IV
Niinkuin korkea laiva, juhlallisesti ja liputettuna hän saapui Kristianiaan; hänen rakkautensa vastasi laivaorkesteria. Suuri suku oli jo kauan ollut valmiina vastaanottoon. Sen monet insinöörit olivat à jour kaikesta mitä hän oli kirjoitellut, ja se oli pitänyt huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Sillä oli käsissään joukko maan huomattavimpia teollisuusmiehiä, ja tästä koitui sitoumuksia oikeaan ja vasempaan. Suku oli jälleen saanut keskuuteensa neron, s.o. sellaisen, jonka vuoksi sen kannatti pyrkiä korottamaan mainettansa. Rafael kulki seurapiiristä seurapiiriin, esittelyistä esittelyihin, ja missä ikinä hän tahi hänen äitinsä esiintyi, tapahtui se suuren seurueen liehakoimana. Tämän seurueen muodostivat varsinkin suvun naiset, jotka olivat vielä innokkaampia kuin sen herrat, niin että nuo kaksi eivät olleet oleskelleet kaupungissa kuin puoli viikkoa, kun jo kaikki käsittivät, että heistä oli tullut kaupungin sensatsioni. On niitä aina semmoisia, jotka eivät kelpaa tähän tarkoitukseen, ne ovat kuin noetut kattilat soinnittomia, tahi kuin heikot lapset, jotka eivät tahdo, tahi kuin vanhat koirat, jotka murisevat. Mutta hän oli niin ehdottomasti laatuisa – ensimmäinen ehto! – oikein kiltti poika ja erinomaisen hyväluontoinen päälliseksi. Ja hänellä oli myöskin ulkonäköä; hän täytti kolme kyynäräänsä, ja kaikki nämä kolme kyynärää olivat puetut hienoimman muodin mukaan. Hänen suurissa terävissä silmissään vilkkuivat juhlavalot; hänen leveältä otsaltaan heijastui sähköistä hohtoa, hänellä oli kyky tehdä toisillekin selväksi se mikä häntä itseään innosti, ja hän oli kaunis sitä tehdessään. Hän oli maailmanmies sormenpäitä myöten, puhui monia kieliä kosmopoliittisilla päivällisillä, jotka olivat suvun erikoisharrastuksia. Hän oli yksi harvoja todellisten kartanoiden omistajia Norjassa, ja hänellä oli, sanottiin, huomattava omaisuus talletettunakin. Jo puolet tästä kaikesta panisi kaikki kellot soimaan. Suvusta siirtyi hänen juhlimisensa seurapiiriin, seurapiiristä kaupunkiin. Hän oli kaupungin lemmikki neljätoista päivää. Täytyy tuntea Kristianialaakson arvostelevat, mutta mielikuvitusköyhät alkuasukkaat, jotka päivittäin ruokkivat toisiaan vain puutteella, – on täytynyt nähdä kuinka he nieleksivät rutikuivia, omituisia raamatunselityksiä, huomatakseen mitä voi syntyä, kun he kerran saavat oikean todellisen keskusteluaiheen! Mikään ei kohoa vaarallisempaan lentoon myrskyssä kuin erämaan hieta; mikään sensatsioni ei ole niinkuin Kristianian. Kun tuli tunnetuksi, että kaksi asiantuntijaa suvun keskuudesta oli erään huomatun geologin ja vuorimestarin sekä Rafaelin kanssa käynyt Hellebergenessä ja siellä huomannut että hänen löytönsä todella oli sementtiä, rynnättiin hänen kimppuunsa parikymmentä kertaa päivässä. Semmoinen vaatii kestävyyttä! Mutta hän oli muuttumattomassa vireessä kuin piano eikä hän ollut sen herkkusuisempi kuin että hienoimman ja herkullisimman lomassa myöskin voi nieleksiä pikku nauloja ja köydenpäitä. Joka suhteessa tuo nuori hurjimus pysyttelihe nahoissaan, niin että hän jaksoi olla yhtämittaisessa kiertokulussa yötä päivää, mikä vei voimat kaikilta muilta, paitsi häneltä itseltään. Myöskin hupaisia seikkailuja hän koki, – niin harvinaisia ja erikoisia, että olisi voinut panna päänsä pantiksi siitä, että semmoinen oli Kristianiassa tuiki mahdotonta. Mutta: "kova kuivuus kiihottaa janoa". Hän oli sillä tuulella kuin poika hillopurkissa: suut, nenät, otsat, kädet hillosta tahmeina. Semmoisista lapsista pitävät naiset eniten; silloin ne ovat suloisinta mitä maa päällään kantaa. Korkea, täyskypsä marjapuu tuhannen rastaan ympäröimänä – semmoinen elämä kuhisi hänen ympärillään. Puuttui vain hänestä olisi tehty jumala, – ja sekin hänestä tehtiin.
