"Eilen suoritimme 3 1/2 esitystä. Nyt on 5 1/2 jäljellä. Tällä viikolla pitäisi minusta työn päättyä; mutta kuka tietää!
"Jedenfalls toivon sunnuntaina saavani ihailla kauniita kukkiani
Rulluddilla. Kukkaisystävä Alfred."
* * * * *
Syksyllä alkoi taas koulutyö, joka nyt ensi kerran normaalilyseossakin oli niin järjestetty, että kaikki oppitunnit olivat ennen päivällistä. Uudistus oli toimeenpantu oppilaiden vanhempain ja holhoojain toivomuksesta. Opettajat pitivät uutta järjestystä ehdottomasti mukavampana heille itselleen, mutta oliko se myöskin edullisempi oppilaille, siitä ei Kihlman vuodenkaan päästä uskaltanut lausua ratkaisevaa arvostelua.
Tämän ajan kirjeenvaihdossa tapaamme mielenkiintoisen lausunnon normaalilyseolaisten konventista, josta näkee, miten Kihlman rehtorina suhtautui nuorisoon. T. Reuter oli kysynyt, oliko normaalilyseossakin konventti, ja sen johdosta Kihlman kirjoittaa (7/11), että sellainen yhdistys "tavallaan" oli olemassa. "Tavallaan" merkitsi sitä, että hän kyllä oli antanut VI-VIII luokkien oppilaille luvan lauantaisin kokoontua koulun musiikkisalissa, mutta oli kuitenkin joka kerta erityinen pyyntö tehtävä. [Tämän määräyksen, että oppilaiden oli joka kerta pyytää lupaa kokouksen pitämiseen, oli joku väärinkäytös aiheuttanut, sillä varhemmin (1870-luvulla) ei siitä vielä tietty – sanovat senaikuiset konventin jäsenet.] Kokouksia saatiin näet pitää ainoastaan sillä ehdolla, ettei rehtori ollut mitään huomannut, joka järkytti hänen luottamustaan oppilaihin. Miten riippuvainen yhdistys olikaan, oli sillä omatekoiset säännöt (jotka rehtori tietysti tunsi) ja myöskin käsinkirjoitettu sanomalehti. Ennenkuin lyseo sai oman talon, kokoonnuttiin vuorottain kaupungissa asuvien oppilaiden kodeissa, joissa oli tapana tarjota teetä. Kun sittemmin kokoukset pidettiin musiikkisalissa, toimitti toisinaan koulun vahtimestari osanottajille samanlaisen virkistyksen. Opettajillakin oli vapaa pääsy kokouksiin, mutta eivät liene usein käyttäneet tilaisuutta, eikä Kihlman itsekään näytä niissä käyneen. Hän oli näet, oltuaan koko viikon koulussa, niin väsynyt, että hän mielellään oli vapaana ainakin lauantai-iltoina.
Edelleen sanoo Kihlman, että hänen ymmärtääkseen konventista voi olla hyötyä, jopa paljonkin hyötyä, jos johto on hyvien toverien käsissä, mutta toiselta puolen voi se vaikuttaa hyvin vahingollisesti, milloin johtajat ovat huonoja, kevytmielisiä. Sen vuoksi olisi hyvä, että joku opettaja usein kävisi nuorten kokouksissa. Hämeenlinnassa, missä oltiin sangen tyytyväisiä konventtiin, oli tavaksi tullut, että oppilaat vuosittain valitsivat jonkun opettajan, jonka velvollisuus oli olla saapuvilla kokouksissa.
Lukuvuonna 1883-84 oli Kihlman saanut tietää, että konventissa oli ruvettu harjoittamaan viikinkiläisvehkeitä (vikingaintriger). Sen johdosta oli hän syksyllä 1884 ilmoittanut, ettei hänellä ollut semmoista luottamusta johtaviin tovereihin, että hän olisi voinut levollisesti (utan oro) antaa kokousten jatkua. Ne lakkasivatkin silloin, eikä niiden pitämiseen uudestaan pyydetty lupaa. – "Epämiellyttävän vaikutuksen teki minuun kirjeenvaihto, jossa täältä oltiin muutamien oppilaitosten kanssa Ruotsissa. Sattumalta sain lukea kirjeitä Ruotsista, joiden sisältö ei ollut hyvä. Niissä esiintyi omahyväisyyttä ja kevytmielisyyttä (inbilskhet och lättsinne)." – Kihlman lähetti Reuterille myöskin konventin säännöt, huomauttaen, ettei ensimmäinen § ollut hänen mieleensä, siinä kun toverikunnan toimintaa ei rajoitettu omaan oppilaitokseen, vaan ulotettiin koko Pohjolaan (hela norden) (!) [Normaalilyseon täyttäessä 50 vuotta ilmestyi: Svenska Normallycei kamratskaps historia 1865-1915 sammanskrifven af Karl Bruhn. Siitä näkee, että toverikunnan vaiheet olivat sangen kirjavat ja että rehtorilla oli koko paljon huolia siitä. Vaikka Kihlmanin joskus täytyi ankarastikin kohdella konventtia, tunnustaa tekijä kuitenkin, että hän oli oppilaiden rakastama.].
