– Herra Wilcox ja herra Morville, – sanoi meidän pääsihteerimme, – tärkeätä on, että tämä asia pysyy syvimmässä salaisuudessa. Olkaa varoillanne, ettette ilmoita edes sitä, että teillä on joku salaisuus tiedossanne. Oli varsin hyvä, että te ette pääpostikonttorissa virkkaneet mitään kirjearkun katoamisesta. Minä pidän huolta siitä, että heille asia selitetään siten, että teillä oli ollut käsky tuoda arkku suoraan tänne. Teidän tehtävänänne on nyt löytää tuo nuori neito ja tuoda hänet viimeistään kello kuusi tänä iltana minun virkahuoneeseni pääpostikonttoriin. Mihin muihin toimiin me katsomme tarpeelliseksi ryhtyä, ei teidän tarvitse tietää. Mitä vähemmän tästä tiedätte, sitä parempi teille.
Sääliväinen katse, jonka taas hänen silmissään huomasimme, sai sydämemme jähmettymään. Me läksimme kohta ja päätimme mitä meidän piti tehdä sillä selittämättömällä aistilla, joka välistä välttämättömästi vaatii meitä ihmisiä niin taikka näin tekemään. Me päätimme, että Tuomas Morville menisi Camden-towniin ja tiedustelisi joka talossa neiti Cliftonia. Minun sitä vastoin piti mennä Eatoniin – siihen oli juuri niin paljon aikaa kuin tarvittiin – ja pyytää hänen tarkkaa osoitettansa vanhemmilta. Me sovimme, että yhtyisimme jälleen pääpostikonttorissa kello puolivälissä kuusi, jos minä siksi kerkiäisin takaisin. Mutta, jos en joutuisi, piti Tuomaan yksinään mennä pääsihteerin puheille ja ilmoittaa syy poissaolooni.
Eatonin pysäyspaikkaan saavuttuani näin minulla olevan vain neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa, kunnes juna jälleen lähtisi Lontoosen. Kaupunkiin oli noin peninkulma asemahuoneelta; minä siis kiirehdin voimiani myöten. Postikonttori tässä pikkukaupungissa, josta en yhtään kummastunut, oli samalla myös kirjakauppa. Hauskan näköinen, vanhanpuolinen rouva istui pöydän takana, ja pitkä, mustatukkainen neito puuhaeli jotakin syrjempänä. Minä kohta ilmoitin nimeni.
– Minä olen Frank Wilcox, palvelen rautatiepostissa, ja olen tullut tänne teiltä jotakin tiedustelemaan.
– Sanokaa vain. Me tunnemme teitä hyvin nimeltä, – oli ystävällinen vastaus, joka minulle oli erinomaisen hauskaa.
– Voitteko sanoa, missä talossa neiti Anna Clifton nyt oleskelee Camden-townissa?
– Neiti Anna Cliftonko? – huusi rouva.
– Niin. Teidän tyttärenne luullakseni. Hän, joka matkusti Lontoosen viime yönä.
– Ei minulla ole sennimistä tytärtä, – vastasi hän. – Minä itse olen Anna Clifton, ja tyttärieni nimet ovat Mary ja Susanna. Tässä on tyttäreni Mary.
Pitkä, mustatukkainen tyttö oli noussut ja seisoi nyt äitinsä vieressä. Hän oli aivan toisennäköinen kuin tuo pieni, kultahiuksinen lepertelijä, joka viime yönä matkusti seurassani Lontoosen Anna Cliftonin nimellä.
– Rouva, – jatkoin taas, vaikka kurkkuni oli melkein tukehduksissa, – onko toinen tyttärenne pieni, hieno ihminen, aivan päinvastoin kuin tämä neito tässä?
– Ei, – vastasi hän nauraen; – Susanna on vielä pitempi ja mustanverisempi kuin Mary. Kutsu Susannaa, kultaseni.
