Mitä kouluylihallitukseen tulee, tapahtui siinä lukuvuoden lopulla se huomattava muutos, että parooni v. Kothen, jolle normaalikoulun erikoisasema ja sen puolustajakin olivat erityisesti vastenmielisiä, anoi ja sai virkavapautta huhtik. 15 p: stä – eikä enää palannut. Että kenraalin poistuminen tanterelta tuntui helpotukselta, on selvää, mutta sillä ei vielä hävinnyt se suunta kouluasioiden johdossa, jonka hän oli perustanut.
* * * * *
Kihlmanin perhe-elämästä on v: lta 1873 kerrottava, että Hannan ja Viktor Heikelin häät vietettiin 14 p: nä toukok. morsiamen kodissa. Kutsuttuina vieraina oli saapuvilla sukulaisia ja ystäviä, joihin jälkimmäisiin myöskin kuului osa isännän virkatovereja koulusta. Isä itse vihki nuoren parin pidettyään sitä ennen syvämietteisen puheen avioliiton merkityksestä ja onnen ehdoista, ja toimituksen jälkeen hän luki ääneen 103: nnen psalmin: Kiitä Herraa, minun sieluni. Vakavan puheen ja ylevän kiitosvirren sanotaan niin vaikuttaneen kuulijoihin, että "marsalkat" (sulhaspojat) pidättyivät sovinnaisista hääpuheistaan, jotta eivät häiritsisi isän virittämää tunnelmaa.
Heti häiden jälkeen lähtivät vastanaineet ulkomaanmatkalle, kulkien höyrylaivalla Räävelin kautta Lyypekkiin ja sieltä eteläänpäin Italiaan saakka. Paluumatka kävi Wienin kautta, missä tänä kesänä oli maailmannäyttely, ja oli se niin suunniteltu, että he elokuulla saapuivat Uuteenkaarlepyyhyn. Uusi seminaari, jossa Heikel oli lehtorina, oli näet siellä avattava syyskuun 1 p: nä. Tänä keväänä oli Kihlman perheineen pakotettu muuttamaan asuntoa. Uusi koti Etelä-Makasiininkadun N: o 4:ssä, nykyään jo hävinneessä puurakennuksessa, ei ollut yhtä mukava kuin edelliset, mutta sekin oli lähellä koulua, sekä normaalikoulun vuokrattua huoneistoa että myöskin sen omaa taloa (vastapäätä saksalaista kirkkoa), jonka talon rakentamista nyt juuri aloitettiin entistä tehokkaammin suunnitella. – Kesänsä oli perhe, niinkuin tiedämme, viettänyt milloin missäkin maalla tai saaristossa. Tänä vuonna oli Kihlman Espoosta ostanut maa-alueen ja rakennuttanut oman huvilan, joka sijaitsi meren rannalla Rulludd-nimisellä, ennen asumattomalla, metsäisellä niemellä. Rakennus valmistui kesäkuun lopulla, ja 1 p: stä heinäk. perhe asettui siihen asumaan. Paitsi ympäristön alkuperäistä luontoa teki tämän kesäasunnon viihtyisäksi se, että perheellä läheisinä naapureina oli sukulaisia ja ystäviä. Hilda Kihlmanin veli, kapteeni Alfred Forssell, perheineen, vanha äiti, hovineuvoksetar, ja sisar Julia asuivat Finnån kartanossa, jonka Forssell oli vuokrannut ja jonka omistajaksi hän myöhemmin tuli. Insinööri Edvin Bergrothilla taasen oli huvila läheisessä Granholman saaressa, ja hoiti hänen, leskimiehen, taloutta neiti Emma Candelin, tuttu Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta. Vihdoin oleskeli usein itse Rulluddissa neiti Amelie Forssell, jota paitsi pojilla oli oma toverinsa Rainer Vuoriossa (silloin Forsberg), joka käyden normaalikoulun suomalaisella osastolla totutti heitä suomea puhumaan ja joka myöhemmin tuli kuuluisaksi ylioppilastenorina. Helsinkiin ja takaisin oli säännöllinen laivakulku, ja kun ei matka vienyt puoltatoista tuntia enempi, saattoi Kihlman mukavasti käydä omaistensa luona. Kaikenlaiset puuhat pitivät näet häntä nyt niinkuin ennenkin joka viikko päiväkausia peräkkäin kaupungissa [Rulludd ja Granholma kuuluivat yhdessä Lindelöfin ja Krogiuksen huvilain kanssa Granö saaressa vanhimpiin Helsingin koko läntisessä saaristossa. Sitä ennen sanotaan siellä olleen varsinaisia huviloita vain Geitlinin Tallholmassa. Muutoin asuivat helsinkiläiset talonpoikais-asunnoissa, jotka kesäkuukausiksi luovutettiin perin halvasta vuokrasta.].