* * * * *
Samalta ajalta on toinen (päiväämätön) kirje, joka koskettelee valtiollisia seikkoja. Se on osoitettu Z. J. Clevelle Haminaan, ja on sen aiheuttanut Kihlmanin tarve ilmaista kunnioitetulle ystävälle, ettei hän mitenkään ollut ottanut osaa niihin vehkeisiin, jotka saivat aikaan, että tämä, kun pappissääty toukokuulla valitsi pankin tarkastajan, "6 vuoden nuhteettoman palveluksen jälkeen erotettiin". Kirjeessä annetaan seuraava sisuskuva säädyn elämästä. – Rovasti F. W. Hjelt oli ilmoittanut päättäneensä muuttaa Helsingistä pitäjäänsä lähelle Turkua, ja valittiin pankkivaltuusmieheksi hänen sijaansa prof. O. Donner. Pankintarkastajaksi taasen odotti Kihlman valittavaksi Cleven samoin kuin kahdessa edellisessä säätykokouksessa. Hän oli siitä maininnutkin, mutta havainnut jonkunlaista vaiteliaisuutta niissä, joita oli asiasta puhutellut. Sitten hän sai tietää, että Hjelt oli laatinut ehdokaslistan pankkivaltuusmiesten ja tarkastajan ja heidän varamiestensä vaalia varten, mutta listassa oli yksi tyhjä paikka, siinä näet ei ollut tarkastajan ehdokasta. Kun häneltä kysyttiin syytä, oli hän sanonut, ettei tiennyt kuka siksi olisi valittava. Hän ei siis tiennyt, oliko Cleve uudestaan valittava, mutta sääty ymmärsi heti, kuka Hjeltin mielestä oli valittava, nimittäin ei kukaan muu kuin entinen pankkivaltuusmies. Ei ollut enää mikään salaisuus, että Hjelt itse tahtoi tulla valituksi tarkastajaksi, ja vielä viime hetkellä tapahtui semmoinen painostus, että sellaiset jäsenet, jotka tuntia ennen olivat sanoneet äänestävänsä Cleveä, antoivat äänensä Hjeltille. Jälkimmäinen saikin 25, edellinen vain 11 ääntä. "Niin se kävi – varsinkin säädyn uudet jäsenet, jotka eivät lähemmin tunteneet Veljeä, eivät tahtoneet vastustaa Hjeltin toivomusta. Minuun teki vaali epämiellyttävän vaikutuksen, joka ei vähentynyt siitä, että Veli oli lähellä tulla pankkivaltuusmiehen varamieheksi (12 ääntä 14 vastaan, jotka annettiin Danielsonille). Mikä ymmärtämättömyys tahtoa siten antaa korvausta!" Merkittävä on, että Hjelt ensimmäisenä vuonna oli jäävi, koska hän vielä 1885 oli toiminut pankkivaltuusmiehenä – itse hän ei näy sitä huomanneen.
Samassa kirjeessä Kihlman kiittää Nemon (Lennart Gripenberg) lentokirjasta 'Puolueet ja 1885 valtiopäivät', jonka tekijä silloin vielä oli hänelle tuntematon. Tekijällä oli se harvinainen ansio, arvelee kirjoittaja, että hän tahtoi olla puolueeton, että katsoi asioita suuresti ja näytti olevan lämmin isänmaanystävä. Hänestä vaati isänmaan menestys, että kiihkoisat puoluetaistelut lopetettaisiin ja että kaikki maltilliset liittyisivät yhteen voimakkaaksi keskuspuolueeksi. Se oli sama aate, jota 'Finland' oli koettanut levittää. Mutta valitettavasti tuntui maku jo olevan niin takaperoinen (förvänd), että taistelua rakastettiin taistelun tähden. 'Finland' ei ollut saanut odotettua kannatusta. Päinvastoin pelättiin lehden lakkaavan. Suurin vaikeus oli päätoimittajan saannissa. E. A. Forssell luopui, eikä O. Donner heikon terveytensä vuoksi uskaltanut astua sijaan. Todellisuudessa lehti ei lakannut, vaan rupesi 60-vuotias A. Meurman Finlandin päätoimittajaksi ja kesti hän rasittavan toimen vaivoja ja huolia koko kolme vuotta.
