Mutta vaikka puhuja oli uskaltanut muodostaa itselleen vakaumuksen ja noudattaa sitä, ei hän kuitenkaan koskaan ollut pitänyt sitä lopullisena, vaan ainoastaan väliaikaisena ja hyvänä, kunnes oli saanut paremman. "Elämäni ei sentähden koskaan ole ollut johdonmukaista. Ei olisi ollenkaan vaikeaa osoittaa minun esiintuoneen ristiriitaisia lausuntoja. Syy on se, etten minä ole ollut liikkumatta. Ja omituista on, että kautta elämäni olen ollut näin keskeneräinen (ofärdig), jopa on keskeneräisyyteni enentynyt eikä vähentynyt, niin että minä seisoen tässä 70-vuotiaana vielä olen kokonaan keskeneräinen, niin, minä olen tietämättömämpi kuin olen ollutkaan. Elämäni lopputulos on siis, että minä 70-vuotiaana en ainoastaan ole koulurehtori, vaan koulupoikakin, jolla prima principia eivät ole selvillä. Mutta en minä valita sitä: keskeneräisyys on kyllä puute, mutta perusteeton taikka ennenaikainen valmius on pahempi ja vaarallisempi puute, sillä se estää kehittymästä." —
Loppusanoista otamme vielä seuraavat lauseet: "Ihminen voi ja hänen tulee elää niin, että hän elämänsä lopulla saattaa ilolla, joskaan ei pelkällä ilolla katsella taakseen menneeseen aikaan. Ei ihmisen elämä todellakaan olisi elämisen arvoista, jos tulema siitä olisi oleva ainoastaan kielteinen. – Elämän tehtävä voidaan suorittaa ja on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta harrastamaan sen suoritusta. Kuka viitsisi puuhata suorittamattomassa tehtävässä! – Luin joku päivä sitten, niinkuin sanottiin, erään kiinalaisen filosoofin mietelmän: Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan. Ensi luokan ihmisiä ovat ne, jotka oppivat viisautta lyhyessä ajassa, nimittäin nerot, ylimykset, parhaimmat; toisen luokan ihmisiä ovat ne, jotka myöskin oppivat viisautta, mutta tarvitsevat sitä varten pitkän elämän; kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan tahansa, ovat ja pysyvät tyhminä oppimatta muuta kuin sanoja, muotoja, korulauseita. Ajattelen, että minä ehkä saanen jonkun sijan toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan; olen etsinyt viisautta, mutta olen tarvinnut 70 vuotta, ja vielä on paljon opittavaa. – Suvaitkaa minun, 70-vuotiaan, toivottaa Teille, että kukin kohdaltaan, kun elämän ilta saapuu, voi lausua: 'Minä olen taistellut hyvän taistelun.'"
K: lo 12 yöllä Kihlman lähti juhlasta ja seuraavana aamuna hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Reipas, Jumalan kiitos, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."
* * * * *
Kesällä 1895 teki Kihlman Oswaldin seurassa toista viikkoa kestäneen matkan Itä-Suomeen. He lähtivät 27 p: nä kesäk. yöjunassa Viipuriin ja sieltä edelleen Värtsilään, missä 29 p: nä oli yhtiökokous. Sunnuntaina 30 p: nä he matkustivat Sortavalaan, missä kauppias Nissinen oli heille kohteliaana oppaana ja vieraanvaraisena isäntänä. Maanantaina 1 p: nä heinäk. jatkettiin höyrylaivalla matkaa Valamoon "missä", sanoo Kihlman, "uusi maailma avautui minulle. Luonto ihana, viljelyksen kautta kaunistettu, loistavia kirkkoja ja komeita rakennuksia, vastakohtana: mustiin puettuja munkkeja." Syystä, ettei tiistaina mitään laivaa käynyt Valamossa, täytyi matkustajain viipyä siellä keskiviikko iltapäivään. Se oli Kihlmanista liian kauan, varsinkin kun hän ei osannut venäjää eikä voinut puhelemalla munkkien kanssa tehdä havaintoja heidän ajatusmaailmastansa. Sitä tarkemmin katseltiin kaikki nähtävyydet: paitsi kirkkoja, kirjasto (missä myöskin tavattiin Meyrer, Luthers Leben), pyhimyskuvanmaalaajain työhuoneet (ison kirkon yläkerrassa), puutarhat (joita hoiti "ei-munkkimainen munkki") j.n.e. Laulu kirkossa oli Kihlmanista kaunista, mutta Hospodi pomilui'n lakkaamattomasta toistamisesta hän päätti, että jumalaa pidettiin armottomana olentona, joka ainoastaan mitä hellittämättömimmillä rukouksilla ja kumarruksilla oli suosioon taivutettavissa. Seurana oli Kihlmanilla useita suomalaisia matkailijoita.
