43.
Satu älykkäästä pikku räätälistä
Eli muinoin kuninkaan-tytär kovin kopea: milloin tuli joku kosia, prinsessa tälle määräsi arvoituksen arvattavaksi, ja jollei tuo siitä saanut selkoa, häntä pilkallisesti ajettiin tiehensä. Olipa myöskin julistettu, että keneltä kävisi arvaaminen, hän prinsessan puolisoksi pääsisi, olkoon arvaaja kuka hyvänsä. Sattui silloin kolme räätäliä yhteen. Näistä kaksi oli koko kisälleitä ja he siis päättivät, että, koska neulalla jo olivat monen monituista sievimmän sievintä pistämää osaavasti pistäneet, heiltä ihan varmaankin yhtä osaavasti kävisi myös tuon arvoituksen selittäminen; kolmas oli pieni joutava riehakko, joka ei edes ammattiansa oikein osannut, mutta hänkin uskoi osaavansa oikein arvata, sillä mitenhän muka muutoin hänelle onnenpäivä koittaisi. Nuot toiset silloin pojalle sanoivat: "pysy sinä siivosti kotona, eihän kuitenkaan sinun järki-rahtuses kau'as kannata." Mutta eipä pikku räätäli ottanutkaan kuntoansa epäilläkseen, vaan vakuutti, että, koska hän kerran oli tuon pannut päähänsä, hänessä myöskin olisi miestä saattamaan päätöstänsä perille, sekä läksi, kuin läksikin, niin ypö ylpeänä, ikään-kuin olisi koko mailma hänen määrättävissänsä.
Sitten he kaikin kolmen menivät prinsessan puheille ja pyysivät, että hän heidän arvattavakseen esitäisi arvoituksensa: olipa nyt tullut muka oikeat miehet, joitten oli äly niin hienon terävä, että sen saisi vaikka neulan silmästä pujotetuksi. Silloin sanoi prinsessa: "minun on päässäni hiuksia kahta lajia, minkä karvainen siis tukkani lienee?" "Vai eikö tämän vaikeampaa vaadita?" vastasi ensimmäinen, "siinä mustaa ja valkoista, kuten muinaisen miehen vaate-kankaassa." "Väärin arvattu," virkkoi prinsessa, "koettakohon nyt toinen." Tuo silloin sanoa tokasi: "kosk'ei se ole musta ja valkoinen, se varmaankin on ruskea ja punainen, kuin isäni juhla-takki." "Aivan päin mäntyä!" nauroi kuninkaan-tytär, "mutta jopa on kolmannen vuoro, se poika minusta oikein näyttää rikki-viisaalta; sinä maar luuletkin tämän arvaavasi." Silloin astui esille pikku räätäli ja sanoi: "hiukset prinsessan päässä ovat hopeaa ja kultaa, siinä tuo kahden-karvaisuus." Tämän kuultuansa kuninkaan-tytär vaaleni ja oli pelästyksistä laattiaan ihan lotkahtamaisillansa, sillä pikku räätäli oli arvattavansa oikein arvannut, mutta prinsessa lujasti uskonut, ett'ei maki mailmassa yksikään ihminen siitä saisi selvää. Sitten taas toinnuttuansa sanoi hän: "tällä et kuitenkaan vielä ole minua ansainnut omakses, vaan ompa sinun vieläkin yksi tehtävä tekemätä: tuolla tallissa loikoilee karhu, sen seurassa sinun nyt tulee olla yötä; jos aamulla noustessani vielä olet hengissä, sinä minun puolisokseni pääset." Mutta arvelipa prinsessa täten pääsevänsä tuosta räätälistä, sillä eipä karhu ennenkään ollut koskaan henkihin heittänyt yhtään ihmistä, joka kerran oli sen kouriin joutunut. Pikku räätäli ei kuitenkaan ottanut säikähtyäksensä, vaan lausui iloisena: "rohkeasti ruvennut jo on puoli-välihin päässyt."
