Jumalan kiitos, pöytä on katettu: Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

Kolmas kohtaus.

Alfred. Emma.

EMMA. Hyvää huomenta, ukkoseni!

ALFRED (Syleilee häntä). Hyvä Emmani!

EMMA. Kuinka olet nukkunut, ystäväni?

ALFRED. Kuten onnellinen aina nukkuu, hyvin.

EMMA. Oletko todellakin onnellinen.

ALFRED. Ja sitä voit sinä kysyä? Etkö ole vaimoni?

EMMA. Imartelija. (Koomillisella totisuudella). Mutta sen pitää nyt taukooman. Olemme olleet naimisissa kolme kuukautta, ja sinun on nyt alkaminen olla herra talossasi, lopettaminen rakastajan osan näyttäminen.

ALFRED. Ja sitä sinä katsoisit hyväksi.

EMMA. Minun kai täytynee. Sanoohan koko maailma, että mies muuttaa luontoa ja tapoja naimisiin joutuessaan, ja minun lienee myöskin siihen tyytyminen. Kuta kauvemmin viivyttelet tätä muutosta sitä vaikeampaa on se minulle.

(Syleilee ja katsoo häntä rakkaasti silmiin).

ALFRED (Tosissaan). Milloinkaan en tule muuttamaan itseäni, rakas Emma!

Milloinkaan et tule huomaamaan mitään eroa siinä, miten on ja ollut on.

EMMA. Enkä minäkään milloinkaan tule antamaan sinulle syytä siihen.

ALFRED. Todellakin! Olet paras vaimo maailmassa! Täytät kaikki toivomukseni jo ennenkuin olen ennättänyt lausuakaan ne julki.

EMMA. Etkö sinä tee samoin?

ALFRED. Mitenkä voisin minä vastustaa silmiäsi, kun ne niin rakkaasti ovat minuun kiintyneet kun ne, kuten nytkin … pyytävät suuteloa.

(Aikoo suudella häntä).

EMMA (Veitikkamaisesti). Hiljaa, hiljaa herraseni! Silmäni eivät mitenkään pyydä mitään suuteloita, ne kenties myöntävät ne.

ALFRED. Niinpä myönnä sitten.

EMMA (Syleilee häntä). Rakas Alfred.

ALFRED. Rakas Emmani!

EMMA (Istuu tekemään työtä vasemmanpuoleisen pöydän viereen).

Vanhempani viipyvät kauvan; heidän olisi pitänyt oleman jo täällä.

ALFRED (Istuutuu hänen viereensä, leikitellen yhden hänen työnsä nypläyksen kanssa). Kaipaatko heitä?

EMMA (Katsoo häneen totisesti). Ilkeä! Nyt et ajatellut mitä sanoit.

ALFRED, En, en, sinä olet oikeassa. (Nauraa). Tiedätkö, minä olen juuri vasta… (Nauraa).

EMMA. Noh, mitä olet vasta?.. Sen on pitänyt oleman jotakin hyvin hauskaa.

ALFRED. Niin, olen salaa kuunnellut erästä todellisesti hullunkurista kohtausta.

EMMA. Salaa kuunnellut?.. Ettäs kehtaat, herraseni!

ALFRED (Aina nauraen). Aivan sattumalta. Tullessani tänne huoneestani, kuulen vilkasta keskustelua… Seisahdun… Heikki ja Liisa ovat juuri lopettaneet pöydän kattamisen, kun Heikki täysin tyytyväisenä huudahtaa: "Jumalan kiitos, pöytä on katettu", ja toivoo että Liisa kertoisi nämä sanat, sillä, sanoi, niin on sanominen hyvin päätetyn työn perästä.

EMMA. Miten yksinkertaista.

ALFRED. Liisa kieltäytyi, Heikki ei hellittänyt ja lopultaan siitä sakeni oikea sanasota; Heikki tahtoi pakoittaa Liisaa, mutta tämä kieltäytyi kiven kovaan.

EMMA (Ottaa puoltaakseen Liisaa). Mutta tässä voi syystä kysyä, kumpainenko oli tiukempi, Heikkikö vai Liisa?