Ei aikaakaan, niin neiti Susanna astui sisään. Tuossa seisoivat kaikki kolme edessäni – A. Clifton, S. Clifton ja M. Clifton. Ei ollut useampia tyttäriä. Ja kun kertoilin heille nuoresta neidestä, joka heidän nimellänsä matkusti, niin he eivät tienneet ketään muuta koko kaupungissa – hän oli pieni kasvultansa – johon minun kuvaukseni olisi sopinut tai joka olisi edellisenä yönä Lontoosen mennyt. Aikani oli täpärällä; minä riensin siis takaisin asemalle ja pääsin juuri vielä junaan. Määrätuntina kohtasin Morvillen pääpostikonttorissa. Astuttuamme monen pitkän käytävän läpi, seisoimme viimein jälleen etuhuoneessa, levottomalla mielellä odottaen, kunnes meitä käskettäisiin sisään. Morville ei ollut saanut mitään tietoa, paitsi että kantajat ja poliisimiehet Camden-townin asemalla olivat nähneet nuoren herrasneiden yöllä kulkevan sivuitse mustanverisen, ulkomaalaiselta näyttävän miehen seurassa, joka kantoi pientä mustaa kapsäkkiä.
Tuskin tiedän, kuinka kauan siellä odotimme. Minusta tuntui kun olisi monta vuotta kestänyt. Hetki hetkeltä tuli minun vaikeammaksi pitää ajatuksiani koossa tai kiinnittää niitä siihen aineesen, joka niissä kaiken päivää oli liikkunut. En ollut koko vuorokauteen ruokapalaa haukannut, enkä puoleentoista vuorokauteen ummistanut silmiäni. Ja koko sen ajan olivat hermoni olleet tiukimmassa pinnistyksessä.
Viimein tuli kutsu, ja minut saatettiin ensiksi sisempään kamariin. Siellä istui viisi herraa pöydän ympärillä, joka oli täynnä asiapapereita. Siellä tunsin valtiosihteerin, jonka aamulla olimme nähneet, pääpostisihteerimme ynnä herra Huntingdonin. Neljäs oli kauniin näköinen mies, joka, niinkuin myöhemmin sain kuulla, oli pääministeri. Viidennen näin olevan meidän virkakuntamme ylipäällikön, koko postilaitoksen tirehtöörin. Se oli minun silmissäni aika korkea seura, ja minä tein syvän kumarruksen. Mutta pääni oli epäselvä ja kurkkuni kuiva.
– Herra Wilcox, – sanoi meidän pääsihteeriänne, – kertokaa taas, näiden herrojen kuullen, tuo seikka yksityiskohtiaan myöten, minkä tänä aamuna minulle ilmoititte.
Minä tartuin kädelläni tuolin selkävaraan saadakseni siitä tukea, ja kerroin asian kolmannen kerran, jättäen pois vain muutamia mitättömiä sanoja, joita olin nuorelle neidelle puhunut. Sen perästä vielä lisäsin kertomuksen matkastani Eatoniin, jossa olin saanut sen varman tiedon, että matkatoverini ei ollutkaan se henkilö, miksi hän itsensä oli nimittänyt. Viimeksi kysyin sanomattomalla tuskalla, oliko herra Huntingdonin lupakirja väärennetty.
– En voi sanoa, herra Wilcox, – sanoi tämä herra, ottaen lupakirjan käteensä ja katsastaen sitä suurimmalla hämmästyksellä. – Vannoisinpa siinä olevan oman allekirjoitukseni, jos se vain olisi toisenlainen paperi. Minun mielestäni Forbesin käsiala ei ole yhtä hyvin jäljitelty. Mutta tämä on kirjoitettu aivan samalla läkillä, jota minäkin käytän, ja minun allekirjoitukseni ei ole aivan tavallinen.
Hänen allekirjoituksensa olikin hyvin omituinen ja vanhanmuotinen. Nimen alla oli koukero, se oli hiukan piiskanvarren näköinen, jonka ympäri on siima kiertynyt. Mutta se ei tehnyt jäljittelemistä vaikeammaksi, muistutin minä nöyrästi. Herra Huntingdon kirjoitti nimensä paperille, ja pari muista herroista koettelivat tehdä samanlaisen koukeron, vaan turhaan. He luopuivat yrityksestä, ja heidän vakaville kasvoilleen ilmeni hetkeksi hymyä.
