loppukohtaus: Kristuksen ristiinnaulitseminen. Nämä juutalaiset, jotka nyt elävät keskellämme, katselevat Kristusta samoin kuin Kristuksen aikalaiset, he pitävät häntä vääränä Messiaana, he näkevät hänessä suuren petturin, s.o. he näkevät hänessä pahantekijän, joka ansaitsi kuolla pahantekijän kuoleman ristillä. Nykyinen juutalaisuus on sen vuoksi periaatteellisesti antikristinuskoa. Se on kehittynyt Mooseksen uskonnon vääränä matkintana. Mooseksen uskonto oli eristäytymisessään vastapainona pakanallisten vaikutusten valtaanpääsemiselle, sen tehtävä oli pakanuuden vastustaminen. Uudenaikainen, talmudilainen juutalaisuus on eristäytymisessään kristinuskon vaikutuksen vastustaja. Eristäytyminen, joka juutalaisuudessa oli oikeutettu pakanuuteen nähden, on jatkunut kristinuskoonkin nähden, ja siten on uudenaikainen juutalaisuus tullut kristinuskon täydelliseksi kieltämiseksi. Mutta juuri tässä eristäytymisessä, joka Mooseksen aikana oli oikeutettu, mutta talmudin aikana epäoikeutettu, on syy, miksi juutalainen kansakunta ei voi sulautua yhteen muiden kansakuntien kanssa. Eläkööt nämä juutalaiset miten kauan tahansa jossakin maassa, niin eivät ne sula kansaan, jonka keskellä elävät, vaan pysyvät kokonaisuutena itsekseen, he ovat yhteydessä muiden maiden juutalaisten kanssa, muodostavat jotain kansainvälistä, niin että jos juutalaista kosketaan jossakin maassa, 'dann schreit es in allen Ecken' ympäri maapalloa. Ei siis voi toivoakaan, että juutalaiset ja suomalainen kansakunta sulaisivat yhteen. Juutalainen ei olisi juutalainen, jos hän sulaisi toiseen kansakuntaan. Hänen täytyy, niin kauan kuin hän pysyy juutalaisena, pitää jokaista muuta kansakuntaa välikappaleena oman kansansa hyväksi. Juutalaiset käyttävät hyväkseen sitä kansakuntaa, joka ottaa heidät helmaansa, niin kauan kuin siinä on jotain saavutettavaa, mutta heittävät sen surutta luotaan, kun ei se enää hyödytä heidän tarkoitustaan. Ne tunkeutuvat sentähden kaikkialle, ja niin ovat tunkeutuneet Suomeenkin. Ne tunkeutuvat kaikkialle, missä on jotain saavutettavaa. Ne tulevat niinkuin petolintujoukot syöksyäkseen saaliinsa kimppuun, ja vaativat oikeutena että se heille sallitaan. Mutta kun syksy on tullut, kun sato on korjattu, silloin he lähtevät hakemaan uutta markkinapaikkaa, elääkseen ja ansaitakseen uudessa maassa niinkuin entisessä. Niin on tähän asti käynyt; sen todistaa historia." – Seuraavassa puhuja selittää juutalaisten itsensä olevan syynä heitä kohdanneeseen vainoon. Vaino on nimittäin köyhdytetyn kansan kosto, sillä ei mikään antisemitismi ole niin häikäilemätön kuin kansan, työläisen, joka nääntyy juutalaisessa orjuudessa. "Olen varma siitä, että Suomen kansa ei ole muita parempi, ehkä nopeamminkin kuin muita kansoja juutalaiset käyttäisivät hyväkseen (exploitera) meidän kansaamme, ja kun mitta olisi täysi, syntyisi juutalaisvainoa meilläkin. En tahdo myötävaikuttaa siihen, ja toivon senvuoksi, että kosketus suomalaisten ja juutalaisten välillä lakkaa, ja nyt se on mahdollista, koska olemme siinä onnellisessa tilassa, ettei juutalaisilla ole laillista oikeutta elää ja asua meillä. Kuinka moni kansakunta kadehtisikaan tätä etuamme! Todellisuudessa eivät juutalaiset ole vainottuja, vaan he päinvastoin hallitsevat maailmaa rahoillaan. Juutalainen rabbiini kirjoittikin joku aika sitten eräässä aikakauskirjassa: 'Ahdasmieliset ja lyhytnäköiset kristityt vaivaavat itseään paljon tempaistakseen meiltä siellä täällä jonkun sielun ja iloitsevat suuresti onnistuessaan. Mutta he eivät huomaa, että mekin harrastamme lähetystointa ja paremmin, taitavammin, menestyksellisemmin kuin he, ja että me valloitamme heiltä toisen maanalan toisen jälkeen. Vielä lyhyt aika, ja kaikki tosisivistyneet ovat yhtä vähän Kristuksen tarpeessa kuin me. Aika lähestyy, jolloin kristittyjen suuri enemmistö on kääntynyt uskoomme. Me käännämme joukoittain, mutta käännämme huomaamatta.' Sellainen on se kansakunta, jolle tahdotaan antaa oikeus asua ja toimia Suomessa." – "Suomen kansan edustajana tulee minun valvoa Suomen kansan eikä juutalaisten etua. Minun tulee olla humaani, mutta ensi sijassa sitä kansaa kohtaan, jota edustan." —
Kihlman ei jäänyt ilman kannatusta, mutta enemmistö (21 ääntä 15 vastaan) hyväksyi kuitenkin Geitlinin ehdotuksen. – Ilmeistä on, että Kihlmanin käsitys asiasta oli muuttunut entistä jyrkemmäksi. Sen ohella huomautettakoon, että hänen puheensa sanasta sanaan otettu pääkohta omituisesti muistuttaa Beckiä. Niin siinä tavassa, millä Kihlman lähtee raamatun pohjalta, niin myöskin siinä että hän – niinkuin Beckin mukaan väittelyssä tuli tehdä – poikkeamatta sivuseikkoihin pitää kiinni päänäkökohdasta, nimittäin että juutalaiset antikristillisinä eivät koskaan sulaudu kansakuntaan, jonka keskellä elävät. Luopuminen siltä yleisinhimillisen oikeuden kannalta, jolta hän 1872 katseli asiaa, johtui nähtävästi siitä, että hän piti velvollisuutenaan ensi sijassa ajatella oman kansansa hyötyä.
