"Te olette onnetoin ollut?" sanoi Julia ystävällisesti.
"Kaikki, mitä maailmassa hartaimmin rakastin, olen kadottanut enkä ainoastaan kuoleman kautta. Aina lapsuudestani asti nämät koetukset ovat minua seuranneet. Moni katkera hetki on kulunut, ennenkuin olen saattanut taivuttaa itseäni nöyryydellä vastaan ottamaan iankaikkisen Jumalan säätämisiä, ja vieläkin…"
"Oi, jospa voisin teitä lohduttaa!" huusi Julia, lapsellisen hartaalla innolla.
"Minä olen", jatkoi L. "koettanut karaista sydäntäni, varjellakseni sitä noin katkeroista kärsimyksistä, olen kauan taistellut sen tunteellisuutta vastaan, – minä en enään ole nuori – ja kuitenkin (tämän sanoi hän surullisesti hymyillen) täytyy minun ehkä piankin, lohdutusta hakeakseni, palata takaisin kirjojeni luokse".
"Minä tahtoisin kirjana olla", sanoi Julia itkussa silmin.
Provessori L. katseli häntä isällisellä … eipä juuri isällisellä, mutta kuitenkin sanomattomalla hellyydellä, sanoen kauniilla, hyvin sointuvalla äänellä: "Hyvä, suloinen tyttö!" ja hetken perästä hän levollisempana jatkoi: "valitus on heikkoutta vain. Vahvistusta kärsimystemme kantamiseen saamme rukouksesta ja velvollisuuksiemme harjoittamisella. Etsikäämme siis voimia näistä lähteistä!"
Hän kurkoitti Julialle kättään, johon tämä itkevänä laski omansa.
Tällä hetkellä tulimme erääseen lehtimajaan, jossa kolme mustaa olentoa nousi ikään kuin maasta meidän ihmettelevien silmiemme eteen. Ja tuskin vähemmän kummastuimme, kun tunsimme pikku tallukat sekä yhden heidän kumppaninsa, jotka syvissä mietinnöissä seisoivat uumissa asti kuopassa. Monta kertaa kysyttyämme, mitä siellä tekivät, saimme hetken vaiti-olon perästä vastaukseksi jonkunlaisia sekavia ääniä, sitten vihdoin he ilmaisivat sekä jotenkin hämärästi selittivät tuon suuren salaisuutensa. He nimittäin olivat ruvenneet kaivamaan maan läpi, tehdäkseen omaisillensa, varsinkin everstille, odottamattoman ilon.
Mikä heidän työnsä jatkamista nyt pidätti, ei suinkaan ollut työn vaikeus, mitä vielä! vaan syvä ajatus, joka oli pistänyt pikku Klausin aivoihin: hän mietti, että, kun olisivat maan kaivaneet läpi, olisi ehkä mahdollista, että itse samassa putoaisivat sen lävitse, ja mihin he sitten joutuisivat … sitä provessori L. nyt hyvän-tahtoisesti heille ehkä selvittäisi.
Meidän täytyi nyt kaikkien nauraa.
Provessori L. jätti selityksensä seuraavaan päivään sekä lähetti, ystävällisesti leikkiä laskein, kääpiöt jättiläis-tuuminensa kotia. Samassa tuli sekä meille että heille sana, joka ilmoitti, että meitä odotettiin illalliselle. Tuo pieni kolmikko lähti nelistämään. Me seurasimme hiljaa perässä, mutta nyt satuimme tuohon Arvid luutnantin "pahan-päiväiseen" sumuun, joka seisoi ikään kuin kiviseinä puutarhan ja linnan-pihan välillä. Nyt vasta havaitsimme, että Julia oli ilman isoa huivia. Minä en ollut paljon paremmin varustettuna. L. otti viittansa ja tahtoi sillä verhota Juliaa, mutta tämä ei siihen ollenkaan aikonut suostua, koska provessorin terveys oli heikonlainen. Siinä he ehkä vielä kävelisivät taistellen ja väitellen, jollen minä olisi tullut väliin sovinto-ehdoituksella. Minä esittelin, että he molemmat käyttäisivät hyväkseen provessorin viittaa, joka oli jotenkin leveä. Tämä hyväksyttiin, ja Julian hieno, lännetärmäinen olento katosi provessorin viittaan, jonka tyttö nauraen kääri ympärilleen. Ja eteen päin matkustimme yön pimeyden ja usvan lävitse.
