ROUVA FALK. Ei, tuommoista käsittäväisyyttä en luullut mahdolliseksi! Se tulistuttaa kaikki hengen voimat; se —
HAGBART. – Mutta enkö ole niin käsittänyt sinua alati, jolloin olemme yhdessä puhuneet?
ROUVA FALK.
Olet.
HAGBART.
Eikö se siis todista, että me kaksi – ?
ROUVA FALK.
Niin; se on totta! En taida piileskellä sinun edessäsi.
(Puhkee itkuun.)
HAGBART.
Mutta, miksi tuo tuska – ?
ROUVA FALK.
En tiedä! Se on päivieni, valvottujen öitteni!
(Itkee yhä.)
HAGBART. Mutta se, josta mainitsit, ei ole mitään. Se saattaa sopia muille, mutta ei meille, muitten suhteen, mutta ei meidän.
ROUVA FALK.
Tuskissani ja paon aikeissani sitä mainitsin. Minä viskoin, mitä ensiksi tapasin, seisauttaakseni sinua. Mutta se se ei ole, – oi Jumala!
(Vaipuu alas.)
HAGBART.
Leonarda! (Rientää häntä kohden.)
ROUVA FALK.
Ei, älä tule! Anna minun olla!
HAGBART.
Sinä näännyt sen alle, etkä uskalla kuitenkaan?
ROUVA FALK.
Hagbart, tässä on jotakin, joka ei ole oikein —
HAGBART. – Siinä tavassa, millä se on tullut? Että Ogoot ohjasi minut huoneesesi? Ajatteleppas, niin huomaat, ettei saattanut muulla tavoin olla.
ROUVA FALK. Semmoisia ei sanat ratkaise. Minun täytyy tavata Ogootia; täytyy puhutella Ogootia.
HAGBART. Olethan puhutellut häntä! Sinä tiedät, että sinä se olet, joka rakastat, eikä hän; sinua minä rakastan, eikä häntä. Mitä muuta tahdot?
ROUVA FALK. Tahdon aikaa. En tahdo menettää valtaani itseni suhteen. Minä olen taistelemalla, vuosikausien itsekieltämisellä ja altistumisella saavuttanut sen. Se oli ylpeyteni. Mutta se ei tottele minua sinun puhuessas. Joka sana sinun sielustasi imee minun sieluni itseensä. Onnea jos maailmassa löytyy, on se omistettava ajatus ajatukselta loppumattomalla ymmärtämisellä. Mutta tässä on tuska myötä – ainakin minussa. Ei, älä vastaa minua! Sinulla on liian suuri voima; sillä minä rakastan sinua, rakastan niinkuin se, joka on luullut, ettei tuota korkeinta ole olemassa, eikä minun mahdollinen saada, – ja nyt se ryntää päälleni sikeimmän rauhan aikana, ikään kuin kavallus lastani kohtaan.
HAGBART.
Mutta sitähän se ei ole!
ROUVA FALK.
En tiedä; suo minulle aikaa!
Minulla on tuskaa. Menneet ajat astuvat esiin tässä tuskassa. Ja siinä on enemmän. Minua surettaa tuo rakkauteni äärettömyys sinua kohtaan. Minä saattaisin vetää sinut myötäni pyörteesen! – Ei, älä vastaa minua! Älä koske minuun! – Hagbart, rakastatko minua?
HAGBART.
Ja sinä kysyt? —
ROUVA FALK.
No, auta minua! – Mene! – Ole ihana! Salli minun tuntea tätä voittoa sielussani ja nähdä sinua sen valossa! Muut kenties ei tarvitse sitä.
Mutta minä tarvitsen. – Mene!
HAGBART.
Leonarda!
ROUVA FALK. Varro, kunnes sana tulee. Sitä ei kestäne kauan. Ota hiljaa vastaan, mitä tulee, muista: minä rakastan sinua! – Ei, älä sano mitään! Minulta puuttuu uskallusta ja voimaa enempään. (Kuiskaa.) Mene! (Hän menee.) Hagbart! (Hän pysää.) Mitä tänään olet minulle sanonut, on korkeinta, mitä olen elänyt. Mutta ettäs vaiti nyt menet pois, on enemmän kuin kaikki, mitä olet sanonut.
(Hagbart menee.)
Kolmas kohtaus.