– Tottahan olette ollut varoillanne, jottei kukaan teiltä ole saanut vähintäkään tietoa asiasta, herra Wilcox? – kysyi postilaitoksen tirehtööri.
– Ei pienintäkään sanasta, – vastasin siihen.
– Välttämättömän tarpeellista on, että tämä asia pysyy salassa. Kiusaus sitä ilmoittaa olisi teille vähempi, jos teillä olisi virka ulkomaalla. Postilaiva-asiamiehen virka Aleksandriassa on avoinna, minä määrään teidät siihen kohta.
Se olisi ollut hyvä askel ylöspäin silloisesta paikastani, ja luultavasti se oli oleva alkuportaana vielä parempiin virkoihin. Mutta Fazeleyssä asui halvattu, vuoteesensa sidottu äitini, jolla ei maailmassa ollut muuta iloa kuin se, että hän sai elää minun kanssani saman katon alla. Päätäni yhä pahemmin pyörrytti; ajatukseni tulivat yhä epäselvemmiksi.
– Hyvät herrat, – mutisin minä, – minulla on halvattu äiti, jota en voi jättää. Eihän tämä ollut minun syyni, hyvät herrat! – Minusta näytti että istujat pöydän ympärillä liikahtivat ja nousivat; mutta samassa musteni silmissäni ja minä kaaduin tainnoksiin.
Jälleen tointuessani parin kolmen minuutin perästä, näin herra Huntingdonin polvillaan vieressäni päätäni kannattamassa, ja pääsihteerimme pitävän lasillisen viiniä suuni edessä. Minä kokosin ajatukseni mitä kiireimmin ja nousin horjuen seisoalle. Mutta nuot molemmat herrat painoivat minut istumaan sille tuolille, johon olin nojautunut, ja käskivät minun juoda viinin loppuun ennenkuin yrittäisin puhua.
– En ole koko päivään syönyt muruakaan, – sanoin heikolla äänellä.
– Sitten, ystäväni, teidän pitää kohta mennä kotiin, – arveli postilaitoksen tirehtööri; – mutta olkaa varoillanne. Ei sanaakaan tästä asiasta saa päästä teidän suustanne. Oletteko nainut mies?
– En ole, herra, – vastasin.
– Sitä parempi, – lisäsi hän hymyillen. Äidiltänne saattanette pitää tämän asian salassa, toivon minä. Me luotamme teidän kunniaanne.
Pääpostisihteeri soitti sitten kelloa ja minut annettiin sen postimiehen huostaan, joka kutsua totteli. Muutamien minuuttien kuluttua istuin ajurin vaunuissa, joka vei minut kortteeritalooni Lontoossa. Viikon päästä Tuomas Morville läksi postimestariksi erääsen kaupunkiin Canadassa, missä hän perästäpäin nai ja yhä vielä elää, hyvin tyytyväisenä paikkaansa, niinkuin hän aika-ajoin ilmoittaa minulle kirjeissään. Mitä minuun tulee, pysyin omasta tahdostani vanhassa virassani postivaunusihteerinä, kunnes äitini kymmenen tai kahdentoista kuukauden kuluttua kuoli. Silloin sain kohta ylimääräisen postimestarin viran.