Tämä ehkä oli kuitenkin vähän hullusti asetettu, ajattelin sitten. Ei rouva Genlis vainaja eikä herra Lafontaine ensinkään olisi sallinut romani-maailmassaan kahden rakastuneen kävelevän yhden viitan alla, käyttämättä tätä sopivaa tilaisuutta rakkautensa ilmoittamiseksi, ja haluttaisipa juuri tietää, eiköhän Luonto rouva tälläkin kertaa saa jotakin toimeen, eikö hän anna jonkun huokauksen, jonkun sanan…
Minä kuuntelin tarkasti, mennessäni viitan alla kävelevien jäljessä, mutta – he olivat vaiti – ei yhtäkään sanaa, ei ääntäkään. Jopa nyt!.. Mitä se oli? Julia aivasti. No, L. sanoo kai "onneks' olkoon!" ja sepä saattaisi sitten johdattaa heitä muu … ei, hän ei mitään sanonut.
Me olemme tulleet puutarhasta, me menemme pihan poikki. Eivätkö he nyt kumpikaan puhu? nyt! … eipä vain. Me astumme portahia; me menemme ovesta; no nyt sitten! … ei sittenkään. Viitta putosi Julian olalta, hän kiitti ja kumarsi, provessori noikkasi kohteliaasti.
Kun tulimme kotiin, istui Arvid luutnantti kalopsia syömässä. Meitä oli jo kauan odotettu. Puolustukseksemme kerroin minä tuosta provessorin ja Julian viitta-taistelosta. Koko illallisen aikana Armo, Juliaan katsoessansa, aina ravisteli päätään, siten nuhdellaksensa häntä tuosta äärettömästä varomattomuudesta, että hän meni myöhään ulos ilman saaliansa.
Kun Arvid luutnantti äkkäsi morsiamensa punastune silmät, näytti hän jotenkin ällistyneeltä, mutta ajatteli varmaankin: "kyllä kai hänen mielensä tyyntyy, jahka hän saa syödä ja maata", sillä hän ei illallis-pöydästä kiirehtinyt eikä sittemmin myöskään koettanut päästä morsiamensa puheille, vaan ratsasti pois tavalliseen aikaan ja tavallisen levollisella mielellä.
Mutta Julian tyytymättömyys ei haihtunut, päin vastoin näytti se enentyvän. Turhaan Arvid kehoitti häntä nojaamaan päätänsä hänen rintaansa vasten, pitämään häntä tyynynä, johon sopi nukahtaa. Mutta Julia ei siinä enään lepoa löytänyt. Turhaan vanha kenraali P., Arvidin isä, tuli pyytämään pientä tulevaa miniäänsä ajelemaan uljaalla joutseniksi nimitetyllä hevos-parillaan; mutta eipä mitään tahtonut auttaa. Joka päivä ilmaantui nuorten kihlattujen välillä erimielisyyksiä, jotka, Arvidin erin-omaisesta hidas-luontoisuudesta huolimatta, kävivät yhä arveluttavimmiksi. Armo, joka nyt myöskin tuon huomasi, rupesi tulemaan varsin levottomaksi ja oli aina valmiina jollakin hyvän-tahtoisella, sovittavalla leikkisanalla kokoon solmimaan tuota katkennutta sovintolankaa. Tämä onnistui vielä, mutta joka päivä sai lanka useampia solmuja.
Tätä kesti jonkun aikaa. Kaarlo kornetti lähti leiriltä päästyään Roslagen'iin. Sieltä kirjoitti hän kirjeitä, joissa varsin suuttuneena kertoi tomusta, kuumuudesta, ikävästä ja tiesi mistä. Kasvi-opista ei hän sanaakaan maininnut.