Edellisen yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin kokemukset sekä julkisessa elämässä että koulussa saivat hänen itsensäkin lausumaan sanansa kielitaistelusta. Se tapahtui kevätlukukauden lopulla 1886 ilmestyneessä vuosikertomuksessa. Kirjoitus, josta jo ylempänä olemme ottaneet sen kohdan, missä hän perustelee omaa kantaansa kansallisuuskysymyksessä, on yhtä tyystin harkittu kuin muodollisesti hyvin laadittu. Että hän erittäin pitää nuorisoa silmällä ja lähtee kristilliseltä pohjalta, on luonnollista. Niin olisivat epäilemättä useimmat muutkin rehtorit tehneet. Mutta ei moni muu olisi niinkuin Kihlman loogillisen sitovasti ja lämpimällä vakaumuksella todistanut, ettei mikään maallinen ole kristitylle yhdentekevää, vaan että hänen tulee määrätä kantansa siihen, joko myötä tai vastoin, mutta kummassakin tapauksessa täysin vakavasti, sekä sitten osoittanut, kuinka Suomen kansalaisista toinen voi olla enemmän ruotsin-, toinen enemmän suomenmielinen olematta sentään puoluemies. Mitä tulee koulujen nuorisoon, päättää hän näin: "Voidakseen todella korkeammassa määrässä hyödyttää isänmaata, vaaditaan tietoja ja luonnetta (kunskaper och karaktär). Niille lasketaan perustus koulussa. Mutta sentähden onkin oppilaan velvollisuus isänmaata kohtaan määriteltävä tällä tavoin, kielteisesti: älä sekaannu sellaiseen, joka ei ole sinun asiasi, ja myönteisesti: ponnista koko voimasi hankkiaksesi perusteellisia tietoja ja kehittääksesi luonnettasi, niin että se kestää koettelemusten aikana. Siten ja ainoastaan siten koulunoppilas osoittaa isänmaanrakkauttaan."
* * * * *
Vuoden vaihteelta on merkittävä kuolemantapaus, joka oli tuntuva isku Suomen koululaitokselle ja mieskohtaisesti Kihlmanillekin. Kun Cleve vuoden 1882 lopulla oli eronnut professorinvirasta, nimitettiin Frithiof Perander alkupuolella vuotta 1883 pedagogikan professoriksi, ja kykenevämpää, hartaampaa miestä ei siihen toimeen voitu toivoa. Mutta lyhyt oli hänen vaikutusaikansa koulun hyväksi. Osoitettuaan valtiopäivillä 1885, että hänen tietonsa ja lahjansa olisivat taanneet hänelle huomattavan aseman kansanedustuksessakin, hän odottamatta kesken työtänsä, sydämen halvauksen kohtaamana, päätti elämänsä. Se tapahtui 28 p: nä jouluk. 1885, ja äkillisen kuoleman vaikutusta Kihlmaniin lisäsi se seikka, että he asuivat samassa talossa Kasarminkadun varrella 22 [A. Strengin talo.]. Kihlman oli Helsingissä suomenmielisten ystäviensä piirissä tutustunut vainajaan ja sittemmin yhteistyössä normaalikoulussa ja säätykokouksessa oppinut kunnioittamaan vakavaa ajattelijaa ja ihanteiden miestä. Sydämestä lähtenyt oli sen vuoksi se puhe, jonka hän piti haudalla 3 p: nä tammik. Siitä otamme loppusanat: "Surumme on kunnia hänen muistolleen. Ja me kunnioitamme Jumalaa kunnioittaessamme hänen tekojaan. Me kiitämme Jumalaa niistä lahjoista, jotka hän oli vainajalle suonut ja hänessä kehittänyt. Me kumarrumme nöyryydessä hänen teidensä edessä, vaikk'emme niitä ymmärräkään. – Jokaisella itsenäisellä miehellä on ominaisuutensa. Niin oli vainajallakin omansa. Hän oli usein tyytymätön, toisinaan synkkämielinen. Miksi? Mutta oli kuitenkin jotain, joka saattoi nostaa hänen tyynen, harkitsevan mielensä oikeaan innostukseen. Se oli toteutettu ihanne. Sen vuoksi oli hän tyytymätön, että hänen ihanteihin tottunut silmänsä tässä maailmassa näki niin paljon rumaa. Mutta sentähden saattoi hän myöskin sanomattomasti iloita nähdessään vilahduksen ihanteesta. Hän oli kauttaaltaan ihanteiden mies. Ihanne oli käsittääkseni se lähde, josta hän ammensi ilonsa ja myöskin surunsa. Kunnioitettu opettaja ja kallis ystävä! Kun me nyt lausumme viimeiset jäähyväisemme, tapahtuu se toivoen, että se, mitä sinä niin syvästi rakastit ja niin usein kaipasit tässä maailmassa, suotaisiin sinulle runsaassa mitassa siinä maailmassa, mihin nyt olet mennyt. Me toivomme, että sydämesi sanomaton kaiho, joka oli tunnusmerkkisi, kun elit puuttuvaisuuden maailmassa, on saava kyliänsä siitä, joka yksin tekee kylläiseksi, s.o. täydellisestä. Jumala siunatkoon Sinua ja antakoon Sinulle rauhan."
