Näin otti äiti hänet vastaan! Hän nyyhkytti niin, että soutumiehet kuulivat sen, huomasivat ympärillään valoa ja kääntyivät katsomaan. Heitä ihastutti näky niin, että he unohtivat soutamisen. "Ei, teidän täytyy päästää minut maihin!" Hän sai sen hädin tuskin sanotuksi.
Hän ei muistanut kärsimyksistään mitään hypätessään reippaasti veneestä. Ei hän myöskään kummastunut, ettei tavannut äitiä rannassa tahi jossain täällä ulkosalla ja ettei nähnyt häntä penkereellä. Hän syöksyi suin päin portaita ylös ja avasi, – ikkunoissa olevat kynttilät eivät valaisseetkaan täällä sisällä, niiden taakse oli pantu jotakin verhoksi niin että täällä oli puolihämärää. Mutta hänen silmänsä tulivat puolihämärästä, hän katseli ympärilleen nähdäkseen äidin ja kuuli vain itkua perimmäisestä nurkasta – siellä istui äiti kokoonkyyristyneenä sohvan nurkassa, jalat allaan, niinkuin vanhoina päivinä ollessaan pelon vallassa. Hän ei edes ojentanut käsiään Rafaelia kohti, hän oli kokonaan pelon jäykistämä. – Mutta Rafael kumartui hänen puoleensa, hän polvistui hänen eteensä, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja itki hänen kanssaan. Hoikaksi ja laihaksi oli äiti muuttunut, voi, hänethän ihan tuuli saattoi puhaltaa pois! Hän salli Rafaelin ottaa hänet syliinsä kuin lapsen, suudella, silittää, taputella; – voi, kuinka hän oli tullut ruumiittomaksi! Ja nämä silmät, jotka hän lopultakin sai nähdä, katselivat kyynelten läpi suurista reijistä, mutta ne katsoivat viattomina kuin linnun silmät pesästä. Otsalleen hän oli kietonut silkkivaatteen turbaanin muotoon, hän ei halunnut näyttää kuinka hänen hiuksensa olivat ohenneet. Rafael hymyili saadessaan äitinsä juuri tässä asussa. Henkisempänä, ruumiittomuudessaan kauniimpana kuin konsanaan; sisäinen minuus näytti vapautuneen kuorestaan.
Hänen hoikat, hennot kätensä hyväilivät Rafaelin tukkaa, ja nyt hän katsoi poikaansa silmiin. "Rafael! Oma Rafaelini!" Hän syleili Rafaelia ja istuutui uudelleen hänen syliinsä. "Tervetuloa!" Hän kuiskasi sen. Mutta pian hän oikaisihen, nosti päänsä ja istuutui erilleen; hän tahtoi puhua. Rafael ennätti ennen häntä. "Anna anteeksi kirje!" kuiskasi hän ja hänen silmänsä sisälsivät pelkkää rukousta – samoin hänen äänensä ja kätensä ylhäällä äidin kaulassa. "Minä näin sinun suuren hätäsi", vastasi äiti – myöskin kuiskaten, sillä tästä ei saanut puhua ääneen. "Ja silloin ei ollut mitään anteeksi antamista", lisäsi hän. Taaskin hän painoi päänsä Rafaelin ohausta vasten. "Ja sehän oli sitäpaitsi niin tosi!" kuiskasi hän taaskin.
Hänellä on täytynyt olla täällä vaikeita päiviä ja öitä, voidessaan sanoa noin, ajatteli Rafael.
"Äiti, äiti, se oli niin hirmuista aikaa – !" Äidin pieni käsi tarttui hänen käteensä; se lepäsi hänen kädessään kylmänä kuin pesästä hyljätty muna. Hän lämmitti sitä ja otti toisenkin. "Eikö ilotulitus ollut kaunis?" kysyi äiti, ja nyt hänen kasvoilleen tuli lapsen ilme. Rafael nosti verhoa, joka peitti kynttilöitä, hänen täytyi nähdä äiti paremmin. Hän ajatteli rakkaan iloisesti katsellessaan äidin kasvoja: Jos elämä näyttää hänestä vielä näin kauniilta, niin vietämme vielä monta päivää yhdessä.
"Jos sinä olisit sanonut minulle tuon kaiken Absalomista, – niin, se kuva, jonka näit silloin kun kuulit Davidin historian, – jospa sinä olisit sanonut sen minulle aikaisemmin…!" Hän vaikeni ja hänen suupielensä värähtelivät. "Kuinka saatoin sanoa sitä, äiti, kun en itsekään ymmärtänyt sitä!" – Äiti hymyili. "Ilotulituksen, niin sen piti merkitä minun ymmärtämystäni. Sen piti ikäänkuin loistaa sinua vastaan. Etkö huomannut sitä!"