Kihlmankin oli aikonut tänä kesänä tehdä ulkomaanmatkan, käydäkseen Wienin maailmannäyttelyssä "pedagogisessa tarkoituksessa" ja kenties myöskin teollisessa, sillä Tampereen yhtiökin oli lähettänyt sinne tuotteitaan, jotka palkittiin. Hän oli jo saanut virkavapauttakin, mutta sanomalehtien tiedot koleran ilmestymisestä Wienissä aiheuttivat matkan lykkäämisen, kunnes otollinen aika oli mennyt ohi.
Heinäk. 10 p: nä k: lo 11 illalla – jolloin hänellä oli "vapaa hetki, mikä oli sangen harvinaista" – Kihlman Helsingistä kirjoitti Viktor ja Hanna Heikelille. Siitä otamme muutamia piirteitä. – Toissa iltana oli Hannan kirje Napolista tullut Rulluddiin. Perhe oli ollut kutsuttuna Finnå'hon, kirje otettiin mukaan ja luettiin julki istuessa "saman meren rannalla, jolla se oli kirjoitettu". Suurella mielenkiinnolla oli matkustavia seurattu Italian halki Napoliin ja Vesuviolle. – Kaikki viihtyivät hyvin Rulluddilla. Lennart oli ruskettunut, Oswald ja Enzo kalastivat ja raivasivat "aarniometsää" huvilan ympäriltä. Paikka, sanoo kirjoittaja, voi aikaa myöten tulla sieväksi. Ei historialliset muistot, vaan puhdas luonto ympäröi meitä siellä: "olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat tunkeutuneet tähän pyhäkköön."
Vihdoin oli, jatkuu kertomus, normaalikoulukin otettu armoihin. Kenraalikuvernööri oli ratkaissut, että sille oli talo rakennettava Tähtitornivuoren juurelle. "Olen siitä hyvin tyytyväinen." Sen jälkeen kirjoittaja ottaa puheeksi uuden normaalikoulu-asetuksen, mainiten entisestä eroavia kohtia – esim. että hän oli saanut 200 mk: n palkankoroituksen, mutta tuli hänen senvuoksi palvella 30 vuotta, sensijaan että ennen oli vaadittu ainoastaan 25 – ja jatkaa sitten: "Rehtorinpalkkio on koroitettu 800: sta 1200 mk: aan, mutta siitä tulen tuskin hyötymään, koska minut luultavasti syksyksi erotetaan. Olen näinä päivinä saanut tietää, että ylihallituksessa paraikaa laaditaan minua vastaan noin 2 arkin pituista kirjoitusta senaattiin. En tiedä, mitä olen rikkonut, enkä tiedä mitä tarkoitetaan: tahdotaanko syyttää minua majesteettirikoksesta vai aiotaanko tyytyä uuden rehtorin nimittämiseen. Tiedän vain, että jotain on tekeillä. Olen tietysti koettanut arvata, mitä on kyseessä: olen ajatellut vuosikertomusta, ja luultavasti käytetään sitä aseena minua vastaan. Valmistaudun siis lähtöön (reträtt) ja toivon voivani hyödyttää isänmaatani, vaikka minut pannaankin pois viralta – virasta, jota en ole hakenut. Elämäni tulee paljon rauhallisemmaksi, ja minä voin levollisesti nauttia rauhastani, koska en itse ole vetäytynyt työstä, vaan toiset ovat poistaneet minut. Että olisin menetellyt väärin ja että siten itse olisin aiheuttanut eroni, sitä en voi vielä ymmärtää. Olen pyytänyt noudattaa velvollisuuttani, ja levoton olen vain sen vuoksi, että olen saanut niin vähän aikaan. Olen käyttänyt totuuden kieltä oppilaita, tovereita, esimiehiä ja esivaltaa kohtaan. Enkä ole voinut tehdä toisin. Jos minut sentähden hylätään, niin ei se ole minun asiani. En minä siitä tule huonommaksi." – Seuraavana päivänä on Kihlman lisännyt saaneensa kuulla, että ylihallituksen kirjelmä oli jäänyt sikseen, vaikka närkästys (indignation) häntä kohtaan oli suuri.
Mahdollista on, että ylihallitus luopui aikeestaan senvuoksi, että Kothen ei enää palannut, ja se selittäisi myöskin, että Kihlman vuoden lopulla (27/11) kirjoitti T. Reuterille: "Minun suhteeni ylihallitukseen näyttää parantuneen." Kumminkaan ei Kihlmanin ja ylihallituksen väli piankaan tullut hyväksi. Se on seuraavasta näkyvä, ja sangen luultavaa on, että tuota 2 arkin pituista kirjoitusta talletettiin vastaisuutta varten, jollei kokonaan uutta kirjoitettu. Ainakin on eräs entinen senaattori tämän kirjoittajalle kertonut, että valtioneuvos Lindelöf kouluylihallituksen päällikkönä oli hänelle lukenut ankaran kirjelmän Kihlmania vastaan. Se oli ollut osoitettu senaatille, mutta oli jäänyt lähettämättä. Huomautukseen, että olihan Kihlman oikeuden ja totuuden mies ollessaan tekemisissä ylihallituksenkin kanssa, vastasi vanha senaattori hymyillen: "Vaikka olikin, mutta ei sillä tavoin (kuin Kihlman) kirjoiteta esimiehille!" – Siinä "villakoiran ydin": Kihlmanilla ei ollut sitä lajia nöyryyttä, jota opitaan virkavallan portaita noustessa.