Nämä sanat, jotka totuudenetsijä teologi lausui totuudenetsijän filosoofin haudalla, saavat vastustamattomasti ajattelemaan, että he olivat henkisesti samaa sukua. Merkillistä on myöskin, että Kihlman Peranderin kuoleman jälkeen tunnusti, että tuo synkkä ilme, joka monesti leimasi vainajan olentoa, oli saanut hänet ajattelemaan ihmisen poikaa, joka hartioillaan kantoi maailman synnit. [Tekijän veli-vainajan kertomuksen mukaan, jolle sanat lausuttiin.] —
* * * * *
Alkuvuodella 1886 oli Kihlmanilla tilapäinen tehtävä, joka vei häneltä paljon aikaa. Eräs komitea – piispa Johnsson (k. 19/9 1884), rovastit V. Helander, Lyra, Fredriksson ja Järvinen – oli 1876 vuoden kirkolliskokouksen kehoituksesta laatinut ehdotuksen kristinuskon oppikirjaksi, ja Helsingin seurakunta oli syksyllä 1885 toht. Waenerbergille, prof. Collianderille, rehtori J. A. Melartille, kansakoulunopettaja Dannholmille ja Kihlmanille uskonut toimeksi tarkastaa ehdotuksen ja antaa siitä lausunnon seurakunnan puolesta. Vasta joulukuulla voitiin käydä työhön käsiksi, ja silloin oli Waenerberg sairauden tähden estettynä. Dannholm taasen oli kyllä alussa mukana, mutta ilmoitti sitten, että hän ajan puutteesta ei voinut jatkaa. Näin jäi tarkastus Collianderin, Melartin ja Kihlmanin suoritettavaksi, ja sai viimemainittu asiakseen kirjoittaa lausunnon, joka päättyi siihen, että ehdotus nykyisessä muodossaan ei ansainnut tulla hyväksytyksi. "Minua on säälittänyt (har gjort mig ondt) että olen ollut pakotettu perustelemaan tätä (loppupäätöstä)", kirjoittaa Kihlman (13/3) Essenille, "syystä että komitean jäsenet ovat ystäviäni, joita pidän arvossa. Ehdotus antaa aihetta niin lukuisiin ja painaviin muistutuksiin, etten ole voinut olla ihmettelemättä, kuinka varsinkin Johnsson on voinut panna nimensä sen alle. Koko katsantotapa muistuttaa minusta niin paljon oikeauskoisuuden aikakauden katsantotapaa. Mutta jollei se hyödyttänyt kristinuskoa 200 vuotta sitten, miten paljon vähemmin nykyään!"
Samaan aikaan kuin Kihlmanilla oli käsillä tämä työ, pohdittiin Kasvatusopillisessa yhdistyksessä uskonnonopetus-kysymystä. Käsittely alkoi 4 p: nä jouluk. 1885 toht. von Rohdenin [Toht. Gustav von Rohden oli Helsingin saksalaisen seurakunnan pappi (Pfarrer) 1882-94. Hänen ja Kihlmanin läheisestä suhteesta, varsinkin von Rohdenin täällä-olon viimeisenä aikana, annetaan tietoja alempana.] alustuksella ja jatkui sitten seuraavissakin kokouksissa 16 p: nä helmik. ja 5 p: nä maalisk. 1886. Tavattoman pitkästä keskustelusta emme luonnollisesti voi huomioon ottaa muuta kuin Kihlmanin lausuntoja, joista opimme tuntemaan ne perusjohteet, joita hän itse uskonnonopettajana noudatti:
Voidakseen menestyksellisesti toimia uskonnonopettajana täytyy saada kannatusta toisilta opettajilta, joilla on sama maailmankatsomus. Onnetonta on, jos hän on eristetyssä asemassa. Sillä vaikka hän onkin uskonnollisen totuuden elähyttämä, supistaa se suuresti hänen vaikutustaan, että oppilaat toisilla tunneilla saavat kuulla uskonnonvastaisia mielipiteitä. Ääntä ei synny, jollei ole kumupohjaa: samoin on uskonnonopettajallekin kumupohja tarpeen. Ihanteellisessa oppilaitoksessa tulee opettajien peruskysymyksiin nähden ei ainoastaan suvaita toisiaan, vaan olla saman vakaumuksen lämmittämiä. Siinä menestyksen pääehto, eikä tuntiluvussa. – Uskonnonopetuksen tarkoitus ei voi olla aineen tyhjentäminen, vaan tulee sen herättää ihmisessä piilevää uskonnontarvetta sekä edistää sitä, joka ylläpitää mielenkiintoa siihen. Verraten lyhyessäkin ajassa voi opettaa, kuinka uskonnollinen elämä on kehittyvä. [V. 1895 kirjoitti Kihlman muistikirjaansa: "Uskontoa ei voi oppia, vaan on se elettävä (man muss sie in sich erleben)." Riehl. Religiöse Studien s. 23. "Tämä lause on laatuaan päälause, periaate, joka uskonnonopettajan ennen kaikkea on muistettava. Sen on oltava koko hänen opettajatoimensa mottona."] —
Raamatunhistorian opetukselta vaaditaan samaa kuin maailmanhistorian. Sen tulee antaa todellisia (konkreta) kuvia. Vasta silloin opettaja innostuu, kun hän esittää aikakauden niin, että sen luonne esiintyy oppilaan silmien eteen selvänä elävissä kuvissa. —
