Jumalan kiitos, pöytä on katettu: Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

EMMA (Kiivaasti; heittäen työnsä syrjään). Mitenkä?

Uppiniskaisuutesiko?.. Tiedät, etten voi sitä sanaa kärsiä.

Minäkö uppiniskainen?.. Ei, pikemmin olet sinä uppiniskainen, kun noin tiukkaan voit vaatia semmoista hulluutta.

ALFRED. En milloinkaan voinut kuvitella, että voisit vastata kieltävästi, sen katsoin mahdottomaksi.

EMMA. Vai niin? Minä en milloinkaan voisi kieltää? Niin, semmoisia te miehet olette! Ette tahdo rakastavaista puolisoa … ette, teidän vaimojenne pitää olemaan orjattarianne!

ALFRED. Mikä liioittelu!

EMMA. Mutta minusta ei kuunaan tule orjatartasi, ei, kuunaan, kuunaan!..

ALFRED. "Miehen pitää oleman herrasi", luetaan sanassa.

EMMA (Keskeyttäen). Kas siinä se nyt on! Sinä olet herra ja minä orja! Sinä tahdot käskeä ja minun on totteleminen!.. Oi, tunnustan sinut mielelläni herrakseni ja tahdon olla sinulle kuuliainen kaikessa, kun toivomuksesi tahi käskysi ovat järkeviä, mutta vastakkaisessa tapauksessa en milloinkaan … kuuletko, en milloinkaan!

ALFRED (Totisesti). Siten ei puhutella miestä, jota kunnioitetaan.

EMMA. Semmoista ei vaadita siltä vaimolta, jota kunnioitetaan.

ALFRED. Mutta pilaahan se on…

EMMA. Oi, sinä olet, sen pahempi, tehnyt siitä täyden toden! (Itkien). Vielä kymmenen minuuttia takaperin sanoit sinä minulle: milloinkaan en muuta itseäni, ja nyt jo seisoo edessäni kylmä, kolkkotunteinen mies, vaatien ainoastaan orjallista nöyryyttä.

ALFRED (Totisesti). Elä itke … tiedäthän, että kyyneleet minua ärsyttävät!

EMMA (Nyyhkien). Sille en mitään taida, kun niin voimasi takaa niitä puserrat. (Itkee).

ALFRED (Itsekseen). Tuota kirottua itkua! Jos nyt vanhemmat tulevat, mitä he vainen ajattelevatkaan? (Hilliten itseään). Emma, tehkäämme sovinto!

EMMA (Ottaen nenäliinan silmiltään ja katsoen Alfrediin). Sovinto?

ALFRED. On hassua meiltä, että tällä tavalla kulutamme kauniin aamumme.

EMMA (Lempeästi). Nytkö vasta sen huomaat?

ALFRED. Niinpä vainen, lähestyn sinua ensiksi. (Ojentaa hänelle kätensä). Olkaamme ystäviä.

EMMA (Katsoo rakastavaisesti häneen ja panee hitaasti kätensä hänen käteensä). Että noin voit kiusata minua!

ALFRED (Suutelee hänen kättänsä; rukoillen). Ja nyt sanot sinä minun tähteni nuo sanat?

EMMA (Kiskasee kätensä pois, ja kirkasee pikaisesti). Miten? Sinä vaadit vielä…?

ALFRED. Sanotko siis?

EMMA (Pikaisemmin). Mutta, Alfred…

ALFRED. Olen ojentanut sinulle käteni sovintoon, nyt on sinun vuorosi antaa myöten.

EMMA. Siispä tahdot alkaa riidan uudestaan?

ALFRED. Lopettaa riidan. (Puoliksi rukoillen). Sano ne sanat ja minä olen tyytyväinen.

EMMA. En, ja tuhat kertaa en!

ALFRED (Vihoissaan). Et?

EMMA (Päättävästi). En!

ALFRED (Enenevällä kiivaudella). Kaunista! Juhlallista! Näet, että voisit ilahduttaa minua sanomalla nämä sanat, mutta et tee sitä! Vaatimukseni olkoon hulluus, se on kumminkin minun toivomukseni, etkä sinä sitä täytä! Olkoon se minun puoleltani itsepintaisuutta, että vaadin sinut kertaamaan nuo sanat, niin on perään antaminen kuitenkin rakkauden velvollisuus … mutta sitä et tee!.. Olen pyytänyt, vaatinut, käyttänyt kaikkia mahdollisia järjen perusteluita; mutta sinä kiellät yhtä uppiniskaisesti… Oo, elä milloinkaan enää sano, että rakastat minua!

(Kävelee liikutettuna edestakaisin).

EMMA (Nojautuen vasemmanpuoleiseen pöytään). Kutsut minua uppiniskaiseksi … millä oikeudella? Myönnät minun olevan hassun sanoessani nuo yksinkertaiset sanat, ja kuitenkin vaadit sinä sen… Onko se rakkautta? Näet, että pyyntösi minua loukkaa, vaivaa minua, (muuntaa vähitellen ankaran äänensä yhä viehkeämmäksi ja rupeaa lopulta itkemään) että se tekee minut ratki rauhattomaksi … mutta se ei sinua lauhduta, olet yhtä itsepintainen. Kysyn nyt, kuka on itsepintaisempi? Kenen vika? Kenessä rakkauden puutetta?

Viides kohtaus.

Entiset. Heikki.

HEIKKI (Ilmoittaa). Herrasväki tulee!

ALFRED (Hiljaa Emmalle, levottomuudella). Pyyhi kyyneleesi? Mitä he tulevat sinusta ajattelemaan?

EMMA (Käy lattian yli toiselle puolelle). Minusta ajatelkoot, mitä tahtovat… Olen syytön!

ALFRED. Muista velvollisuutesi talon rouvana! Vieraille on näyttäminen iloisia kasvoja.

(Emma pyyhkii silmänsä ja menee sisääntulevia vanhempiansa vastaan.)

Kuudes kohtaus.

Edelliset. Salokangas. Kaisa. Liisa.

SALOKANGAS. Hyvää huomenta lapset, hyvää huomenta! Noh, miten te jaksatte?

ALFRED. Sydämmellisesti tervetultua!

(Ottaa vastaan Salokankaan hatun ja kepin).

EMMA (Syleilee äitiään ja ojentaa isälleen kättä). Tervetultuanne, rakkaat vanhempani!

KATRI. Rakas lapseni, siitä on jo hyvin kauvan, kuin sinut olen nähnyt; sinuahan ei milloinkaan näy.

EMMA. Hyvä äiti…

KATRI. Tiedän kyllä, lapseni, että nuorella vastanaineella rouvalla on muuta tekemistä, kuin vanhoja vanhempiaan ajatella.

SALOKANGAS (Aina iloisena ja hauskana). Niin on maailman mahti; vaimon on jättäminen isänsä ja äitinsä ja miehessänsä kiinni riippuminen, sanotaan sanassa… Mutta ajatteleehan kai Emma kumminkin jolloinkin meitä vanhoja, vai mitä, lapseni?

EMMA. Aina, isäni, aina!

ALFRED (Hämillään; katsoo Emmaan, joka karttaa hänen silmäyksiään).

Emmekö istuudu pöytään?