* * * * *
Tässä muistutettakoon lyhyesti, että suomalainen normaalikoulu tänä syksynä aloitti toimintansa Hämeenlinnassa. Sen rehtoriksi tuli toht. J. G. Geitlin, jossa Helsingin normaalilyseo menetti yhden parhaimpia opettajiaan. Kirjevaihto Kihlmanin ja hänen välillään todistaa, että he olivat tulleet läheisiksi ystäviksi, ja milloin Geitlin johtajatoimessaan kaipasi neuvoja, kääntyi hän aina täydellä luottamuksella ystävänsä puoleen. Tähän samaan aikaan oli yksityisen suomalaisen alkeisopistonkin asia kehittynyt sille kannalle, että senaatilta oli saatu lupa laitoksen laajentamiseen täydelliseksi opistoksi. Syksyllä 1872 alkanut uusi rahankeräys oli näet tuottanut niin paljon, ettei yritys enää epäilyttänyt sen perustajia. Lokakuulla 1873 valittiin koululle johtokunta, ja tuli silloin Kihlman varajäseneksi. Mutta – sanottakoon se jo tässä – myöhemmin s.o. syksystä 1881, jolloin prof. Cleve oli muuttanut Helsingistä, hän kutsuttiin johtokunnan varsinaiseksi jäseneksi, ja kun seuraavana vuonna prof. Yrjö Koskinen, joka Cleven jälkeen oli ollut puheenjohtajana, oli tullut senaattoriksi, valittiin Kihlman puheenjohtajaksi. Näin tuli Kihlman läheltä seuraamaan näiden suomalaisten opistojen kehitystä samalla kuin hän rehtorina hoiti niitä suomenkielisiä luokkia, jotka vielä toimivat ruotsalaisen normaalilyseon yhteydessä.
Koska normaalilyseon historian kirjoittaminen on ulkopuolella suunnitelmaamme, voimme olla kajoamatta niihin muutoksiin koulun toiminnassa, jotka jo mainitut ja muutkin näinä aikoina ilmestyneet asetukset aiheuttivat. [Ks. V. T. Rosenqvist m.p. siv. 51 ss.] Ymmärrettävää on, että rehtorilla varsinkin, lukuvuoden 1873-74 alussa, jolloin m.m. lukujärjestys ensi kerran oli laadittava uuden kouluasetuksen mukaan, oli, niinkuin on tapana sanoa, seitsemän päivää viikossa. Mutta tiedämmehän, että hän kykeni selvittämään mitä vaikeimpia pulmia. Työ ei masentanut häntä; se, joka ajoittain sai hänen mielensä masennuksiin, oli se, että niin monet muutokset olivat hänestä epäoikeutettuja, mielivaltaisia. Eri seikoista täytyi hänen myöskin vaihtaa kirjelmiä ylihallituksen kanssa, mutta nekin voimme sivuuttaa. Ainoastaan yksi tänä vuonna ilmennyt erimielisyyden aihe Kihlmanin ja ylihallituksen välillä ansaitsee erikoista huomiotamme, nimittäin kysymys rehtorin velvollisuudesta antaa takaus niistä rahoista, joita hänen tuli virkansa puolesta kantaa, hoitaa ja tilittää. Kihlmanin esiintyminen tässä asiassa on hänelle erityisesti kuvaava.
Kiertokirjeessä kesäk. 19 p: ltä 1873 oli ylihallitus kehoittanut kaikkia oppilaitosten johtajia kouluasetuksen 114 §:n mukaan ennen syyskuun loppua lähettämään mainitunlaisen takauksen. Kihlman ei kuitenkaan noudattanut kehoitusta, ja senvuoksi hän sai erityisen (27/11 päivätyn) muistutuksen viimeistään ennen tammik. 15 p:ää 1874 toimittaa takauksen ylihallitukseen. Siihen vastasi Kihlman (31/12), että hän totta kyllä oli ollut lähettämättä takausta, mutta se ei ollut tapahtunut huolimattomuudesta eikä muistamattomuudesta, vaan erään esteen takia, josta hän pyysi saada antaa seuraavan selityksen. Hän ei ollut koskaan pyytänyt ketään takaukseen, osaksi senvuoksi ettei hän ollut sitä tarvinnut, osaksi sentähden että hänestä oli kohtuutonta, että C. ja D. takaavat asiaa, josta A: lla ja B: llä ehkä oli suurta hyötyä, mutta C: llä ja D: llä ei vähintäkään. Itse hän oli tosin sääliväisyydestä tai auttaakseen puutteenalaisia mennyt takaukseen, mutta myöskin katkerasti kokenut, mihin vaaraan siten joutuu. Senvuoksi hän oli päättänyt olla auttamatta lähimmäistään, milloin apua anottiin takauksen muodossa. Siitä johtui, ettei hän itsekään voinut pyytää ketään takaukseen. Eikä hän kyseessä olevassakaan tapauksessa ollut tuntenut halua luopua periaatteestaan, sitä vähemmin, kun oli kaksin verroin vastenmielistä pyytää ketään ominaistakaukseen määrästä, jonka suuruutta ei kukaan ihminen voinut tietää. "Minä en ainakaan voi alistua mielipahaan saada joko kieltävä vastaus taikka myöntävä, jossa jälkimmäisessä tilassa minä mielestäni olisin uhrannut jotakin, jota pidän ylen kalliina, nimittäin riippumattomuuteni." Tämä este oli aiheuttanut, ettei hän ollut eikä nytkään voinut noudattaa ylihallituksen käskyä.