Ulkoa lukeminen saattaa toisinaan olla täysin oikeutettua. Niin esim. kun äiti opettaa lastaan rukoilemaan. Lapsi lukee rukouksen ulkoa, ja äiti on oikeassa, vaikkei lapsi täysin käsitäkään sen sisällystä. Eihän lapsi esim. käsitä Isä meidän koko syvyyttä. Edelleen on Uudessa Testamentissa ulkoa luettavia kohtia, jopa sellaisia, joita on mahdoton esittää muulla tavalla kuin raamatun omilla sanoilla, esim. vuorisaarna y.m. – Mitä opetusmenettelyyn tulee, voidaan opettajalta vaatia aineen tuntemusta, mutta ei kertojakykyä. Vaikeata on näet itsenäisesti luoda oikea kuva, jossa ei ole lisäyksiä ja josta toiselta puolen ei mitään puutu. Sitä paitsi voi taitavasti lukemalla ääneen raamatusta vaikuttaa yhtä herättävästi kuin vapaalla esityksellä. Näin ollen opettaja ei tee ehdottomasti väärin, jos hän käyttää oppikirjaa ohjeenaan. —
Väärin on panna Lutherin pientä katkismusta opetuksen perustaksi. Eihän se olekaan lapsille kirjoitettu, vaan on sen aiheuttanut kansan suuri tietämättömyys kristinuskosta. Se on kirjoitettu yhteiselle kansalle, jotta isännällä ja emännällä, palvelijoilla ja lapsilla olisi lyhyt raamattu. Se oli hätäapukeino 1529; nyt on 1886, ja olot ovat muuttuneet. Hyvän uskonnonopetuksen edellytykset ovat nyt paremmat. Että nytkin pidetään kiinni Lutherin katkismuksesta, on vastoin Lutherin tarkoitusta ja johtuu väärästä uskonpuhdistuksen kunnioituksesta (falsk pietet f. reform.). – Lutherin katkismus oli tärkeäarvoinen sille ajalle, jolloin se kirjoitettiin, ja vieläkin saattaa kypsynyt ihminen pitää sitä kalliina ja rakkaana, se kun on niin eloisa esitykseltään ja yleisesti tunnettu. Mutta käsittämätöntä on, miksi sitä luetaan ulkoa. Se on muka uskontunnukselleen (symbolisk) kirja, mutta eihän muitakaan uskontunnustuksia lueta ulkoa. —
Koulun tulee opettaa, kuinka edistytään uskonnollisessa elämäntiedossa. Oppilas on johdettava evankeliumien oikean lukemisen taitoon. Koko totuutta koulu ei pysty antamaan, mutta metoodi, menettely, miten käydään eteenpäin, kuuluu sen piiriin. Koulun päätehtävä on opettaa lukemaan Jumalan sanaa, ei hätäisesti, vaan mietiskellen, niin että sisällys jää lukijan omaisuudeksi. —
Kirkkohistoriaa opetettaessa tulee välttää yleiskatsauksellista (kompendiöst) esitystapaa, samoin kuin hedelmättömien tietojen tyrkyttämistä. Sitä vastoin on luotava eloisia kuvia merkkihenkilöistä, jotka ovat omansa jättämään vaikutelmia oppilaihin ja siten tekemään kunkin edustaman aatteen eläväksi. Muuta kirkkohistoriallista ainetta kosketellaan vain ohimennen, niin että kuvat liittyvät toisiinsa. [Pöytäkirjan tekijä oli August Ramsay, joka on kertonut Kihlmanin lausuneen hänelle tyytyväisyytensä pöytäkirjan täsmällisyydestä. Hän oli kysynyt, oliko muistiinpanot pikakirjoituksella tehty. Niin ei ollut laita.] —
Se mitä Kihlman näin oli puhunut uskonnonopetuksesta, saa samoin kuin se, mitä hän ennen on lausunut nykyaikaisesta opettajasta lähinnä ajattelemaan häntä itseään. Entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden kertomukset todistavat näet, että hänen teoreettiset väitteensä suoraan viittasivat siihen ihanteeseen, jota hän opettajatoimessaan koetti toteuttaa. Sentähden lienee tässä oikea paikka kuvata Kihlmania opettajana.
Hän piti velvollisuutenaan lukemalla ja mietiskelemällä valmistautua joka tunnille, ja luokan eteen astuttuaan hän luennontapaisessa, vapaassa esityksessään teki parastaan esiintuodakseen sanottavansa niin vaikuttavasti kuin mahdollista. Yhdellä suulla hänen esittämiskykyänsä kiitetäänkin. Hänen tavassaan selittää asioita ja kuvata henkilöitä ja tapauksia oli, sanotaan, jotain kiehtovaa, jopa dramaattistakin, joka piti oppilaiden tarkkaavaisuuden koko ajan vireessä. Ei tahdottu menettää sanaakaan, ja kun kello löi, ihmeteltiin, kuinka tunti oli huomaamatta lentänyt; olisi halusta kuultu enemmänkin. Oppikirjasta paljon välittämättä meni hän usein sitä laajemmalle ja syvemmälle, kun itse katsoi asian tärkeäksi. Niin hän esim. saattoi uhrata kokonaisen tunnin Abrahamin uskon selittämiseen.