Torstaina kävi matka Hiitolan asemalle ja sieltä hevosella (15 km) Pukinniemen kartanoon, jonka omistaja oli Edvard von Essen. Täällä tapasi Kihlman myöskin C. G. von Essenin, joka Gertrud tyttärensä kanssa oli tullut nuoremman poikansa luokse. Edvard oli 21 vuotta hoitanut kaunista tilaa Laatokan rannalla, mutta nyt oli hänen vaimonsa – kuollut ja siitä masentuneena hän tahtoi myydä talonsa, vaikka kaikki siellä oli mitä parhaimmassa kunnossa, niin rakennukset kuin viljelykset. Kihlmanin neuvot kävivät kuitenkin vastakkaiseen suuntaan. Niin nyt suullisesti kuin ennen kirjallisesti. Hän oli näet pari viikkoa ennen (13/6) kirjoittanut appivaarilleen seuraavaan, kuvaavaan tapaan: "Minä valitan vilpittömästi, että hän yhä pysyy siinä mielessä, että hänen on mahdotonta edelleen toimia siinä elämäntehtävässä, missä hän jo kauan on ahkeroinut. Ymmärrän kyllä, että hänellä voi olla vaikeuksia, mutta suurempiin vaikeuksiin hän joutuu, jos hänen tulee valita uusi työala. Sillä että uusi on valittava, jos vanhasta luovutaan, on minusta kieltämätöntä. Ei suinkaan hän vielä saa pitää itseään täysinpalvelleena, sen tähden että on menettänyt vaimonsa. Onhan se suuri tappio, mutta vielä suurempi tappio on menettää elämänsä päämäärä. Menetetty elämä on kaiken menetys. Mutta elämä ilman toimintaa muiden puolesta, se on menetetty elämä. Jumala johtaa kohtaloamme niin, että saamme tehtävän, mutta saatuamme semmoisen, pitäkäämme kiitollisesti siitä kiinni. Jos me luovumme siitä erinäisten vaikeuksien vuoksi, kohtaamme sen vaikeuden, että meidän itse tulee valita toinen tai toinen lukemattomista mahdollisuuksista. Semmoiseen valintaan vaaditaan enemmän voimaa kuin toimimaan siinä, missä Jumalan sallimuksesta olimme tottuneet ahkeroimaan. Jos on vaikeaa täydestä sydämestä sanoa: Isä, tapahtukoon tahtosi, niin ei ole vähemmän vaikeaa, vaan myöskin verrattomasti vaarallisempaa sanoa: Ei, tapahtukoon minun tahtoni. Se joka luulee voivansa lausua niin, hän ei ole heikko, päinvastoin luulee hän pystyvänsä itse onnellisesti johtamaan elämänpurtensa tyyneen satamaan. Voi minua heikkoa, lyhytnäköistä ihmistä, kykenisinkö minä ohjaamaan elämänkohtaloani välittämättä maailman ohjaajasta! Kuinka hyvä onkaan, ettei meidän tarvitse tehdä niin, vaan voimme jättää kohtalomme suuren, viisaan, väkevän Jumalan käsiin. Kristuksen suuruus oli siinä, että hän vaikeammissakin asemissa yksistään piti silmällä Isän tahtoa ja etsi iloansa Hänen tahtonsa noudattamisesta. Silloin voi olla iloinen keskellä suruakin." —
Mitä Kihlman puheli ukko Essenin kanssa, sitä emme saa tietää. Mutta perjantaina, jolloin matkustajat lähtivät paluumatkalle, näki hän hänet viimeisen kerran. Vähän kolmatta viikkoa myöhemmin saapui tieto, että 80-vuotias oli halvauskohtauksen jälkeen kuollut aamulla 22 p: nä heinäk. Surusanoman johdosta Kihlman (24/7) kirjoitti yhteisen kirjeen Gertrud ja Edvard von Essenille ja loi siinä katsauksen suhteeseensa vainajaan. Syksyllä 1840 oli Kihlman 15-vuotiaana ensi kerran tutustunut Esseniin, kun tämä Turussa vihittiin papiksi; mutta kesällä 1845, jolloin Kihlman nai Angelika Fabritiuksen, tuli heidän välinsä ratkeamattomaksi. "Yhteisten mielipiteiden, yhteisten kärsimysten, yhteisten töiden kautta me liityimme toisiimme, ja kun toinen vanhempi ystävä toisen jälkeen meni pois, jäimme me jäljelle ja olimme sen vuoksi yhä enemmän toistemme varassa." Puoli vuosisataa he olivat olleet uskottuja ystäviä, ja varsinkin nuorempana oli Kihlmanilla Essenissä ollut vahva tuki. Hän oli iloinen siitä, että hän tänä vuonna oli kaksi kertaa ollut hänen luonansa. "Jumala olkoon kiitetty siitä, mitä hän vainajassa oli meille antanut!" – Essen haudattiin Hiitolassa, mutta ainoastaan hengessään Kihlman oli saapuvilla.