Kun Kihlman näin kieltäytyi antamasta lain määräämää takausta, oli hän täysin selvillä siitä, että hänet voitaisiin senvuoksi erottaa rehtorin toimesta. Saatuaan kuulla, että rehtorit A. V. Sundel Hämeenlinnassa ja K. H. Kahelin Jyväskylässä eivät myöskään vielä olleet lähettäneet takausta, oli hän näet joulukuulla kirjoittanut kummallekin ilmoittaakseen, että hän oli päättänyt olla taipumatta, ja kehoittaakseen heitä yhtymään kieltoon – siten olisi ehkä ollut mahdollista, että kyseessä oleva lainkohta muutettaisiin, mutta toiselta puolen piti heidän olla valmiit vastaanottamaan sekin seuraus teostaan, että heidät erotettaisiin. Kumminkin on käsitettävä, että Kihlmanin tunteet olivat sekavia. Sen huomaa eräästä lausunnosta, jonka tapaamme kirjeessä (20/1 1874) hänen vaimolleen (Kihlman oleskeli syystä, josta puhumme alempana, koko tammikuun Turussa). Hilda Kihlman oli kuulemansa mukaan kirjoittanut, että kaikki muut rehtorit olivat antaneet takauksen (mikä kuitenkin oli erehdys, sillä Kahelin oli myöskin kieltäytynyt, joskin vähemmän jyrkässä muodossa) ja että ylihallitus aikoi lähettää Kihlmanin kirjelmän senaattiin, sekä kysynyt, oliko tämä iloinen todennäköisestä erostaan. – "Tunteeni ovat tässä tapauksessa", vastasi Kihlman, "niinkuin usein on laita, sekavia. Olen iloinen, että pääsen virasta, joka lukukausien aikana ryöstää minulta joka tunnin päivässä, joka estää minua harjoittamasta opintoja, joka estää minua elämästä perheeni kanssa, joka tekee minut hermostuneeksi ja kärtyiseksi, joka sanalla sanoen nielee minut ja siinä määrässä kysyy toimintakykyäni, etten saa aikaa enkä rauhaa täyttääkseni muita velvollisuuksiani, joista Jumala ei ole vapauttanut minua. Iloitsen siis siitä hetkestä, jolloin tämä olosuhde on päättyvä, ja sen johdosta jälleen olen tunteva suurempaa sopusointua sisässäni. – Mutta minä en voi iloita siitä, että semmoisia lakeja säädetään, joiden kautta tunnollinen virkamies pakotetaan luopumaan valtion palveluksesta. Minä suren myöskin sitä orjamieltä, joka alistuu mitä mielettömimpiin vaatimuksiin. Kaikki rehtorit, kirjoitat Sinä, ovat lähettäneet takauksen. Mitä sanotaankaan sen johdosta? Luonnollisesti sanotaan: ei yksikään ole huomannut mitään kohtuutonta lain vaatimuksessa. Ainoastaan minä olen niskoitellut. Minä se olen tuo härkäpää, tuo mahdoton, taipumaton rettelömies, joka asetun esivaltaa vastaan. Lopulta minä se olen, joka olen moitittava ja rangaistava ja hyljättävä; ja virkaveljeni ja ylihallitus ja koko maailma on vanhurskas. Minä yksin olen haiseva, ja kun minä semmoisena heitetään ulos, niin kaikki siunaavat itseään ja sanovat: Amen, hänelle tapahtui oikein, amen. – Mutta katsopas, tämä on minun silmissäni surullista, hyvin surullista. Kun oikea tehdään vääräksi ja väärä oikeaksi, silloin minua väsyttää elämä ja tämä maailma, diese verkehrte Welt (tämä takaperoinen maailma)." —
Emme tiedä mitä ylihallituksessa asiasta tuumittiin, mutta kauan sai Kihlman odottaa, ennenkuin hän virallista tietä siitä kuuli enemmän. Vasta kun hänelle kirjelmällä 15 p: ltä toukok. 