Ylimääräisen postimestarin tehtävänä on mennä milloin tätä, milloin tuota postimestarin virkaa toimittamaan, mihin heitä kulloinkin käsketään, jos joku paikka jääpi avonaiseksi kuoleman tai virasta eroamisen kautta, taikka jos joku epäluulonalainen eroitetaan virasta. Uuden virkani toimet saattoivat minut useammat kerrat herra Huntingdonin piirikuntaan. Vanha herra ja minä emme koskaan virkkaneet sanaakaan toisillemme siitä salaperäisestä varkausasiasta, mihin me kumpainenkin syyttä olimme osallisiksi joutuneet. Mutta hän osoitti minulle aina erinomaista suosiota ja käski usein käymään talossaan. Hän asui aivan yksikseen. Ukon ainoa tytär oli, vasten hänen tahtoansa mennyt naimisiin erään hänen sihteerinsä kanssa, juuri sen herra Forbesin, jonka käsiala myös oli väärennetty tuossa virkakirjeessä, jonka valeneiti Clifton oli minulle tuonut. Sivumennessä voin tässä mainita, vaikkei se oikeastaan asiaan kuulu, että tuttavuudestani Cliftonien kanssa seurasi sitten kihlaus ja häät Maryn kanssa.
Tarpeetonta on mainita, kuinka monta vuotta kului ennenkuin minut taas kerta käskettiin pääpostisihteerin sisäkamariin, missä tapasin herra Huntingdonin hänen kanssaan kahden kesken. Herra Huntingdon puristi kättäni hartaammin kuin mitä virallinen tervehdys olisi vaatinut, ja sitten pääsihteeri esitti puheena olevan asian.
– Herra Wilcox, muistattehan että me tarjosimme teille paikan Aleksandriassa? – sanoi hän.
– Muistan kyllä, herra, – vastasin.
– Siitä paikasta on meillä ollut aika tavalla huolta, – sanoi hän melkein närkästyneesti. – Siitä on vain kuusi kuukautta, kun me lähetimme sinne herra Forbesin, syystä että hänen terveytensä vaati lämpimämpää ilmanalaa, ja nytpä hänen lääkärinsä kirjoittaa, että hän on aivan kuolemaisillaan.
Herra Huntingdonin kasvot ilmaisivat suurinta levottomuutta. Sihteerin vaiettua hän kääntyi minun puoleeni.
– Herra Wilcox, – sanoi hän, – minä olen pyytänyt, oman itseni tähden, että teidät lähetettäisiin sinne postihöyrylaiva-asiamieheksi. Sillä tavoin minun tyttäreni saisi hyvän ystävän avukseen, joka voisi kaikki hänen asiansa saattaa selvälle kannalle. Te tosin ette tunne häntä, vaan minä tiedän, että voin uskoa hänet teidän turvaanne.
– Tehkää niin, herra Huntingdon, – sanoin hartaasti. – Kyllä minä teen, minkä voin, ollakseni rouva Forbesille avullisena. Milloin soisitte lähteväni?
– Kuinka pian voitte olla valmiina? – oli vastaus.
– Huomenaamulla.
Silloin en ollut vielä nainut mies, enkä tietänyt mitään estettä lähdölleni. Estettä ei tullutkaan. Minä matkustin maata myöten Ranskan kautta Marseilleen ja kuljin siitä laivassa perille. Ei ollut vielä kulunut monta päivää saatuani käskyn, kun jo astuin Aleksandrian postikonttoriin. Siellä oli asiat jokseenkin sekaisin ja mullin-mallin. Sillä herra Forbes, niinkuin kohta tultuani sain tietää, oli jo koko edellisen viikon ollut kuolemaisillaan ja päämiehen poissaolosta oli ollut tavalliset seuraukset. Minä ilmoitin olevani määrätty postimestarin virkaa toimittamaan, ja menin sitten erään sihteerin mukana siihen taloon, missä onneton postimestari ja hänen vielä onnettomampi vaimonsa asuivat. Tässä kertomuksessa ei ole sijaa tavallisille matkamiehen tarinoille siitä ihmeellisestä kaupungista, mihin niin äkkiarvaamatta olin joutunut. Olkoon siinä kyllin kun sanon, että pimeä, ummehtunut kamari, mihin minut käskettiin kysyessäni emäntää, oli sangen huonosti kalustettu ja vailla kaikkia noita pieniä sivistyksen ja aistin jälkiä, jotka meidän englantilaisissa vieraskamareissa ovat niin hauskat nähdä. Seisoipa kuitenkin pimeässä nurkassa piano avattuna ja nuottivihko sen päällä. Odottaessani rouva Forbesin tuloa, astuin omia aikojani likemmäksi pianoa ja aloin katsoa mitä nuotteja siinä oli soitettu. Samassapa silmäni sattuivat vanhanmuotiseen, punaisella Marokon nahalla päällystettyyn naisen työrasiaan, joka seisoi pianolla. Naisen työrasia se nähtävästi oli, sillä kannen alta, joka ei ollut aivan kiinni suljettu, riippui muutamia pumpuli- ja silkkilankoja. Ikäänkuin unessa – sillä vaikea minun oli uskoa, että se olisi totta – vein rasian likemmäksi ikkunaa ja siellä – näkyi selvään silmien edessä nahkaan piirretty kuva, – tuo salaliittolaistunnusmerkki: väkipuukolla lävistetty sydän. Tästä Aleksandrian postihöyrylaiva-asiamiehen vieraskamarista oli siis pääministerin kirjearkku viimeinkin löytynyt!
