Niin, hän tuli ylpeäksi kun isä nimitti häntä "Rafaellaksi" Rafaelin sijasta, joka oli hänen nimensä. Äiti oli antanut rakkaimman nimen minkä tunsi.
Kukaan ei saanut käyttää veneitä, kukaan ei saanut ajella, kukaan ei saanut kulkea metsän kautta, tie suljettiin. Kukaan ei saanut antaa hevosille tahi lehmille edes tarpeellista hoitoa. Mitään korjauksia ei pantu toimeen; jos rouva mitä yritti siihen suuntaan, ajettiin työmiehet pois. Ei voinut enää olla epäilystäkään, että Kaas tahtoi hävittää kaiken. Talo ränsistyi, ja metsä – niin, se ei ollut enää mikään salaisuus väen kesken, metsä oli tullut yli-ikäiseksi. Suurimpiin ja parhaimpiin puihin ilmaantui vikoja ja tauteja, jotka pian levisivät muuhunkin metsään.
Kahdentoistavuotiaana Rafael rupesi käymään koulua rovastin edessä Helenen, rovastin ainoan tyttären kanssa, joka oli Rafaelia neljä vuotta nuorempi ja josta poika sanomattomasti piti. Rovasti opetti heille uskontoa, ainoata ainetta, jota äiti ei opettanut pojalleen. Rovasti kertoi Davidista. Kertomus meni eteenpäin pysähdyksien ja väliselityksien keskeyttämänä. Rafael näki sen kuvina edessään – siten oli äiti opettanut hänelle kaikkea. Assyyrialaisia sotamiehiä oli juutalaisia vastassa, piikkipartaisia sotilashaamuja vinoin silmin ja soikein kilvin meni rivittäin hänen katseensa editse. Viinitarhoja oli pitkin sinivihreitä mäkiä; tuuhealatvaisten palmujen kapeita varjoja ja tomuisia teitä. Hän katseli juuri syvälle metsään, jonka tuoksuavien puiden sekaan sotilaat paraikaa menivät – kun samalla tuli kertomus Absalomista.
Absalom nousi kapinaan isäänsä vastaan, ajatelkaa kuinka kauheata, – sanoi rovasti, joka oli arvokas herra, – nousi kapinaan omaa isäänsä vastaan. Tietämättään katsahti rovasti Rafaeliin, joka heti punastui korvia myöten.
Rafaelhan ei odottanut mitään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin hän olisi niin miehistynyt että voisi nousta kapinaan isäänsä vastaan.
"Mutta Absalom sai rangaistuksensa hyvin kummallisella tavalla", jatkoi rovasti. "Absalom joutui tappiolle taistelussa ja paetessaan suurten metsäin läpi hän tarttui pitkästä tukastaan puuhun, hevonen juoksi pois hänen altaan, ja hänet lävistettiin keihäillä kuoliaaksi – ."
Rafael näki Absalomin riippumassa – ei pitkässä assyyrialaisten mekossa, ei teräväpartaisena, ei, vaan hentona ja nuorena ja puettuina Rafaelin ihonmukaisiin housuihin, jotka ulottuivat peittämään polven kohdalla sukkia, ja hänen omaan mekkoonsa, ja hänen omista punaisista hiuksistaan! Hän näki niin selvästi, niin selvästi, kuinka hevonen juoksi hänen altaan, se harmaa isän hevonen, jolla hän varkain ratsasti, kun isä nukkui päivällisuniaan. Hän näki hoikan, pitkän nuorukaisen huojuvan ja kieppuvan ilmassa ja keihäs oli pistetty hänen vatsansa läpi. Selvään, aivan selvästi!
Tästä näystä, josta hän ei kenellekään kertonut, ei hän päässyt erilleen. Se oli kuin rangaistus: sillä hänkin oli noussut kapinaan isäänsä vastaan ja ansaitsi joutua riippumaan hiuksistaan – !
Hän kyllä jo ennestään tunsi tämän kertomuksen, mutta koskaan ei se ollut vaikuttanut häneen tällä tavoin.
Tämä tapahtui hänelle eräänä perjantaipäivänä, ja lauantai-aamuna hän herätessään näki äidin seisovan hänen vuoteensa ääressä. Äidin silmät olivat kummastelevammat kuin koskaan ennen. Hiukset olivat vielä yöletillä, toinen leteistä kutkutti hänen nenäänsä, ja siihen hän juuri heräsi. Äiti kumartui hänen puoleensa ja tuijotti häneen kauhistuneen näköisenä; äidillä oli yllään pitkä yöpukunsa, koristeltu ja nypläyksiä täysi, ja hän oli avojaloin. Hän ei koskaan tahtonut näyttäytyä pojalleen tässä asussa; vain jokin kauhea tapaus oli nyt ajanut hänet tänne. Miksi ei äiti puhunut? Vain tuijotti – tahi eikö hän ollutkaan kauhuissaan?