Kuljeksiessaan eräänä päivänä useissa tehtaissa hän antoi viittauksen siellä, toisen täällä, (hänellä oli runsaasti kokemusta ja terävä silmä), ja jokainen viittaus kantoi hedelmän. Lopuksi hän eräässä tehtaassa, joka harjoitti samaa tuotantoa kuin se tehdas, jolle hän Ranskassa oli keksinyt voimansäästölaitteen, antoi samanlaisen viittauksen; hän näytti itse paikalla kuinka muutos piti tehtämän. Sanoma tästä läksi kiertämään kaupunkia, se kasvoi, kasvoi kuin meri monipäiväisen läntismyrskyn aikana. Tuosta uudesta nerosta, joka oli vasta vähän päälle kahdenkymmenen, kasvaa varmaankin vielä koko maan ihme. Ennen pitkää tuli muotiasiaksi, että jokaisen tehtailijan piti saada hänet käymään tehtaassaan, ja sitten kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi, että heidän keskuudessaan oli jumala, muuttui tämä kaikkien mielipiteeksi. Sillä vasta tehtailijain ihastus on riittävää. Tätä suurta hetkeä naiset olivat odottaneet omituisella tavalla: heittäytymällä viimeisen asteen järkevyydestä viidennen asteen hullutuksiin. Heidän silmänsä tanssivat cancania hänessä niinkuin auringonsäteet leikkivät kiiltävän metallin pinnalla. Hän taas puolestaan ei sanottavasti muutellut asteitaan eikä lämpötilaansa, hän oli liian hyvänpäiväinen rakastettavassa onnellisuudessaan, ja liian autuaassa mielentilassa.
Väkevänä tekijänä koko tässä kuohunnassa pidettiin suvun temperamenttia, sillä sehän oli niin samanlainen kuin hänenkin. Hän oli Ravn kiireestä kantapäähän, – niin, ja ehkäpä hänessä oli pieni osa myöskin Kaasia. Hän oli mitä he nimittivät "oikeaksi ravnilaiseksi" – kaikkien rajoitusten yläpuolella. Hän heidän silmissään polveutui suvun alkutekijöistä, sen nerokkaista alkuvoimista. Upea ruumiillinen kasvu oli ehkä kasvattanut nämä voimat kaksinkertaisiksi, mutta itse voimista suku korjasi kiitoksen itselleen. Hans Ravniin tutustuessaan oli Rafael päässyt suvun makuun, ja nyt hän jatkoi! Joka ainoaa sanaa varten minkä hän sanoi, oli ymmärtämyksen nauru valmiina; hänen ympärillään ihan kipinöitsi. Kun hän poikkesi yleisestä mausta, entisajan ajatuksista, yleisestä moraalista, poikkesi niistä sukukin; missä hänen nuori ymmärryksensä määräsi johonkin suuntaan, siinä sukukin heti yhtenä miehenä oli kannattajana. Niin, tuo suku oikeastaan meni hänestä edelle; se tiesi edeltäpäin, mihin hän pyrki. Kun hän oli iältään ja luonteeltaan nuori ja tiesi paljoa enemmän kuin nuoret tavallisesti, niin soveltui hän sekä nuorten että vanhain seuraan; – voi, kuinka hyvin hän viihtyi Norjassa!
Hänen äitinsä seurasi kaikkialla mukana. Kirstenin elämähän oli kerran sukulaisista näyttänyt tarkoituksettomimmalta mitä saattoi ajatella. Mutta juuri siten hän oli tehnyt suurinta. Hänen päämääriään ja lujaa tahtoaan kohtaan suku tunsi suurta kunnioitusta, ja se osoitti tunteensa hänelle. Mitä siroimmin pukeutuneena, olennoltaan hentona ja ylhäisenä hän kulki seurapiiristä seurapiiriin, huvimatkalta huvimatkalle, kunnes sai kaikkea liiaksi.
Kaikki menikin liian pitkälle, kaikki alkoi loukata hänen tahdillisuuttaan, hän alkoi peljätä. Mutta juhlasaattue kulki eteenpäin ilman häntäkin, – niinkuin vaunujono, joka jatkoi matkaansa Rafaelin kera, välittämättä siitä että hän oli pudonnut tielle. Hänen katseensa seurasi etenevää pölypilveä ja hän kuuli juhlamelun kaukaisen kaiun.
Entä Helene, – mitä ihmettä tulisi Helenestä? Oliko Helenekin joutunut pois rattailta? Kaukana siitä! Rafael oli niin varma hänen mukaantulostaan kuin kultakellosta liivintaskussa sydämensä kohdalla. Jo ensimäistä päivää kaupungissa ollessaan hän kirjoitti Helenelle. Kirje ei ollut pitkä, sillä hänellä ei ollut paljon aikaa, mutta se oli häntä itseään joka sana. Hän sai vastauksen heti; täysihoitolan emäntä itse sen toi hänelle, ja hän tuli niin hillittömän iloiseksi, että emäntä, joka oli nähnyt postileiman ja oli sukua rovastilaisille, vainusi koko asian, – mikä huvitti Rafaelia suuresti.
Mutta Helenen kirje oli välttelevä; ilmeisesti tyttö ei vielä tuntenut häntä tarpeeksi, uskaltaakseen ryhtyä avomieliseen sananvaihtoon.
