Muutoin mainitsemme tältä kesältä ainoastaan, että toimitusvaliokunnan työ kesti syyskuuhun asti, sekä että Kihlman varapankkivaltuusmiehenä ensi kerran otti osaa Suomen pankin tarkastukseen.
* * * * *
Syksyllä Kihlman tietysti palasi koulutyöhönsä, jälleen ryhtyen rehtorintoimeensa, joka lukuvuoden lopulla, niinkuin saamme nähdä, oli tuottava hänelle erikoisia huolia. Kumminkin oli nyt seuraava aika eri suhteissa varsin onnellinen. Tampereen yhtiön asiat edistyivät edistymistään. Tänä vuonna oli jo osinkona jaettu 9 %; mutta 1889 jaettiin 11 %. Nettovoitto oli näet 850,000 mk, ja olisi ollut täysi miljoona, jollei erään pietarilaisen edustajan kuoleman kautta olisi menetetty 250,000 mk. Ja odotettavissa oli yhä suurempia tuloksia liikkeen toiminnasta. Ensimmäisenä kuutena kuukautena vuotta 1889 fakturoitiin liinatavaroita 450,000 mk: sta enemmän kuin samana aikana 1888. Kihlman saattoi siis olla ja olikin erittäin tyytyväinen, sillä siitä saakka, kuin hän tuli suuren liikkeen johtajaksi, hän ei ollut nähnyt olosuhteita niin myötäisinä.
Suhteellisesti huolettoman ajan merkkinä on alkupuolelta vuotta 1889 mainittava, että Kihlman silloin poikkeukselta esiintyi julkisuudessa erään sanomalehtiväittelyn johdosta. Finlandissa oli näet nimimerkki G. J(ohansson) ankarasti arvostellut n.s. pelastusarmeijaa, joka silloin oli uusi meillä, ja oli toiselta puolen nimimerkki E. F. suuresti paheksunut hänen arvosteluansa, joka muka oli vailla veljellistä rakkautta. Tämä sai Kihlmanin Vartijan huhtikuun numerossa julkaisemaan kirjoituksen "Periaatteista uskonnollisia liikkeitä arvostellessa", missä hän lausumatta sanaakaan itse riidanesineestä koetti selittää, miten kristityn tulee suhtautua n.s. kristillis-uskonnollisiin ilmiöihin. Tutkien Kristuksen arvostelevia lausuntoja uskonnollisista puolueista sekä yksityisistä henkilöistä ja muitakin uudentestamentin yksityiskohtia hän siinä tavallisella perusteellisuudellaan osoittaa, että ankara ja vihaakin ilmaiseva arvostelu saattaa olla oikeutettu, kun vain pidetään silmällä itse olentoa eikä asian pintapuolta. "Jumalan tahdon tekeminen, – katso siinä oikea hedelmä ja oikea koetuskivi kristillisiä liikkeitä arvostellessamme. – Se joka ei opissa ja elämässä seuraa Kristuksen oppia ja esimerkkiä, hän ei ole Kristuksen lähettiläs, kuinka pontevasti tahansa hän puhuu ja vaikuttaa Kristuksen nimessä".
Myöskin kotielämä kehittyi suotuisasti. Maalisk. 15 p: nä lähti tosin Oswald toiselle kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen Kuolan niemimaalle, jolla viipyi syyskuuhun asti. Hän jätti jälkeensä suuren tyhjyyden, mutta kun kaikki kirjeet ja muut tiedot, jotka häneltä saapuivat kotiin, olivat hyviä ja kertoivat, että yritys kaikin puolin sujui menestyksellisesti, tuotti hänen poissaolonsa vain enemmän sisällystä ja vaihtelua kotonaolevien keskusteluihin ja kuvitteluihin. Samalla tavalla vaikutti, jopa erikoisen laatunsa vuoksi vielä tehokkaamminkin, eräs toinen seikka, nimittäin Lorenzon Vaasasta lähettämä uutinen, että hän 16 p: nä huhtik. oli mennyt kihloihin isän ystävä-vainajan tyttären Ida Ekströmin kanssa. Emme tiedä, oliko poika muille kuin äidilleen uskonut salaisen rakkautensa ja sen tuottamat huolet, mutta kyllä isäkin näyttää jotain aavistaneen, ja molemmille oli tieto "Enzon" onnesta yhtä tervetullut, oikea ilosanoma. Sitten seurasi nuoren sulhasen kotonakäynti pääsiäisviikolla, kihlattujen yhteinen käynti Helsingissä ja Rulluddilla kesäkuulla ja häät Vaasassa heinäk. 12 p: nä. Isä ja äiti ja veljet, paitsi tietysti metsänrajaa Jäämeren rannikoilla tutkivaa Oswaldia, olivat mukana häissä, ja ensinmainittu vihki morsiusparin Vaasan kirkossa. Kun sittemmin vastanaineet lähtivät kesäiselle Sweitsinmatkalle, saatiin Rulluddilla lukea vuorotellen kirjeitä etelästä ja pohjoisesta. Nämä kirjeet eivät enemmän kuin kotolaisten vastauksetkaan kuulu julkisuuteen, mutta tärkeitä ne sittenkin ovat, koska ne sallivat todeta, että Kihlmanin perhe-elämä oli harvinaisen onnellinen. Perheenjäsenten välillä vallitsi mitä herttaisin keskinäinen suhde. Vanhemmat kohtelivat rakkaita lapsiaan niin sanoaksemme kunnioittavalla luottamuksella, ja lapset puolestaan osoittivat aina tietävänsä, ettei heillä ollut parempia ystäviä kuin isä ja äiti.