Illan tultua räätäli poika meidän nyt tuonne karhun kumppaniksi vietiin. Peto myöskin kohta hyökkäsi tuota pikku miestä kohden, käpälällään hänelle terve-tulisia toivottaaksensa. "Hiljaa, hiljaa!" sanoi räätäli pienoinen, "kyllähän minä piankin panen hätäs häätymään." Sitten hän aivan vitkallisesti, ikään-kuin ihan huoletonna, otti saksan-pähkinöitä taskustansa, puri niistä kuoret rikki ja söi sisustan. Tämän nähtyänsä karhukin rupesi pähkinöitä tahtomaan. Poika sille taskustansa antoi koko kourallisen, mutta eihän siinä pähkinän alkuakaan, vaan paljaita kali-kiviä. Karhu net pisti kitaansa, mutta eipä saanut noita rikki, vaikka se pureskellen kyllä pani parastansa. "Noh olethan sinä senkin tyhmä tolvana," ajatteli itseksensä karhu, "et saa edes pähkinän-kuorta rikki purruksi," sekä sanoi pikku räätälille: "veli kulta! auta sinä minua näitä särkemään." "Siinähän nyt näet, mointako sinussa on miestä," vastasi räätäli poika, "vaikka on kitas kyllä iso, et kuitenkaan kykene pienen pähkinän särkiäksi." Sitten hän kivet otti, pisti näppärästi niitten sijasta pähkinän suuhunsa, ja rauskis! jopa oli kuori halki. "Täytyy maar minun vielä kerrankin tuota koettaa," sanoi karhu; "kun sitä näin katselen, luulisinhan, että sen pitäisi minultakin luonnistuman." Pikku räätäli silloin taas antoi karhulle kali-kiviä ja tämä kyllä tarmonsa takaa noita purra karskutteli: – mutta luuletko, lukiani, siitä mitään valmista syntyneen? – tuskin maar. Kun viimeinkin karhu oli koettamasta suuttunut, otti räätäli pieni takkinsa liepeen alta viulun ja soitti sitä vähäsen. Soittoa kuullessaan ei karhu enään saanut alallansa olluksi, vaan rupesi tanssimaan, ja siinä kappaleen aikaa tanssittuansa se soitantohon niin mieltyi, että kysyi pikku räätäliltä: "kuuleppas, onko tuo viulun-soittaminen kylläkin vaikeata?" "Aivanhan se on helpon helppoa; katsoppas! vasemman käden sormilla minä kieliä painan ja oikealla kädelläni käytän jousta: näin tämä rattosan hauskasti käypi, vivallaleraa hei rallallaa!" "Viulua minunkin," sanoi karhu, "tarvitsisi oppia soittamaan, jotta saisin tanssia, milloinka minun vain tekisi mieli. Mitäshän siitä arvelet? Ehkä ottaisit minua opettaakses?" "Aivan mielelläni," vastasi pikku räätäli, "jollei sinulta kykyä peräti puutu. Mutta näytäppäs kerrankin minulle kämmeniäs, niissä kynnet niin tavattoman pitkiä, että minun ensin täytyy noita leikata vähäsen." Sitten hän kävi ruuvi-pihtejä noutamassa, ja karhu niihin pisti kämmenensä, mutta räätäli poika väänsi pihdit kiinni, sanoen: "odota nyt siinä, kunnes menen sakseja tuomaan," antoi karhun mielin määrin laskea murinaansa, pani maata nurkkahan olki-lyhteelle ja nukkui sikeään uneen.