"Äiti!" huudahti poika ja kohottausi vuoteessaan. Silloin äiti kumartui aivan hänen lähelleen: "Ihminen on kuollut", hän kuiskasi. Äiti nimitti isää "Ihmiseksi"; hän ei sanonut isää koskaan muuksi. Rafael joko ei käsittänyt mitä äiti sanoi tahi herpaantui sen johdosta kokonaan. Äiti kertasi ääneen, yhä kovempaan: "Ihminen on kuollut, Ihminen on kuollut", ja sitten oikaisi itsensä, paljasti jalkansa näkyviin paidan alta ja alkoi tanssia. Mutta vain pari tahtia, jonka jälkeen hän hypähti pois huoneesta. Poika hyppäsi vuoteestaan ja kiiruhti jälkeen; äiti oli suullaan sohvalla ja nyyhkytti. Hän tunsi pojan olevan takanaan, nousi äkkiä, painoi hänet lujasti rintaansa vasten, nyyhkytti. Poika tunsi että äidin koko ruumis vapisi kuin kouristuksessa. —
Vielä silloinkin kun he seisoivat isän ruumiin ääressä tunsi poika äidin kädestä, josta hän piteli, äidin vapisevan niin että hänen täytyi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Hänestä tuntui että äiti kaatuisi.
Kun hän myöhempinä vuosinaan ajatteli tätä, ymmärsi hän, mitä äiti tuona hetkenä sai kestää, kuinka taipumattomaksi äiti oli saanut kasvattaa tahtonsa ja mitä tämä kaikki oli äidille maksanut. Nyt hän ei sitä ymmärtänyt. Hän luuli äidin kärsivän kaikesta kauheasta mitä he näkivät edessään, niinkuin hänkin siitä kärsi. Isä, joka aikoinaan kerskui puhtausharrastuksellaan ja vaati puhtautta kaikilta, makasi tuossa törkyisenä, ruokkoomattomana, rasvaisten haisevien vällyjen sisässä, ja puettuna niin likaisiin ja risaisiin alusvaatteisiin; ettei pahempaa ollut kellään talon työmiehistä. Hänen eiliset vaatteensa olivat tuolilla vuoteen vieressä kovasti nukkavieruina, lian, hien ja tupakan kohvettamina ja löyhkäten niinkuin kaikki täällä. Hänen suunsa oli tiukasti kiinni, kädet nyrkissä; hän oli kuollut halvaukseen.
Ja kuinka täällä oli autiota ja yksinäistä hänen ympärillään! Minkävuoksi ei poika ollut sitä ennen huomannut? Minkävuoksi hän ei huomannut että hänen isänsä oli yksinäinen ja hyljätty?
Rafael puhkesi itkuun. Ja hänen itkunsa paisui niin että se täytti huoneen, täytti pian kaikki huoneet.
He tulivat sisään, koko talonväki, yksi toisensa jälkeen. Pojan itku oli niin selittävä, niin puhuva, että kaikki alkoivat katsoa asiaa uusin silmin. Ukko joka nyt tässä makaa, oli ollut sanomattoman onneton, hyljätty, avuton. Herra katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen!
Sittenkuin Harald Kaasin ruumis oli aseteltu, parta ajeltu, silmät suljetut, silloin pehmeni myös piirteitten kovuus, ja silloin he näkivät kasvojen tuskaiset, mutta samalla myös niin miehekkäät piirteet. Hän oli heidän mielestään kaunis. —
Muutamien päivien kuluttua hautajaisista olivat äiti ja poika jo Englannissa.
II
Nyt alkoi pitkä opintoaika, jota varten äiti kaikenlaisissa kieltäymyksissä eläen oli säästänyt rahoja, samalla antaen pojalle alkeisopetusta. Kartanosta, hypoteekkirasituksineen ja metsineen, joka viimemainittu kelpasi vain polttopuuksi, täytyi nyt ottaa viimeinenkin mehu. Heidän naapurinsa rovasti, rehti ja käytännöllinen mies, otti tilan hoitoonsa. Hävitystyön täytyi alkaa oitis, sillä rahoja tarvittiin. Mutta äiti ja poika eivät tahtoneet olla sitä näkemässä.
He saapuivat Englantiin kuin kaksi pakolaista, jotka pitkien ja monien koettelemusten jälkeen etsivät uutta kotoa ja uutta kotomaata. He heittelehtivät epäkäytännöllisinä ja tottumattomina sinne tänne vieraassa vilinässä ja tulivat täten, jos mahdollista, entistä lähemmin toisiinsa sidotuiksi. Poika oli silloin kaksitoistavuotias.
Ja kuitenkaan ei kulunut kauaa, kun he jo ensimmäisen kerran riitaantuivat.