Elokuun ensi päivinä, pari viikkoa häämatkan jälkeen, Kihlman Lennart poikansa kanssa kävi Lakomäellä. Kirjoittaen tästä matkasta Oswaldille, jonka puolesta hän oikeastaan oli sen tehnyt, hän puhuttuaan erinäisistä myötäisistä asianhaaroista mainitsee yleensä olevansa tyytyväinen tilaansa, mutta jatkaa sitten: "Ainoastaan oppilaitos aiheuttaa huolia." Nämä sanat tarkoittavat huhtikuulla sattunutta tapausta, että ylioppilastutkinnossa 18 normaalilyseon oppilaasta 9 oli reputettu, nimittäin 1 suomenkielessä, 1 äidinkielessä, 5 latinassa ja 9 matematiikassa. Asia koski koulun arvoa ja mainetta ja siis myöskin Kihlmanin sydäntä. Sen vuoksi hän jo toukokuulla ilmestyneessä vuosikertomuksessa oli ottanut tapahtuman puheeksi ja vaatimalla vaatinut, että toimeenpantaisiin tutkimus, oliko syy opetuksessa vai arvostelussa. Mutta tämmöinen juttu ei suoriudu käden käänteessä. Siitä kirjoitettiin sanomiin ja siitä vaihdettiin kirjeitä senaatin ja kouluylihallituksen sekä tämän ja normaalilyseon rehtorin välillä. Nämä viralliset kirjeet on Kihlman julkaissut vuosikertomuksessaan 1890, ja niistä käy selville, etteivät viranomaiset huomanneet mitään aihetta olevan vastoinkäymisestä syyttää opettajia, semminkin kun se verrattuna edellisiin vuosiin näyttäytyi poikkeukseksi tavallisuudesta. Sitä vastoin ei kirjeistä puutu huomautuksia siihen suuntaan, että ylioppilastutkintovaliokunta, jättämällä matemaattiset kokeet yhden ainoan jäsenen arvosteltavaksi, jopa niin ettei häneltä vaadittu mitään perusteluja, vaikka arvostelu oli hylkäävä, ei suinkaan ollut tehnyt mitä mahdollista olisi ollut erehdysten välttämiseksi, ja ylihallituksen kirje senaatille marrask. 1 p: ltä 1889 päättyy siihen arveluun, että tapaus antoi uutta aihetta harkitsemaan, oliko ylioppilastutkinto tyydyttävästi järjestetty vai eikö sitä voitaisi muuttaa niin, että se vähemmin häiritsisi oppilaiden työtä heidän viimeisenä kouluvuotenaan ja antaisi parempia takeita heidän kypsyneisyytensä oikeasta arvostelemisesta. Siis samaan suuntaan käyvä toivomus kuin se, jonka rehtorienkokous 1887 oli julkilausunut. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt pulmalliseen kysymykseen, vaan tyytyi antamaan lievänlaisen muistutuksen sekä ylioppilastutkintovaliokunnalle että normaalikoulun matematiikan yliopettajalle [Senaatin kirjeet (29/3 1890) 1890 v: n vuosikertomuksessa.] (toht. Edv. Mellberg).
Lukuvuoden päättyessä 1889 oli Helsingin normaalilyseo täyttänyt 25 vuotta. Kihlman, joka ei ollut juhlien ystävä, näyttää ensiksi aikoneen supistaa tapahtuman viettämisen siihen, että hän sen johdosta julkaisisi katsauksen oppilaitoksen vaiheisiin menneellä ajalla, mutta ryhdyttyään työhön hän huomasi tehtävän vaativan enemmän aikaa kuin oli ajatellut, eikä senvuoksi kertomusta keväällä ilmestynytkään. Sitä vastoin päätettiin, että opiston perustamisen muisto oli vietettävä seuraavana lukuvuonna erityisellä "vaatimattomalla" juhlalla. Kenen aloite oli, jättää Kihlman sanomatta, mutta sekä Reuterille että Clevelle hän väittää olevansa viaton, joskin oli sikäli myötävaikuttanut, ettei hän heti ollut vakavasti vastustanut ehdotusta. "Nyt olenkin saanut kärsiä kovasti myöntyväisyyteni tähden", hän (26/11) kirjoittaa jälkimmäiselle. "Olin näet sitä mieltä, että jos juhla olisi vietettävä, niin tulisi siksi ilmaantua historiikki opiston vaiheista, oppilaista ja opettajista. Kerätäkseni tietoja olen saanut koko lukukautena uhrata kallista aikaani. Olen näihin asti elänyt ainoastaan yhtä päämäärää, nimittäin juhlimista varten (!)"