Muutamia minuutteja seisoin siinä ikäänkuin unessa ja katselin rasiaa ikkunasta tulevan hämärän valossa. Kuinkahan tämä saattoi olla totta! Mielessäni varmaan kuvittelin hullutuksia! Mutta kepeä astunta, joka, vaikka se olikin kepeä, kuului selvästi lähenevän, ja teki lopun hämmästyksestäni. Kiireesti, ennenkuin ovi aukeni, panin rasian takaisin pianolle ja kumarruin alas ikäänkuin katsastelisin nuotteja. En ollut ilmoituttanut nimeäni rouva Forbesille, sillä minä luulin, ettei hän kuitenkaan tuntisi minua. Eikä hän myöskään tässä hämärässä voinut selvästi eroittaa kasvojani. Mutta minä näin hänet selvästi. Se oli sama pieni, laiha vartalo, sama lapsellinen muoto, sama kaunis tukka kuin neiti Anna Cliftonilla. Hän astui kiirein askelin lattian poikki, ojentaen molemmat kätensä lapsellisella, rukoilevalla tavalla.
– Voi! – vaikeroitsi hän, äänellä joka tunki sydämeni läpi, – hän on kuollut! Hän kuoli juuri!
Ei ollut nyt sopiva hetki ruveta puhumaan punaisesta Marokon nahalla päällystetystä rasiasta. Tämä pieni, lapsellinen olento, joka tuskin näytti päivääkään vanhemmalta kuin nähdessäni hänet rautatiepostivaunussa, oli nyt leskenä vieraassa maassa, kaukana kaikista ystävistä, jos en minä semmoiseksi osoittanut itseäni. Minulla oli mukanani kirje, jonka hänen isänsä oli lähettänyt hänelle. Ensimäisenä tehtävänä oli minulla pitää huolta hänen miehensä hautajaisista, jotka olivat kohta toimitettavat. Kolme tai neljä viikkoa kului ennenkuin sääliväisyyden tunne salli minun ruveta tiedustelemaan mikä salainen osa hänellä oli ollut tuossa postille uskotun valtion omaisuuden rohkeassa varkaudessa.
En saanut sen enempää nähdä työrasiaa. Katkerassa surussansakin rouva Forbes kuitenkin oli muistanut sen verran olla varovainen. Ennenkuin minä toista kertaa pääsin samaan vieraskamariin, missä sen olin keksinyt, oli hän korjannut vaarallisen kalun pois näkyvistä. Minä olin pahassa pulassa arvellessani millä keinoin saisin sen vielä kerran nähdä; mutta lujasti olin päättänyt, ettei rouva Forbes saisi lähteä Aleksandriasta ennenkuin hän olisi täydellisesti tunnustanut minulle asian. Hänen täytyi viipyä täällä jokseenkin kauan odottaessaan matkarahoja ja kirjeitä Englannista. Tällä ajalla ensi tuskan katkeruus helpoittui, ja tuo vilkkaus ja suloisuus, joka minua niin suuresti oli miellyttänyt, kun ensikerran näimme toisiamme, virkosi melkein entiseen voimaansa. Samassa kuin säälintunne jonka hänen surunsa oli minussa herättänyt, oli hävinnyt, lisääntyi uteliaisuuteni lisääntymistään, niin että lopulta en enää saanut sitä hillityksi. Yhtenä päivänä toin mukanani neulotun kukkaron, joka oli mennyt vähän rikki, ja pyysin että hän, sill'aikaa kun hänen luonansa olin, korjaisi hajonneet silmukat.