* * * * *
Vaikka Kihlman tunsi itsensä terveeksi ja "reippaaksi", huomasi hän kuitenkin saapuneensa käännekohtaan, josta eteenpäin hän ei enää voinut ajatella jatkavansa elämää entiseen tapaan. Mietiskelyt päättyivät ratkaisuun, josta hän 15 p: nä elok. kirjoittaa Lorenzolle: "Eilen otin tärkeän ratkaisevan askeleen. Minä jätin erohakemukseni. Minulla on ollut pitkä ja vaikea taistelu kestettävänä. Olen vielä työkykyinen sangen suuressa määrässä, ja minun pitäisi kai tehdä työtä niin kauan kuin voimia riittää, eikä kaivaa maahan pientä leiviskääni. Mutta minä tarvitsisin myöskin lievennystä työssä, etenkin aikaa tarkistaakseni ja järjestääkseni opintoni minua tyydyttäväksi kokonaistulokseksi. Minulla on syvä rauhan (lugn) tarve, ennenkuin kuolema kutsuu minut pois, ja voihan se tapahtua sangen pian." —
Erohakemuksessaan Kihlman kuitenkin oli maininnut, että hän, jos pääsisi rehtorintoimesta ja saisi luovuttaa osan opetusvelvollisuuttaan tuntiopettajalle, jonka itse kustantaisi, tosin luuli vielä kykenevänsä hoitamaan yliopettajanvirkaa, mutta koska hän epäili semmoisen järjestyksen olevan hyväksyttävissä, pyysi hän eroa tästäkin virasta. Tämä aiheutti, että hänelle annettiin ero ainoastaan rehtorinvirasta ja että hänen opetuksensa supistettiin viiteen luokkaan, s.o. 10 tuntiin viikossa. Pastori S. J. Molander tuli hänen sijaisekseen II ja III luokalla (syyslukukaudella 1896 myöskin I: llä, joten Kihlmanin tuntiluku aleni 8: aan). Näin jäi Kihlman vastaiseksi opettajavirkaansa, ja lienee siihen osaksi vaikuttanut suomalaisen puolueen taholta esitetty toivomus, ettei hän eroaisi ennenkuin lähimpien valtiopäivien jälkeen. Varsinkin valtiovaliokunnassa oli hän ystäviensä mielestä vaivoin korvattavissa. Syyslukukauden alusta 1896 Lindeqvist vararehtorina johti oppilaitosta, ja helmikuulla 1896 hänet nimitettiin varsinaiseksi rehtoriksi, Mellberg vararehtoriksi. [Kun kouluneuvoston toivomuksesta opettajat ilmaisivat, kenen haluaisivat saada rehtoriksi, sai Lindeqvist 3, Mellberg 6, E. Böök ja Kihlman kumpikin 1 äänen. Yksi Lindeqvistin puoluelainen ilmoitti itsensä jääviksi.] Ettei tämä Kihlmanin mielestä voinut olla kunniaksi eikä onneksi normaalilyseolle, tiedämme edellisestä.
Huolimatta tuntiluvun vähennyksestä Kihlman ei suinkaan pannut koulutehtäväänsä vähemmän aikaa kuin ennen. Mitä vanhempi opettaja hän oli, sitä enemmän voitiin häneltä vaatia, ajatteli hän, ja toisinaan hän käytti kokonaisen päivänkin valmistuakseen parin tunnin opetukseen seuraavana päivänä. Sitä paitsi hän erityisesti valmistautui pitämään aamurukousta silloin, kun hänen opetustuntinsa oli päivän ensimmäinen. Näitä hartaushetkiä varten hän kulloinkin otti lyhyesti selittääkseen ja tutkistellakseen jonkun raamatuntekstin. Jatkaen tätä menettelyä niinä kolmena lukukautena (1895-96), jotka hän vielä oli virassa, hän säännöllisesti valitsi tekstinsä Markuksen evankeliumista. Kunkin selityksen hän mitä hienoimmalla kirjoituksella ja lyhennetyin sanoin pani paperipalaselle, jonka pisti talteen. Näin syntyi miltei yhtäjaksoinen selitys noin 10: een lukuun mainittua evankeliumia. Oliko Kihlmanin aikomus myöhemmin täydentää ja julkaista nämä tutkistelemukset, on epätietoista. Kumminkin on hänen kuolemansa jälkeen toht. V. T. Rosenqvist saattanut ne julkisuuteen [Bibeltexter i korthet utlagda af Alfred Kihlman. 1904. – ], eikä syyttä. Näissä pienissä raamatunselityksissä lukija näet kauttaaltaan kohtaa Kihlmanin suoran, totuutta rakastavan ja etsivän hengen, hänen viehättävän alkuperäisen ajatus- ja esitystapansa, ja vaikka ne ovatkin nuorisolle kirjoitetut, ovat ne täysin määrin omiansa, kiinnittämään vanhempienkin mieltä.