Julkaisu [Normallyceum i Helsingfors 1864-1889. Historisk återblick af Alfr. Kihlman. Helsingfors 1890.] valmistui vihdoin tammikuun keskivaiheilla 1890, ja kun sitä selailee huomaa, että se todella on vaatinut runsaasti aikaa. Se käsittää näet 39 sivua varsinaista tekstiä ja 66 sivua liitteitä nelitaitteista kokoa. Enin aika on tietysti mennyt monenlaatuisten tilastollisten ja elämäkerrallisten tietojen hankintaan ja järjestelyyn, mutta koululaitoksen synty ja historiakin on kirjoitettu sillä huolella, tarkkuudella ja persoonallisella sävyllä, jotka olivat tekijälle ominaisia. Tarpeetonta on kuitenkin tässä ryhtyä selostamaan sisällystä. Edellisessä olemme jo kertoneet samoja asioita ja oppineet tuntemaan Kihlmanin mielipiteet parooni von Kothenin uudistuspuuhista, suomalaisen osaston kohtalosta y.m. Mainittava on vain, että tekijä päättää historiikkinsa eräällä otteella muutamasta Ruotsissa 1874 ilmestyneestä komiteamietinnöstä, jossa tavataan kaunis arvostelu Suomen normaalilyseosta. Mietinnön kertomus samanlaisista opistoista Euroopan ja Amerikan valtioissa päättyy nimittäin Suomeen nähden seuraaviin sanoihin: "Jos senkin (maan) laitokset opettajien kehittämistä varten vielä jättävät kaikenlaista toivottavaa, on se kuitenkin tässä kysymyksessä astunut muiden maiden edelle." Nykyisin on ruotsalaisen normaalilyseon 50-vuotisjuhlaksi ilmestynyt uusi kertomus [Svenska Normallyceum i Helsingfors 1864-1914. En minnesskrift av V. T. Rosenqvist.] tämän oppilaitoksen vaiheista. Vaikka se ei ainoastaan käsitä kahta vertaa pitempää aikaa, vaan myöskin tietojen runsauden ja tarkkuuden sekä esityksen puolesta ansaitsee kaikkea kiitosta, ei Kihlmanin kirjoittama kuitenkaan ole menettänyt arvoansa yhtenä koululaitoksemme historian lähteenä.
Itse 25-vuotisjuhla vietettiin lauantaina 18 p: nä tammik. 1890, ja näkyy siitä kuvauksesta, jonka Kihlman liitti keväällä julkaisemaansa vuosikertomukseen, että hän, vaikkei rakastanutkaan juhlia, kuitenkin oli tyytyväinen yleisön ja entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden riemupäivänä osoittamaan osanottoon oppilaitosta kohtaan. Sen hän tunnustaa kirjeessä (20/1) vaimolleenkin, joka huolimatta heikosta terveydestään oli matkustanut Vaasaan nähdäkseen Lorenzon uuden kodin. Samassa kerrotaan, että juhlajulkaisu oli loukannut kouluylihallitusta. Ylihallitus oli päättänyt lähettää kirjallisen onnentoivotuksen normaalilyseolle, ja kirjelmä oli jo valmis, mutta kun sen jäsenet edellisenä iltana olivat lukeneet historiikin, olivat Frosterus ja Synnerberg, jotka olivat olleet von Kothenin virkatovereita, arvelleet, että heidän oli vaikea antautua onnittelemaan oppilaitosta, joka rehtorinsa kautta moitti ylihallitusta. Sen johdosta jäi kirjelmä lähettämättä. "Minä ymmärrän tämän syyn, vaikk'en voi täydelleen tunnustaa sen pätevyyttä." Lindelöf kunnioitti kuitenkin juhlaa läsnäolollaan, ja samoin Yrjö-Koskinen, Streng ja Floman. Päivällisilläkin Kihlman olisi viihtynyt, "jos olisi saanut olla rauhassa. Mutta Lindeqvist ei voinut olla esittämättä minun maljaani tavallisessa ylellisessä tyylissä. Ettei hän pysty ymmärtämään, miten se on tuskallista ja epämiellyttävää!"
* * * * *
Saapuvilla juhlassa oli myöskin ollut normaalilyseon opettajiston vanhin, 71-vuotias historian yliopettaja H. L. Melander, joka vararehtorina aina oli ollut Kihlmanin sijaisena, kun tämä valtiopäivämiehenä tai muusta syystä oli ollut virkavapaa. Tämä oli kuitenkin viimeinen kerta, jolloin hänet nähtiin virkatoverien seurassa. Samana päivänä hän näet sairastui keuhkotulehdukseen, ja ennenkuin viikko oli kulunut, olivat hänen päivänsä päättyneet (24/1) 1890.