ROUVA FALK (seisoo tuokion suuresti ihastuneena, kävelee, seisahtuu.
Äkkiä huudahtaa hän):
Ogoot!
OGOOT (ulkopuolella).
Oletko siellä?
ROUVA FALK.
Mutta, lapsi! (Ulos, palaa jälleen Ogoot sylissään.) Tulitko jalkaisin?
OGOOT. Koko matkan! (Pitää hattuansa kädessään, on päivettynyt ja palavoissaan, ja muutamat merkit osottavat hänen jalkaisin käyneen pitkän matkan; hänen seljässään on laukku, jonka hän riisuu pois.) Olen tänäpänä pessyt itseni eräässä purossa ja muutoinkin siivonnut itseni.
ROUVA FALK.
Kävitkö yönkin?
OGOOT. En; lepäsin hetken Opsal'issa; mutta olin liikkeellä auringon noustessa. Oi taivahinen, kuinka kaunista oli! —
ROUVA FALK.
Ja minä juuri olin lähettämäisilläni noutamaan sinua.
OGOOT.
No, he saavat noutaa kapineeni. Sillä minä en voinut odottaa kauemmin.
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan terveen muotoinen.
OGOOT.
Oh, se tulee siitä, että olen näin päivettynyt.
ROUVA FALK.
Niin, sinun on kai hyvä olla – nyt!
OGOOT. Erinomaisen, täti kulta! Sillä nyt on kaikki tyyni ohitse. – Olen saanut kirjeen isoäidiltä.
ROUVA FALK. Häneltäkö se oli, tuo kirje, jonka lähetin? En saattanut käsittää, keneltä se oli.
OGOOT.
Niin, häneltä se oli. Tässä se on. Tahdotko kuulla?
ROUVA FALK.
Tahdon.
OGOOT (lukee).
"Rakas lapsi!
En ole kirjottanut moneen vuoteen, niin että kirjotus on sen mukaan. Mutta Hagbart on poissa, jotta minun on itse sanominen. Älä ole kauemmin huolissasi. Kun menette naimisiin, muutan minä teille."
– Eikö se ole oivallista, täti? (Vapisee ilosta ja heittäyy hänen kaulaansa.)
ROUVA FALK.
Mutta – !
OGOOT.
Mutta? Ei ole mitään muttaa enää, katsos! Sillä koskeepahan se sinua.
ROUVA FALK. Minua? – Niin, mutta … sinun? Kuinkas sinun on? – Hagbartin kanssa?
OGOOT. No, se asia? – Niin, minä kerron nyt, kuinka sen oikein kävi. Sillä nyt saatan sen sanoa. – Ei, älähän tuosta noin tosissasi ole, täti! Eihän se mitään ole. Mutta istutaan nyt! (Asettaa tuolia paikallensa, puhuessansa.) Niin, minun onkin oikein tarvis istua vähän. – Kas, se tuli niinkuin odottamaton hyökkäys, – ikäänkuin takaa. Ei, täti kulta, älä ole noin huoleisena! Ei tässä ole mitään nyt enää. Se tuli todellakin eräästä komediasta.
ROUVA FALK.
Komediasta?
OGOOT. Me näimme yhdessä niinä päivinä, me kaksi, niinkuin muistat: "Kun naiset sotivat" Scribe'ltä.
ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT. Ja minä ajattelin, niin, minä varmaan sanoinkin: hän on tosiaankin sentään tyhmä, tuo Henri. Hänen on valitseminen erään voimallisen, ihanan, innokkaan naisen välillä, joka saattaisi antaa henkensä hänen edestänsä, – ja lapsen, joka todellakin on tyhmä, sillä niin hän on, sitä ei käy kieltäminen, täti, – ja niinpä valitsee hän tuon pikkuisen, vähäpätöisen olennon. Se tulee vaan siitä, että hän itse on vähäpätöinen. – Ei, minä istun alemmaksi, siten lepään mukavammin. (Liu'uttaa itsensä aivan alas, käsivarrellansa nojaten rouva Falkin syliin.) Ah, näin on hyvin! Ja nyt pääset katsomasta silmiini useammin, kuin itse tahdon, sillä sinä kuuntelet tuota niin kovin juhlallisesti, ja nyt tulee jotain hupsumaista. – Yht'äkkiä johtui, näet, mieleeni: oi Jumala! rouva, se on – , ja hän, tuo vähäinen olento kiharinensa, on – , ja hän? Mutta Hagbart ei ole vähäpätöinen, hän olisi valinnut toisin! Enkä tiedä; mutta samassa pöllähti muistiini, että Hagbart aina ensipäivästä asti oli puhellut sinun kanssasi, ja ainoasti sinun, eikä juuri ollenkaan minun kanssani, ja jos hän puhui minun kanssani, puhui hän silloin sinusta. Minä kävin niin kovin murheelliseksi, että tuntui kuin joku olisi pistänyt sydämeeni, ja sitte – minä ihan häpeen sitä nyt – ei minulla ollut kauemmin rauhaa; suuri tuska valtasi minut, valveilla ja unissani, ja minua ikäänkuin puristi ympäri rintaani, kun hän vaan puhutteli sinua taikka sinä häntä. Minä häpeen; sillä mikä oli luonnollisempi, kuin se, ettei hän milloinkaan väsynyt sinua puhuttelemasta! Enpähän itsekään väsy.