Muita tehtäviään Kihlman ei supistanut, eikä siihen ollutkaan syytä. Taloudellisen menestyksen aika oli käsissä, eikä yksikään niistä liikeyrityksistä, joiden johdossa hän oli mukana, enää tuottanut hänelle erityisiä huolia taikka vaatinut mainittavia voimanponnistuksia. Siten jakoi Tampereen yhtiö 1895 20 % (1894: 16 %), 1896 25 %, 1897 korkeimman määrän, 26 %, ja sen jälkeen vaihdellen 25-22,5 %. Verrattuna entisiin aikoihin oli johtokunnan puheenjohtajan työ helppoa ja hupaista. Sitä enemmän, kun asiantuntijat eivät kieltäneet tunnustustaan, niinkuin näkyy seuraavista sanoista, jotka Sixtus Calamnius, Kihlmanin lähin toveri 1860- ja -70-lukujen epätoivoisina aikoina, kirjoitti Tukholmasta (11/12 1895): "Ensi sijassa onnittelen Sinua pellavatehtaan osakkeiden noususta, sillä ehdottomasti tulee Sinulle kunnia siitä – sen kyvyn vuoksi, jolla olet hoitanut yhtiön asioita ja jonka kautta olet nostanut yhtiön siitä rappiotilasta, johon se oli joutunut, siihen loistavaan tilaan, missä se nyt on."
Uuden tehtävän tuotti näihin aikoihin Kihlmanille v. 1895 perustettu OY. Suomen Kaupunkien Hypoteekkikassa. Kun näet hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja O. Donner Suomen pankin valtuusmiehenä oli luopunut, päätettiin 13/1 1896 kutsua Kihlman (tavallaan suuren osakkaan, Kansallispankin, edustajana) hallitukseen jäseneksi ja valittiin hänet myöskin heti puheenjohtajaksi. Niinkuin muita toimiaan hoiti hän tätäkin kaikella huolella ja tarkkuudella, ylläpitäen mitä parhainta suhdetta toimitusjohtajaan, vanhaan ystäväänsä Aug. Ramsayhin, ja laitoksen muihin virkailijoihin.
* * * * *
Vuosi 1895 kului sitten loppuun ja koko seuraavakin vuosi ilman tapahtumia, jotka olisivat merkillisemmin vaikuttaneet Kihlmanin elämään. Kumminkin mainittakoon joitakuita piirteitä tältäkin ajalta. Edellisen vuoden joulukuulla oli rouva Kihlmanilla jälleen yksi noita vaikeita, uhkaavia sairauskohtauksiansa, ja jouluaattona hänet vuoteessaan kannettiin saliin ollakseen juhlailtana perheen keskellä, mutta myöhemmin hän sentään taas vähitellen toipui.
Vuoden 1896 Kihlman aloitti rukouksella: "Ah, että tämä uusi vuosi tulisi minulle hedelmälliseksi! Opeta minua, Jumalani, tuntemaan Sinua ja siten rakastamaan Sinua, niin että totuus on kirkkaana silmieni edessä ja että tahtosi noudattaminen on suurin iloni. Kuule rukoukseni!" – Samoin kuin tästä huokauksesta näkee useasta muistiinpanosta, miten uskonnolliset kysymykset yhä kiinnittivät hänen ajatuksiansa. Kun hän esim. tapansa mukaan oli käynyt kuuntelemassa yliopiston rehtorin lukukaudenalkajaispuhetta, kirjoittaa hän päiväkirjaansa (18/1): "(Th.) Rein puhui tieteestä, filosofiasta ja suuresta elämänkysymyksestä, uskonnosta, s.o. siitä, joka joka päivä on mielessäni. Arvokas aine ja arvokkaasti käsitelty." —
Maalisk. 13 p: nä piti Kihlman kasvatustieteellisen yhdistyksen kokouksessa esitelmän n.s. kouluraamatusta eli raamatullisesta lukukirjasta. Hän selosti, millä perusteilla Saksassa oli puollettu tai vastusteltu erikoista koululle tarkoitettua raamatunpainosta, josta olisi poistettu vähemmän tarpeellisia osia sekä lapsille soveltumattomia kohtia, ja ehdotti sitten, että asiantuntijain tulisi Suomen kouluja varten toimittaa raamatullinen lukukirja ja että tämä lukukirja olisi, sitten kun tuomiokapitulit olivat sen tarkastaneet ja hyväksyneet, otettava käytäntöön maamme kouluissa ennen käytetyn kokoraamatun sijaan. Kokous hyväksyi alustajan ehdotuksen, vaikkei se enemmän kuin hänkään tahtonut tarkemmin määrätä niitä periaatteita, joiden mukaan toimitus oli suoritettava.