1874 ilmoitettiin, että senaatti ylihallituksen esityksestä oli nimittänyt hänet edelleen hoitamaan rehtorinvirkaa, kysyttiin häneltä samassa, eikö hän voisi antaa edes laillista takausta taikka muuta vakuutta hoidettavistaan rahavaroista, ja saisi hän kummassakin tapauksessa itse merkitä sen määrän, mistä takaus tai vakuus oli annettu. – Näin oli kysymys muodoltaan melkoisesti muuttunut; mutta vaikka Kihlman myöntääkin sen, hän kuitenkin vastaa, että hänen on mahdotonta luopua periaatteistaan. Huomauttaen, että säätyjen ehdotus, että Suomen pankin virkamiehiltä ei enää vaadittaisi n.s. virkatakausta, oli saanut korkeimman vahvistuksen, hän sanoo, ettei hänkään tahtonut kannattaa järjestelmää, jota hän piti kohtuuttomana. Sitä paitsi hän ei voisi antaa laillistakaan takuuta pyytämättä toisia myöntymään siihen ja siten joutumatta semmoiseen asemaan, ettei hän voisi kieltäytyä, jos häneltä pyydettäisiin samanlaista palvelusta. Sitä vastoin tarjosi hän mielellään yksityisen omaisuutensa vakuudeksi. Mutta koska hän itse oli jäävi arvostelemaan tämän vakuuden arvoa, osoitti (refererade) hän "niinkuin tällaisissa tapauksissa on tapana" maan etevimpiin luottolaitoksiin, Suomen pankkiin, Yhdys- ja Pohjoismaiden osake-pankkeihin, sekä kauppahuoneisiin H. Borgström & Kumpp. ja F. Kiseleff. Jos näiden liikkeiden johtomiehiltä kysyttäisiin, voitiinko häntä pitää siveellisesti ja taloudellisesti pätevänä vastaamaan (viimeisen tilinteon mukaan) Smk: sta 9,199:30, ja vastaus olisi rauhoittava (lugnande), niin näyttää siltä, että valtiolla olisi semmoinen vakuus kuin oikeuden mukaan on pyydettävissä. Jättää joku osa omaisuuttansa ylihallituksille talletettavaksi, oli hänestä sekä tarpeetonta että periaatteisvastaista. Tarpeetonta senvuoksi, että kouluneuvosto milloin tahansa saattoi tarkastaa rehtorin hoidossa olevat varat, periaatteisvastaista sentähden, että valtio on pidättänyt itselleen yksinomaisen oikeuden oppilaitosten johtajien nimittämiseen. Rehtorinvirka oli nykyään luottamustoimi, johon hallitus määrää kenen tahtoo asianomaiselta edes kysymättä, tahtooko hän ottaa ylen vastuunalaisen ja voimia vaativan tehtävän, josta palkka ei ollenkaan vastannut työtä. Että sen lisäksi vaadittiin takausta, oli jotenkin kohtuutonta, sillä siten jäivät kaikki oikeudet toiselle puolelle ja kaikki velvollisuudet toiselle. "Erityisen vakuuden vaatimus vie siihen luuloon, että epäillään omaa luottamusta. Minä puolestani en pidä itseäni velvollisena antamaan muuta vakuutta kuin persoonani tarjoaman. Jollei se kelpaa vastaamaan 10,000 mk: sta, niin olen kai minä paljoa vähemmän kelpaava hoitamaan ja kasvattamaan neljättä sataa ihmislasta."
Kuinka varma Kihlman oli siitä tuloksesta, johon hänen "niskoittelemisensa" johtaisi, näkyy seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti C. J. Lindeqvistille (13/8 1874): "Odotan joka päivä, että minut erotetaan rehtorinvirasta. Olen nimittäin kieltäytynyt antamasta takausta, ja ylihallitus on sen johdosta ilmoittanut senaatille, että syytä ei ole minun persoonani tähden syrjäyttää lain määräystä. Mitä siitä seuraa, on ymmärrettävissä." – Kumminkin Kihlman erehtyi, sillä asia päättyi hänen täydeksi voitokseen. Seuraavan vuoden alkupuolella ilmestyi näet 25 p: nä helmik. 1875 päivätty arm. julistus, että kouluasetuksen 114 §:n viimeisessä momentissa luettava säännös koulunjohtajain velvollisuudesta antaa takaus hoidettavistaan rahavaroista oli kumottu. – Kihlman oli jo marraskuulla saanut tiedon senaatin kannasta, ja kun hän kirjeessä C. J. Arrheniukselle Turussa (10/11 1874) oli maininnut asian, vastasi tämä: "Onnittelen loistavaan voittoon rehtorintakaus-kysymyksessä! Korvaamattomuutesi on aiheuttanut menestyksen. Toinen olisi arvatenkin saanut ilman enempää viivytystä erota." Kun kysymys oli käsittelynalaisena, hoiti ensin V. von Haartman ja sitten C. J. Jägerhorn ylihallituksen päällikön virkaa, mutta kun se ratkaistiin, oli L. L. Lindelöf astunut tähän asemaan. Kenties oli tällä päällikköjen vaihdoksella joku merkitys asian päätökseen nähden. Kihlmanille tuotti voitto epäilemättä melkoista tyydytystä.