ROUVA FALK.
Mutta minä en vielä tiedä, … en ymmärrä vielä – !
OGOOT.
Varro nyt! Ei, älä noin minuun tirkistä! Onhan se jo ohitse!
ROUVA FALK. Mikä on ohitse?
OGOOT. Herra siunatkoon, varroppas! Oletpa sinä, täti, vielä kärsimättömämpi, kuin minä itse. Minä tahtoisin, ettet luulisi minua pahemmaksi, kuin olen. Ja sentähden täytyy minun ensin kertoa, että minä taistelin. Itkemällä itkin minä öisin, sillä enpähän saattanut sinulle siitä puhua; päivisin olin olevinani hurja, ilostunut ja onnellinen, ja sitte, täti, sitte sanoin eräänä päivänä oikein toden takaa itselleni: Saattaako se sinua surettaa, että hän rakastaa tätiä korkeammin kuin sinua? Mikä sinä hänen rinnallansa olet? Ja kuinka oivallista, jos täti tapaisi jonkun, jota hän voisi suuresti rakastaa, ja jonka minä olisin johdattanut hänen luoksensa!
ROUVA FALK.
Minun oivallinen Ogootini!
OGOOT. Niin, nyt en tee itseäni paremmaksikaan sentään, kuin olen. Sillä aina en olisi saattanut sanoa niin. Oli jotakin, joka yhäti kohosi ylös jälleen, kuten – niin, kuten itku. Mutta sitte reipastutin itseni oikein todella ja sanoin: Vaikkapa oman onnesi uhraisit tädille? Olisiko siinä kenties liikaa? Ei, ja taasen ja ikuisesti ei! Ja kun ei hän enää rakasta minua! Enkö siis voisi pakottaa tuota alas? Olisihan se huonoa, jos en sitä voisi! Minä halveksin sitä, joka ei rakasta minua!
ROUVA FALK.
Ogoot, minä ihmettelen, rakastan sinua, olen ylpeä sinusta!
OGOOT. Ah, täti, en milloinkaan ollut tuntenut sitä niin, kuin silloin, mikä sinä minulle olit! Jos minä taitaisin tehdä jotakin suurta elämässä, jotakin, joka olisi oikein hyvää tai oikein kaunista, niin sinä sen olet minuun kylvänyt; sillä minä käyskelin silloin haaveksien kaikkia, keksiäkseni jotain, millä saattaisin tuon perille; olisin asettunut mitä nöyrimpään tilaan, ilman ettette olisi kuulleet hiiskausta, ei huokausta … ja silloin olit sinä yhä silmäini edessä! Sillä sen tiesin, että sinä voisit tehdä tämän minun puolestani! Niin, oletpahan todellakin jo tehnyt sen. Sinä oikein loistit edessäni, täti!
ROUVA FALK.
Ogoot!
OGOOT. Mutta et sinä näytä niin iloiselta, kuin minä nyt olen! Etkö huomaa vielä, kuinka se tapahtui?
ROUVA FALK.
Huomaan, mutta loppu?
OGOOT. Täti kulta, tiedäthän sinä sen! Ei, se on totta! Sitä en saa unhottaa kertomasta, sillä muuten et käsitä, miksi käytin itseni niin tyhmästi piispan luona.
ROUVA FALK.
Niin.