Tämä tapaus antaa meille aihetta luoda katsauksen normaalilyseon sisälliseen elämään, joka oli melkoisesti muuttunut siitä ajasta, jolloin Kihlman ensiksi astui sen opettajien riviin. Aluksi oli Bergroth ollut hänen lähin tuttavansa, mutta sen jälkeen kuin tämä oli siirtynyt kouluylihallitukseen, he riitaantumatta vieraantuivat, vaikka lapset ja rouvat seurustelivat keskenään ja jälkimmäiset olivat ystäviä kuolemaansa asti. Muidenkin opettajain, kanssa oli ensi aikoina seurusteltu, ilman että oikein läheistä suhdetta syntyi, mutta vuosien kuluessa se supistui vähiin syystä, että syvempää luonnon ja luonteen yhtäläisyyttä puuttui. Melanderiin, jonka täsmällisyys ja uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä aina oli kunnioitusta herättävä, oli Kihlman kuitenkin muuttumattomasti ystävällisessä suhteessa. Mutta samaa ei voi sanoa hänen ja Lindeqvistin välistä. Alussa ja koko 1870-luvulla oli suhde kyllä hyvä. Lindeqvist kävi usein Kihlmanin luona, ja heidän kirjeenvaihtonsa todistaa veljellistä luottamuksellisuutta. Eritoten auttoi jälkimmäinen virkatoveriansa hänen raha-asioissaan, jotka olivat hyvin sekavat, ja kirjoittaen hänen velkojilleen ja takausmiehilleen hän koetti parastaan niiden selvittämiseksi. Sen johdosta Lindeqvistillä siihen aikaan olikin tapana aloittaa kirjeensä sanoilla: "Hyvä veljeni ja hyväntekijäni." Kumminkaan ei heidän välinsä pysynyt eheänä. Ainakin 1880-luvun loppupuolella oli se jo kokonaan särkynyt. Syynä siihen oli, että Lindeqvistin yksityinen elämä ja siitä johtuva epäsäännöllisyys virkatoimissa antoi aihetta vakaviin muistutuksiin, joita Kihlman oppilaitoksen johtajana ei voinut olla hänelle esittämättä. Vaikka Kihlman arkaluontoisessa asemassaan nyt niinkuin ainakin osoitti suurta maltillisuutta eikä tietääksemme mitään julkisesti loukkaavaa tapahtunut, ei asia ollut autettavissa. Alkusyy näet pysyi muuttumattomana.
Muidenkin opettajien kanssa oli Kihlman varsinkin alkuaikoina mitä parhaimmissa väleissä. Vaikk'eivät perheet seurustelleetkaan, sai hän monesta elinaikaisen ystävän. Siten oli hän läheisessä suhteessa uskonnonopettajiin (K. Ervast, F. W. Sundvall, V. T. Rosenqvist ja Lauri Ingman), ja samoin myöskin muutamiin muihin (J. G. Geitlin, F. W. Rothsten, K. J. Unonius, A. Backman, Martin Wegelius j.n.e.). Missä taas ei varsinaista ystävyyssuhdetta rakentunut, oli kuitenkin olemassa kunnioittava, myötätuntoinen keskinäinen suhtautuminen rehtorin ja opettajien välillä. Että olot olivat näin hyvällä kannalla, tuli erityisesti näkyviin niissä päivällisissä, jotka rehtori tarjosi opettajakunnalle kodissaan lukukauden lopulla ja jotka Kihlmanin perhe-elämässä varsinkin lapsille olivat merkkitapauksia. Niissä vallitsi tuttavallinen, hilpeä mieliala; puheita pidettiin, maljoja tyhjennettiin, ja yhteisiä muistoja verestettiin. Päivällisten pito kuuluu lakanneen 1880-luvulla, muun muassa siitä syystä, että rouva Kihlman pitkällisen sairauden ja siitä johtuneen heikontuneen terveyden tähden ei enää kyennyt hoitamaan emännän tehtäviä.
Edellisestä tiedämme, että Kihlman 1881 ensi kerran (ks. ylemp.) valitti yhteishengen puutetta opettajistossa. Hän totesi erimielisyyttä "uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa mielipiteissä ja pedagogisellakin alalla" ja mainitsi erittäin kansallisuustaistelun yhtenä hajaannuksen syynä. Syvästi hän kärsi siitä, mutta turhaan hän mietiskeli, miten yhteishenki olisi palautettava. Kun hän 1886 vuosikertomuksessaan käsitteli kielitaistelua, on tuskin epäiltävissä, että hän toivoi voivansa vaikuttaa rauhoittavasti lähimpään ympäristöönsä, työtovereihinsa. Mutta kellä olisikaan ollut hänen tyyneyttään ja maltillisuuttaan? Kaikki, joilta olemme asiaa tiedustelleet, ovat tunnustaneet, että Kihlman ei koskaan osoittanut puolueellisuutta, ei oppilaita eikä opettajia kohtaan, mutta eihän siitäkään voinut olla apua. Valtiollisina kiihkoaikoina on tyyni arvostelu poikkeus – johon ei uskota. Että hajaannus, jota Kihlman oli kykenemätön parantamaan, ei voinut olla vaikuttamatta häneen itseensä, on selvä asia. Sanotaan, ettei hän enää niinkuin ennen lähestynyt opettajia ja että hän johti oppilaitosta kansliastaan. Mutta jos niin oli, onko muutos oudoksuttava? Vanhat ystävät olivat poissa ja niin ikään se yhteishenki, jolla ennen oli koetettu ylläpitää opiston mallikelpoisuutta. Itsekin hän kai tunsi olevansa vanha verrattuna uusiin työtovereihinsa, joiden joukossa oli semmoisiakin, jotka oli nimitetty tärkeihin virkoihin vasten hänen vakavia huomautuksiaan. Näin on tuo muutos