* * * * *
Ohimennen on jo sanottu, että Kihlman tammikuulla 1874 oleskeli Turussa. Matkan aihe oli seuraava. – Syksyllä 1871 oli Vaasan koulunopettajisto kiertokirjeellä ehdottanut maan pedagogeille, että nämä eroaisivat kirkollisviraston leski- ja orpokassasta ja perustaisivat kouluvirastolle oman eläkerahaston. Ajatus saavutti yleistä hyväksymistä, ja 1873 valittiin kaksi edustajaa, joiden tuli johtokunnan kanssa tutkia ja ehdottaa, millä perusteilla mainittu vanhempi rahasto olisi jaettava ja uusi järjestettävä. Useimmat äänet saaneina olisi rehtori Hallstenin (Vaasa) ja toht. Sucksdorffin (Hämeenlinna) pitänyt ryhtyä tehtävään, mutta kun edellinen kieltäytyi ja jälkimmäistä jostakin syystä pidettiin jäävinä, kutsuttiin ääniluvussa lähimmät, nimittäin lehtori Strömborg ja Kihlman, Turkuun, missä työ oli yhdessä jaettavan rahaston johtajan, rehtori Arrheniuksen kanssa suoritettava. Kihlman oli ennen vaalia, kuultuaan että häntä ajateltiin ehdokkaaksi, pyytänyt, ettei häntä valittaisi (ja sen vuoksi saanutkin vähemmän määrän ääniä), mutta nyt täytyi hänen kuitenkin noudattaa kutsumusta. Vapautusta hän ei ollut toivonut ainoastaan sentähden, että hänellä kotonakin oli yllin kyllin työtä, vaan senkin vuoksi, ettei hän ennen ollut lainkaan perehtynyt leski- ja orpokassan asioihin ja että hän oli aikonut loma-aikana käydä Pohjanmaalla.
Matkustaen yhdessä tulivat Kihlman ja Strömborg uudenvuodenpäivänä Turkuun. He asettuivat Seurahuoneelle asumaan, ja jo 2 p: nä tammik. oli ensimmäinen kokous (leski- ja orpokassan huoneustossa entisessä yliopistotalossa). Siinä sovittiin, että ensin oli laskettava, kuinka paljon koulunopettajain puolelta oli kassaan suoritettu perustamisvuodesta 1842 lukien. Vaikka apumiehiä palkattiin ja työtä tehtiin sekä kotona että yhdessä, meni tähän ja muihin esitöihin noin kolme viikkoa. Vasta sen jälkeen alkoivat neuvottelut jakosuunnitelmasta, uuden kouluviraston leski- ja orpokassan ohjesäännöstä y.m., johon meni pari viikkoa, niin että Kihlman vasta 6 p: nä helmik. pääsi lähtemään kotimatkalle.
Huolimatta ahkerasta työstä tämä viiden viikon ero koulusta ja muista jokapäiväisistä puuhista ei ollut virkistämättä Kihlmania. Turussa hänellä oli tilaisuutta seurustella vanhojen ystävien kanssa (m.m. hän säännöllisesti söi päivällistä Reuterin perheessä), mihin Helsingissä tuskin oli aikaa, ja kirjeissä vaimolleen hän tuli julkilausuneeksi tunteita, jotka kotioloissa harvoin saivat sananvuoroa. Todistaaksemme tämän otamme muutamia otteita näistä kirjeistä; ne sallivat näet luoda katseen Kihlmanin sielunelämään.
Tammikuun 8 p: nä oli Kihlman lähettänyt sydämellisen tervehdyssähkösanoman Hildalleen heidän hääpäivänsä muistoksi. Se tuotti rouvalle suurta iloa, niinkuin hän vastauskirjeessään tunnustaa. Sisällisessä yhteydessä tämän tunteiden vaihdon kanssa oli seuraava kohta Kihlmanin kirjeessä (24/1): "Viime lauantaina, Antonin päivänä, olimme kutsutut konsistorinnotaari Anton Dahlin luokse. Tämä käynti elvytti minussa rakkaita muistoja, muiston siitä ajasta, jolloin ensin lähestyin Sinua. Dahl asuu näet Marjalinin talossa, missä Äitisi ja Sinä asuitte, kun minä olin turkulainen. Salissa istuimme yhtenä perheenä; en muista mistä puhuimme, mutta senaikuiset tunteeni lienevät olleet tavattomia, koska minä astuessani huoneeseen vastustamattomasti palauduin 20 vuotta takaisin ajassa, eikä siinä kylliksi, vaan minä tunsin myöskin jälkikaiun sen ajan sopusoinnusta. Kuulin kaiun selvästi, ja se soi niin mieluisasti ja tuntui niin suloiselta. Ja rakkaus, miten sitä voidaankin pitää voimassa ja nuorentaa, jos vain jotakin tehdään sen hyväksi. Kun näen vanhanpuoleisen parin, miehen ja vaimon, jotka istuvat rinnakkain katsomatta toisiansa ja puhumatta toistensa kanssa, ikäänkuin olisivat väsyneet toisiinsa, niin surkuttelen heitä. He eivät osaa uudistaa rakkauttaan. Mutta me, Hilda, Sinä ja minä, me osaamme. Me olemme 16 vuoden avion jälkeen kuin vastanaineet. Me voimme tuntea niinkuin silloin, ja me voimme puhua toistemme kanssa niinkuin silloin, jopa katsella toisiamme niinkuin silloin. Se on ihanaa, Hilda. Hullua on, ettei aina ole onnellinen, kun saattaisi sitä olla. Mutta välttämätöntä on, että kiinnittää huomiota onneensa. Muuten voi käydä niin, ettei nauti siitä, vaikka se onkin olemassa, syystä ettei välitä siitä." —