– Minä käsken palvelijan tuoda työrasianne, – sanoin vielä, nousten ja kutsuen palvelijaa. – Rouvalla on punaisella Marokon nahalla päällystetty työrasia – sanoin palvelijalle kun hän oli tullut sisään.
– On herra, – vastasi tämä.
– Missä se on?
– Rouvan makuukamarissa.
– Rouva tahtoo, että se tuotaisiin tänne. – Nyt käännyin ja palasin paikalleni. Rouva Forbes oli käynyt kalmankarvaiseksi, mutta silmissä oli itsepäinen katse ja kokoon puristetut hampaat ilmoittivat myös jäykkää päätöstä. Tyttö toi työrasian. Minä otin sen vastaan ja menin likemmäksi sitä sohvaa, jolla rouva istui.
– Muistatteko tätä kuvaa? – kysyin. Luullakseni ei kumpainenkaan meistä voi unohtaa sitä!
Hän ei vastannut sanaakaan, mutta silmien ilmeestä näkyi, että hän ymmärsi asian.
– Kuulkaa, – jatkoin lempeällä äänellä, – minä lupasin isällenne olla teidän ystävänne, ja minä en ole niitä, jotka jättävät lupauksensa täyttämättä. Mutta teidän pitää kertoa minulle täysi totuus.
Minun täytyi kauan aikaa taivutella ja kehoitella häntä siihen. En voi olla tunnustamatta, että viimein uhkasin mennä Aleksandriassa asuvan Englannin konsulin luokse asiaa ilmoittamaan. Viimeinkin kokoon puristetut huulet aukenivat ja hän ilmaisi koko jutun, katkaisten sitä vähä väliä huokauksilla ja itkuvirroilla.
– Minä rakastin Alfredia, – sanoi hän, – vaan hänellä ei ollut varoja naida, eikä isä ottanut asiaa korviinsakaan. Minä olin aina rahan puutteessa, sillä isä antoi minulle hyvin niukalta. Ja he lupasivat minulle suuren summan – äärettömän summan – koko viisisataa puntaa.
– Kuka ne teille lupasi? – kysyin.
– Muukalainen herra, johon olin Lontoossa tutustunut; häntä nimitettiin monsieur Bonnardiksi. Nimi oli ranskalainen, vaan en tiedä varmaan oliko hän sentään ranskalainen. Hän puheli minulle isästäni, jonka hän oli kuullut olevan piirikunnan postipäällikkönä, ja kyseli kaikenlaista. Muutamia viikkoja myöhemmin minä näin hänet taas omassa kaupungissamme. Sulhaseni, herra Forbes, joka minun kanssani käveli, piti vieraan kanssa pitkän, salaisen keskustelun; ja sitten he tulivat ja sanoivat, että minä voisin olla heille suurena apuna. He kysyivät olisinko minä tarpeeksi rohkea, jotta voisin rautatien postivaunusta viedä pienen, punaisella Marokon nahalla päällystetyn arkun, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin paperia. Vähän vastusteltuani suostuin. – Käskystäni rouva Forbes oli tähän asti puhunut; mutta nyt kertominen näkyi alkavan huvittaa häntä itseään, ja hän jatkoi sitä sujuvasti.