Poika oli tullut kouluun, oli alkanut oppia kieltä, sai tovereita ja tunsi ankaraa halua koetella voimiaan. Hän oli hyvin pitkä ja hoikka, mutta hän halusi olla myös väkevä. Hän rupesi urheilemaan, mutta ei saavuttanut mainetta. Sensijaan oli hänellä enemmän tietoja kuin tovereillaan – kiitos äidin – ja hänen onnistui tehdä itsensä mielenkiintoiseksi niiden avulla, ja asemaa, jonka hän näin saavutti, täytyi koettaa säilyttää. Mutta mikään ei vaikuttanut niin kuin kerskuvat esitykset Norjasta ja hänen isänsä mainetöistä. Hän kertoi näistä enemmän kuin saattoi oikeaksi todistaa, mutta tämä ei ollut yksinomaan hänen syytänsä. Hän osasi tosin englantia, mutta kielen keskivärit eivät olleet hänen hallussaan, joten hän käytti aina helposti saatavissa olevia voimakkaita sanoja. Totta kyllä oli, että hän oli isältään perinyt kaksikymmentä kivääriä, yhden suuren purjealuksen ja useita pieniä, – mutta kuinka suurenmoisiksi muuttuivatkaan nyt kaikki nämä kiväärit ja veneet! Hän tahtoi – niinkuin isänsäkin – mennä pohjoisnavalle jääkarhuja ampumaan, jopa hän jalomielisesti kutsui toverit retkelle mukaan. Hänen kuvaustensa laajalla alueella pii kuitenkin paljon enemmän asioita kuin hän tunsikaan, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä joka päivä piti ammentaa ravintoa yhä suurenevaan kitaan. Hänen täytyi suorastaan opiskella ja keksiä milloin mitäkin, voidakseen pitää mielenkiinnon vireissä. Tästä johtui myöskin, että hän eräänä iltana meni toveriensa kera parturiin ja pyysi muitta mutkitta tätä leikkaamaan häneltä kaiken tukan. Tottahan hiidessä tämä riittäisi pitkäksi aikaa! Hänen tukkansa oli ollut naurun aiheena, se häiritsi häntä kaikissa leikeissä, hän vihasi sitä. Senjälkeen kun hän oli kuullut kertomuksen Absalomin kapinasta ja hänen rangaistuksestaan, oli tukka myös ollut salaisena kauhun aiheena. Mutta koskaan ei, hänelle tähän saakka ollut pistänyt päähän mennä parturiin sitä leikkauttamaan. Toverit nyt miltei kauhistuivat ja parturi oli sitä mieltä että leikkaaminen oli hävitystyötä. Rafael tunsi ankaria kipuja vatsassa, mutta juuri se seikka, että tämä kaikki oli niin kauheata, antoi hänelle voimia. Nyt saivat kaikki nähdä mitä hän uskalsi. Parturin päähän ei tietysti voinut pälkähtää, että tämä tapahtui pojan äidin tietämättä, mutta koska hän, asuen saman talon alakerrassa, jossa täysihoitola oli, jo ensi päivästä alkaen oli ihaillut sekä äidin että pojan tukkaa, koetti hän estellä leikkaamista. Silloin tulivat Rafaelin vatsanväänteet aivan sietämättömiksi. Mutta hänenhän täytyi nyt saada tahtonsa täytäntöön. "Leikatkaa pois se vaan!" sanoi hän ja istuutui kärsimättömänä tuoliin. "Minä en ole koskaan nähnyt kauniimpaa tukkaa", sanoi parturi alakuloisesti. Hän tarttui samalla saksiin, mutta epäröi yhä. Rafael näki että toverien jännitys oli ylimmillään.
… "Pois se vaan!" toisti hän välinpitämättömällä äänellä.
Parturi leikkasi senjälkeen hiukset siten, että ne jäivät hänen käteensä kauniina kimppuna, ja kääri ne paperiin. Poikain silmät seurasivat toimitusta sivallus sivallukselta; Rafael sitä seurasi korvillaan; hän ei katsonut peiliin.
Sittenkuin parturi oli päättänyt hiusten tasoituksenkin ja harjannut pojan, tahtoi hän antaa tälle tukan. "Mitäpä minä sillä teen?" Rafael vähän puisteli polviaan ja kyynärpäitään, maksoi ja poistui toveriensa saattamana. Mutta mitään varsinaista ihastusta nämä eivät osoittaneet.
Hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt kuvaansa peilistä, kun hän huomasi olevansa hirveän näköinen. Hän olisi tahtonut antaa kaiken mitä omisti (sitä ei ollut paljoa), ja hän olisi ollut valmis kestämään minkälaisia tuskia tahansa, hän ajatteli – jos hän vain saisi hiuksensa takaisin. Hän näki selvästi äidin kummastuneen katseen kaikkine vivahduksineen, hänen kurjuutensa oikein tanssi hänen ympärillään, hänen turhamaisuutensa pilkkasi häntä, – ja tämä päättyi siten, että hän hiipi hiljaa ylös portaita huoneeseensa ja paneutui nukkumaan ilman illallista. Mutta äiti odotti häntä turhaan, ja kuultuaan lopuksi hänen rykäisevän hän kiiruhti ylös. Rafael kuuli hänen kiipeävän portaita, kuuli hänen aukaisevan oven. Hänen sisääntullessaan makasi Rafael pää pistettynä tyynyn alle. Äiti nosti tyynyn pois… ja nähtyään vain vilahdukseltakaan hänen kauhunsa, joutui Rafael itse niin kauhean tuskan valtaan, että itku, joka oli kurkussa nousemassa, pysähtyi. Kalpeana ja kauhistuneena seisoi äiti siinä. Hän luuli ensin että joku oli ilkeyksissään tehnyt Rafaelille tämmöistä väkivaltaa. Mutta kun hän ei saanut pojalta sanaakaan selitykseksi, alkoi hän aavistaa pahaa. Rafael tunsi että äiti odotti selitystä, puolustelua, anteeksipyyntöä, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaikkapa henki olisi mennyt. Eikä hän ymmärtänyt mitä hän olisi voinutkaan sanoa. Sitten hän puhkesi väkivaltaiseen, tuskaiseen itkuun; hän köyristyi kokoon ja peitti käsillä päätänsä, jossa hän tunsi vain pistäviä, lyhyitä hiuksia. Kun hän jälleen katsoi ylös, oli äiti jo poissa.
Lapsi upottaa kaiken uneen. Kun hän seuraavana aamuna saapui alas hyvin nöyränä ja peräti häpeissään, makasi äiti vuoteessaan; äiti ei voinut hyvin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtä silmäntäyttä. Tämän kaiken sai poika kuulla jo ennenkuin meni äitinsä luokse. Arastellen hän avasi oven. Tuossa makasi äiti surkeana. Ja Rafaelin hiukset olivat pukupöydällä, valkoisella silkkinauhalla sidottuina, järjestettyinä ja kammattuina. Äiti itse makasi pitsinypläyksissään kädet ristissä sylissään ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
Rafael oli tullut heittäytyäkseen hänen syliinsä ja rukoillakseen häneltä tuhat kertaa anteeksi; mutta jostain selvisi hänelle heti, ettei hän niin voinut tehdä, tahi ettei hän uskaltanut niin tehdä. Äiti makasi ikäänkuin pilvessä, kaukana, hyvin kaukana. Äiti näki näkyä. Jokin, joka oli yhtaikaa sekä pyhää että loukattua, oli siirtänyt hänet toisaalle. Hän oli samalla sekä liikuttavan läheinen että ikäänkuin ylös kohotettu. Rafael kääntyi hiljaa ovea kohti ja lähti tallustamaan kouluun.
Äiti makasi sekä sen että seuraavan päivän, ja lähetti palvelustytön mukana pojalle sanan, että hänen täytyi saada olla yksin. – Hän oli tottunut ottamaan surun siten vastaan, – ja se seikka, että Rafael oli noussut häntä vastaan, oli suurin suru, mikä häntä koskaan oli kohdannut. Ja se yllättikin hänet kuin rankkasade keskellä ihaninta päivänpaistetta. Nyt hän uskoi voivansa katsoa poikansa sieluun – ja samalla omaansakin! Kaiken syyn hän sälytti pojan onnettomalle isänperinnölle; hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että alinomainen taiteellinen haihattelu ja liiallinen henkinen voimistelu kenties olivat voineet ajaa pojassa riippumattomuushengen hereille.
Kun hän ensi kertoja sen jälkeen näki pojan paljaine päineen, joka yhä enemmän alkoi saada isän piirteitä, itki hän ääneti. Kun poika tahtoi lähestyä häntä, torjui hän yrityksen nostamalla hienon kätensä eteen; Rafael ei saanut. Ei hän liioin puhellut pojan kanssa. Kun Rafael puhui, niin äiti vain katsoi häneen, kunnes poika puhkesi itkuun. Sillä poika kärsi tuskaa, joka voidaan kärsiä vain kerran, silloin kun lapsen katumus on uusi ja senvuoksi rajaton ja kun lapsen rakkaudenkaipuu saa ensimäisen kerran kylmän, torjuvan vastaanoton.
Mutta kun äiti viidentenä päivänä tapasi pojan portaissa – hän tuli ylhäältä ja poika alhaalta, – pysähtyi hän kauhistuneena huomatessaan minkänäköiseksi poika oli muuttunut. Kalpea, laiha, arka, ja paljaspäisyys ehkä saattoi surkeuden näyttämään suuremmalta kuin se olikaan. Vieraana ja avuttomana, silmissä lohduton epätoivo poikakin pysähtyi;… silloin oli äidin mitta täysi, silloin hän avasi sylinsä. Rafael oli jälleen päässyt paratiisiinsa, mutta he itkivät molemmat, aivankuin heidän olisi täytynyt voittaa ylipääsemättömiä esteitä, ennenkuin he voivat puhella keskenään.