"Ollessani opettajattarena Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa 1872-77", kertoo eräs todistaja, [Lehtorinrouva Lydia Hällfors.] "kävin kuuntelemassa Kihlmania. Vasta silloin ymmärsin oikein ihailla hänen pedagogista kykyänsä. Saman luokan oppilaat, jotka joidenkin muiden tunneilla telmäsivät kuin pikkuvillit, istuivat hänen tunneillaan hiljaa kuin hiiret. Jos joku pienemmistä vähän alkoi eleillä, ei Kihlmanin tarvinnut muuta kuin laskea kätensä hetkeksi oppilaan päälaelle ja katsoa häntä ystävällisen vakavasti silmiin, niin järjestys oli taas täydellinen. – Muistan erityisesti tältä ajalta, miten mieleenpainuvasti hän muutamilla sanoilla ja ihmeellisellä äänenpainolla sai esille valtavan merkityksen lauseessa: 'Te anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta elämänruhtinaan te tapoitte'." (Ap. Teot 3: 14-15.)
Toistenkin todistusten mukaan ei kurinpitoa Kihlmanin tunneilla huomattukaan. Jos hän näki jotain sopimatonta, hän äkkiä keskeytti puheensa. Silloin syntyi syvä hiljaisuus, jolloin opettaja katseli syyllistä ja, ennenkuin jatkoi, naputti sormellaan takanansa olevaan mustaan tauluun. [Miten sovinnaisuudesta vapaa Kihlman saattoi olla järjestyksenpitoon nähden, osoittaa se, että hän antoi Akseli Gallénin (Kallelan), joka 1875-81 kävi normaalilyseota, tunneillaan piirustaa, mitä hän opettajana kertoi ja kuvasi. Gallénin piti vain tunnin lopulla näyttää hänelle piirustuksensa. Kihlman arvattavasti huomasi taiteilijanalun harvinaiset lahjat ja ymmärsi, että tämä parhaiten seurasi esitystä, kun hänen sallittiin omalla tavallaan tehdä havainnolliseksi, mitä hän kuuli. Tekijä on taiteilijalta itseltään kuullut tämän muistelman.]
Mikäli meille on kysymällä selvinnyt, Kihlman ei elävöidessään kuvaamiaan henkilöitä ja tapauksia tehnyt sitä lisäämällä ulkonaisia piirteitä (esim. pukujen kuvauksia y.m.), vaan käyttämällä sattuvia, selittäviä, nykyaikaisia mielikuvia. Niin hän esim. kertoessaan, miten piispat kristinuskon alkuaikoina matkustivat kirkonkokouksesta kirkonkokoukseen, oli kerran liioitellen, mutta kuvaavasti lausunut: "majatalot olivat täynnä matkustajia, ja tiet ajettiin pilalle." Kieltämättä oli tämä jokapäiväistä, trivialista, mutta, huomautetaan, hänen suussaan eivät sanat vaikuttaneet niin. Muuten olivat hänen kuvauksensa toiselta puolen kristinuskon voittokulusta roomalaismaailmassa, toiselta puolen uskonpuhdistuksen valtaanpääsystä loistokohtia kirkkohistorian opetuksessa. Harvinaisempaa lienee ollut, että hän käsitti raamatunhistoriallisen kertomuksen kuvannolliseksi, niinkuin hän kuuluu tehneen selittäessään Jerikon muurien kukistumista. Hän oli näet silloin kuvannut nuoren, yksimielisen kansan voimaa, miten se raivaa itselleen tietä, voittaen kaikki esteet – muurit hajoavat sen edessä.
Mitä varsinaiseen uskonnonopetukseen tulee, saattoi tunti, kun kuunneltiin vakavan opettajan selviä, syvästi tunnettuja selityksiä, tulla rakennushetkeksi, mutta hänen opetuksensa ei koskaan muuttunut herätyssaarnaksi, "tule Jeesuksen luokse" – puheeksi. Joku entinen oppilas kuuluu sanoneen, että Kihlmanin opetus oli tehnyt hänet vapaa-ajattelijaksi. Jos siinä on perää, niin ei syynä ole se, että hän olisi esittänyt kirkollisia uskonkappaleita epäiltäviksi, vaan ehkä se, että hän ei aina voinut hillitä kriitillistä luontoaan erinäisiin kirkollisiin tapoihin ja muotoihin nähden. Niin hän esim. ei hyväksynyt synnintunnustuksen lausetta: "kaiken elinaikani synnissä elänyt." Se oli hänestä liikaa ja sentähden väärin. Totta oli, että olemme syntiä tehneet, mutta että olisimme alituisesti eläneet syntisesti, sitä emme toki voi tunnustaa. Uskottavampi kuin mainittu syytös onkin tieto, että oli oppilaita, jotka hänen vaikutuksestaan tulivat teologeiksi, sekä että moni oppilas, jolla kouluun tullessa oli tuskin nimeksikään kodissa saatuja uskonnollisia vaikutelmia, Kihlmanin opetuksesta sai semmoisia niin syviä, etteivät ole koskaan hävinneet.