Vuoden kuluessa teki Kihlman kolme pitempää matkaa. Helmikuulla hän kävi Vaasassa, missä Henrik 15 p: nä vietti häitä neiti Eva Åkessonin, hovioikeuden asessori K. Åkessonin tyttären, kanssa. Mennessään oli hänellä matkatoverina nuorin poika, Lennart, palatessaan sitä paitsi nuori pariskunta. Kesällä Kihlman taas, huolimatta siitä että hänen jalkansa olivat ajettuneet liiallisesta seisomisesta, mikä joskus pakotti hänet makuullekin, matkusti Ruokolahdelle tavatakseen A. A. Favorinia. "Sitten kun Appelberg ja Essen ovat menneet toiseen maailmaan, olet Sinä ainoa ystävä nuoruudenajalta", oli Kihlman kirjoittanut hänelle (30/12 1895). "Siitä ajasta olen kokenut paljon, joka luonnollisesti ei ole mennyt ohi jälkiä jättämättä, vaan on vaikuttanut sisällisen ihmiseni sekä syventämiseksi että parantamiseksi. Mutta sen tiedän, että elämäni parhaimmat hetket ovat olleet ne, jolloin olen voinut tuntea hänen läsnäoloansa, joka sanoi, että hän tahtoi olla opetuslastensa luona joka päivä maailman loppuun asti. Hän sanoi myöskin, että missä kaksi tai kolme ovat kokoontuneet hänen nimessään, siinä on hän heidän keskellään. Tämän lupauksen totuuden olen minä kokenut ja erittäinkin silloin, kun olen ollut Sinun seurassasi. Muistissani elää se hetki, jolloin viimeksi kävin luonasi, ja niinikään entisaikojen hetket, jolloin tapasimme toisiamme Alavetelissä ja Kruununkylässä. Haluaisin vielä semmoista hetkeä, ennenkuin Sinä taikka minä menemme pois, ja onhan se pian tapahtuva. – Erittäin tahtoisin Sinun kanssasi tarkistaa (justera) arvosteluani pietistisen liikkeen luonteesta, mikä siinä, hyvän ohella, oli väärää. Kun katselen taapäin sitä aikaa ja koko myöhempää elämääni, esiintyvät minulle elävästi Paavalin sanat 'Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden runsaudesta'. Niin, sen tunnen sieluni syvyydessä: Jumalan pitkämielisyyden runsaus minua kohtaan on ollut suuri." [Favorinin vastauksesta (22/1 1896) otamme seuraavat rivit: "Mitä kirjoitat seurustelustamme ensimmäisinä pappisvuosinamme, sitä olen minäkin usein muistellut. Se oli rauhan ja onnen aikaa. Kaikki oli silloin vielä niin veljellistä, sopuisaa ja avosydämistä kaikkien kesken, jotka kuuluivat heränneeseen joukkoon. Hedbergiläinen erimielisyys antoi meille silloin aihetta keskustella opista. Vasta Malmbergin lankeemuksen jälkeen ilmeisiin synteihin ruvettiin tutkimaan elämääkin, ja se vei meitä tarkastamaan meitä itseämme ja muita, oliko kaikki niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta siitä oli myöskin se vähemmän kiitettävä seuraus, että alettiin epäillä sitäkin, mikä suomalaisessa herännäisyydessä kuitenkin oli Jumalasta ja totuudesta. – M. F. Roosin teokset tulivat meille silloin sopivassa ajassa hyödyksi – tarjoten meille terveellisen johtonauhan; ja minulle on vielä viimeisenäkin aikana hänen (Roosin) hartauskirjastaan ollut paljon hyvää itsetutkimuksekseni ja rakennuksekseni. Myöhemmin ovat J. T. Beckin teokset, enemmän kuin muiden, tuottaneet minulle verratonta hyötyä." – ] – Matka meni nytkin Lappeenrannan kautta, ja Kihlman viipyi Ruokolahdella perjantain keskipäivältä lauantain keskipäivään asti (17 ja 18 p. heinäk.), jonka jälkeen hän lähti Inkeroisiin tarkastamaan tehtaita ja sitten kotiin. Ainoastaan seuraavat sanat viittaavat ystävien yhdessäoloon: "En voisi ajan pitkään pysyä yksimielisenä (sammanstämma) Favorinin kanssa, hän kun yksinäisyydessään on jäänyt jälkeen, niin vakava kuin hän muutoin onkin. Hän ei kaipaa selvityksiä, koska hän ei tiedä vaikeuksista." – Vihdoin Kihlman vaimonsa kanssa matkusti jouluksi Vaasaan tapaamaan lapsiaan ja lastenlapsiaan. Omituista on, kuinka hän nyt – arvatenkin