Liisin tila pysyi kesän kuluessa aina yhtäläisenä, ja Armo piti yhä edelleenkin rintani sekä alakuloisuuteni paranemiseksi maidon-juomista hyvin tarpeellisena.
Onnettaret kehräsivät muitten tämän perheen jäsenien elämän-langat tavallisilla pellavilla, jotka vähän olivat rohtimilla, mutta kuitenkin enemmän silkillä sekoitettuja, kunnes he Elokuun lopulla – tarttuivat saksiinsa. Katsokaamme
Miksikä?
Raskaan, uuvuttavan päivän perästä nousi iltapuolella ukkosen pilviä taivahalle, jonka ne auringon laskiessa peittivät kokonaan. Haudan äänettömyys vallitsi koko seudussa. Karjalaumat, jotka kotia kiirehtivät, eivät äännähtäneetkään, ei yksikään lintunen visertänyt, haavan lehdet eivät värähtäneet, eipä sääskiparvikaan uskaltanut auringon lasketessa survomaan lähteä. Koko luonto seisoi ikään kuin tuskallisesti odottamassa jotakin kamoittavaa, tavatointa kohtausta.
Myöhemmin illalla alkoi tuo hirveä näytelmä. Salamat valaisivat tavan takaa seutua, joka sillä välin oli öiseen pimeyteen verhottuna, ja niitten valossa näkyi, miten pilvi-ryhmät kävivät aina synkemmiksi ja uhkaavina kokountuivat linnan ylitse. Silloin tällöin viuhui yksinäinen tuulen puuska ilmassa, ja sitte seurasi haudan hiljaisuus. Kumisevasti, mutta aina enentyvällä voimalla jyristen kuului ukkonen monelta taholta.
Armo juoksi pelliltä pellille, akkunalta akkunalle, katsoaksensa, oliko kaikki säntilleen kiinni pantuna. Julia ja Helena seisoivat everstin vieressä akkunan luona, ja turvautuen isäänsä he aina salaman leimahtaessa ja ukkosen jyrittäessä liittyivät häntä lähemmäksi.
Minä menin sokean luokse. Hän istui vuoteellaan, kyykyksiin vaipuneena, sekä näytti elämäänsä kokonaan kyllästyneeltä ja lauloi synkällä, matalalla äänellä:
Nyt on yö, nyt on yö;
Kaikk' mustana vaan, mun on loppunut työ;
Sydän rauhaa kaipaa;
Lepo suo, lepo suo!
Majahan minä vie, vaan toukkien luo,
Oi kuolema kalpee!
Suo nukkuani!
Väsynyt minä oon, jopa itkustani
Oon kyltynyt eloon!
Tässä tuo elämäänsä kyltynyt raukka antoi päänsä vaipua alas tyynylle. Hän oli hiljaa ja ääneti hetken aikaa, minä näin hänen surullisesti hymyilevän, ja hän alkoi taas kirkkaammalla äänellä ja iloisemmalla nuotilla, laulamaan:
Jospa koittavi koi,
Jos hautaani kuulen, kun veisu se soi,
Elohon mikä kutsuu…
Niin mä loistoosi saan,
Oi mun ruhtinaani! täält' mullasta maan
Kun päätäni nostaa…
Tässä rupesivat hänen kyyneleensä vuotamaan, ja toisella nuotilla lauloi hän nyt itkevänä sekä katkonaisissa jaksoissa:
Oi äiti, oi äiti!
Helmahas sulje
Eksynyt raukka,
Langennut lapsi!
Opeta häntä
Rukoilemaan…
.....
Hellitse häntä,
Viihdytä häntä!
Oi äiti, oi äiti!
Sulje ma syliis,
Painele vasten
Rintaasi hellää!
Anna mun tuta
Lempeä taivaan,
Sykkäilevästä
Sydämmest' äidin!
Ah! sit' en koskaan
Tuntea saanut.
.....
Yksin mä kuljin,
Yksin mä lemmin,
Yksin mä kärsein,
Haikean haikeast'!
.....
Yksin mä lemmin
Kuolemassainkin.
Oi äiti, oi äiti!