ymmärrettävissä, vaikka hänen työvoimansa ja tarmokkuutensa ei vielä osoittanut heikkenemisen oireita ja hänen rakkautensa nuorisoon pysyi entisellään. Tätä viimeistä seikkaa todistaa m.m. se, että hän usein asettui oppilaiden puolelle, milloin nuoremmat opettajat tai opettajakokelaat syyttivät heitä jostakin epäjärjestyksestä. Hänestä kurinpito, niinkuin tiedämme, riippui ennen kaikkea opettajan arvokkaasta, taitavasta esiintymisestä. ["Kun rikkomus järjestystä vastaan koulussa tapahtuu", kirjoittaa Kihlman kerran (11/5 1893), kun hänen mielipidettään oli kysytty erään kurinpitoasian johdosta, "katson velvollisuudekseni ottaa huomioon, onko syy yksistään oppilaassa vai kenties myöskin opettajassa, sillä kokemukseni on, että järjestyksenrikkomuksia (disciplinära öfverträdelser) sattuu ainoastaan poikkeukselta tunneilla, joita normaaliset opettajat hoitavat, opettajat, jotka opetuksensa ja persoonallisen luonteensa kautta ovat normaalisessa suhteessa oppilaihinsa. Jos nyt opettajilla on joku osa tapahtumassa, niin minusta loukataan oikeutta, jollei tätä seikkaa oteta lukuun."] Kuitenkaan tätä ei ole niin käsitettävä, että hän yleensä olisi osoittautunut välinpitämättömäksi tai kylmäksi nuoria opettajia kohtaan. Päinvastoin. Missä hän vain huomasi vakavaa harrastusta, oli hän aina valmis antamaan apua ja tukea. Kolmelta eri opettajalta olemme kuulleet, että hän heidän pyytämättään tarjosi heille raha-apua, kehoittaen heitä kääntymään hänen puoleensa, milloin vain olivat avun tarpeessa.
Mutta vielä on tässä yhteydessä huomioon otettava eräs seikka, joka erikoisesti on omansa saamaan Kihlmanin kipeästi suremaan koulun-sisällisten olojen muuttumista. Tapahtui näet että oppilasluku, joka korkeimmillaan ollessaan oli lähennellyt 300 ja 1884 oli 240, siitä vuodesta alkaen vuosi vuodelta aleni, kunnes se 1899 ei ollut 123:ea suurempi. Eikä siinä kyllä. Alkuaikoina olivat oppilaat enimmäkseen tulleet virkamiesten taikka muista säätyläisten kodeista, mutta nyt "normaalilyseon historian pimeänä aikakautena", käyttääksemme Rosenqvistin [M.t. siv. 166 ss.] lausetapaa, olivat useimmat alempien porvarien ja talonpoikien perheistä. Kun Kihlman juhlajulkaisussaan (1890, jolloin oppilasluku oli 191) oli maininnut tämän, hän lisäsi, että syy tietenkin oli siinä, että oppilaitos ei nauttinut yleisön luottamusta, mutta ei antautunut selittämään, mikä oli sen aiheuttanut. Hänestä pulman selvittäminen oli tulevaisuuden asia: "historian tuomiota oppilaitos ei voinut eikä tahtonutkaan välttää." Kihlmanin menettely tässä on luullaksemme niin ymmärrettävä, että hän itse asiassa piti yhteishengen puutetta opettajistossa pääsyynä siihen, että opisto oli menettänyt yleisön luottamuksen, mutta ei katsonut sopivaksi julkisesti kosketella asiaa. Tällainen pessimistinen olettamus tuntuu meistä olleen sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa. Mutta todellisuudessa saattaa, niinkuin Rosenqvist on tehnyt, viitata erinäisiin ulkonaisiin seikkoihin, jotka epäilemättä enemmän kuin sisälliset vaikuttivat kyseessä olevaan ilmiöön. Se rynnäkkö latinanopetusta vastaan, joka 1880 vaiheilla oli alkanut ja jota 1879 v: n koulukomitea ja maamme ruotsalainen sanomalehdistö kannattivat, ei seisahtunut sen vuoksi, että mainitun komitean ehdotus jäi toteuttamatta. Kun ei julkista koululaitosta tahdottu uudistaa realistiseen henkeen, perustivat uudistuksen harrastajat 1882 n.s. Uuden ruotsalaisen oppilaitoksen (Nya svenska läroverket), joka saavutti suosiota laajoissa piireissä. Edelleen syntyi tähän aikaan yhteiskouluaate, ja 1883 perustettiin ruotsalainen Oppilaitos poikia ja tyttöjä varten (Läroverket för gossar och flickor). Vihdoin pantiin seuraavina vuosina muitakin yksityiskouluja alulle, sillä valtaan oli päässyt se mielipide, että sellaisissa voitaisiin eri kohdissa järjestää opetusta vapaammin, uudenaikaisemmin ja siis myöskin oppilaiden kehitykselle edullisemmin kuin entisissä latinakouluissa. Koska se henkinen virtaus, joka ilmaantui näissä yrityksissä, oli voimallisin juuri niissä ruotsalaisissa piireissä, joista ennen oli lähetetty oppilaita normaalilyseoon, niin on siinä riittävä selitys oppilasluvun vähenemiseen mainitussa koulussa. Toinen asia on se, että äkkiä noussut uudistuskiihko koulun alalla ei suinkaan ollut niin syvästi perusteltu kuin luultiin. Ennen pitkää esiintyi näet reaktio, vastavaikutus latinan halveksimista vastaan, ja silloin pääsi normaalilyseokin jälleen armoihin. Se tapahtui kuitenkin niin myöhään, että Kihlman silloin jo oli virastaan eronnut.