– Me tarvitsimme isän allekirjoitusta lupakirjaan, jolla pääsin postivaunuun; vaan emme tietäneet millä lailla saisimme sen. Hyväksi onneksi luuvalo par'aikaa rasitti isää, niin että hän ei oikein kyennut työhön. Minun piti lukea hänelle joukko virallisia kirjoituksia ja sitten hän ne allekirjoitti. Yhden kirjoituksen luin toistamiseen ja panin sitten lupakirjan hänen eteensä allekirjoitettavaksi. Näin tehtyäni olin pyörtymäisilläni pelosta; vaan samassa juuri tuli hänelle kova kivun puuska ja hän kirjoitti alle tarkemmin katsomatta, iloisena että työ oli loppunut. Minä sanoin nyt meneväni Beckbyhyn tätini luokse vieraisille. Vaan en mennytkään sinne suoraan, vaan menin sen sijaan Eatonin pysäyspaikkaan, mihin Alfredin kanssa jouduin pari minuuttia ennen junan tuloa. Minä pysyin ulkopuolella asemahuonetta kunnes vihellys kuului. Samassa juoksi postimies sinne; minä seurasin häntä suoraan virkahuoneen läpi ja pyysin että hän antaisi teille sen virkakirjeen, mikä minulla oli kädessä. Hän tuskin näki minun kasvojani. Alfredin lähdettyä näin vielä vilaukselta monsieur Bonnardin, joka tirkisteli postivaunua lähinnä olevan vaunun ikkunasta. He olivat luvanneet, että juna seisahtuisi Camden-towniin, jos vain asettaisin niin, ettette sitä ennen huomaisi mitään. Kuinka asia menestyi, sen tiedätte itse.
– Mutta mihinkä panittekaan arkun? – kysyin vielä. – Ei se suinkaan voinut olla kätkettynä vaatteisiinne, siitä olen varma!
– Ohoh, – arveli hän, – se kävi hyvin helposti. Monsieur Bonnard oli ennen kertonut minulle, miten vaunu oli rakennettu; muistattehan, että panin arkun pöydän päähän, aivan likelle sitä nurkkaa, mihin aina kävin piiloon jokaisessa pysäyspaikassa. Siinä oli ikkunalla varustettu ovi, ja minä kysyin saisinko pitää ikkunaa auki, koska minun oli liian kuuma vaunussa. Monsieur Bonnard olisi, luulenpa, voinut vain ojentua ulos ikkunastaan ja ottaa sen kädestäni. Mutta hänestä oli parempi tulla ulos sitä ottamaan, juuri ennenkuin juna läksi Watfordista – hän tuli tietysti siltä puolelta, joka oli asemahuoneen valon varjossa. Se oli viimeinen pysäyspaikka, mutta sittenkin juna niinkuin oli luvattu, pysähtyi Camden-townissa. Sanalla sanoen arkku ei ollut teidän näkyvistänne poissa kauemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin te huomasitte asian. Monsieur Bonnard ja me riensimme ulos asemahuoneesta, ja Alfred seurasi meitä. Arkku murrettiin auki – lukkoa ei ole koskaan saatu korjatuksi, sillä se oli niin mutkallinen laadultansa – ja monsieur Bonnard otti paperit. Hän jätti arkun minulle, pantuansa sisään setelipakan. Seuraavana aamuna Alfred ja minä annoimme vihkiä itsemme, ja minä menin tätini luo; mutta isälle emme virkkaneet naimisestamme ennenkuin kolme, neljä kuukautta myöhemmin. Tämmöinen on punaisella Marokon nahalla päällystetyn työrasian juttu.
Hän hymyili vallattoman lapsen veitikkamaisella ilolla. Olipa vielä yksi seikka, jota olin utelias tietämään.
– Tiedättekö mitä nuo valtiokirjeet sisälsivät? – kysyin taas.
– En lainkaan! – vastasi hän. – Mitäs minä ymmärsin valtioasioista. En tiedä mitään noista papereista. Monsieur ei niistä virkkanut sanaakaan; hän ei edes katsellutkaan niitä, niin kauan kuin me olimme läsnä. En minä olisi millään muotoa suostunut ottamaan vakuutettua kirjettä tai mitään semmoista, jolla olisi ollut rahan arvo, tietäkää se. Mutta nuo paperit, saattoihan ministeri helposti kirjoittaa ne uudelleen. Älkää uskoko minua varkaaksi, herra Wilcox; ei paperein joukossa ollut mitään rahan arvoista.