Vie minut täältä
Mailmasta luokses
Kiusauksesta!
.....
Välkkyvä liekki
Tomusta kutsu!
Pimeydestä
Valohon nosta!
Kamala ukkosen jylinä, joka kajahteli koko linnan lävitse, keskeytti hänen lauluansa. Sitte seurasi aina kiihtyneempänä jyrinä jyrinän perästä; hirveä myrskyinen tuuli rupesi myöskin raivoamaan.
"Onko kukaan täällä?" kysyi sokea. Minä menin hänen luoksensa. Hän sanoi: "minä kuulen soitannon, joka minulle hyvää tekee. Vie minua akkunan luokse!"
Sinne tultuansa laski hän käsivarret ristiin rintansa päälle ja käänsi kasvonsa taivasta kohti. Salamat leimahtivat hänen ihanille, kalpeille kasvoillensa, ja hirveät ukkosen jyrähdykset näyttivät surmalla uhkaavan sitä olentoa, joka ikään kuin kerskaavalla ilolla kohotti levollista otsaansa turmion henkiä kohden.
Olipa ikään, kuin Liisin sydämmeen vähitellen olisi syntynyt kiihkeitä tunteita ja luonnon taistelot löytäneet hänen sielussaan vastakaikua. Äkkiä huudahti hän: "minä näen jotakin, liekkikäsi tulisine sorminensa välähti silmieni ohitse!"
Hän seisoi hetkisen, ikään kuin kiihkeässä odotuksessa, ja sanoi sitten hiljaisella innostuksella: "kuinka ihanasti, kuinka ihanasti tuolla ylhäällä pilvissä soi! Sydämmeni kutsuu sitä siskoisten soinnoksi. Täällä, sydämmessäni on ensimmäinen ääni; – tuolla soi nyt toinen. Nyt on sopusointu, nyt on iloa ja riemua! Taivaan valta! äidin helma! sulje minua palavaan syliisi! äiti, äiti, sinunko äänesi kuulen? – sinunko kätesi näin? … näen … minä näen taaskin! Viittaatko minua? Kutsutko minua? – Ilmaa!" kirkasi hän nyt raivoisasti ja vaativasti, "vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Minä tahdon kuulla äitini ääntä, – minä tahdon lentää hänen sylihinsä ja tulla lämpymäksi taas. Tuolla ulkona on valkeasiipiä, net minua kannattavat. Siellä on vaunut … kuule, kuinka ne pyörivät! net minua tulevat viemään. Pian, pian! etkö näe kättä? Se viittaa. Kuule ääntä! se kutsuu! hoi! kuuletko?"
Minä tartuin hellästi häneen ja pyysin häntä pysymään hiljaisena. Hän keskeytti minua, sanoen juhlallisesti: "Jumala ei kuule viimeistä rukoustasi, jos sinä nyt et kuule minun. Hän on sinua siunaava, jos sinä nyt tottelet minua. Vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jotain pyydän. Sinä et tiedä, mitenkä koko elämäni onni riippuu tästä hetkestä. Vie minua ulos valtakuntaani – myrskyn valtakuntaan … siellä, ainoastaan siellä saatan minä saada rauhaa. Piete, Piete hyvä! katso, minä olen hiljaa, olen tyvenellä mielellä, minä en ole hullu. Kuule minua … kuule rukoustani! olen kahleissa ollut koko elämäni ajan … anna minun vain hetkeksi tulla vapaaksi … silloin kaikki minun monituiset, vertä vuotavat haavani paranevat!"
Minä en voinut tuota ääntä enkä noita sanoja vastustaa. Minä talutin häntä alas eräälle penkereelle, joka oli linnan edustalle laitettu vuoren kukkulalle. Tuo nuori tyttö, joka oli Liisin hoitajana, pelkäsi ukkosta eikä sen vuoksi seurannut meitä.