Tämä katsauksemme saa ymmärtämään, että loppukausi Kihlmanin toimintaa koulumiehenä ei ollut niin miellyttävä kuin alkuajat. Enimmin hän tietysti kärsi hajaannuksesta opettajien kesken, joka 1890-luvulla kehittyi siihen määrään, että Lindeqvistin ympärille muodostui pysyväinen ryhmä, joka tilaisuuden sattuessa yksimielisesti vastusti Kihlmania ja hänen ystäviään.
Kesäk. 4-7 p: nä 1890 oli pitkän ajan päästä jälleen koulunopettajain kokous – kolmas järjestyksessä. Kihlman alusti 28: nnen kysymyksen: "Olisiko erityisiä hakukelpoisuusvaatimuksia ja ehtoja asetettava normaalilyseoiden opettajavirkoihin pyrkiville?" Luonnollisesti oli vastaus myönteinen, sillä tiedämmehän edellisestä, että Kihlman vaati paljon normaalilyseon opettajalta: hänen tuli olla "normaali", mallikelpoinen. Hän ehdotti siis, ettei avonaista virkaa julistettaisi haettavaksi, ennenkuin tiedossa oli ainakin yksi pätevä hakija, ja edelleen, ettei valtakirjaa annettaisi hakijalle, jollei hän ollut joko edeltäpäin käytännöllisenä opettajana osoittautunut kykeneväksi taikka laissa määrättynä koeaikana näyttänyt todellista kelpoisuutta. Kokous hyväksyi keskustelutta Kihlmanin mielipiteet ja esittämät ehdot.
Muutoin ei Kihlman mainittavasti ottanut osaa keskusteluun. Siten hän ei myöskään esiintynyt, kun käsiteltiin kysymystä "pohjakoulusta"; mutta kokouksen päätöstä vastaan, että pitäisi muutamissa opistoissa koetteeksi järjestää alimmat luokat pohjakouluksi, hän ilmoitti vastalauseen. Hänestä olisi päätöksen toimeenpanosta vahinkoa niille oppilaille, jotka suorittivat koko oppilaitoksen kurssin, ja ainoastaan näennäistä hyötyä niille, jotka varhemmin erosivat.
* * * * *
Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli vuosi vuodelta kasvava menestys. Niin oli 1889 vuoden tulos jälleen odottamattoman hyvä. Kumminkin oli Kihlmanilla nytkin vastoinkäymisiä, jotka hänestä olivat kiusallisia. Hän ehdotti 1890, että jaettaisiin 15 % s.o. 4 % enemmän kuin edellisenä vuonna, ja se tulikin johtokunnan päätökseksi, vaikka O. Donner oli arvellut, että kävisi ehkä jakaa 17 %. Sittemmin kävi yhtiökokouksessa ilmi, että tämä johtokunnan jäsen oli saanut eräitä muitakin osakkaita puolelleen ja vaatimaan 17 %. Kysymys meni äänestykseen, ja enemmistö puolsi korkeampaa osinkoa. – Tästä Kihlman oli pahoillaan, ei vain sentähden, että osinkojen suorittamista varten täytyi tyhjentää kaikki kreditiivit, vaan sen vuoksi, ettei ollut varmaa, että voitaisiin vastedeskin jakaa yhtä paljon. Muuten oli hänen periaatteensa se, että osakkaiden tulee aina kannattaa johtokunnan ehdotuksia, niin kauan kuin siihen ylipäänsä luotetaan, sillä se voi kuitenkin parhaiten arvostella yhtiön asemaa. Tähän suuntaan kävivät hänen neuvonsa aina, kun hän lähetti Lorenzolle valtakirjan edustaa häntä Vaasan puuvillatehtaan yhtiökokouksissa.