Illalla kuullessansa, miten karhu julmasti mörisi, prinsessa vallan varmaksi luuli, sen muka ilosta murisevan tehtyänsä lopun räätäli parasta. Aamulla hän siis nousi aivan huoletonna ja iloisena, mutta kun hän akkunasta vilkasi talliin päin, näkyipä siinä räätäli pienoinen häärivän ihan terveenä ja reippaana, kuten vedessä pulikoitseva salakka. Silloin ei kuninkaan-tytär enään saattanut ainoallakaan sanalla väittää vastaan, koska hän julkisesti oli lupauksensa lausunut, ja kuningas kohta käski tuoda vaunut, joissa prinsessan täytyi pikku räätälin kanssa lähteä kirkkoon vihille. Kun he olivat vaunuihin astuneet, nuot molemmat toiset räätälit, jotka kavala-sydämmisinä kadehtivat kumppaninsa onnea, menivät tallihin ja päästivät sieltä karhun ulos. Peto raivoissansa syöksähti vaunujen perään. Prinsessa kuorsunan ja murinan kuuli, joutui kovaan tuskahan ja huusi: "voi, voi! karhu ihan on kintuissamme ja tahtoo sinut viedä." Mutta pikku räätäli nopeasti neuvon keksi, keikahti yht'äkkiä pää alas-päin, koivet ulos vaunun-ikkunasta ja huusi: "katsoppas ruuvi-pihtejä! jollet heti täältä korjaa luitas, olet taas joutuva pahaan pintehesen." Tämän huomattuansa karhu takaisin kiersi ja juoksi tiehensä. Pikku räätäli meidän nyt rauhassa kulki kirkkohon, prinsessa vihittiin hänen avio-vaimoksensa, ja poika sitten puolisoinensa eleli iloisena kuin puuleivonen. – Joka ei tätä usko, hän markan maksakoon.
44.
Lumikukka ja Punaruusu
Eli muinoin kylästä erinänsä köyhä leski pienessä mökissä, ja mökin edustalla oli puutarhanen, jossa kasvoi kaksi ruusupensasta: niistä kantoi toinen punaisia, toinen taas valkoisia ruusuja; ja hänellä oli kaksi pikku tytärtä, jotka olivat noitten ruusu-pensahien näköisiä, ja toisen oli nimi Lumikukka, toisen Punaruusu. Mutta nämät niin siivoja ja hyviä, niin uutteran ahkeria olivat kuin mitä milloinkaan on mailmassa kaksi lasta ollut: Lumikukka oli vain hiljaisempi ja hellempi kuin Punaruusu. Punaruusu mieluisimmin juoksenteli niittyjä ja kenttiä, poimi kukkia ja pyysi perhosia, mutta Lumikukka kotona pysyi äitinsä tykönä ja auttoi häntä talouden-toimissa, taikka luki hänen kuultavaksensa, milloinka ei askareita ollut. Nuot molemmat lapset toisiansa niin rakastivat että aina kävivät käsitysten, milloin hyvänsä liikkuivat ulkona; ja kun Lumikukka sanoi: "me emme ikinä toisistamme eriä," vastasi Punaruusu: "emme milloinkaan koko elin-aikanamme," ja äiti tähän lisäsi: "mitä toisella on, sen hän toiselle jakakoon." Usein lapset yksinänsä metsiä juoksentelivat, noukkien punaisia marjoja, mutta eipä mikään eläin heille vähintäkään pahaa tehnyt, vaan net ystävällisesti heitä lähestyivät: jänis pieni kaalin-lehtiä söi heidän käsistänsä, metsäkauris laitumella kävi heidän vieressänsä, hirvi iloisesti juoksi heidän ohitsensa, linnut oksille jäivät istumaan ja visertelivät viserryksiänsä. Heitä ei mikään tapaturma kohdannut; jos metsähän olivat myöhästyneet ja yö heidät yllätti, he toistensa viereen laskivat sammalille maata sekä nukkuivat siinä, kunnes aamu koitti, ja äiti tämän myös tiesi eikä ollenkaan ollut heidän tähtensä levottomana. Kerta, kun he yön oltuaan metsässä heräsivät päivän koittaissa, näkivät ihanan, kiiltäviin valkoisiin vaatteihin puetun lapsen istuvan heidän vuoteensa ääressä. Tämä nousi katsahtaen heihin aivan ystävällisesti ja meni mitään puhumata pois metsään. Ja kun tytöt taaksensa vilkasivat, huomasivat maanneensa tavattoman syvänteen ääressä, jonne välttämättömästi olisivat pudonneet, jos pimeässä olisivat astuneet vielä muutamia askeleita edemmäksi. Mutta äiti heille sanoi, että tuo vallan varmaankin oli se enkeli, joka suojelee kilttejä lapsia.