Huolimatta Kihlmanin harvinaisista opettajaominaisuuksista, joiden johdosta useat arvostelevat häntä aikansa etevimmäksi uskonnonopettajaksi, olemme kuulleet lausuttavan pari moitettakin hänen opetusmenettelyään vastaan. Hän oli, sanoi eräs entinen pedagogi, "huono kuulustelija". Hänen tapansa näet oli usein supistaa kuulustelu muutamiin kiireellisiin kyselyihin tunnin lopulla, paitsi jos oli ollut ulkoa luettavana joku virsi tai raamatun kappale (mikä oli tavallista alemmilla ja keskiluokilla). Muutoin hän ei niinkään kysellyt vuosilukuja eikä "faktoja", tosiasioita, vaan teki oppilaille ymmärryskysymyksiä ja antoi heidän vapaasti esittää enemmän tai vähemmän yksinkertaisia arvelujaan. Kuultuaan vastauksen osasi hän taitavalla käänteellä johtaa oikeaan. Todellisuudessa hän kuitenkin pani painoa faktojenkin tuntemiseen. Erotutkinnossa hän kuulusteli tarkasti kaikkea, ja hänen tenttinsä olivatkin tunnetut pituudestaan. Että hän tutki oppilaitaan niin perusteellisesti, siihen oli, hänen oman selityksensä mukaan, syynä että hän tahtoi saada oppilaan itsekin vakuutetuksi heikkoudestaan, jos hän näet oli heikko. Kumminkaan ei kukaan liene uskonnon takia jäänyt luokalle. – Toinen puhtaasti pedagoginen moite oli se, että hän harvoin ennätti suorittaa koko oppijaksoa. Syynä siihen oli, että hän aina tahtoi antaa uutta ja välttää yksitoikkoista toistelemista. Kun hän aina luki, häneltä ei koskaan puuttunutkaan uusia ajatuksia ja niin tapahtui että hän välistä syventyi vähemmän tärkeään sivuseikkaan ja siten menetti aikaa.
Miten Kihlmanin opetus vaikutti vastaanottavaisiin nuorukaisiin, todistaa seuraava ote silloisen Uudenkaarlepyyn kirkkoherran Wilhelm Johanssonin kirjeestä (9/12 1892): "Olen sydämestäni kiitollinen niitä kohtaan, jotka ovat johtaneet minut tälle lähteelle (raamattuun) ja opettaneet minua suoraan ammentamaan siitä. Niistä on Setä, lähinnä Isä vainajaani, ensimmäinen. Yhä uudestaan palaavat uskontotunnit normaalikoulussa muistiini. Siellä alkoi vapautumiseni kaavamaisuudesta (slentrianen) – uskalsin, joskin vapisten, aloittaa raamatusta etsiä selitystä moneen arvoitukseen sekä uskoa että sieltä oli valo saatavissa. Opetuksessa esitettiin monta kysymystä ja viitattiin semmoisiin – antamatta seikkaperäistä vastausta. Tämä kannusti ajattelemaan omin päin ja aavistamaan ääretöntä totuuden syvyyttä. Minä sain halua elää oppiakseni. Kirkkohistorian tunneilla puolustettiin monta kerettiläistä – mikä yllyke ottaa selkoa siitä totuudesta, jota he tahtoivat esittää ja jota väitettiin harhauskoiseksi! Vapauttava oli tämä opetus ja ajatteluun kiihoittava – jopa usein sureksivaan mietiskelyyn (grubbel), niin että tulin kuumetilaan ja valvoin monen keskiyön hetken. Setä ymmärtää kai kokemukseni, ilman että puhun siitä laajemmin. Tätä tulosta Setä arvatenkin tarkoitti. Sydämellisin kiitos tästä opetuksesta – suunnasta, joka annettiin! Jumala olkoon kiitetty tästä johdatuksesta ja siunauksesta! Herra siunatkoon Setää kaikesta hyvästä, jonka Setä on antanut, kylvänyt ja perustanut!"
Muuan opettajatar, nti Aina Lagus, taas kirjoittaa (30/12 1892) kiittäen uskonnonopetuksesta, jota oli kuunnellut normaalikoulussa: "Siinä ei ollut ainoastaan kirkkautta moneen hämärään kysymykseen, ei ainoastaan kalliita ohjeita minulle uskonnonopettajattarena – siinä oli totuudensanoja, jotka tunkivat sydämeni pohjaan, herättäviä, valaisevia ja lämmittäviä." [Pedag. yhdistyksen aikakauskirjassa 1904 on V. T. Rosenqvist muistokirjoituksessa Kihlmanin kuoleman jälkeen erittäin etevästi kuvannut vainajaa uskonnonopettajana.]