OGOOT. Ylpeissä haaveksimisissani, kuinka kieltäisin itseni, teitä onnellisiksi tehdäkseni – tapahtui, näet, välisti, että oikein raivostuin Hagbartiin, sentähden, ettei hän sanonut minulle mitään, … taikka oikeammin, ei mitään ymmärtänyt, … hän oli kuin unissaan. Eikö se ole kummallista, että asiat noin saattavat sekaantua toisiinsa? Ja se oli voimakkaampi, kuin itse luulinkaan; – sillä kun piispa tahtoi hylkiä sinua – tuokin tuli ikäänkuin takaa! – silloin minä tuiki kadotin malttini, koska ei Hagbart ollut estänyt tuota, vaan käyskeli unissaan; en tiedä – mutta – niin, näitpä itse, kuinka kävi; se puhkesi ilmi kaikki tyyni sikin sokin, minä olin kerran taas oikein häijy ja sinä vihainen, – ja sitte sovimme jälleen, ja minä matkustin pois, – ja sitte, täti —
ROUVA FALK.
Ja sitte – ?
OGOOT. Niin, sitte minä mietin! Kaikki nuot kauniit sanat hänestä, joita annoit mukaani matkalle, ne kasvoivat ja kasvoivat. Sinä itse tulit jälleen ihan suureksi, ihan lempeäksi. Tuolla tuntureilla olikin ihmeen kummallista! Oi, sitä ilmaa, sitä kirkkautta, sitä ääretöntä suuruutta, kuules! Ja vesi melkein aina tyvennä, niin alhaalla se oli; ja sielläpä oli, erittäinkin iltaisin, oi, kuinka hiljaista! Ja sitte se ummistui kuin haava.
ROUVA FALK.
Mikä ummistui?
OGOOT. Suru, täti. Ei ollut enää mitään estettä. Onhan Hagbart, niinkuin sanoit, hyvin jalo, todellinen. Ja sinä itse, täti! Te ette olisi tehneet minulle mitään pahaa, kumpikaan, ei vasten tahtoannekaan. Oi, kuinka se tieto tuntui hyvältä. Siinä levähdin minä monesti, kunnes nukuin, istuessani, – ihan onnellisena. Oi Jumala, kuinka ma rakastan häntä! – ja sitte tuli kirje isoäidiltä. —
HANNUS (tulee niin, ettei hän kohta näe Ogootia).
Neiden sanotaan – Tuossapahan neiti onkin!
OGOOT (nousee ylös).
Sinä oikein säikähytit minua, Hannus!
HANNUS.
Tervetuloa takaisin!
OGOOT.
Kiitoksia.
HANNUS.
Niin, minun ei siis tarvitse lähteä – ?
OGOOT.
Ei ikään! Mutta jonkun täytyy lähteä kapineitani tuomaan.
HANNUS.
Tietysti. – Mutta mikä rouvaa vaivaa?
OGOOT.
Täti? – Oi Jumala, mikä nyt on?
HANNUS.
Rouva ei ole viime aikoina ollut terveenä.
OGOOT.
Eikö? Mutta, täti! Menenkö – ? Tahdotko – ? Täti! Mutta, täti!
HANNUS.
Menenkö ehkä tuomaan —
ROUVA FALK.
Ei, ei! – Mutta sinä, Ogoot, jos menisit – Oi Jumala! —
Juokse … sisään —
OGOOT.
Lääkepullo punaisella etiketillä?
ROUVA FALK. Niin. (Ogoot menee.) Hannus, riennä kenraalin luoksi, – pyydä häntä tulemaan tänne! Kohta!
HANNUS.
Kyllä, rouva!
ROUVA FALK.
Hannus!
HANNUS.
Kuulen!
ROUVA FALK.
Ota hevonen! Kenties kenraali ei ole kotona, hakemaan siis!
HANNUS.
Kyllä. (Menee.)
OGOOT.
Tässä se on, täti!
ROUVA FALK.
Kiitoksia. Se meni ohitse jo.
OGOOT.
Mutta mitä se on, täti?
ROUVA FALK. Se on, lapseni, – se on jotain, joka välisti kohtaa, kun suvi muuttuu syksyksi.
Esirippu lankee.
Kolmannen ja neljännen tapauksen välillä vaan muutaman minutin aika, jona musiki soi. Musiki alkaa ennenkuin esirippu on ehtinyt lankeemaan alas.