Maalin. Sitä kilttiä Sally-tätiä. Vai on hän kyökissä. Menen heti häntä tervehtimään. No, mutta mitenkäs Akselin laita on? Eikös hän ole jo puolet suorittanut?
Moonika. Niinpä on, pikkuseni, ja kuuluihan ne menneen koko hyvästi. Mutta näes pahimmat aineet on hänen tänä iltapuolena suoritettava. Sekä kasvioppi, että matematiikki. (Kuiskaa). Kasvioppia minä en vähääkään pelkää, sillä katsoppas, täällä asuu eräs vanha yliopiston apulaisopettaja, herra Allen, joka itse ei ole niin mitään, luonnollisesti; mutta hän on hiukan sukua kasviopin dosentille. Ja minä olen ollut niin kauhean kohtelias hänelle, että hän ihan varmaan sanoo jonkun hyvän sanan Akselin puolesta sopivassa tilaisuudessa sisarensapojalle. Mutta, varjelkoon – tässä minä seison lavertelemassa, niin ettet saa ottaa edes palttoota päältäsi. No, – katsoppas vaan! Silkkiä! – Sinä hyvä lapsi.
Maalin. Niin, niin – onhan tänään juhlapäivä, tätikulta, ja sentähden puin itseni niin hienosti kuin suinkin taisin.
Moonika. Pidät siis todellakin Akselista?
Maalin. Voiko täti sitä epäilläkään?
Moonika. Rakas, rakas lapsi! Aksel sanoo aina, että sinä et lainkaan välitä hänestä ja siitä on hän niin murheissaan ja huolissaan – mutta enkös minä aina ole sanonut, että Maalin on vaan järkevä pikkutyttö, joka ei lupaa mitään, johon iso pappa-äijä ehkei antaisi suostumustaan. Maalinilla on kyllä sydäntä, minä sanon – ja päälliseksi silmät päässä.
Maalin. Niin – niin – katsokaas täti, minä rakastan Akselia niinkuin veljeä.
Moonika. Vaan niinkuin veljeä?
Maalin. Niin täti ei nyt vaan saa suuttua – mutta kyllä se nyt niin on. Me, nähkääs, olemme olleet koulutovereja, enkä minä lainkaan pelkää enkä ujostele häntä ja sitte on hän niin lempeä ja helläsydämminen minun läsnäollessani, ja sitte on hän yhdenikäinen minun kanssani ja sitte on isäni sanonut, että hän puolestaan ei juuri —
Moonika. Ole helläsydämminen? Eipä juuri, niin minä luulen. Mutta jos tietäisit kuinka Aksel sinua ihailee…
Maalin. Tätiseni! Onko hän mies?
Moonika. No, ei hänellä, Jumalan kiitos ratsassaappaita ole eikä pitkiä viiksiäkään – mutta miestä hänessä on – sen minä takaan…
Maalin. Ei, mutta nythän täti jo suuttuu – puhukaamme nyt päivän juhlallisuuksista. Saanhan minä toki kattaa pöydän? Ja sitte juoksen puutarhaan katsomaan löytäisinkö jotakin viheriätä sulapaikoista. Kuinka kaunis tuoli! – Saako hän sen tädiltä?
Moonika. Saa minulta ja Sallyltä. – Sally tahtoi myös ottaa osaa siihen, vaikkei hänellä ole varoja.
Maalin. Sepä oli kauniisti tehty. Ja, sen me koristelemme! Kuinka hauskaa!
Moonika. Panehan toki palttoo päällesi. Minun täytyy olla varovainen – tulevan —
Maalin. Mutta täti. (Mielistellen). Rakas täti, hänen pitäisi saada hiukan elämänkokemusta…
Moonika. Niinkuin sinä itse, esimerkiksi…
Maalin. Jos hänelle tapahtuisi jotakin oikein suuremmoista, jotakin kauheata —
Moonika. Noo – ulos nyt jo heilakka!
Maalin. Kuinka hauskaa!
(Juoksee ulos).
Moonika. Kyllä aika tuon parantaa ja itse ukon kiertää hän sormensa ympäri. – (Ottaa esiin tuolimaton ja katselee sitä). Jos sentään olisin viheriäisen sijaan pannut punasta. Ahaa tuolla menee vanha Allen yhtä lystikkään näköisenä kuin ennenkin. Varjele kuinka hän on kohtelias! Luuli kai että häntä naputettaisi sisään – mutta "katso, sinä päivänä eivät he mitään saaneet." Jospa nyt vaan ukko olisi tehnyt niinkuin pyysin. Jos minulla olisi aikaa.
(Kätkee äkkiä tyynyn.)
Maalin (Tulee takaisin sisään.) Hyvänen aika!
Moonika. Mikäs on kultanuppuseni?
Maalin. Nyt täti varmaankin suuttuu minuun – mutta nähkääs, isän pitäisi tulla tänään tänne Upsalaan ja sitte hän arveli että hänen sopisi hyvin hyvästi tulla minua hakemaan, ettei näyttäisi siltä, että minä vartavasten ja ihan yksin – niin hyvin luultava on, että hän pistäytyy täällä ja tarjoutuu illallisille. Ja minä unohdan puhua siitä.