* * * * *
Kesäkausi 1886 oli Kihlmanin onnellisimpia. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön kokouksen jälkeen hän saattoi kirjoittaa Hallonbladille (23/6): "Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että olemme voineet jakaa 8 %, mikä on hyvin ilahduttavaa minulle, joka nyt 20 vuotta olen puuhannut saadakseni yhtiön ylös siitä rappiotilasta, mihin se oli joutunut Ad. Törngrenin kautta." Ja itsekin hän oli vapautunut siitä häviön uhkasta, joka vuosikausia oli painanut hänen mieltään. Tiedämmehän jo edellisestä, että hallinto, jonka alaisena hän oli ollut v: lta 1881 asti, lakkautettiin heinäkuun lopussa, ja elokuun ensi päivinä hän suoritti viimeiset sitoumuksensa pankille. Paljon oli hänen täytynyt uhrata pelastuakseen niistä seurauksista, jotka liikeyhteys Fabian v. Schantzin kanssa aiheutti, mutta ei se näy katkeroittaneen hänen mieltään. Ei hän vaikeroitse sen johdosta, että oli satoja tuhansia menettänyt eikä edes mainitse liiketoverinsa nimeä, vielä vähemmin syyttelee häntä.
Muutoin kerrottakoon, että Kihlman otti osaa "Allianssikokoukseen", joka eräiden vapaakirkollisten saarnaajain ja valtiokirkon pappien aloitteesta pidettiin Tampereella 7-9 p: nä heinäk. 1886. Kokoukseen, jonka tarkoitus oli mielipiteiden vaihdon kautta aikaansaada lähempää suhdetta, ymmärtämystä ja yhteistoimintaa eri uskonnollisten suuntien välillä, oli saapunut noin 300 osanottajaa (30 pappia). Puheenjohtajana toimi Porvoon piispa Alopaeus, Kihlman oli varaesimies. Finlandin mukaan esiintyi viimemainittu vain kerran pitemmällä lausunnolla. Hän näet arvosteli niitä ehdotuksia (m.m. sisälähetyksen perustamisesta), joilla muut olivat vastanneet kysymykseen: miten voitaisiin herättää lämpimämpää hengellistä elämää Suomessa? Kihlmanin mielestä eivät toisten ehdottamat toimenpiteet veisi perille. Itse puolestaan hän katsoi Jumalan sanaa ja sen oikeaa käyttöä parhaaksi keinoksi herättää ja ylläpitää hartaampaa kristillistä elämää. Elämä oli Jeesuksen Kristuksen yhteydessä, ja oli siis hänen yhteydessään etsittävä ja ylläpidettävä; jos niin tekee ja täyttää velvollisuutensa, niin edistää lämpimämpää hengellistä elämää. – Tästä huomaa, ettei Kihlman ollut muuttanut ennen ilmaisemaansa käsitystä sisälähetyksestä (ks. I.). Kokouksen loppupuolella oli saapuvilla myöskin Wisbyn hiippakunnan piispa von Schéele Ruotsista, jonka vieraan kanssa Kihlman seurusteli myöskin 19 p: nä heinäk., kun Helsingin papisto oli kutsunut piispan illanviettoon Korkeasaarelle. – Tuottiko allianssikokous merkittäviä tuloksia, vai tuliko siitä "pannukakku", niinkuin Essen (olematta itse saapuvilla) vanhaan tapaansa leikkiä laskien arveli, jääköön tässä tulkitsematta.
Ikäänkuin nauttiakseen vapaudestaan lähti Kihlman Oswaldin kanssa Lahteen ja sieltä seuraavana aamuna Jyväskylään, josta jatkettiin kyydillä Lakomäkeen. Ilmat olivat mitä kauneimmat, ja matka kaikin puolin miellyttävä. Vanhan ränstyneen tuparakennuksen sijaan oli taloon rakennettu uusi entistä ehompi. "Heti perille tultuamme", kirjoittaa Kihlman vaimolleen (4/8), "tarkastimme ensin komeaa rakennusta sisältä ja ulkoa. Se oli todella kelpo asunto, huolellisesti ja siististi rakennettu. Huone, jossa asumme, on tilava ja iloinen, kaksi akkunaa pihalle päin. Seinäpaperit samanlaiset kuin Rulluddin salissa (s.o. ei seinäpaperia ollenkaan!), katolla on luonnollinen puunväri, ja samoin ovat pöytä, tuolit, sängyt, kaapit maalaamatta. Kaikki luontoa, mutta siistiä ja puhdasta. Tupa on suunnaton, suuri kuin kirkko. Yliskamarit ovat miellyttäviä ja tarjoavat suurenmoisia näköaloja. On meillä täällä pakopirtti (tillflykt), jos tarvittaisiin. Kun olimme tarkastaneet rakennusta, teimme kävelyn talon ympäristössä. Päivällistä söimme vasta k: lo 4.30, ja jotta ei Sinun tarvitsisi olla levoton ravintoomme nähden, saat tässä ruokalistamme: paistettuja ahvenia ja vaaramia maidon kanssa. Siis komeat päivälliset, vai mitä?" – Syötyään aikoi Kihlman levähtää, mutta samassa poikkesi posti tapansa mukaan Lakomäen pihaan, ja posteljooni oli niin kohtelias, että odotti, kunnes kirje, josta kuvaus on otettu, oli valmis.