"Kerro nyt se minulle!" kuiskasi äiti, – tämä tapahtui äidin huoneessa, jossa he olivat sanoneet toisilleen ensimäisen suloisen sanan ja suudelleet toisiaan kerran toisensa perästä. "Kuinka se saattoi tapahtua, Rafael?" kuiskasi hän taas, pää pojan pään rinnalla, – hän ei saattanut vielä kunnolleen katsella poikaansa suoraan. "Mutta äiti", vastasi poika, "onhan vielä paljon pahempaa, että ne hakkaavat maahan kaiken metsän kotona Hellebergenessä – ."
Äiti käänsi päätään ja katsoi häneen. Hän oli ottanut hatun päästään ja hansikkaat käsistään, mutta nyt hän pani ne nopeasti takaisin. "Kuulehan, Rafael", sanoi hän, "menemmekö puistoon kävelemään, mitä? Korkeiden vanhojen puiden alle, me kaksi?" Hän oli huomannut että pojan vastaus oli nerokas. —
Mutta tästä tapauksesta alkaen äidillä oli jotain Englantia vastaan, ja erikoisesti pojan tovereita vastaan. Hän keksi kaikenlaista pitääkseen Rafaelin erillään tovereista loma-aikoina. Eikä tämä tuottanut hänelle vaikeuksiakaan, sillä osaksi kertasi hän poikansa kanssa kaikki tämän läksyt, osaksi he yhdessä alkoivat käydä katsomassa ympäristön tehtaita ja kemiallis-fysikaalisia laitoksia; äiti halusi itse nähdä kaikkea ja herätti tämän halun eloon pojassakin.
Tehtaiden ovet eivät tavallisesti hevillä auenneet vieraille, – mutta hieno, sievä vallasnainen, joka talutti kädestä koreata poikaa, "eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään koko meiningistä", sai katsella melkein kaikkea mitä halusi. Vaikeuksista hän koetti selviytyä kääntymällä suoraan johtavien henkilöiden puoleen, ja oli luonnollista, että hän tällöin epäonnistui. Kaikesta, mitä hän ei ymmärtänyt, koetti hän uupumattomasti päästä perille. Ja senjälkeen oli aina uusi tehtävä selittää kaikki Rafaelille, ja mieluisin tehtävä mitä hän saattoi ajatella.
Rafaelin taipumukset ja halu viittasivat kyllä tähän suuntaan, mutta 13-vuotiaalle pojalle, joka sai olla kokonaan erillään tovereista ja leikeistä, tämä kaikki pian muodostui kiduttavaksi. Tuskin ehti äiti huomata tämän, kun hän jo kiiruhti muuttamaan kaikki toisin; he läksivät Englannista ja muuttivat Ranskaan. Uusi vieras kieli vaikutti, että Rafael jälleen turvautui kokonaan häneen; nyt ei kukaan päässyt pojasta osille. He asettuivat asumaan Calais'hin. Jo siellä olonsa ensimäisinä päivinä äiti leikkasi tukkansa lyhyeksi. Hän luuli paremmin vaikuttavansa poikaan osoittaessaan täten, että kun poika ei tahdo olla hänen näköisensä, niin tahtoo hän kuitenkin olla pojan näköinen ja esiintyä poikana niinkuin Rafaelkin. Hän osti uuden vapaamuotisen hatun, hän sommitteli itsellensä uuden vapaan leningin; kun kerran tukka oli toisenlainen, sai kaikki muukin muuttua. Mutta kun hän sitten seisoi poikansa edessä puettuna viisitoistavuotiaan tytön tavoin, reippaana ja melkein vallattomana, niin poika ihan pelästyi. Ja kesti kauan, ennenkuin poika tajusi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli. Niin pitkälti kuin hän muisti äitiään, oli äidissä kaikki ollut juhlallisempaa, kauniimpaa kuin nyt. "Äiti", sanoi hän, "mikä sinuun on tullut?"
Äiti kalpeni, jäykistyi, sopersi jotain, että tällä tavoin oli mukavampaa, ettei punainen tukka ole kaunis silloin kun se alkaa muuttaa väriään, – ja meni huoneeseensa.
Siellä hän otti esille Rafaelin hiuskiharat ja asetti omansa niiden viereen ja itki. "Äiti, mikä sinuun on tullut?" Hän saattoi vastata: "Rafael, mikä sinuun on tullut?" —
Hän kulki poikansa kera kaikkialla yltympäri. Kaksi kaunista, aistikkaasti puettua ihmistä saavat olla varmat siitä, että he herättävät huomiota Ranskassa, ja tästä hän piti. Kaikilla näillä retkeilyillä hän puhui ranskaa. Poika pyysi häntä hartaasti puhumaan niin että hänkin olisi ymmärtänyt, mutta siitäpä ei tullut kerrassaan mitään. Ja taas kuljetti äiti häntä tehtaasta toiseen. Ja niin pidättyväinen ja epäkäytännöllinen kuin hän olikin avatessaan höyrypannun uunia, oli hän samalla täynnänsä viekkautta ja keimailua. Ja niin, arka kuin hän oli puvustaan, niin tuli hän mielellään sekä nokeentuneena että öljyisenä ulos tehtaista, jos vain Rafael voi saada nähdä jotain uutta mekaniikan alalta. Hän karttoi huonoa ilmaa kuin koleraa, – mutta meni Rafaelin tähden mielellään rikkihappojen ja otsoonin katkuun. "Oma kokemus, Rafael, on elämää; muu on vain elämän varjoa." Tahi: "Oma kokemus, Rafael, on ruokaa ja juomaa, muu on kirjallisuutta."