Moonika. No, Herra sun siunaa, niin hienoja vieraita! Sepä nyt on mainiota. Emmekö siitä ihastuisi Sally ja minä.
Maalin. Mutta ei mitään valmistuksia…!
Moonika. Eihän toki, olisihan tyhmää yrittääkään.
Maalin. No, kiitos sitte! Hyvästi, hyvästi, hyvästi!
(Juoksee taas ulos).
Moonika. Älä vaan juokse itseäsi hikiseksi – Sä lapsi-kulta! Sally, Sally!
Sally (kiiruhtaa sisään). No-noh! Mikä on? Onko poika tullut?
Moonika. Akseliko? Ei kyllä hän vielä tuokion viipyy. Mutta me saamme vieraita. Holmin ukon, Maalinin isän. Hommaapas nyt oikein kelpo illallinen. Sen saat sinä huoleksesi.
Sally. Saanko minä? Mutta minullahan on jo ennaltaan ruokahuolia ja sitten pitäisi vähän pukeutua ja kuka pöydän kattaa?
Maalin (on tullut lehtikimppu kädessä). Siitä pidän minä huolen. Hyvää päivää, tätikulta. Katsokaapas, mitä minä löysin puutarhasta.
Sally. No, tuhannesti tervetullut lapsikulta. Nytpä täällä vasta ilo syntyy! Niin ala sinä virkatoimituksesi, niin katamme yhdessä.
Maalin. Kuinka kauniit vaatteet ja ihka uudet!
Moonika. Hatun hän saa minulta.
Sally. Ja kaulaliinan minulta.
Moonika. Mutta takin minulta.
Sally. Minulta liivit.
Moonika. Niin, mutta minulta housut. – Siunaa meitä, tuolla tulee vanha Kreikan äijä; – sille pitää niijata! – Ei nyt menen minä töilleni. Tiehesi keittiöön Sally ja laitakin hyvää ja hienoa – muuten – !
Sally. No, noh, menenhän minä (menee).
Maalin. Minun täytyy mennä hakemaan hiukan enemmän lehtiä tähän tuoliin. Eikös näytä somalta noin, joka kuppiparin ympärillä vuokkoseppele? Akselia varten kai nämät suuret kupit ovat?
Moonika. Tietysti lintuseni.
Maalin. Minulla on vaan viisi valkovuokkoa, ne me panemme hänen kuppiensa ympärille.
Moonika. Kahvi kaadetaan hopeakannuun tänään.
Maalin. Eihän tänään tarjota ruskeata sokuria?
Moonika. Uf, hyi – ! Ei – valkeata vaan vaikka koko topillinen menisi. Soitetaan – eihän se vaan ole Aksel?
Allen (tulee).
Maalin. Eikä ole – noin oppineelta ei Aksel vielä mahtane näyttää. Minäpäs käväsen puutarhassa.
Allen (hyvin kohteliaasti). Nöyrin palvelijanne.
Maalin (ulos-mennessään). Nöyrin palvelijattarenne. – Voi kuinka hauskaa!
Moonika. Tuleeko tuo nyt pyytämättä? Kiusaus varjele, minä kun olen alushameisillani.
Allen. Kuinka voitte, Moonika rouva, kuinka voitte? Enhän vaan häiritse?
Moonika. Jos suvaitsette, niin on minulla vähän kiire. Nähkääs, Aksel pääsee tänään ylioppilaaksi.
Allen. Niin minäkin toivon.
Moonika. Toivotte? Niin minä luulen että maksaa vaivan. Oletteko te ollut niin hyvä kuin pyysin ja puhutellut tuota botanistia.
Allen. Tietysti, tietysti! Senkö minä nyt olisin unhottanut. Oh, se oli ihan tarpeetonta. Hän on niin hyväntahtoinen mies ja hyvin tottunut siihen, että kokelaat eivät osaa rahtuakaan kasvioppia.
Moonika. No, me emme tarvitse armahduksia. Aksel kyllä osaa.
Allen. Osaa, niin osaa. Ja se on hyvä, se, sillä suoraan sanoen omin neuvoin hänen pitää päästä! ei minun kehumisestani muuten suurta hyötyä ole.
Moonika. Niin, mutta kiitos sentään vaivastanne. Parasta on olla varoillansa joka puolella. Jos teitä huvittaa juoda kahvia täällä kello seitsemän aikaan – niin tervetuloa. Niinkuin sanoin kello seitsemän.
Allen. Ruma ilma vaan tänäänkin, niinkuin tavallisesti. Selvä seikka että taivas on pilvessä.
Moonika (syrjään). Kyllä hän menee tiehensä, jos en puku mitään.
Allen. Rouva Moonika – minä olen vanha apulaisopettaja —
Moonika (syrjään). Luulenpa hänen viipyvän.
Allen. Homehtunut kirjatoukka.
Moonika (syrjään). Minä menen syrjään ja muutan pukua. Eihän se tee mitään.
Allen. Kummitus, josta ei ole enää mihinkään.
Moonika. Älkää vaan katsoko tänne.