Rafaelilla ei ollut aikaa kylliksi koettaakseen päästä kirjevaihdon kautta tytön kanssa puheisiin. Hän tuli kotiin yöllä, heräsi unesta päivällä, ja heti olivat ystävät hänen kimpussaan. Sitten palasi hän kotiin vain vaihtaakseen pukua päivälliselle; alati seisoivat vaunut oven edessä, sillä hän saapui joka paikkaan aina viime hetkessä. Milloinkapa hän voisikaan kirjoittaa! Mutta pianhan tästä kaikesta päästäisiin, ja silloin suoraa päätä Helenen luokse!
Sementtikauppa pidätti häntä kauemmin kuin hän oli luullut. Hänen äitinsä nimittäin teki esteitä; – ei niin, että äiti olisi vastustanut yhtiön perustamista, mutta hän esitteli kaikenlaisia mielettömyyksiä, nähtävästi haluten ettei koko puuhasta tulisi mitään. Rafaelilla ei ollut aikaa ruveta häntä taivuttelemaan, ja hän ärsytti Rafaelia myöskin. Hän jätti taivuttelun emännän tehtäväksi.
Kummallinen ihminen, joka hallitsi täysihoitolaa, hoiteli asukkaiden asioita ja kokonaista lapsilaumaa ilman pienintäkään ponnistelua. Hän oli leski, pari lapsista oli jo lähempänä kahtakymmentä, mutta hän itse näytti vain kolmekymmenvuotiaalta. Pitkä, solakka, lujatekoinen, tumma, silmät kuin hehkuvaa hiiltä, varma ja nopea kaikissa asioissa, vastauksissaan ja liikkeissään. Kuin pitkäaikaisen kokemuksen omaava upseeri, johon aina luotettiin, jota aina toteltiin. Kaikki taipuivat aina hänen lyhyeen, luonnolliseen tapaansa järjestää kaikki asiat kohdalleen. Ja palvelevainen, jopa uhrautuvaisuuteen saakka hän oli niitä kohtaan, joihin kiintyi, – mutta niitä eivät olleet läheskään kaikki. Tämä hänen avosydämisyytensä vaikutti, että häneen luotettiin vielä enemmän.
Hän sai rouva Kaasin alunpitäin valtaansa, – ennenkaikkea hän huvitti Kirsteniä. Angelika Nagel käytti puheessaan uudenaikaista kristianialaista sekamelskaa, kielen viho viimeisiä kärkiä. Sanavalinnassa esim. "kauhea" liitettiin semmoiseen joka oli kauheuden vastakohta ("kauhean hauskaa", "kauhean kaunis"); "räiskävä" liitettiin sellaiseen joka oli märkää ("räiskävän hyvää punssia"). Ihminen ei näyttänyt kauniilta, vaan "äärettömän kauniilta" tahi "peloittavan kauniilta", ja päinvastoin taas ei sanottu "kauheaksi" kaikkein pahinta, vaan koomillisesti lieventäen sanottiin "vähän kauheaksi". Kielen linttaan poljetut kengät, joilla suurkaupunkien tyhjäntoimittajat tallustavat tietään, tulivat vasta nyt muotiin Kristianiassa.
Kaikki tämä oli uutta, ja luonteenomaista irtonaisuudelle, joka oli tullut kaiken sen teeskentelyn sijaan, johon rouva Kaaskin nuoruudessaan oli antautunut. Ilmiö senvuoksi suuresti huvitti rouva Kaasia; hän tutki sitä. Siten otti Angelika Nagel niskoilleen kaikki hänen vaivansa käytännöllisissä asioissa ja suoriutui niistä kuin leikkiä laskien. Niinpä otti hän hoteisiinsa sementtiyrityksenkin. Ajattelemattomaan tapaansa hän sanoa paukautti mitä tämä tahi tuo oli yrityksestä sanonut, ja siihen kiinnitti rouva Kaas huomiota.
Pian vei Angelika Nagel asian niin pitkälle, että tuli välttämättömäksi keskustella Rafaelin kanssa. Mutta kun tätä oli turha päivisin tavoitella, istui Angelika valveella myöhään yöhön, odotellen.
Kun Rafael ensi kerran näki hänen avaavan ovea hänelle, tuli hän aivan hämilleen, ja kuultuaan mitä toisella oli asiaa, hyvin kiitolliseksi. Toisella kertaa hän riisti Angelikalta suudelman, jolloin tämä juoksi sisään puhumatta hänelle mitään; sen hän sai sopimattomasta esiintymisestään. Mutta Rafael oli tuntenut hänen ruumiinsa kiinteän täyteläisyyden ja ruvennut himoitsemaan häntä. Angelika jäi nyt kokonaan tulematta; ei edes päivisin Rafaelin onnistunut tavata häntä. Mutta sitten aivan odottamattaan hän tapasi Angelikan ovella; oli jotakin, joka emännän täytyi sanoa hänelle. Silloin syntyi heidän kesken taistelu. Mutta sekin päättyi siten että Angelika pujahti hänen käsistään ja katosi. Rafael kuiskasi hänen jälkeensä niin kovaa kuin uskalsi: "Minäpä matkustan sitten!"
Vielä hänen riisuutuessaan hiipi Angelika hiljaa hänen luokseen.