Edellisenä vuonna oli Kihlman tullut vaikuttavaan asemaan eräässä toisessakin liikeyrityksessä, josta aikaa myöten oli kehittyvä yksi maamme suurimpia. Tarkoitamme Kansallis-osake-pankkia, joka muutamien nuorempien suomenmielisten aloitteesta oli perustettu 1889. Kun kevätkaudella asiasta oli pienemmässä piirissä neuvoteltu ja sääntöehdotuskin laadittu, kutsuttiin kesäkuulla m.m. Kihlman väliaikaiseen hallintoneuvostoon, jonka tuli lopullisesti muodostaa ehdotus, hankkia sille vahvistus ja sen jälkeen kutsua osakkeenmerkitsijät perustavaan kokoukseen. Tämä kokous pidettiin 12 p: nä lokak. samana vuonna, ja silloin valittiin Kihlman varsinaisen hallintoneuvoston jäseneksi. Puheenjohtajaksi hän ei kuitenkaan vielä tullut, vaan toimi lääninsihteeri (sittemmin presidentti) Ernesti Forsman hallintoneuvoston esimiehenä. Siitä huolimatta oli Kihlman monipuolisimmin kokenut liikemies hallintoneuvostossa ja sen vuoksi myöskin se, jonka sana oli painavin neuvotteluissa. Mitä tämä tuli merkitsemään alkavan rahalaitoksen kehitykseen nähden, saamme alempana nähdä.
Kesällä 1890 Kihlman menetti ystävänsä Geitlinin. Ollessaan normaalikoulun rehtorina Hämeenlinnassa oli tämä ostanut Vanajaveden rannalla Kalvolan pitäjässä olevan Rauhalahden tilan, ja siellä hän kuoli 18 p: nä heinäk. Aamupäivällä hän oli lähtenyt katsomaan heinänteossa olevaa väkeään, mutta kun taivas uhkasi sateella, hän palasi, asettui saliin istumaan, ja siinä hänen vaimonsa tapasi hänet tajuttomana. Vainaja haudattiin 22 p: nä Kalvolan kirkkomaahan, ja Kihlmankin oli saapuvilla. "Kuka hänen tovereistaan on matkustava (hautajaisiin), jollen minä?" oli hän Helsingistä kirjoittanut Hildalleen Rulluddiin.
Elokuun loppupuolella Kihlman rouvansa kanssa teki Vaasan-matkan, onnitellakseen Lorenzoa ja hänen Idaansa ensimmäisen lapsen syntymisestä. Kun isoisän piti kastaa pieni ihmisen alku ja oli ennättänyt siihen kohtaan, jossa vedellä valelemisen piti tapahtua, hän huomasi – niin jutellaan – ettei vettä ollutkaan käsillä. Silloin hän tyynesti keskeytti toimituksen ja lausui: "Ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, mutta kumminkin se on tarpeen." Silloin riennettiin noutamaan vettä, ja toimitus jatkui säännöllisesti loppuun.
Kun Kihlman rouvineen oli palannut Helsinkiin, sattui seikkailu, joka kuvaa hänen mielensä lujuutta ja ruumiillistakin reippautta, jota tuskin olisi 65-vuotiaalta odottanut. Oli lähdettävä Rulluddiin, mutta tuuli oli kiihtynyt niin kovaksi myrskyksi, että saaristolaivat eivät voineet suorittaa matkojaan – mitä tuskin sattuu kertaakaan 5:ssä vuodessa. Sekin laiva, jossa Kihlmanien oli kuljettava, jäi satamaan odottamaan ilman tyyntymistä, ja päästäkseen mukaan matkustajamme yöpyivät laivaan. Aamulla he sitten kauniilla säällä tekivät matkansa ja tulivat Rulluddiin. Mutta iltapäivällä – elok. 28 – nousi myrsky uudestaan ja paisui hirmumyrskyksi – "vuosisataismyrskyksi" nimitti sitä Z. Topelius – jonka vertaista ei kukaan elävä muistanut. Tuhoisa oli myrsky varsinkin Etelä-Suomen puistoille ja metsille, ja Rulluddillakin se kaatoi taikka pirstasi lukuisia suuria puita, joista muutamat kaatuivat huvilarakennuksen päälle särkien sen katon. Kihlman itse oli joutua kaatuvan puun alle, kun hän myrskyn alussa pistäytyi pihalle katsomaan. Illalla tuuli taas tyyntyi, mutta laivaa ei näkynyt sinä päivänä eikä seuraavana aamunakaan. Turhaan odotettuaan laivan tuloa selitti Kihlman omaisilleen, että hänen täytyi välttämättä päästä Helsinkiin hoitamaan koulun asioita. Ja kun ei soutuveneitäkään ollut saatavissa, lähti hän jalkaisin ja yksin matkalle huolimatta vaimonsa rukouksista. Tiet olivat kaikki tukossa kaatuneiden puiden ja murskautuneiden oksien suunnattomasta määrästä: kulkijan täytyi kiivetä, kiertää, pujottautua, mistä kulloinkin parhaiten pääsi. Jonkun kilometrin näin ponnisteltuaan onnistui Kihlmanin kuitenkin saada hevonen, millä vihdoin tuli Helsinkiin. On myönnettävä, että tämä omituinen retki osoittaa yhtä paljon velvollisuudentuntoa kuin tahdonlujuutta ja rohkeutta.