Lumikukka ja Punaruusu pitivät äitinsä tuvan niin puhtaassa siivossa, että oikein huviksensa sitä katseli. Kesäisin Punaruusu talon-askareet toimitti ja asetti joka aamu, ennen-kuin äiti heräsi, hänen vuoteensa viereen kauniin kukka-tertun, jossa oli jokaisesta pensahasta ruusu. Talvisin Lumikukka valkean sytytti palamaan ja ripusti palokeksihin kattilan, ja kattila messinkinen oli, mutta kiilsi kuten kulta, sillä niin välkkyvän kirkkahaksi se oli hierretty. Illoin kun lumi-höytäleitä lenteli, sanoi äiti: "pane, Lumikukkaseni, ovi salpahan," ja sitten menivät takan äärehen istumaan, äiti silmä-lasit asetti nenälleen sekä rupesi isosta kirjasta lukemaan ääneensä, ja molemmat tytöt kuullellen istuivat kehräämässä; laattialla heidän jalkainsa juuressa makasi pikku karitsa, ja heidän takanansa kykytti vartaalla valkoinen kyyhkynen, pää pieni siiven alle kätkettynä.
Eräänä iltana heidän näin sulo-suosiossa yhdessä istuessaan joku ovea koputti ikään-kuin sisälle päästäksensä. Äiti sanoi: "mene pian, Punaruusu, avaamaan, siellä ehkä on majaa kaipaava matkustaja." Punaruusu menikin ja lykkäsi salvan pois edestä, ajatellen tuolla olevan jonkun mies-raukan, mutta eipä semmoista siinä ollutkaan, vaan oven suusta pisti karhu paksun, mustan päänsä. Punaruusu kovasti kirkahtaen hypähti taakse-päin; pikku karitsa määkymään, kyyhkynen lentää pyrähtämään, ja Lumikukka piiloon pujahti äitinsä vuoteen ta'an. Mutta karhu puhumaan rupesi ja sanoi: "älkää pelätkö, minä en teille mitään pahaa tee, olen vilusta puoli-kuoluksissa ja tahtoisin vain hiukan lämmitellä teidän tuvassanne." "Karhu parka!" vastasi äiti, "pane maata tuonne pesän etehen mutta varo vain, ett'ei valkea polta turkkiasi." Sitten huusi hän: "Lumikukka! Punaruusu! Tulkaa tänne, lapset! karhu ei teille tee mitään pahaa, hyvänsuopa se ompi." Tytöt nyt molemmin hiipivät piilostansa, ja vähitellen myöskin karitsa ja kyyhkynen lähenivät eivätkä enään ollenkaan pelänneet. Karhu sanoi: "lapsi kullat, rapsikaa hiukan pois lumi turkistani," ja nämät luudan ottivat sekä huiskivat karhun puhtaaksi lumesta; mutta se valkean edessä ojenteli, murahdellen mieli-hyvästä. Eikä aikaakaan jopa lapset kömpelöön vierahasensa aivan tutustuivat ja rupesivat vallattomiksi, repivät käsin tuota turkista, panivat jalkansa sen selkähän ja kierittelivät sitä sinne tänne, taikka ottivat pähkinä-puisen vitsan ja hosuivat sitä sillä ja karhun muristessa he vain nauroivat. Mutta tämä hyvillä mielin tätä suvaitsi; ainoastaan kun sitä liian kovasti kiusasivat, se huudahti: "säästäkää edes henkeni, lapset:
"Lumikukka, Punaruusu. tapattehan kosianne!"