– Tuottivatpa ne kuitenkin teille viisisataa puntaa, – sanoin. – Oletteko sen perästä vielä tavannut Bonnardia?
– En koskaan enää, – vastasi hän. – Hän sanoi menevänsä omalle maalleen. Enkä usko Bonnardin olleenkaan hänen todellisen nimensä.
Niinpä minäkin arvelin, vaan en puhunut enempää siitä rouva Forbesille. Taas tämä asia oli saattanut minut sangen pahaan pulaan. Tietysti oli velvollisuuteni ilmoittaa kaikki päälliköilleni, vaan en hennonut. Yksi pääsyyllisistä oli jo korkeamman kuin maallisen tuomarin edessä. Niin monen vuoden kuluttua olivat jo kaikki monsieur Bonnardin jäljet hävinneet. Ainoaksi oikeuden käsiteltäväksi uhriksi olisi vain jäänyt tämä pikku raukka, jonka molemmat muut olivat petollisilla yllytyksillä saattaneet rikokseen osalliseksi. Viimein päätin lähettää kertomuksen koko asiasta yksistään herra Huntingdonille. Minä kirjoitin hänelle ainoasti itse tapahtumat ilman mitään muistutusta.
Vastaukseksi tuli minulle ja rouva Forbesille se sanoma, että herra Huntingdon oli äkillisesti kuollut sydänhalvaukseen; se oli tapahtunut juuri sinä päivänä, jolloin hän, minun laskuni mukaan, sai kirjeeni. Rouva Forbes taas vaipui silminnähtävästi sydäntä särkevään suruun ja omantunnon tuskaan. Hänelle jääneestä perinnöstä ei tulisi täyttä sataa puntaakaan tuloa vuodessa. Pääpostisihteeri, vainajan vanhana ystävänä, oli määrätty testamentin toimeenpanijaksi. Kirjeesen, jonka häneltä sain, oli suljettu toinen rouva Forbesille. Siinä hän neuvoi, selvillä, lujilla sanoilla, ettei rouva Forbes enää tulisi takaisin Englantiin, vaan pysyisi ulkomaalla. Rouva mielestään arveli paraiten viihtyvänsä jossakussa syrjäisessä, rauhallisessa luostarin kammiossa. Sentähden toimitin hänelle paikan erääsen luostariin Maltan saarella, missä hän pysyisi Englannin hallituksen suojan alla. Itse läksin Aleksandriasta, niin pian kuin toinen postihöyrylaiva-asiamies oli tullut. Lontoosen palattuani keskustelin kahden kesken pääpostisihteerin kanssa. Kohta huomasin, ettei minun tarvinnut ilmoittaa hänelle mitä nyt olen kertonut; sillä hänen hallussaan olivat kaikki herra Huntingdonin paperit. Vanhan ystävyyden suhteensa vuoksi vainajaan sekä myös siihen nähden, että kovimman rangaistuksen ansainneet eivät enää olleet saavutettavissa, hänkin oli tullut siihen päätökseen, että oli parasta unhoittaa se, mikä oli tapahtunut.
Keskustelumme lopulla sanoin hänelle jotakin, jota rouva Forbes oli hartaasti pyytänyt minua perille saattamaan.
– Rouva Forbes pyysi kaikin mokomin, – sanoin, – ettette suinkaan uskoisi hänen eikä herra Forbesin antautuneen tämmöiseen pahantekoon, jolleivät olisi niin suuresti rakastaneet toisiansa ja olleet niin suuressa rahan tarpeessa.
– Niin, – arveli sihteeri hymyillen, – jos Kleopatran nenä olisi ollut hiukan litteämpi, niin maailman historia olisi mennyt toista menoa!