jonkunlaisesta yksinäisyyden tunteesta – haluaa tavata niitä harvoja tuttuja nuoruudenajoiltaan, jotka kuolema oli säästänyt. Edellisellä matkalla hän oli käynyt 76-vuotiaan rouva Augusta Grönbergin (s. Roschier) luona, ja nyt hän meni useamman vanhuksen puheille. Niin neiti Amelie Wasastjernan, jota ei ollut nähnyt v: n 1840 jälkeen, jolloin hän itse oli 15- ja Amelie 17-vuotias. Jälkimmäinen oli tullut niin kuuroksi, että Kihlmanin täytyi kirjoittaa, mitä tahtoi sanoa. "Puhelu kääntyi tietysti muinaisiin aikoihin. Nykyaika oli Amelielle vieras. Hän elikin toisessa maailmassa, mihin ikävöi. Täällä hän vain tuotti toisille vaivaa. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka hän vilpittömästi ikävöi sitä maailmaa, minne muut rakkaat ennen olivat menneet. Me syleilimme toisiamme useita kertoja." Ebba Stenbäckin Kihlman tapasi kaksikin kertaa. "Ebba (80-vuotias) on hyvin puhelias ja ennakkoluuloton. Mieluisa yhdessäolo." Kumminkin oli Kihlmanilla Vaasassa nuorempiakin ystäviä, nimittäin teologian lehtorit V. T. Rosenqvist ja L. J. Ingman, joita kumpaakin hän piti suuressa arvossa. Hän toivoi, että toinen tai toinen tulisi hänen seuraajakseen – ja niinkuin tietty tulikin edellinen myöhemmin normaalilyseon yliopettajaksi ja rehtoriksi, jota vastoin jälkimmäinen, Kihlmanin tieten ja onnentoivotusten saattamana, oli suunnannut harrastuksensa yliopistoon päin, missä hän vanhan suosijansa ja ystävänsä kuoleman jälkeen olikin saava professorinviran. Heidänkin luonaan Kihlman kävi Vaasanmatkallaan, ja erinomaisen kiitollinen hän oli Ingmanille, kun tämä lupautui rupeamaan hänen sijaisekseen kevätlukukaudeksi 1897, jolloin hän valtiopäivien tähden tahtoi olla täysin vapaa virastaan. Hän vapautui siten "tuskallisesta velvollisuuksien ristiriidasta".
Perjantaina 11 p: nä syysk. vietti Suomalainen alkeisopisto 25-vuotis-riemujuhlansa. Kihlmanista oli Kaarle Krohnin juhlapuhe sydämellinen ja erittäin etevä. Päivällisillä Seurahuoneella pidettiin paljon puheita, joissa huomautettiin milloin minkin henkilön ansioista kouluun nähden. Kihlmaniinkin kohdistettiin puhe, jonka jälkeen häntä samoin kuin muitakin kannettiin. Sen johdosta hän lausuu: "Äärettömän tuskallista minulle. Miksi ei minun sallita seisoa taustalla, missä aina olen tahtonut olla vaikuttaakseni sovinnolliseen suuntaan?" – Lokak. 9 p: nä oli Kihlman mukana A. Meurmanin 70-vuotisjuhlassa, missä oli 400 henkeä saapuvilla, ja missä Jaakko Forsman oli juhlapuhujana. "Kyllähän Meurmanilla on hyvin suuria ansioita, mutta kyllä niitä tunnustettiinkin, jopa siinäkin, missä ne eivät ole niin suuria, tarkoitan uskonnon alalla." Pappien puolesta pidettiin näet erityinen puhe, jota Kihlman ei voinut kiittää.
Koulusta on vain kerrottava, että lokakuulla toimeenpantiin muutos lukujärjestyksessä, josta Kihlman lausuu (10/10): "En ole pedagogisella alalla kokenut mitään semmoista, että melkoinen muutos oppilaitosten lukujärjestyksessä päätetään senaatissa, ilman että edes Ylihallituksen mieltä on kysytty, että asetus ilmestyy elokuun viimeisenä päivänä ja on noudatettava alkavan lukuvuoden alusta, ei vähitellen, vaan heti neljällä luokalla. – Olemme syyskuulla ja osan lokakuuta noudattaneet toista järjestystä ja tästä lähtien tulee meidän noudattaa toista." – Marrask. 7 p: nä k: lo 2-3 oli Kihlmanilla, kun hän opetti IV luokalla, korkeita vieraita, nimittäin piispa Råbergh, asessori Gummerus, rovasti Lyra, rehtori Lindeqvist, yli-inspehtori A. Streng y.m. "Olen taipuvainen uskomaan, että opetustunti oli hyvä", on päiväkirjaan merkitty, mutta tämä piispantarkastus ei kuitenkaan mennyt ohi muistutuksetta, niinkuin alempana saamme nähdä.