Seuraavana aamuna, ennenkuin Rafael vielä oli kunnolleen valveillakaan, toi postinkantaja hänelle 15,000 frangin postiosoituksen. Hän luuli että oli tapahtunut jokin erehdys nimen suhteen, – tahi että tämä oli jotain tehtävää varten, jota joku kenties pyytäisi häntä toimittamaan. Ei, se oli siltä ranskalaiselta tehtaanomistajalta, jonka voimankulutus hänen oli onnistunut vähentää puoleen entisestä määrästä. Tämä rohkeni lähettää Rafaelille tuon summan vaatimattomaksi palkkioksi; aikaisemmin hän ei ollut voinut tehdä tätä, mutta nyt ei hän enää viivytellyt. Hän odotti Rafaelin kuittausta melkoisella jännityksellä, sillä hän ei ollut vastaanottajan osoitteesta täysin varma.
Salaman nopeudella Rafael hyppäsi vuoteestaan, juoksi äitinsä luokse ja jälleen takaisin. Mutta tuskin oli hän jäänyt silmänräpäykseksi yksikseen kun tämä voiton ja onnen ylenpalttisuus alkoi kauhistaa häntä. Nyt täytyy tästä kaikesta tulla loppu! Nyt tahtoo hän kotiin! Omantunnontuskista hän ei tuntenut jälkeäkään, eikä ikävöintiä liioin – ennenkuin nyt. Yhdellä iskulla niin sanomattoman voimakkaasti! Hän seisoi kukkulalla, puhtaana ja korkeana! Hän joutui tuskiinsa; hänen täytyi päästä matkustamaan heti, sillä muutoin kävisi hänelle hullusti.
Äidin sydämellisen ilon näkeminen tukahdutti tuskan. Äiti tuli hänen luokseen kuultuaan että hän oli sulkeutunut huoneeseensa, ja he haastelivat aivan säveästi keskenään. Lopuksi he haastelivat talousasioistaankin. He asuivat "pensionissa", koska heillä ei enää ollut varoja asua hotelleissa; kartano ei tuottanut mitään, ennenkuin metsää jälleen voitaisiin myydä, eikä äidinkään pääoma ollut enää koskematon, – päätöksestä huolimatta. Nyt oli äiti taipuvainen sementtiyhtiön perustamiseen. Tämän johdosta Rafael läksi kaupungille, jossa hänen hovinsa pian kerääntyi hänen ympärilleen.
Mutta yritykseen tarvittavaa suurta rahasummaa ei saatu kokoon yhtenä ainoana päivänä, siihen meni useita. Rafael tuli kärsimättömäksi, hän tahtoi ja hänen täytyi matkustaa, ja lopuksi järjestettiin niin, että äiti sai serkkunsa virastonpäällikön suostumaan osakeyhtiön perustajaksi, – ja he alkoivat valmistautua kotimatkalle.
Osaksi he kävivät jäähyväisvierailuilla, osaksi lähettivät kirjekorteilla kiitoksensa ja tervehdyksensä. Kaikki oli valmista ja lähtöpäivä valkeni, kun Rafael sai vuoteeseensa kirjeen rovastilta. Rovasti kirjoitti että eräs nimetön kirjoittaja oli huomauttanut hänelle Rafaelin elintavoista Kristianiassa; tämän jälkeen oli hän itse hankkinut asiasta selon, ja tulos oli, että hänen tyttärensä tänä päivänä matkusti ulkomaille. Muuta kirje ei sisältänyt.
Mutta Rafael kyllä osasi päätellä, mitä tätä ennen oli tapahtunut isän ja tyttären välillä! Hän pukeutui niin kiireesti kuin osasi ja hyökkäsi äitinsä luokse. Hänen vihansa niitä alhaisia ihmisiä kohtaan, jotka olivat hävittäneet hänen ja Helenen tulevaisuuden, – ketähän nekin lienevät olleet? – sulautui yhteen hänen epätoivonsa kanssa. Helenestähän hän vain piti, kaikista muista hän ei välittänyt hittojakaan! Hän oli myöskin loukkaantunut senjohdosta että rovasti tahi kuka hyvänsä uskalsi kohdella häntä tuolla tavoin, – antaa hänelle matkapassin kuin jollekin palvelijalle, puhumatta ensin hänen kanssaan, sallimatta hänen puolustautua! Äiti luki kirjeen rauhallisena. Sitten kuunteli hän poikansa puheita – myös rauhallisena. Ja kun Rafael tämän johdosta yhä enemmän raivostui, purskahti äiti nauruun. —
Heidän tapoihinsa ei kuulunut sanoin selvitellä välilleen tulleita asioita. Mutta tällä kertaa välähti Rafaelin mieleen äkkiä, että juuri äiti oli saanut hänet matkustamaan kaupunkiin, ei sementtialueiden vuoksi, sen oli äiti tarkoin tiennyt, vaan ainoastaan eroittaakseen hänet Helenestä. Ja tämän hän sanoi äidille.
Hän sanoi jopa näin: "Nyt käy minulle samoin kuin kävi isälle. Ja tähänkin olet sinä syypää." Sen sanottuaan hän juoksi ulos.
Hetken kuluttua rouva Kaas matkusti. Saman päivän iltana matkusti myöskin Rafael, mutta Ranskaan.