(30/1) "Kirjeestäsi 26 p: ltä näen, että kirjeeni 24 p: ltä on tuottanut Sinulle sydämellistä iloa. Niin kummallisesti käy tässä maailmassa. Se, joka näytti aiheuttavan surua, muuttui ilon aiheeksi. Sinä surit Turunmatkaani, ja kuitenkin olet siitä saanut syvää iloa. Jos olisin pysynyt kotona, niin olisit tuskin elänyt semmoisia hetkiä, joita nyt näytät kokeneen. Jokapäiväisissä puuhissa jäävät julkilausumatta sydämen tunteet, jotka ero vetää esiin. Näyttää siltä kuin oltaisiin vähemmin alttiita ilmaisemaan tunteitaan toisilleen sen vuoksi, että tilaisuutta siihen on aina olemassa. Totuntatapa on vaarallinen vihollinen onnelle. Totuntatapa estää näkemästä lähimpää ympäristöään oikeassa valossa. Totuntatapa saa käsittämään tavallisen tavallisena. Ja kumminkin on se tavallinen hyvä, josta kodissa nautitaan, niinkuin esim. puolison uskollinen ja harras rakkaus, jotain tavatonta, sillä se voisi olla toisenlainen. Lämmin ja pysyvä rakkaus on jotakin ylimaallista (öfverjordiskt), jotakin, joka ansaitsee tulla huomioon otetuksi. Senvuoksi, armaani! Samoin kuin Jumalan armo joka aamu on uusi; toivoisin myöskin sydämestäni, että minun silmäni voisivat joka aamu avautua näkemään tätä uutta armoa. Ja mikä onnettomuus onkaan elää keskellä Jumalan aina uusia lahjoja ja kuitenkin tallustaa eteenpäin (lunsa fram) niinkuin sokea. Ei, Hilda, ei se kannata. Totisesti täytyy meidän nähdä ja elää ja olla onnellisia! Nyt tällä hetkellä näen Sinut kamarissasi, iloisena ja onnellisena, näen rakkautesi, tämän voimakkaan rakkauden, jota ihailin Sinussa, kun me täällä Turussa aloitimme avioelämämme. Das ist was zu sehen (se on jotakin nähtävää)! Minä näen lapsesi ympärilläsi, kukin tavallaan tuottaen Sinulle iloa lahjoillaan. Se on myöskin ihana näky! Jumala siunatkoon Sinua ja heitä!"
Paitsi näitä yhtä harvinaisia kuin merkillisiä tunteenilmauksia, jotka todistavat kuinka onnelliseksi Kihlmanin toinen avio oli muodostunut, otamme jälkimmäisestä kirjeestä vielä joitakuita kohtia. – "Keskiviikkona olimme kutsutut (kuvernööri) kreivi Creutzille. Siellä oli koko kaupungin hienosto. Joukko nuoria esiintyi (eri kansojen ja aikojen) puvuissa. Nuoriso tanssi; vanhat pelasivat korttia, ja sitä jatkettiin illallisiin asti, se on k: lo 1: een. Ei ole puolustettavissa, että niin monta tuntia käytetään tavalla, joka ei virkistä, vaan väsyttää. Tämän illan paras muisto on emäntä, ystävällinen, komea rouva, jota oli oikein miellyttävä katsella."
"Eilen k: lo 5 i.p: llä piti Wilhelm Johansson ruotsalaisen raamatunselityksen kirkossa. Halusin kuunnella tätä vanhaa oppilasta. Teksti oli tuo ihana Efes. 1: 15-23. Harvoin saa Suomessa kuulla jotain niin täysikelpoista. Oli ylentävää! Vahinko että esitys muodollisessa suhteessa antoi syytä muistutuksiin! Mutta muoto ei ole pääasia." – "Tänään k: lo 1/2 12 hautajaiset (tuomiorovasti) Renvallilla (jonka vanhin poika oli kuollut). Iltapäivällä piti Josua Johansson suomalaisen raamatunselityksen. Tässä oli muotokin nuhteeton. Onnellista että maassamme on semmoisia pappeja." Sen jälkeen meni kirjoittaja tuomiokapituliin, tehdäkseen arkistotutkimuksia. Hän luettelee muinaisia, sittemmin kuolleita tuttavia, joiden nimet hän tapasi asiapapereissa, ja sanoo heidän jättäneen työnsä jälkeläisten jatkettavaksi. "Niin, työ on meidän osamme ja velvollisuutemme", lausuu hän sitten, "niin kauan kuin elämme, ja ainoastaan se mitä olemme tehneet ja vaikuttaneet on jäljellä, kun me itse olemme poissa. Ja jos joku nykyisistä pojista taikka vielä syntymättömästä sukupolvesta joskus tilapäisesti jonakin iltahetkenä muistaisi meitä tai meidän nimeämme, niin tapahtuu se sen työn vuoksi, jonka me kerran aikanamme olemme suorittaneet. Mutta toimeton ei jätä mitään jälkeensä. Sentähden, ystäväni, meidän ei pidä napista, vaikka työ joskus näyttää käyvän liialliseksi."