Poika ei ollut aivan samaa mieltä. Hän huomasi että Notre-dame de Paris, jonka äärestä hän päivittäin sai tempautua irti, oli maittavin ateria, mitä hän koskaan oli vielä nauttinut, mutta firma Mazel & fils haisi raadolliselle. Hänen lukemisensa… äitihän itse oli hänet pannut lukemaan, kielen vuoksi, ja auttanut häntä… ja nyt tuli äiti mustasukkaiseksi kirjoille. Häntä ei voitu saada enää ostamaan pojalle uusia kirjoja.
Mutta hän sai niitä kuitenkin.
He olivat viipyneet Calais'ssa useita kuukausia. Rafaelilla oli opettaja, ja hän alkoi tuntea olevansa tolillaan, kun täysihoitolaan saapui eräs leski jostain siirtomaasta. Tällä oli mukanaan kolmetoistavuotias tyttärensä. Näitä he eivät ehtineet tavata ateriain aikoina kuin kahtena päivänä, kun jo nuoriherra alkoi hakkailla neitosta. Tähän kiinnittivät ensi hetkestä alkaen kaikki huomionsa. Pian sai koko täysihoitola hauskuutta kuunnellessaan kuinka Rafael koetti oppia lausumaan kieltä sujuvasti ja jopa toisinaan osasi valikoida sanansa loisteliaastikin.
Tyttö opetti hänelle kielen ilman hajuakaan kieliopista, vain miellyttämällä ja ilossa ja pikkukinastuksessa. Uskollinen silmäpari ja nuorekas ääni oli tarpeeksi. Ja tytöltä hän sai salaa romaanin toisensa jälkeen. Sillä salaa sen täytyi tapahtua. Salaa oli Lucie ne hankkinut, salaa toimitti hän ne pojalle, salaa ne luettiin ja salaa ne taas vietiin takaisin. Poika osoittautui hieman hajamieliseksi opintojensa suhteen, mutta mikään muu ei ilmaissut hänen kirjallisuushuvimatkojaan, eivätkähän ne niin erinomaisia olleetkaan. Rouva Kaas huomasi poikansa hakkailuhankkeet ja hymyili muiden keralla hänen edistykselleen ranskankielessä. Hänellä ei ollut läheskään niin paljon muistutettavaa tätä seurustelua kuin pojan lontoolaisia tovereita vastaan. Tässähän hän toki sai itsekin olla jossain määrin mukana, kun sensijaan tuo toinen seurapiiri sulki hänet kokonaan ulkopuolelleen. Hän kutsui yhä useammin äidin tyttärineen ulos pienille huvimatkoille, ja hän oli iloinen heidän seurastaan.
Mutta tämä salainen romaaninluku synnytti pian keskusteluja aikaihmisten tyyliin. He puhelivat rakkaudesta sillä syvällä kokemuksella, mikä heidän iälleen on niin ominainen. Ja vielä varmemmin he osasivat määritellä, minkälaisen avioliiton pitäisi olla. Tällöin saivat he sanoneeksi toisilleen asioita, jotka täyttivät heidät riemulla, jopa vapisuttivat heitä. Kun he olivat totuttautuneet puhumaan omista asioistaan muiden kautta, tulkitsemaan omia tunteitaan muiden tunteilla, oli heille helppoa jatkaa peliään toistenkin tullessa paikalle. Ja ennenkuin he huomasivatkaan, oli heidän välilleen muodostunut vertauskuvallinen kieli. Rouva Kaas pani eräänä iltana merkille, että sanaa "rose" venytettiin pitempään kuin joku ruusu olisi ansainnut. Samalla hän huomasi lasten silmissä viehkeätä iloa. Silloin hän puuttui keskusteluun ja kysyi: "Mitä te tarkoitatte ruusulla, lapset?"
Jos heidät olisi keksitty keskellä ruusupensastoa suutelemassa toisiaan – jota he eivät koskaan olleet tehneet! – niin eivät he olisi voineet sen enemmän punastua. —
Seuraavana päivänä löysi rouva Kaas uuden asunnon, kaukana satamasta, jonka lähellä he tähän saakka olivat asuneet.