Kun sitten tuli levon-aika ja muut makuulle menivät, sanoi äiti karhulle: "sinun kyllä sopii jäädä tuonne takan eteen makaamaan, niin olet pakkaselta ja raju-ilmalta suojassa." Kohta kun päivä koittamista teki, lapset päästivät karhun ulos, ja se hankea pitkin tassutteli metsähän. Tästä lähin se joka ilta palasi samahan aikaan, meni takan eteen maata ja salli lasten kanssansa leikkiä laskea, miten heitä vain halutti; ja nämät karhuun niin tottuivat, ett'eivät ennen panneet ovea salpaan, kuin tuo heidän musta toverinsa oli tupaan saapunut.
Kun kevään tultua ulkona kaikki viheriöitsi, sanoi karhu eräänä aamuna Lumikukalle: "minun nyt täytyy lähteä pois enkä luultavasti tule koko pitkään kesään tänne palaamaan." "Mihinkä siis ai'ot, karhu kulta?" kysyi Lumikukka. "Minun täytyy metsään mennä vartioitsemaan aarteitani kääpiö ilkiöiltä; talvella, jolloin maa on kovassa roudassa, täytyy noitten toki pysyä tuolla alhaalla eivätkä kykene sieltä pääsemään, mutta nyt, kun on aurinko maan sulattanut ja lämmittänyt, net piilostansa tunkeuvat esille, nousevat maan pinnalle, nuuskielevat kaikkialla sekä varastelevat; ja mitä kerran ovat kynsiinsä saaneet ja vieneet luoliinsa, se ei sieltä namin lähde näkyviin." Lumikukka ystävänsä lähdöstä aivan suruissansa avasi oven, ja kun karhu ulos kiiruhti, sen turkki kääkkään tarttui sekä repesi hieman, ja olipa Lumikukasta, ikään-kuin olisi hän huomannut kultaa tuolta kimaltelevan, vaan eipä hän sitä varmaan nähnyt. Mutta karhu kiiruusti riensi tiehensä ja katosi piankin puitten välihin.
Jonkun ajan kuluttua äiti lähetti lapset noutamaan risuja metsästä. He siellä huomasivat ison, maahan kaadetun puun, jota pitkin juoksi edes takaisin ruohon välissä jotakin, mutta eivät saaneet selitetyksi, mitä tuo oli. Lähemmäksi tultuaan näkivät siinä kääpiön, jonka oli kasvot vanhan-näköiset, kuihtuneet ja parta kyynärän pituinen, lumi-valkoinen. Parran pää oli puun-rakohon likistynyt, ja tuo pikkarainen siellä juoksi kahtia-päin, ikään-kuin nuorasta kiinni oleva koira, käsittämätä, mikä neuvoksi. Punaisilla tulisilla silmillään se tyttöjä mulkoili huutaen: "mitä siinä töllöttelette! ettekö ymmärrä tulla tänne minua auttamaan?" "Mitenkä, mies pieni, olette tuonne joutuneet?" kysyi Punaruusu. "Sinä tyhmä, utelias töllerö!" vastasi kääpiö, "pölkyn minä ai'oin halaista, saadakseni pieniä puita kyökkiä varten; paksut pahkurat piankin pilalle polttavat sen pienen ruoka-rahtusen, mitä meikäläinen ateriaksensa tarvitsee, sillä hän ei poskeensa kierrä niin tavattomia, kuin te, senkin raa'at ja ahnaat ryökäleet. Olin jo onnellisesti puuhun hakannut vaajan ja kaikki oli mieleni mukaan menestymäisillään, mutta vaaja riivattu oli liiaksi liukas sekä luikahti tuota hätää paikaltaan, joten puun puoliskot niin äkkiä kopahtivat kokoon, ett'en enään ehtinyt tempasemaan pois raosta kaunista, valkoista partaani; siinä se nyt istuu kiinni enkä pääse tästä mihinkään. Kas tuossa nauravat nuot tyhmät, imartelevaiset maito-naamat! hyi miten olette ilkeitä!" Lapset kyllä parastansa panivat, mutta eivätpä kyenneet saamaan partaa irralle, se liian piukasti istui pintehessä. "Minä juoksen hakemaan väkeä apuhun," sanoi Punaruusu. "Voi sinuas, sinä mieletön pöllö-pää!" ärjäsi kääpiö, "kuka maar tänne tahtoisi väkeä lisään, teitä jo on kaksi liikenemähän; eikö parempaa mitään teidän päähänne pöllähdä?" "Malttakaa vain mieltänne vähäsen," sanoi Lumikukka, "kyllä minä jo neuvon tiedän," sekä otti taskustansa sakset ja leikkasi parran pään poikki. Heti vapaaksi päästyään kääpiö rupesi hakemaan säkkiänsä, joka oli puun juuriin kätkettynä sekä täynnänsä kultaa, ja veti piilosta sen, mutisten itseksensä: "hävytöntä joukkoa! kehtasivat leikata uhkean partani poikki! hiisi teidät periköön!" Sitten se säkin paiskasi selkäänsä ja meni menojansa, lapsihin edes katsahtamattakkaan.