ALFRED. Mutta hän pyysi Liisaa niin kauniisti.

EMMA. Se oli hassu pyyntö! En voi huomata että Liisalla oli väärin.

ALFRED (Nauraen). Elkäämme siitä enää puhuko. Meidän kesken ei mitään semmoista koskaan voisi tapahtua. (Emma katsoo häneen epäileväisesti). Jos sinulta sen pyytäisin, niin tekisit sen paikalla.

EMMA (Nauraen). Hm, Hm!

ALFRED (Totisesti). Olen vakuutettu, että sen tekisit.

EMMA. Ja ellen sitä tekisi?

ALFRED. Jospako et sitä tekisi? Mahdotointa… Siitä voisin panna vaikka kuinka suuren vedon. Koetellaanpas!

EMMA (Joutuin ja levottomasti). Ei, elä koettele sitä!

ALFRED. Pyydän sinua, rakas Emma! Sano yksi ainoa kerta: Jumalan kiitos, pöytä on katettu!

EMMA. Kuinka sinä olet lapsellinen!

ALFRED (Rukoillen). Sano nyt.

EMMA (Liikutettuna). Mikä pyyntö se on semmoinen?

ALFRED. Pieni Emma kultaiseni, sano toki: Jumalan kiitos, pöytä on katettu!

EMMA (Liikutettuna, mutta ei kiivaasti). En, sitä minä en sano.

ALFRED. Minä pyydän sinua.

EMMA (Kiivaasti). En!

ALFRED (Korottaa äänensä). Kieltäydytkö tahtoani täyttämästä?

EMMA. Olisihan sen sanominen kovin lapsellista, ja sinä teet väärin pyytäessäsi minua.

ALFRED. Ja sinä teet väärin kieltäytyessäsi.

EMMA (Nousee ylös; yhä tulistuneempana). Teenkö väärin? Ensimäistä kertaa sanot minulle mitään semmoista. Miten ajattelematointa!

ALFRED. Mitä pitää kuulemani? Onko tämä lemmen kieltä?

EMMA. Voiko lempikin vaatia sellaista hulluutta?

ALFRED. En ole vaatinut, ainoastaan pyytänyt.

EMMA. Niin … ja jos vaatisit?

ALFRED. Silloin…

EMMA (Kiivaasti). Ja jos vaatisit?

ALFRED (Samoin). Silloin et kieltäisi!

EMMA (Kovasti liikutettuna). Silloinpa juuri kieltäisinkin!

ALFRED. Mitenkä?

EMMA. Tahdot alentaa minua omissa silmissäni … mutta se ei tule sinulle onnistumaan… Pyyntöäsi olisin mahdollisesti noudattanut, mutta vaatimustasi, en milloinkaan!

(Soittaa tiukkaan).

ALFRED. Jumalani, miten kiihkeä! Näinkö vaimo puhelee miehelleen?

Neljäs kohtaus.

Entiset. Liisa, sitten Heikki.

EMMA (Liisalle). Olen unouttanut nenäliinani!

(Liisa menee sisään vasempaan).

ALFRED. Emma, elä tee leikistä karvasta totta.

EMMA. Minäkö sen teen? Sinähän muutat pilan todeksi.

(Heikki tulee peräovesta, matkassaan viinipullo, jonka hän asettaa pöydälle. Liisa vasemmalta, kädessä nenäliina, jonka hän antaa Emmalle, aikoen sen perästä mennä ulos peräoven kautta, mutta kohtaa Heikin, joka merkkiä tekemällä kysyy: Tahdotko sanoa sen? Liisa niinikään merkin kautta kieltää ja menee. Heikki seuraa häntä uhaten. Emma tekee työtänsä ahkeraan Alfredista kääntyneenä, joka seisoo oikeanpuoleisen pöydän ääressä, Emmasta kääntyneenä ja pitäen käsissään sanomalehteä, jonka hän Heikin mentyä heittää luotaan, minkä tehtyä hän menee Emman luo).

ALFRED (Ystävällisesti). Noh, miten on asia. Liestyykö uppiniskaisuutesi?