Pian sain katua myöntyväisyyttäni, Tuskin olimme ennättäneet tuohon raivoavaan luontoon, ennenkuin Liisi riisti itsensä minusta irti, juoksi muutaman askeleen eteenpäin ja seisattui sitten, huutaen äänellä, joka oli kerskaavan ja mielettömän iloinen. Tämä oli kamalan ihana näytös. Salaman leimahdukset viskasivat punaisia nuoliaan ympäri koko seutua; tuuli viuhui, ja ukkosen jyrinät kaartelivat päämme ylitse vuoroin kumisten ja kähisten. Ikään kuin myrskyn hengettärenä seisoi sokea kalliolla, hänen liikenteensä olivat hurjat ja kamalat, hän nauroi ja löi käsiänsä yhteen mielettömällä ilolla, toisinaan hän taas käsiään kurkoittaen pyörieli ympäri; laulaen väkevällä, kirkkaalla äänellä:
Liehuvat liekit,
Leimuvat laineet
Valkeitten valloista!
Pauhaavat myrskyt!
Tyynehet hetket
Poistatte mailmasta!
Ukkosen pauhut,
Uhkuvat voimat
Maailman kaikesta!
Katsokaa naista
Hallitsevaista
Ääntäni Kuulkaatte!
Leimahda leimu,
Laulaos laulu!
Valtaani rientää saan!
.....
Voitosta laulan,
Siivin mä lennän,
.....
Vapaaksi pääsen vaan!
Taaskin hän hurjasti nauroi ja huusi: "kuinka ihanata, kuinka ihanata! kuinka komeata! Oi, kuin olen iloinen, iloinen! Nyt on minun hallitus-päiväni tullut… Kruunu, … valkea kruunu on alas astuva synkistä pilvistä ja pantava päähäni. Päiväni on tullut, hetkeni on käsissä!"
Juuri samassa seisoi, sanomattomaksi lohdutuksekseni, eversti tuon onnettoman vieressä.
"Sinun täytyy", sanoi hän, "palata takaisin huoneeseesi".
Kiivaalla liikunnolla irtaannutti Liisi kätensä everstin kädestä ja sen sijasta, että hän kuten ennen olisi nöyränä totellut setäänsä, seisoi hän nyt everstin edessä ylpeänä ja kerskaavana, oikeinpa Medean muotoisena, sekä sanoi taas: "hetkeni on tullut! Minä olen vapaa! Täytyy! Kuka tohtii minulle noin sanoa täällä, tässä paikassa? Enkö minä seiso valtakunnassani? Eikö äitini pidä minua sylissäni? Etkö näe, mitenkä hänen liekki-kätensä hyväilevät minua ja työntävät sinua pois?"
Eversti, joka pelkäsi hänen mielen-vikansa esiintyvän yhä enentyvällä voimalla, tahtoi ottaa häntä syliinsä, viedäksensä häntä linnaan takaisin. Silloin Liisi äärettömällä hellyydellä laski kätensä hänen kaulansa ympäri, sanoen: "no, jos minä suljen sinua syliini ja sinä minua – niin äitini ottaa meitä molempia tulihelmaansa. Oi, mikä kirkas, taivaallinen autuus! Tänään on minun päiväni – hetkeni on käsissä! Minä olen vapaa, ja sinä olet vangittu. Minä näytän sen – minä näytän, ett'et koskaan pääse vapaaksi!"
Nuot kerskaavaiset sanatko: "minä näytän sen" miehen vastustamis-halua herättivät, vai oliko se joku toinen tunne – mutta eversti irroitti äkkiä itsensä Liisistä ja seisoi hiljaisena parin askeleen päässä hänestä.
"Niin, minä en pelkää … minä en sinua pelkää", jatkoi Liisi. "Sinä olet jäseneni vanginnut, olet kieleni sitonut, ja kuitenkin seison nyt edessäsi mahtavana, väkevänä; ja kuten salamat leimahtakoon sinua vastaan nuot kamoittavat sanani: 'minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!' Sinä et enään voi kieltää minua niitä sanomasta, sinun vihasi on voimatoin. Ukkonen on minun puolellani, myrsky on minun puolellani. Kohta olen aina oleva heidän kanssaan tuolla ylhäällä. Taivaallasi olen liitelevänä pilvenä sinua seuraava koko elämäsi ajan, kalpeana haamuna leijailen pääsi ylitse, ja sitten, kun kaikki on äänetöintä, hiljaista ympärilläsi, täytyy sinun vielä kuulla ääneni huutavan: 'minä lemmin sinua, minä lemmin sinua!'"