Koulukysymyksistä mainittakoon vain pari: Prof. F. Perander esitti anomusehdotuksen suomalaisen normaalikoulun palauttamisesta Helsinkiin. Kihlman puolsi anomusta lämpimästi ensiksi lähetekeskustelussa kahta puhujaa vastaan ja toiseksi, kun käsiteltiin Yleisen valitusvaliokunnan hyväksyvää mietintöä, mihin oli liitetty kielteinen vastalause. Anomus saavutti, niinkuin ennen on mainittu, tällä kertaa kaikkien säätyjen kannatuksen. – Eräässä toisessa saman valiokunnan mietinnössä erinäisten anomusehdotusten johdosta, jotka koskivat maamme alkeisopistoja, oli enemmistö m.m. tullut siihen päätökseen, että Mikkelissä ruotsalainen koulu oli paikallaan, mutta ei suomalainen. Tätä vastaan oli Geitlin pannut vastalauseen. Perusteellisessa lausunnossa Kihlman puolsi vastalausetta, lähtien siitä periaatteesta, että ruotsalaiset koulut suomalaisissa seuduissa olivat muutettavat suomalaisiksi, sillä ainoastaan siten kävisi mahdolliseksi tyydyttää suomenkielisten kouluntarvetta. "Kun minä", lausui hän lopuksi, "olen vaatinut, että opetuskielenä Mikkelin oppilaitoksessa on oleva suomi, olen niin tehnyt täysin tietoisena siitä, että ruotsinkieli, jonka tahdon poistaa, on äidinkieleni, jota kohtaan en voi olla kuolinpäivääni asti tuntematta erityistä lapsen mieltymystä (förkärlek). En ole kuitenkaan voinut menetellä toisin, koska oikeus niitä kohtaan, joilla suomi on äidinkielenä ja jotka muodostavat suuren enemmistön, vaatii että vähemmistö supistaa vaatimuksiaan." —
Tänä vuonna täytti Kihlman 60 vuotta. Mutta merkkipäivä kului, kaikesta päättäen, huomaamatta. Ja mistä olisikaan aikaa juhlimiseen otettu! K: lo 11 a.p. oli valtiovaliokunnan kokous, ja k: lo 2 kokoontui toimitusvaliokunta; k: lo 7 i.p. oli säädyllä plenum, ja k: lo 9 oli vielä valtiovaliokunnan jaoston kokous, joka kesti k: lo 1: een yöllä. "Sininen kirja" todistaa, että 60-vuotias oli läsnä kaikissa näissä kokouksissa. Vuodet eivät siis olleet vähentäneet Kihlmanin työvoimia. Päinvastoin näyttää hänen terveytensä olleen entistä vahvempi, ja hänellä olikin todella vielä pitkä toimiala jäljellä. – Säätykokous päättyi 23 p: nä toukok.
* * * * *
Kesä 1885 oli samanlainen kuin edellisetkin valtiopäivien jälkeiset: toimitusvaliokunnan kokoukset vähensivät muutenkin harvoja lomahetkiä, jolloin Kihlmanin sallittiin nauttia Rulluddin vapautta. – Kokousten lomassa hän (16/7) kirjoittaa vaimolleen: "Rakas kuihtumaton, kukka! Kaikki kuihtuu tässä suuressa kuumuudessa. Mutta on jotain, joka ei kuihdu, jotain, joka pysyy voimissaan, jos sitä vain kastellaan ja hoidetaan. Niin uskon, ja alkusanojen uskontunnustuksesta voit käsittää mitä tarkoitan. Avioliiton ei tarvitse olla rakkauden hauta. Ei lainkaan, päinvastoin. Avio voi ja sen tuleekin olla sulatusastia, josta rakkaus ilmenee puhdistettuna, ja pyhitettynä. Oi mitä kukkia kukoistaakaan silmiemme edessä! Kunhan me vain näkisimme niitä.