* * * * *
V. 1897 oli Kihlman kahdeksannen ja viimeisen kerran mukana valtiopäivillä. Niiden juhlallinen avaus tapahtui tammik. 25 p: nä. Kirkossa oli hän tyytymätön saarnaan. "Semmoisessa tilaisuudessa ei ole paikallaan kiinnittää huomiotaan eskatologisiin kuvauksiin; jos vanhurskaus toteutetaan vasta uudessa maassa, voivat säädyt matkustaa kotiin, koska eivät kykene edistämään vanhurskautta. Mutta jos vanhurskautta voidaan nyt jo edistää hyvillä laeilla, niin sopisi huomauttaa siitä ja teroittaa lainsäätäjätoimen merkitystä." Sitä vastoin oli hänestä keisarin tervehdys valtiosalissa sydämellinen ja teki erittäin hyvän vaikutuksen. Samoin oli maamarsalkan (S. W. von Troil) puhe "arvokas ja merkityksellinen". – Ensimmäisiltä valtiopäiviltään asti oli Kihlman käytännöllisenä ja toimeliaana miehenä ollut osallisena pappissäädyn kanslia-asiain järjestämisessä. Kun sittemmin säädyt v. 1891 alkoivat toimia omassa talossaan, uhrasi Kihlman paljon aikaa uuden talon kaluston täydentämiseen, hankki kirjakaappeja ja järjesti valiokuntien ja erittäin oman säätynsä kirjastoja ja arkistoja, jotka melkoisessa määrässä olivat hoidon tarpeessa. Kun sääty 1897 tapasi kansliahuoneensa kaikin puolin siististi kalustettuna ja asianmukaisesti järjestettynä, puhemies (28/1) julkilausui Kihlmanille säädyn kiitokset "siitä huolesta ja taidosta", millä hän oli kaikki suorittanut.
"Keisarintanssiaiset" (9/2) loukkasivat myöskin Kihlmanin tunteita. Ne olivat "pienoiskuva todellisesta maailmasta: ulkonaista siroutta, kohteliaisuutta, aistillisuutta (decolté-puvut), suruttomuutta, ylellisyyttä y.m." – Isäntänä ei enää ollut kreivi Heiden. Hän oli näet, kirjoittaa Kihlman (14/1), "vihdoinkin saanut eron. Jumalan kiitos!" – "Heiden menetti", lisää hän sitten, "koko sen myötätunnon, jonka hän ensin oli saavuttanut yksinkertaisella, vaatimattomalla käytöksellään. Lopulta pidettiin häntä osaksi vanhuudenheikkona, osaksi Suomen etujen vihollisena, vehkeilijänä, jonka sanoihin ei voitu luottaa. – Suokoon Jumala meille uuden kenraalikuvernöörin, joka tahtoo parastamme ja ymmärtää mitä menestyksemme vaatii."
Omassa nimessään Kihlman esitti kaksi anomusehdotusta. Toinen koski toimenpiteitä, jotka tarkoittivat maalaistyöväen tilan parantamista. Aloite oli oikeastaan lähtenyt eräästä tehtaantyöläisten kokouksesta Tampereella kesällä 1896. Muuan valiokunta Helsingissä oli sitten ottanut ajaakseen asiaa, ja toht. Hannes Gebhard oli kirjoittanut anomusehdotuksen, jonka Kihlman vähin lisäyksin ja muutoksin hyväksyi esitettäväkseen. Se käsitys, joka hänellä oli sosialisen kysymyksen tärkeydestä, teki hänelle omantunnon asiaksi koettaa vaikuttaa työväen hyväksi. Sen vuoksi hän otti omakseen anomusehdotuksen sekä kannatti muitakin ehdotuksia, jotka tarkoittivat työläisten aseman parantamista (lainainantoa työväenasuntojen rakentamiseen y.m.). Anomus saavutti säätyjen kannatuksen. – Päinvastoin kävi toisen anomusehdotuksen, joka koski maanteiden suurinta nousua ja niiden rakentamisen jättämistä erityisille insinööreille. Laki- ja talousvaliokunta ei katsonut aihetta olevan toimenpiteeseen säätyjen puolelta, kuitenkaan kieltämättä että olisi sekä tarpeellista että hyödyllistä, että uusien teiden rakennus tapahtuisi teknillisellä johdolla.
Sitäpaitsi Kihlman muiden koulunopettajain edustajain kanssa allekirjoitti neljä muuta anomusehdotusta erinäisistä koululaitosta koskevista asioista. Yksi näistä koski rahapalkkion antamista virasta eronneen koulunopettajan kuolinpesälle ja tarkoitti semmoista asiain järjestelyä, ettei vanha ja väsynyt opettaja perheen edun tähden olisi pakotettu palvelemaan kuolemaansa asti. Yleinen anomusvaliokunta hylkäsi kuitenkin anomusehdotuksen, ja kysymys olisi kenties rauennut, jollei Kihlman – joka maalisk. 12 p: stä lähes kolme viikkoa oli sairastanut influenssaa – juuri sinä päivänä, huhtik. 1: senä, jolloin mietintöä käsiteltiin, olisi tullut saapuville. Silloin hän niin terävästi osoitti valiokunnan perustelujen mitättömyyden, että hän Bonsdorffin y.m. kannattamana "saavutti loistavan voiton", toisin sanoen sääty hyväksyi anomusehdotuksen ponnen.