Kummallinen, syvä liikutus näytti valloittaneen everstiä; hän seisoi liikkumatoinna, käsivarret ristissä, mutta synkkä tuli leimui hänen silmistään.
Tyveneemmällä innostuksella jatkoi Liisi taas: "oi, kuinka äärettömästi minä sinua olen rakastanut! Niin sydämmestänsä, niin tulisesti ei yksikään kuolevainen ole rakastanut! Taivas, joka kumajat pääni ylitse … maa, joka pian avaat minulle haudan, teitä otan mitä iankaikkisiksi todistajikseni! Kuulkaatte minun sanani! Tiedä se, sinäkin, minun elämäni rakastettu risti; sinä jalo, kaikkien ajatusteni, lempeni ja vihani mahtava esine, niin; – niin, vihani … kuule kuinka se lausuu: – minä lemmin sinua! Koko olentoni syvimmällä, pyhimmällä elolla olen sinua lempinyt; – syvä kuin meri, mutta puhdas kuin taivas, oli tämä minun tunteeni. Sinä et ole sitä ymmärtänyt … eikä kukaan maailmassa ole sitä ymmärtävä … äitini sen tietää … ja Hän, joka on kaikkia korkeampi. Jos olisimme eläneet maailmassa semmoisessa, jossa sanat ja teot saattaisivat olla viattomat kuin ajatukset ja tunteet … oo, silloin minä olisin, kuten kirkas ja lämmin liekki, liehuen ja hehkuen ympäröinnyt olentoasi … olisin antanut sinun tuntea suloisinta autuutta … puhtaana uhriliekkinä palanut sinulle ainoastaan. Semmoinen oli rakkauteni. Mutta sinä et sitä ymmärtänyt … sinä et minua rakastanut … sinä työnsit minun pois, ylenkatsoit minua … ja minä tulin rikokselliseksi … mutta lemmin kuitenkin … ja lemmin vieläkin … ja aina ja ijankaikkisesti … ja yksin!"
"Yksin?!!" huudahti eversti, jolloin väkevä tunne näkyi vievän häntä tavalliselta radaltaan.
"Niin, yksin…" jatkoi sokea hämmästyen ja vavisten, "oliko koskaan toisin? Minä olen sitä joskus aavistanut … mutta… Oo, minun Jumalani, minun Jumalani! olisiko se mahdollista? Oi sano, onko se mahdollista? Tuon nimessä, tuon iankaikkisen autuuden, jonka sinä ansaitset – mutta joka ei koskaan saata tulla minun osakseni – ja kautta valon, jonka sinä näet, mutta jota en minä koskaan näe – pyydän sinua sanomaan – sanomaan: oletko minua rakastanut?"
Hetken vallitsi luonnossa täydellinen hiljaisuus. Näyttipä siltä, kuin se olisi tahtonut kuunnella sitä vastausta, jota minäkin vapisevalla tuskalla odotin. Ainoastaan vaalakkaat, pitkälliset salamat leimahtelivat ympärillämme.
Voimallisella, melkeinpä ponnistetulla äänellä vastasi eversti juhlallisesti: "olen!"
Sokea käänsi taivasta kohti kasvonsa, jotka loistivat melkein autuaallisesta onnesta, samalla kuin eversti, syvästi liikutettuna lisäsi: "niin, minä olen sinua lempinyt, Liisi, rakastanut sinua sydämmeni koko voimalla … mutta Jumalan voima sielussani oli vielä suurempi ja varjeli minua lankeemasta. – Ainoastaan minun kovuuteni on pelastanut minun ja sinun. Minun rakkauteni ei ollut yhtä puhdas kuin sinun. Ei myrkky, jota sinun kätesi minulle valmisti, ole terveyttäni turmellut – vaan taistelo himoja ja haluja vastaan … sekä suru sinun puolestasi. Liisi! Liisi! sinä olet minulle ollut äärettömän kallis … ja olet vieläkin… Liisi…"
Liisi ei häntä enään kuullut; hän ikään kuin vaipui alas sen autuuden voimasta, joka laskeutui hänen päällensä, ja siinä silmän-räpäyksessä, kuin minä juoksin hänen luoksensa, hän kuten kuoleva kaatui maahan, samalla kuiskaten sanomattoman autuaallisen näköisenä: "Hän on minua rakastanut!"