Ranskasta hän kirjoitti rovastille liikuttavan kirjeen, jossa pyysi rovastia sallimaan Helenen tulla kotiin, jolloin he heti menisivät naimisiin. Mitä ikinä rovasti liekin kuullut hänen elintavoistaan Kristianiassa, ei niillä ollut vähintäkään tekemistä niiden tunteitten kanssa, joita hän tunsi Heleneä kohtaan. Helene – ja Helene yksin – omasi sen voiman, joka taltuttaisi hänet. Hänen omakseen tahtoi Rafael tulla elinajaksi.
Rovasti ei vastannut.
Kuukauden kuluttua uusi kirje. Tässä hän tunnusti, että hän oli käyttäytynyt houkkamaisesti. Mutta hän ei ollut osannut ajatella elämäänsä tarkemmin. Se oli vain seurannut kuin niin monien muitten asianhaarain jatkona, ja olosuhteet olivat olleet niin harhaanjohtavat. Mutta, hän vannoi, siitä oli tuleva loppu, hän näyttää että hän ansaitsee luottamusta. Niin, jopa hän oli näyttänytkin sitä, aina siitä lähtien kuin hän jätti Kristianian. Jospa rovasti lopultakin taipuisi; tällä tavoinhan rovasti oli ajanut hänet maanpakoon, sillä ilman Heleneä hän ei voinut tulla kotiin Hellebergeneen. Kaikki mikä siellä oli rakasta, oli tullut rakkaaksi Helenen vaikutuksesta, kaikki mitä siellä voitiin tehdä, oli suunniteltu yhdessä Helenen kanssa. Ja lisäksi hänen elämänsä meni tällä tavoin ihan hukkaan. Hän suri ja hän ikävöi niin, että hänen oli mahdotonta tehdä työtä niin tarmokkaasti kuin hän olisi tahtonut.
Tällä kertaa hän sai vastauksen, joskin lyhyen. Se sisälsi että vain pitempi koetusaika saattoi rovastille vakuuttaa hänen aikomustensa vakavuuden.
Ei siis kotiin! Ei työtä tekemään! Ei ainakaan siten, että siitä tulisi jälkiä. Hän tunsi äitinsä liian hyvin, huomatakseen että nyt oli sementtihankekin mennyt myttyyn, – olipa yhtiötä perustettu tahi ei. Kaupanpäälliseksi otti hän selon vielä tästäkin.
Hän oli jo kauan sitten kirjoittanut äidilleen ja rukoillut sydämensä pohjasta anteeksi sanojaan; äitihän tiesi, että se kaikki oli johtunut pikaisuudesta; äiti kyllä tiesi kuinka hän piti äidistä, kuinka hän olikin onneton senjohdosta, etteivät he olleet yksimielisiä siitä, mikä hänelle, Rafaelille, oli ja tuli aina. olemaan kallista.
Äiti vastasi hänelle kauniisti ja pitkään – mainitsematta sanaakaan siitä mikä oli tapahtunut eikä liioin Helenestä. Hän kertoili kaikenlaista, mainiten muun muassa myöskin, mitä rovasti suunnitteli kartanoon nähden. Tästä Rafael päätti että äiti ja rovasti seurustelivat keskenään. Ehkäpä rovasti lykkäsi asiat tämmöiselle kannalle juuri senvuoksi, että tiesi, ettei äiti ollut Rafaelin aikeesta hyvillään?
Kesä kallistui syksyyn. Kaiken epävarmuuden vallassa tunsi Rafael olevansa kovin yksinään ja alkoi ikävöidä uusia tuttaviansa Kristianiassa. Tästä kirjoittikin hän näille ja mainitsi tulevansa kotiin, pysähtyen kuitenkin hetkeksi Kööpenhaminaan.
Kööpenhaminassa hän tapasi Angelika Nagelin jälleen. Angelika oli parin hänen opintotoverinsa seurassa. Hän oli hillittömän iloinen, loisti terveyttä ja kauneutta ja tuota raikasta vapaamielisyyttä, joka teki nuoret miehet hulluiksi. Rafael oli koko tämän ajan kironnut kaikkea tällaista, ja hän oli tullut tänne tuntematta pienintäkään pakkoa uudistaa kaikkea. Mutta nyt hän tuli mustasukkaiseksi ensi kerran elämässään! Se oli aivan uusi tunne, jota vastaan hän ei ollut valmistautunut. Hän tuli mustasukkaiseksi heti kun näki Angelikan jonkun toverinsa seurassa. Angelikan esiintymisessä oli omituista, raikasta rohkeutta, joka pani hänen verensä kovasti kuohuksiin.
Nyt alkoi heidän yhdyselämässään uusi vaihe. Se jakaantui raivokkaan mustasukkaisuuden ja yhtä raivokkaan ihastuksen kausiin. Ja tämä kaikki johti omituisenlaatuiseen kirjevaihtoon Angelikan lähdettyä, ja tämä kirjevaihto veti Rafaelin hänen perästään.
Laivalla hän kuuli kuinka muuan siivooja ja siivoojatar keskustelivat: "Se odotteli poikaa öisin, kunnes sai niinkuin oli tahtonut. Ja nyt se on taas saanut sen käsiinsä!"