Laajakantoisin näistä yhteisistä anomusehdotuksista koski komitean asettamista erinäisten koulukysymysten tutkimista varten, nimittäin komitean, joka olisi kokoonpantu kokeneista koulumiehistä. Säädyn käsitellessä yleisen anomusvaliokunnan kielteiseen ponteen päättyvää mietintöä lausui Kihlman: – "Anomusehdotuksen ja myöskin vastalauseen pääajatus on se, että, jos koulu maassamme on menestyksellisesti toimiva, tulee koulunopettajille, jotka ovat omistaneet elämänsä ja toimintansa koululle ja joilla enemmän kuin muilla on kokemusta koulun tarpeista, myöntää oikeus vaikuttaa kouluolojen järjestämiseen. Se on pääasia, että nimittäin koulunopettajilla etupäässä on oleva sananvaltaa, milloin koulun elämän ja toiminnan järjestäminen on kyseessä. Tämä ajatus se on, joka suoraan sanoen on ollut minun pääajatuksenani ja sisimpänä elämänperusteenani, ja sen edestä olen taistellut v: sta 1870 saakka, jolloin tulin ruotsalaisen normaalilyseon rehtoriksi." Todistukseksi, että niin oli ollut laita, hän luki julki pitkän otteen ylempänä selostamastamme vuosikertomuksesta v: lta 1874, ja päätti sitten: "Tämän ajatuksen toteuttaminen, ettei pedagogeja ole katsottava pelkiksi koneiksi, joiden tehtävä on suorittaa mitä korkeat asianomaiset käskevät, vaan että heidän tulee olla itsenäisiä, ihanteen puolesta taistelevia miehiä, ja että yhteiskunta on velvollinen pitämään ja kohtelemaan heitä semmoisina, tämän ajatuksen toteuttaminen se on koulun menestykselle ehdottomasti tarpeellinen, ja tämä ajatus se on pääajatuksena anomusehdotuksessamme ja vastalauseessa. Siinä vaaditaan, että koulunopettajan kokemuksen on päästävä vaikuttamaan, koska tämä kokemus kieltämättä on ainakin yhtä hyvä kuin toisten, jotka eivät ole koululle antaneet elämäänsä ja työtänsä." Sääty hyväksyi vastalauseen, jossa anomusta kannatettiin.
Muistakin kysymyksistä, joita käsitellessä Kihlman lausui huomiota ansaitsevia mielipiteitä, mainittakoon tässä vielä joitakuita:
Kun oli puheena kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja eräältä taholta oli ehdoksi vaadittu, että palkittavien teosten tulisi olla sopusoinnussa kristillissiveellisen maailmankatsomuksen kanssa, piti Kihlman, viittaamalla m.m. Runebergin Kuningas Fjalariin, vaatimusta liiallisena. Hänestä oli ainoastaan vaadittava, etteivät teokset loukkaisi siveellistä maailmankatsomusta. – Kihlman oli vanhastaan kansanopistojen vilpitön ystävä ja puolustaessaan niiden avustamista myöntämällä määrärahoja suostuntavaroista teroitti hän niiden ehdotonta käytännöllistä merkitystä. Olematta ammattikouluja, niinkuin emäntä- ja maanviljelyskoulut, kasvattaisivat ne lahjakkaampia maalaiskansan nuorukaisia kykeneviksi aikanaan hoitamaan kunnan asioita. "Koulu voi olla käytännöllinen olematta ammattikoulu." – Kun tarkastettiin asetusta kunnallishallinnosta maalla, tuli keskustelun alaiseksi, olisiko hyväksyttävissä, että kuntakokouksia pidettäisiin sunnuntaina. Eräs vastalauseen tekijä oli näet vastustanut sitä sillä perustuksella, että pyhäpäivän pyhänä pitäminen muka oli Jumalan säätämä. Tätä käsitystä Kihlman ei hyväksynyt, vaan hän osoitti perusteellisesti, että se lepopäivä, joka raamatun mukaan vanhan liiton aikana oli Jahvelle pyhitettävä, oli lauantai, viikon viimeinen päivä. Että sunnuntaita, viikon ensimmäistä päivää, pidetään pyhänä, johtui kristillisen kirkon alkuajoilta juontuvasta traditsiosta, mutta ei mistään jumalallisesta käskystä. Näin ollen ei ole oikein väittää esim. kuntakokouksen pitämistä pyhänä Jumalan lain rikkomukseksi. Tästä huolimatta Kihlman myönsi, että pyhäpäivän viettämistä voi ja tuleekin puolustaa – sitä on vain puolustettava oikeilla syillä. Sen perustana on näet syvä tarve ihmisluonnossa, jonka voimat eivät kestäisi alituista työtä ilman virkistävää lepoa. Lopuksi puhuja huomautti, että hänen esittämänsä mielipide oli kaikin puolin sopusoinnussa evankelis-luterilaisten tunnustuskirjain kanssa, vaikka oppikirjat ja oppineetkin miehet olivat laajalle levittäneet sitä väärää käsitystä, että raamatun lepopäivä tarkoittaa sunnuntaita. – Ohimennen sopinee tässä merkille panna, että Kihlman jo pappeinkokouksessa Turussa 1859 oli esittänyt tämän saman käsityksensä pyhäpäivän viettämisestä. [Handlingar i anl. af Prestmötet i Åbo den 29 juni – 1 juli 1859, s. 129 ss.] —