Rafael oli suuresti kärsinyt Englannista muutettaessa juuri silloin, kun hän oli kiivennyt alas korkeilta tikapuiltaan ja tullut toveriensa tasalle. Mutta silloin hän ei näyttänyt suruaan pienimmälläkään tavalla. Ehdoton eristys, aina kirjoihin saakka, jonka hän myöskin oli saanut kestää, oli sekin ollut raskas. Mutta tähän saakkahan hän oli vieraassa maassa ja vieraan kielen vuoksi ollut auttamattomasti pakoitettu turvautumaan äitiinsä. Nyt hän nousi julkiseen kapinaan! Hän meni muitta mutkitta takaisin hotelliin, etsi rouva Meryn ja hänen tyttärensä ja käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Näin hän teki joka päivä, sittenkuin oli saanut läksynsä lukeneeksi. Lucie itse tuli hänen romaanikseen; hän sai koko hänen vapaa-aikansa.
Ja vielä enemmänkin, – sillä tapaaminen tytön äidin luona ei enää ollut kylliksi – heillä oli sovittuja kohtauksia satamassa! Toisinaan oli heillä palvelustyttö näön vuoksi mukanaan; toisinaan tämä jättäytyi kokonaan jälkeen. Milloin he kapusivat jonkun norjalaisen aluksen kannelle, milloin purjehtivat ympäri satamaa, milloin etsivät olinsijan suurten puiden siimeksessä. Kun hän näki tytön tulevan ulos portista lyhyeen hameeseen puettuna, näki tämän nopsat liikkeet ja jo kaukaa sai hilpeän tervehdyksen joko päivänvarjolla tahi hatulla tahi kukkakimpulla, näyttivät laiturit, laivat, tavaralaatikot, tynnörit, haju, melu ja koko hyörinä ja pyörinä laulavan ja soittavan:
Enfant! si j'etais roi, je donnerais l'empire
Et mon char et mon sceptre et mon peuple à genoux!
[Lapsi! Jos olisin kuningas, niin valtakuntani, vaununi, valtikkani ja kansani laskisin sinun polviesi eteen! – Suom.]
Ja hän juoksi vastaan! Koskaan ei hän uskaltanut muuta kuin tarttua tytön molempiin tylleröisiin ruskeihin käsiin ja sanoa: "Te olette hyvin suloinen, te olette oikein, oikein hyvä"; ja tyttö ei puolestaan päässyt sen pitemmälle kuin että katsoi poikaan, käveli hänen kanssaan, hymyili hänelle ja sanoi: "Te ette ole samanlainen kuin muut!" – Mitkä olivat ne elämänkokemukset, jotka olivat tuon kolmetoistavuotiaan tyttösen opettaneet sanomaan jotain noin suurta, tietää vain meidän Herramme ja tyttö itse. Poika ei lähemmin kysellyt asiaa, sillä hän oli liiankin varma, että se oli totta.
Tyttö opetti hänelle ranskaa aivan siten kuin kaksi lintua syö toistensa nokasta tahi kuin se, joka kurkistaa kuvaansa lähteestä juodessaan vettä. —
Eräänä päivänä kun äiti ja poika söivät yhdessä päivällistään, sanoi äiti lempeästi pojalle: "Minä kuulin että Rouenissa on erinomainen valmistava koulu teknillisiä opintoja varten. Kirjoitin sinne ja tässä on vastaus. Minusta on joka suhteessa parasta että menemme sinne. Ja niin ajattelet varmasti sinäkin, jahka luet sen. Mitäs sanot?"
Poika ensin punastui, sitten kalpeni, – pani senjälkeen syrjään leipäpalasensa ja lautasliinansa, nousi ja meni.
Myöhemmin samana päivänä äiti kysyi häneltä, eikö hän kuitenkin tahtoisi edes lukea Rouenista tullutta kirjettä. Poika poistui hänen luotansa vastaamatta sanaakaan. Ja myöhemmin, juuri kun läheni se hetki, jona pojan oli tapana mennä tapaamaan Lucie'tä satamaan, sanoi äiti, ja tällä kertaa sangen päättävästi, että he matkustaisivat tunnin kuluttua; hän oli pakannut jo tavaratkin. Vielä heidän siinä seistessään tuli palvelija noutamaan tavaroita. Silloin Rafael käsitti kuinka tavattoman hyvin hän saattoi ymmärtää että isä oli piiskannut äitiä.
Heidän ajaessaan vaunuissa asemalle oli hänen tuskansa niin suuri, että hänestä tuntui että äiti yhtä hyvin olisi saattanut pistää häntä puukolla. Rautatievaunussa hän ei katsahtanutkaan äitiinsä.