Mahdollista oli, ettei tämä keskustelu koskenut häntä, mutta myöskin oli mahdollista, että piika oli ollut pensionissa Kristianiassa; Rafael ei kuitenkaan tuntenut häntä.
Omituista on olo tuommoisissa suhteissa kuin Angelikan ja hänen, – ollaan siinä uskossa, että on pysytty aivan näkymättöminä. Rafael ajatteli että tähän saakka ei kukaan kuolevainen ollut tiennyt asiasta tämän taivaallista. Ja nyt pelkkä epäilys päinvastaisesta saattoi koko elämän vaivaiseksi. Pensioni, Angelika, kirjeet – helvetti! Hän ei mistään hinnasta halunnut jatkaa tätä. Oliko Angelika ehkä heittänyt verkkonsa ulos ja pyydystänyt hänet kuin lihavan, tyhmän kalan? Tämä ei ollut kertaakaan välähtänyt hänen mieleensä eikä koko juttu ollut merkinnyt hänelle mitään – ennenkuin nyt, kun hän tapasi Angelikan Kööpenhaminassa. Ehkäpä tämäkin tapaaminen oli vain hyvin suunniteltu juoni!
Ei mikään voi syvemmin loukata miehen turhamaisuutta ja valloittajatunnetta kuin huomio, että luulotellusta voittajaherrasta onkin muuttunut vangituksi orjaksi.
Rafael ajelehti kannella suurimman osan yötä, ja kun hän tuli Kristianiaan, asettui hän asumaan erääseen hotelliin. Sieltä hän aikoi seuraavana päivänä matkustaa kotiin Hellebergeneen; kestäköön tai katketkoon! Tämän – ja kaiken samantapaisen piti nyt loppua ainiaaksi; tämmöinen nosti paholaisen kaiken etunenään. Ja kun hän pääsisi kotiin ja saisi tietää missä Helene oli, niin kaikki muu menisi itsestään.
Hotellista hän meni Angelika Nagelin pensioniin sanoakseen että hänen siellä olevat tavaransa olivat tuotavat hänen luokseen hotelliin heti; hän matkustaisi iltapäivällä.
Hän oli syönyt päivällistä ja tuli juuri huoneeseensa pakatakseen tavaroitaan, – kun hänen silmänsä sattuivat Angelikaan, joka oli tullut sillävälin sisään. Tämä seisoi hänen edessään hienona, kauniina ja onnettomana; semmoisena Rafael ei ollut koskaan nähnyt ketään. Eikö hän todellakaan ollut saattanut tulla Angelikan luo asumaan? Täytyikö hänen heti matkustaa? Angelika itki niin ilmetyn epätoivoisesti, että Rafael, joka oli valmistautunut kaikkeen paitsi näkemään häntä lohduttamattomana, seisoi siinä ja vastaili vältellen. Eihän heidän suhteellaan, sanoi hän, ollut muuta kuin tilapäisen tapaamisen luonne; senhän he tiesivät molemmat. Siispä piti Angelikankin tietää, että siitä ennemmin tai myöhemmin piti tulla loppu. Ja nyt oli se hetki tullut.
Mutta Angelika sanoi että se oli merkinnyt enemmän; hän ei ollut tavannut ketään, josta olisi pitänyt niin paljon kuin Rafaelista, ja tämänhän hän kyllä oli näyttänyt Rafaelille. Hän oli tullut tänne sanomaan että hän oli raskaana. Ja hän oli tästä niin epätoivoissaan kuin kukaan voi olla; se olisi hänen ja hänen lapsensa surma. Koskaan ei hän ollut ajatellut näin kauheita asioita, mutta hänen mieletön rakkautensa oli vienyt hänet pois suunniltaan; – niin että hän nyt siis joutui makaamaan niinkuin oli vuoteensa rakentanut.
Rafael ei voinut vastata tähän mitään, sillä hän ei voinut ajatella. Hän katseli Angelikan niskaa ja selkää ja näki niiden nytkähtelevän. Hän näki Angelikan pienen jalan pistävän esiin hameen alta, hänen vahvan käsivartensa, joka pisti lyhyen hihan alta esiin. Kasvonsa Angelika peitti käsillään, kyynärpäät pöytään nojaten ja itki, huusi ja kirkui.
Ja kuitenkin, – mikä ensiksi kokosi hänen ajatuksensa yhteen, ei ollut sääli olentoa kohtaan tuossa hänen edessään. Se oli Helene, se oli rovasti, se oli äiti. Mitä he sanoisivat tästä? —
Angelika tunsi mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat ja kohotti päänsä: "Tahdotko sinä todellakin matkustaa minun luotani!" Kuinka epätoivoiset olivatkaan hänen kasvonsa; tuo väkevä ihminen oli heikompi kuin lapsi.
Rafael seisoi hänen edessään avatun matkalaukkunsa luona, aivan onnettomana hänkin. "Mitäpä hyödyttäisi jäädä tänne?" vastasi hän alakuloisesti.