Jonkusenkin ajan kuluttua Lumikukka ja Punaruusu ongelle läksivät. Rannan lähelle tultuansa huomasivat jotakin ison heinä-sirkan muotoista hypähtävän vettä kohden ikään-kuin sinne syöksyäksensä. Lapset likemmäksi juoksivat ja tunsivat kohta kääpiön. "Mihinkä nyt olette menossa?" kysyi Punaruusu, "ettehän kuitenkaan aikone vetehen hypätä!" "En maar minä ole semmoinen hassu," huusi kääpiö, "etkö näe? tuo kala ilkiö tahtoo minun tuonne vetää!" Pikku mies oli siinä istunut onkimassa ja kovaksi onneksi tuuli ongen-siimaan takerruttanut hänen partansa; kun sitten vähän hetken päästä iso kala koukkuun tarttui, eipä tuo heikko raukka jaksanutkaan sitä vedestä temmata: kala jäi voitolle ja veti kääpiöä puoleensa. Tämä kyllä joka kortehen ja kahilaan kaappasi, mutta paljoko tuosta apua? hänen täytyi totella kalan jokaista liikuntoa, ja joka silmän-räpäys oli hän vetehen ihan syöksymäisillään. Tytöt sinne oikein parahiksi sattuivat, sieppasivat miehestä kiinni ja koettivat partaa siimasta irti, mutta turhaan, net liian lujasti olivat toisiinsa takertuneet. Eihän muusta apua, täytyipä ottaa esille sakset ja leikata parta poikki; siinä sitä meni vähäinen osa hukkaan. Tämän huomattuansa kääpiö kirkasi tytölle: "ihmis-tapojako tämä tämmöinen miehen muodon pilaaminen, te senkin konnat! eipä siinä kylliksi, että päästä olette partani ennen typistäneet, nyt te siitä parahimman puolen vielä leikkasitte; tuskin enään kehtaan astua meikäläisten nähtäviinkään. Soisimpa teitä niin juoksemaan, että pohjat kengistänne lähtisivät!" Sitten hän kahilistosta otti helmi-säkin, rupesi, sanaakaan enää sanomata, sitä perässänsä laahaamaan ja katosi kiven ta'an.