Ensi päivinä Roueniin tulon jälkeen hän ei vastannut, ei kysynyt; – hän oli omaksunut äidin oman taktiikan. Ja hän noudatti sitä järkähtämättömämmin kuin itse huomasikaan. Kauan oli hän jo arvostellut äitiä, ja nyt syöpyi tämä arvostelu kaikkeen mitä äiti teki tahi sanoi; hän tarkasteli äitiä syytöksen hengessä, entisyys nousi muistossa esiin ja muuttui toisenlaiseksi. Isän kumarainen olemus nojatuolissa karvattomien nahkojen ympäröimänä, liassa ja löyhkässä, nousi nyt äitiä vastaan, joka asui omissa rikkaasti sisustetuissa, tuuletetuissa, usein hajuvesiltä tuoksuvissa huoneissaan. Siitä saakka kun Rafael oli seissyt isänsä ruumiin ääressä, oli hän tuntenut että vanhusta oli kohdeltu pahoin. Hänetkin oli opastettu laiminlyömään isää, karttamaan häntä, kiertämään hänen määräyksiään. Tätä ennen oli hän lukenut tämän kaiken talonväen syyksi.
Nyt hän siirsi sen äidin tiliin kokonaan. Isähän oli jumaloinut äitiä, ja tämä jumaloiminen oli sitten muuttunut hurjaksi, kuluttavaksi vihaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä. Mutta sen hän tunsi, että äidillä oli kyky iskeä puolikuolleestakin kipunoita. Hän näki Lucien tulevan juosten ja kukkakimppua kantaen ja etsivän häntä katseillaan koko tien pituudelta – yhä kauemmas ja kauemmas tähyten – ja sitten pysähtyvän paikoilleen. Hän ei voinut ajatella tätä kyyneltymättä, – ja silloinkos hän vihasi!
Mutta lapsi on lapsi, – ei tätä voinut iänkaiken kestää. Se häipyi siihen että paikkakunta oli uusi ja täynnään historiallisia merkillisyyksiä, että opinnot jälleen alkoivat ja että äiti aina oli mukana. Mutta jännitystä oli tässä kaikessa, molemmilla puolin. Arvostelun henki, joka oli tullut häneen jo Englannissa, ei hänestä enää luopunut. —
– Opiskellessa muodostui heidän yhdyselämänsä varsin hedelmälliseksi; poika oli alkanut äidin oppilaana ja lopetti hänen opettajanaan. Äiti tahtoi seurata kaikessa mukana, ja tästä halusta, joka ilmeni melkein pikkumaisena tarkkuutena ja nerokkaina kysymyksinä, oli pojalle suurta hyötyä.
Paitsi opiskeluhetkiä oli heillä muitakin hyviä aikoja; mutta niin toinen kuin toinenkin tiesi, että kaikessa heidän keskustelussaan oli jotakin ulkopuolista, joka ei koskaan enää muuttunut sisäpuoliseksi.
Silloin kun he olivat sovinnossa, tajusi poika äidin erinomaiset puolet ja hänen uhrautuvan elämänsä; kun he taas olivat riidassa, näki hän ehdottomasti kaikkea päinvastaista. Kun he olivat sovinnossa, teki poika säännöllisesti kaiken mitä äiti toivoi; hän oli kohteliaisuuden maassa opiskelemassa; – kun he olivat riidoissa, teki hän pahinta mikä hänen päähänsä kulloinkin pälkähti. Hän sai aikaisin huonoja tovereita ja alkoi liian aikaisin elostaa. Hän oli kapinan poika.
Tämmöistä hän jälkeenpäin hirveästi katui. Äiti huomasi tämän ja tahtoi että poika näkisi hänen sen huomanneen. "Täällä on vierasta hajua, – hyi! Missä olet saanut tuota hajua itseesi, – hyi!" – Ja senjälkeen hän ruiskutti hajuvesiä pojan päälle. Poika punotti kuin tulikukka ja olisi kaikessa kurjuudessaan ja häpeässään kernaasti pistänyt päänsä tulikuumaan uuniin. Mutta jos hän vähääkään yritti puhua, tuli äiti jäykäksi kuin sauva ja ojensi kapean kätensä häntä kohden: "Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!"
Kirstenin puolustukseksi olkoon sanottu, että niin räikeitä kertomuksia kuin hän aikoinaan olikin kirjoittanut, hänellä itsellään ei ollut kokemusta elämästä; hän suorastaan ei käsittänyt, minkälaatuista luottamusta hänen pitäisi pojalleen osoittaa.
Ja niinpä tapahtui, että hän, joka kerran tahtoi vallita poikansa koko elämää, jokaista poikansa ajatusta, tahtomatta jakaa kenenkään kanssa, – ei edes kirjojen kanssa, että hän nyt vähitellen ei ollut poikaansa lähellä muussa suhteessa kuin opintoja koskevissa asioissa.
Ranskankieli soveltuu erinomaisesti loitolla pysyttäytymisen ja diplomatian palvelukseen. Se tarttui heihinkin, niin, ehkäpä se jo alunpitäen oli auttanut heitä heidän muodostaessaan yhdyselämäänsä tämmöiseksi. Sen avulla saattoi välttää yhteentörmäyksiä, ja sehän oli jo hyvä. Heti kun pieninkään kahnaus oli syntymässä, kuului: "Monsieur, mon fils!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Monsieur!" – "Madame, ma mere!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Madame!"