Angelikan silmät pälyilivät häntä, tulivat kirkkaammiksi ja yhä kirkkaammiksi, saivat jyrkän ilmeen; sitten ne alkoivat loistaa, salamoivat, suu aukeni ivahymyyn, hän kasvoi sekunti sekunnilta, kunnes kohosi ilmaan: "Sinun pitää naida minut, jos olet kunniallinen mies!"
"Minun naida – sinut – !" huudahti Rafael, ensin kauhistuneena, sitten ivallisena hänkin.
Nyt Angelikan silmiin tuli paha ilme, hänen päänsä kurottui eteenpäin, koko olento kyyristäytyi hyökkäykseen kuin tiikerikissa. Mutta hyökkäys supistui miehekkääseen kämmenen iskuun pöytää vasten: "Niin, sinun pitää naida minut, piru vieköön!" hän sähisi. Sitten hän kiiti Rafaelin ohi ikkunaa kohti. Mitä hän aikoi?
Avata sen, huutaa ulos; – Rafael ei kuullut selvästi, mitä. Kurottautua kokonaan ikkunanpuitten ulkopuolelle ja kirkaista vielä kerran, – sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi Rafaeliin päin, huohottavana, voitonriemuisena.
Rafael seisoi liidunvalkeana – ei pelosta, vaan siitä syystä että hän huomasi nyt saaneensa verivihollisen. Ja silloin hän nousi taisteluun.
Angelika näki sen heti, näki hänen voimansa jo ennenkuin hän liikahtikaan. Rafaelin silmissä ja ryhdissä oli jotakin, jota hän ei koskaan saisi valtoihinsa. Oli voimaa ilmeessä ja asennossa, voimaa, jonka kanssa ei kernaasti antautuisi kilpailuun. Jollei Rafael ollut koskaan ennen nähnyt häntä, niin ei hänkään ollut nähnyt Rafaelia.
Mutta sitä hurjemmin hän rakasti Rafaelia. Hän riemuitsi sen johdosta, ettei Rafael välittänyt hänen liikehtimisestään huoneessa, vaan kääntyi panemaan viimeistä vaatekappaletta matkalaukkuun ja sulkemaan sitä. Silloin hän hiipi aivan Rafaelin viereen – murtuneena, tuskassa ja kurjuudessa niin suuressa, ettei Rafael ollut moista koskaan nähnyt, ei taiteessa eikä elämässä. Kasvot kauhun jäykistämät, silmät tuijottaen, koko olento liikkumattomana, ääneti vain kyynel kyyneleen jälkeen valui silmistä – nyyhkyttämättä. Hän tahtoi, hänen täytyi saada Rafael. Hän veti Rafaelia puoleensa kuin ahnas merivirta, se oli elämäntarpeen rakkautta, sen ilmaisua, sekä raivoa että epätoivoa uhkuen. Nyt Rafael sen käsitti.
Mutta hän pani vaatekappaleen paikoilleen ja sulki matkalaukun. Senjälkeen hän käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa, ikäänkuin olisi ollut siellä yksinään, – ja sanoi että Angelikan pitäisi itsensäkin huomata että se oli mahdotonta.
"Etkö usko", vastasi tämä hiljaa, "että minä voin kantaa kaikki vaivannäöt sinun puolestasi? Niin että saisit työskennellä mielitöissäsi. Etkö sinä ole huomannut, että minä tulen toimeen sinun äitisi kanssa?" Rafael ei vastannut, mutta hänen täytyi itselleen myöntää että tämä oli totta. Angelika odotti hetken ja jatkoi sitten: "Ja Hellebergene… tunnenhan minä senkin, minähän olen sukua rovastille ja olen käynyt siellä. Minähän olisin niin sopiva hoitamaan siellä kaikkea, – etkö usko? Entä sementtikaivosi, lisäsi hän, "minähän olen senkin puuhan etunenässä, niin ettei sinun siinäkään tarvitsisi nähdä vaivaa."
Hän sanoi tämän kaiken hillitysti, lyhyesti. Hän oli hiukan sorakielinen, ja tämä seikka toi hänen puheeseensa jotain omituisen avutonta.
"Älä kuitenkaan matkusta vielä tänään – ajattele vielä asiaa!" lisäsi hän ja itki jälleen hyvin katkerasti. Rafaelista tuntui että hänen täytyi ruveta lohduttelemaan.
Angelika tuli häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painalsi hänet koko epätoivoonsa ja himoonsa. "Älä matkusta, älä matkusta!" —
Hän tunsi että Rafael lämpeni. "En koskaan ole antautunut kenellekään senjälkeen kun jäin leskeksi", hän kuiskasi – "ja huomaathan sinä itsekin – " hän painoi päänsä Rafaelin olkapäätä vasten ja nyyhkytti, nyyhkytti.
"Tämä kaikki tulee niin äkkiä minun päälleni" sanoi Rafael. "Minä en voi – "
"Niinpä siis mieti!" keskeytti Angelika kuiskaten ja suuteli häntä nopeasti, "Oi, Rafael", – hän kietoutui hänen ympärilleen, sytytti hänet tuleen.
Joku koputti oveen, he hypähtivät erilleen. Se oli mies, jonka piti tulla noutamaan tavaroita.
"Ei", sanoi Rafael ja punastui, "minä jäänkin tänne huomiseen saakka."