Vuoden lopulla valittiin jälleen edustajia seuraavan vuoden valtiopäiville. Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat nytkin Kihlmanin toiseksi, mutta Geitlinin kuoltua prof. Ernst Bonsdorffin toiseksi edustajakseen. – Mitkä seikat näihin aikoihin paitsi tavallisia tehtäviä kiinnittivät Kihlmanin mieltä näkyy eräästä piispa G. Johanssonille (1/12) lähetetystä kirjeestä. Ensiksikin hän siinä puhuu "Finland" – lehden ylläpitämisen hyväksi. Sitä varten oli jo 18,000 mk merkitty, mutta vielä tarvittiin 5,000 lisää. Toiseksi on hänen mielensä järkkynyt ajan valtiollisen uhkatilan johdosta. "Idästä päin kuuluu kamalia huhuja. Tänään kerrotaan komitean jäsenten yhtyneen siitä, että H. M: teetilleen ehdotettaisiin koko (uuden) rikoslain voimaanpanon lykkäämistä; ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth yksin on ehdottanut, että ainoastaan osa siitä jäisi voimaan panematta. Voimaanpanon lykkäys on siis odotettavissa. Ja kun lait voidaan tehdä voimattomiksi, niin tulevat kai pian kieli ja uskontokin järjestykseen. Eihän ainakaan ole mitään, joka estää muiden lupausten peruuttamisen, kun yksi lupaus voidaan mielivaltaisesti rikkoa. Mutta hyvä on tietää, että Herra on kuningas aina ja iankaikkisesti, Ps. 10." – Edelleen Kihlman kirjoittaa, että kysymys ehtoollispakosta oli kahtena iltana ollut käsiteltävänä Helsingin pappeinkonferenssissä. "Alusta alkaen olivat mielipiteet melkein aivan vastakkaisia, ja kun keskustelu päättyi, todettiin, että mielipiteet yhä olivat vastakkaisia ja sovittamattomia. Toiselta puolen valitettiin, että eräs Suomen piispakin (G. Johansson) oli voinut puoltaa ehtoollispakon poistamista. Tällä puolella olivat prof. Råbergh, esittelijäsiht. Rancken, Meurman, Murén, Hildén y.m. Toisella puolella olivat prof. Colliander, rehtori Kihlman, maisteri Appelberg, prof. Otto Hjelt y.m., jotka todistivat, että jos luterilainen kirkko säilyttää ehtoollispakon, niin ei se siinä voi nojautua Jumalan sanaan, vaan noudattaa ihmissääntöä, jota vastoin ne, jotka tässä kohden vaativat vapautta, voivat vetää todistukseksi mestarin omat perustamissanat. – Tämän keskustelun hedelmä on 'Finlandissa' ollut polemiikki opus operatum'ista. Toinen kirjoittaja on Meurman. Kuka 'luterilainen pappi' on, sitä en tiedä." – "Luonteenomaista on että pastori Hildén, Silfvast y.m. luterilaisen evankeelisen yhdistyksen jäsenet eivät ole merkinneet mitään avustusta 'Finlandille'; siitä syystä, ettei tämä lehti ole puhtaasti kirkollinen = evankelisluterilainen. Oi, mikä hajaannuksen maailma kaikkialla!"
* * * * *
1891 vuoden säätykokous oli määrätty alkavaksi 20 p: nä tammik. ja se oli ensimmäinen, joka pidettiin vihdoin valmistuneessa säätytalossa, jonka rakennusvaliokunnassa Kihlmankin oli ollut jäsenenä. Valtiopäivien tähden hän oli estetty matkustamasta Essenin kultahäihin 21 p: nä, joissa hän olisi ollut yksi rakkaimpia vieraita. Kirjeessä (7/1), joka alkoi: "Ystävä ja Veli", missä Essen oli muistuttanut Kihlmania merkkipäivästä, hän leikillisesti oli nuhdellut tätä siitä, että hän yhä käytti nimitystä appi-isä, vaikka he olivat veljeksiä. "Siitä huonosta tavasta täytyy Sinun luopua uutena vuonna." Kihlman puolestaan vastaa (20/1): "Rakas appi-isä! Kyllä minä mielelläni käyttäisin uutta nimitystä, mutta ei se käy. Minun täytyisi tehdä väkivaltaa itselleni, eikä se ole hauskaa. – Eiköhän sentähden ole parasta, että olemme veljeksiä todellisuudessa, vaikka nimitys jää entiselleen? – Kun en huomenna voi persoonallisesti ja suullisesti ottaa osaa perhejuhlaan, niin teen sen hengessä ja kirjallisesti. Minun elämäni on saanut erikoisen omituisuutensa sen liiton kautta, jonka nuoruudessani solmin tullessani Angelikan mieheksi. Kun juuret käyvät niin kauas entisyyteen, olen yhä pitänyt itseäni perheenjäsenenä, ja sellaisena pyydän esittää Teille, Anoppi ja Appi-isä, sydämellisen kiitollisuuteni menneestä ajasta ja kaikesta hyvästä, jonka tänä pitkänä aikana olen saanut vastaanottaa. Säästyköön jäljellä oleva elämänne vaikeammista suruista ja olkoon Teille suotu elämänne illalla nauttia siitä rauhasta, jonka usko Kristukseen tuottaa!" —