Tapahtuipa sittemmin piankin, että äiti kaupunkiin lähetti molemmat tytöt ostamaan lankaa, neuloja, nuoraa ja rihmaa. Heidän matkansa kävi pitkin aavaa kanervikkoa, jossa siellä täällä makasi hajallansa tavattomia kallion-lohkareita; silloin näkivät ilmassa liihottelevan ison linnun, joka verkalleen siinä laukoili yhä alemmaksi maata kohden, kunnes viimein laskeusi ihan heidän lähellensä kallion juureen. Kohta sitten kuulivat kimakan hätä-huudon. He tuonne juoksivat ja näkivät kauhuksensa, että kotka oli kääpiöön, tuohon heidän vanhaan tuttavaansa, iskenyt ja nyt koetti korjata hänet mukaansa. Nuot hellä-mieliset lapset kohta karkasivat pikku mieheen kiinni ja kiskoivat siinä niin kau'an, kunnes kotka vihdoin saaliinsa hellitti kynsistään. Pahimmasta pelästyksestä vähän toinnuttuansa kääpiö kimeällä äänellänsä kiljasi: "olisi maar teidän sopinut varovammin pidellä minua! olette, kuin olettekin, minun hienoa takkiani repineet niin pahan-päiväisesti, että se ylt'yleensä on läpiä täynnä ja ihan repaleina, te kömpelöt ja senkin saamattomat roistojen roistot!" Sitten hän käteensä kaappasi säkin, joka oli mätätty kalliita kiviä täpö täyteen, ja pujahti taas kallion alle luolahansa. Tytöt hänen kiittämättömyyteensä kyllä jo olivat tottuneet, jatkoivat matkaansa ja toimittivat kaupungissa asiansa. Kun paluu-matkallansa taas astuivat tuota kanerva-kangasta, huomasivat äkki-arvaamata kääpiön, joka puhtaalle paikalle oli kalliit kivensä levitellyt, luullen vallan varmaksi, ett'ei näin myöhäiseen tätä tietä enään kulkisi kukaan. Ilta-aurinko loisteensa laski noille kiiltäville kiville, ja net niin kirkkaasti kimallellen moni-kirjavina välkkyivät, että tytöt pysähtyivät niitä katselemaan. "Mitä siinä töllötätte suu kolmantena silmänä!" huusi kääpiö, ja hänen tuhan-karvaiset kasvonsa kiukusta muuttuivat tuli-punaisiksi. Tuo vieläkin aikoi laskea haukkumisiansa, mutta kuuluipa metsästä kova murina ja musta karhu tuli sieltä juosten. Kovasti säikähtäen kääpiö pystyhyn hypähti, vaan eipä enään ennättänytkään piilo-paikkaansa, sillä karhu jo oli ihan vieressä. Silloin hän tuskissansa huudahti rukoillen: "armollinen Herra Karhu kulta! säästäkää henkeni! minä teille annan kaikki aarteheni, katsokaa! kaikki nuot ihanat kallihit kivet, joita tuossa on leveältä. Suokaa minun jäädä henkihin! paljonko minusta, pienestä mies parasta luulette kostuvanne? eihän tämmöisestä teille suu-palaksikaan; kaapatkaa nuot molemmat tyttö ilkiöt, net teille olisivat oikeita herkku-paloja, rasvaisia kuin nuoret pelto-pyyt, syökää heidät minun verostani!" Näistä lörpötyksistä piittaamata karhu käpälällään kerran lyödä näpäytti kääpiö häijykästä, eikä tuo ikinä enään edes liikahtamaan kyennyt.
Tytöt olivat pakohon pyrkineet, mutta karhu heitä huusi sanoen: "Lumikukka! Punaruusu! älkää pelätkö! odottakaa! minä teidän seuraanne tulen." Silloin he äänen tunsivat sekä pysähtyivät, ja kun karhu tyttöjen tykö ennätti, läksi äkkiä siitä karhun-nahka, ja heidän vieressänsä nyt seisoi ihan kultaisissa vaatteissa nuorukainen pulskea, "Minä olen kuninkaan-poika," lausui hän, "ja tuo ilkeä kääpiö, joka minulta aarteeni varasti, oli minun noitunut karhuksi, metsiä kiertelemään, mutta hänen kuolemansa minut päästi noiduksista. Nyt on hän jo perinyt ansaitun palkkansa."
Lumikukasta sittemmin tuli hänelle puoliso ja hänen veljensä nai Punaruusun, ja he keskenänsä jakoivat net suuret aarteet, jotka kääpiö oli luolaansa haalinut. Vanha äiti vielä monta vuotta eli rauhassa ja onnellisena lastensa luona. Mutta nuot molemmat ruusu-pensaat oli hän ottanut mukaansa, ja net hänen kamarinsa akkunan edustalla kasvoivat, kantaen joka vuosi mitä ihanimpia ruusuja, valkoisia ja punaisia.