"Täällä Turussa on minulla myöskin ollut kylläksi työtä. Mutta kun minä vertaan sitä kotityöhön, niin täytyy minun tunnustaa, että minun on täällä paljon parempi olla. Täällä tekee työtä niin paljon kuin jaksaa, täällä saa myöskin tavallisesti istua rauhassa. Täällä eivät alituiset harmit häiritse. Rauhallinen elämä on vaikuttanut niin, että olen luullakseni lihonnutkin. Olisi kauheaa saada suuri vatsa kannettavakseen minne vain kävelee! Olen aina säälinyt lihavia. Mutta toivoakseni on kotielämä parantava minut lihavuudesta." —
Mitä itse jakokysymykseen tulee, ei sen selostaminen kuulune Kihlmanin elämäkertaan. Kuitenkin mainittakoon, että se vuosikausia edelleenkin tuotti hänelle puuhaa. Turussa oli työ sikäli jäänyt keskeneräiseksi, että asian kirjallinen esitys suoritettiin keväämmällä kotona, kunkin kirjoittaessa osaansa, jonka jälkeen se painettiin. Sittemmin tapahtui että papisto ainoastaan osaksi hyväksyi koulunopettajain ehdottamat jakoperusteet ja vaati itselleen enimmän osan siitä pääomasta (200,000 ruplaa), joka aikoinaan oli kassaan tullut yleisistä varoista myönnettynä lahjana. Kihlmanista oli, vaatimus aivan kohtuuton, ja hän syytti siitä, niinkuin kirjeistä näkyy, A. J. Hornborgia ja F. W. Hjeltiä, joiden sanoihin papit muka luottivat itse perehtymättä kysymykseen. Uudelleen valittuna saattamaan jakoasian ja erimielisyydet jakoperustuksista senaatin ratkaistavaksi Kihlman oli se, joka laati senaattiin jätettävän kirjelmän (alustelma on näet vielä olemassa). Senaatin päätös (v: lta 1878) oli, että kassa oli jaettava koulunopettajain ehdottamilla perusteilla. Kun Kihlman vihdoin oli mukana itse jakoa toimeenpantaessakin, ei liene liiaksi sanoa, että hänellä oli melkoinen ansio tärkeän asian aikaansaamisesta.
* * * * *
Keväällä 1874 täytti normaalikoulu kymmenen vuotta, ja sen johdosta Kihlman vuosikertomuksessa luo katsauksen menneeseen aikaan. Hän kuvaa ensin koulun synnyn ja ihanteellisen päämäärän tavalla, jonka jo tunnemme (ks. ylempänä), ja todistaa, että mitä laitokselta puuttuikaan, ei siltä ainakaan puuttunut intoa toteuttaa aatettaan. Osoittaakseen, mitä oli aikaansaatu, hän mainitsee, että oppilaiden koko luvusta 661 oli 113 erittäin hyvillä arvolauseilla (51 laudaturia, 38 cum laudea, 24 approbaturia) tullut ylioppilaaksi, sekä luettelee 24 opettajien julkaisemaa oppikirjaa. Mutta maassamme on ollut ja on vieläkin olemassa, sanoo hän sitten, toinenkin käsitys koulusta, kokonaan vastakkainen sille, joka on saanut normaalikoulun syntymään. Ja nyt hän purevalla ivalla karakterisoi niitä, jotka perinpohjaisesti halveksien kasvatusoppia ja koulunopettajia ovat sitä mieltä, että koulu on loppumattomasti uudestaan muodostettava sen mukaan kuin ajat ja henkilöt mielipiteineen vaihtelevat, että pedagogit muodostavat ihmisluokan, joka kaikista vähimmin pystyy arvostelemaan koulukysymyksiä, että heidän on vain oltava hallinnollisen vallan välikappaleita ja että heidän tulee tietää, että hyvien oppikirjojen toimittaminen ei ole mikään ansio. Samassa määrässä kuin tämä jälkimmäinen katsantotapa voittaa alaa, muuttuu koulu elottomaksi koneistoksi, jossa opettajat työskentelevät käsityöntapaisesti ja lasten sielut kutistuvat hengen puutteesta.