Mies meni. Angelika syöksähti Rafaeliin syliksi, hän kiitti, riemuitsi, suuteli. Voi, kuinka hän säteili voimaa, onnea, voittoa! Hän oli nyt kaksikymmentäkaksivuotias nuori tyttö. Tahi oikeammin nuori mies. Sillä oli jotain miehekästä siinäkin tavassa, jolla hän nyt poistui.
Mutta hehku ja tuli ei vielä ollut ehtinyt huoneesta häipyä, kun Rafaelin mielentila äkkiä putosi alas. Tuokiossa hän oli pitkällään sohvassa ja makasi siinä kuin haudan pohjalla. Hänestä tuntui, ettei hän enää voinut siltä sijaltaan nousta.
Mitä tulisi nyt hänen elämästään? Sillä elämällä on mukanaan unelma, joka on elämän sielu. Ja kun unelma on häipynyt, on elämä kuolleen ruumiin näköinen.
Tämän nyt siis oli se suuri tuska kehittänyt! Tänne siis olivat kaikki Ravnit ahdistaneet hänessä piilevän petoeläimen. Täällä se ei enää leikittelisi ja huvittaisi häntä, täällä se iskisi kyntensä häneen täydellä todella, viskaisi hänet nurinniskoin ja ahmisi hänen raikkaan verensä. Se loisti senkin olennosta, joka juuri poistui.
Mutta yhtä varmaa oli myöskin, että jos hän hylkäisi Angelikan, joutuisi tämä lapsineen turmioon. Ja silloin ei kukaan pitäisi häntä kunnian miehenä, ei edes hän itse.
Nyt viimeksikin Ranskassa, kun hän ei löytänyt lepoa eräässä suuremmassa työssä, jonka päämäärä näkyi suorastaan hämäränä, hän ajatteli usein: sinä olet ottanut elämän liian keveästi.
Ehkäpä nyt, jos hän täyttäisi velvollisuutensa, sälyttäisi hartioilleen rikoksensa sekä Angelikaa, itseään että muita kohtaan – ja kantaisi kuormansa kuin mies… ehkäpä hän silloin kykenisi käyttämään kaikkia voimiaan?
Niin teki äitikin, – ja pääsi perille.
Mutta ajatus äidistä siirsi ajatuksen Heleneen, unelmaan. Se lensi nyt hänen luotaan kuin muuttolinnut syksyllä. Hän makasi jälleen haudassa ja tunsi ettei voinut enää nousta.
Kaiken sekamelskan keskeltä, joka häntä kesällä oli ympäröinyt, hän muisti kaksi ihmistä, joihin oli oppinut täydelleen luottamaan. Ne olivat eräs nuori mies rouvineen; niiden luo hän meni illalla ja kertoi niille rehellisesti kaiken, hän kun kerta kaikkiaan oli rehellinen. Ratkaiseva koe tässä suhteessa on, että asianomainen voi kertoa kaiken itseäänkin koskevan. Ja sen hän teki.
He kuuntelivat häntä kauhistuneina. Mutta heidän neuvonsa oli peräti omituinen. Rafaelin piti odottaa kunnes saataisiin varmuus, oliko Angelika todella raskaana.
Tämä oli hänestä vastenmielistä; eihän tässä ollut asiasta epäilystäkään, sillä Angelika puhui totta. – Mutta saattoihan hän erehtyä; – hänen pitäisi tutkituttaa. Tämäkin ehdotus harmitti häntä; – mutta hän suostui siihen, että Angelika tulisi heidän luokseen neuvottelemaan; hänkin oli heidän tuttaviaan.
Seuraavana päivänä Angelika tuli heidän luokseen. Hänelle he sanoivat nyt sen, mitä he eivät saattaneet suoraan sanoa Rafaelille, nimittäin että hän veisi Rafaelin turmioon. Rouva varsinkaan ei säästänyt häntä. Niin rikaslahjainen poika kuin Rafael Kaas, jolla oli semmoiset edellytykset joka suhteessa, ei toki saisi saada, vasta vähän päälle parinkymmenen ikäisenä, niskoilleen vanhempaa naisihmistä monine lapsineen! Rafael oli kaikkea muuta kuin rikas, sen Angelika oli kuullut hänen omasta suustaan, hänen elämänsä muuttuisi kuormajuhdan elämäksi jo ennenkuin hän kunnolleen oli oppinut elämään. Jos hänen pitäisi työskennellä elättääkseen niin monta ihmistä, niin täytyisi hänen ponnistella enemmän kuin jaksoi, hän jäisi edistykseltään aivan keskinkertaiseksi. Siitä taas molemmat kärsisivät ja tulisivat onnettomiksi, tyytymättömiksi. Hänen ei toki pitänyt joutua niin kovasti kärsimään kevytmielisyyden johdosta, johon Angelika oli kymmenen kertaa yhtä syyllinen kuin hän. Ja mitä Angelika luulisi ihmisten sanovan? Rafael, joka oli niin pidetty, niin odotettu vieras kaikkialla. He hyökkäisivät Angelikan kimppuun kuin varikset haaskan kimppuun ja nokkisivat hänet palasiksi. He poikkeuksetta uskoisivat pahinta.