Eversti ja minä vaivoin jaksoimme viedä häntä takaisin hänen huoneeseensa. Minä vapisin – ja eversti oli ikään kuin rampaantunut. Tuskan hiki helmeillen tiukkui hänen otsaltaan.
Aikaa kului, ennenkuin Liisi tointui, … mutta kun hän taas virkosi, kun elämän virta jälleen juoksi hänen suonissaan, kuiskasi hän vain: "Hän ei ole minua ylenkatsonut! … hän on minua rakastanut!" ja oli sitten hiljaisena ja levollisena, ikään kuin olisi hän maailmassa jo loppulaskunsa suorittanut eikä enään mitään toivonut.
Koko yön raivosi ukkonen hirveästi, mutta salamat valaisivat nyt sokean kasvoja, jotka suloisesta autuudesta loistivat.
Tästä hetkestä Liisi net muutamat päivät, joina hän vielä eli, oli varsin muuttunut. Kaikki hänessä oli lepoa ja lempeyttä. Hän puhui harvoin, mutta pusersi ystävällisesti ja kiitollisena niitten käsiä, jotka lähestyivät sitä vuodetta, missä hän melkein liikkumatoinna lepäsi. Usein kuultiin hänen hiljaa sanovan: "hän on minua lempinyt!"
Eräänä päivänä seisoi Armo Liisin vuoteen vieressä, joka ei näkynyt huomaavan hänen läsnä-oloansa, vaan matki sanomattomalla suloudella nuot hänelle kalliit sanat. Minä silloin näin kipeän surun kuvautuvan Armon hyvän-tahtoisissa kasvoissa, – näin hänen huulensa vapisevan kyynelten vierivän harvaan alas hänen poskiltaan. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja lähti pois. Minä seurasin häntä, sillä hän oli unhottanut avain-kimppunsa. Me menimme vierashuoneen lävitse. Eversti istui siellä, nojaten päätään kättänsä vastaan, hän oli selin meihin päin ja näytti lukevan. Armo hiipi hiljaa hänen taaksensa, suuteli hänen otsaansa ja koetti, mennen sänkykammariinsa, tukehuttaa itkun-nyyhkähystä. Eversti kummastuen katsoi hänen jälkeensä, sitten silmäili sitten kättänsä, joka oli kosteaksi käynyt hänen vaimonsa kyyneleistä, suuteli pois net ja vaipui taas entiseen miettivään asemaansa. Hetken perästä minä Armoa seurasin sänkykamariin, vaan hän ei ollut siellä; hänen virsikirjansa oli auki jätetty sohvalle. Kirjan lehdissä näkyi vielä kyynelten jäljet. Vihdoinkin, kuljettuani ympäri koko huonerivissä, hänen löysin kyökistä, jossa hän juuri par'aikaa nuhteli kyökkipiikaa, tämä kun oli unohtanut hakata selkäluut irti lampaan kyljestä, joka nyt tulella kärisi; tuohan erhetys olikin anteeksi antamatoin asia, olletikkin koska minä jo kahdesti olin ilmoittanut, että lampaan-kylki piti päivälliseksi käristettämän ja seljästä lihahakkelusta paistettavan illalliseksi.
"Ei sitä koskaan saata luottaa muihin kuin itseensä", sanoi Armo vähän pistävästi minulle, antaessani hänelle avaimet.
Tästä alkaen en enään jättänyt Liisiä, vaan olin yöt päivät hänen luonaan.
Erin-omaisen nopeasti hänen ruumiillinen olentonsa näkyi rientävän loppuunsa. Näyttipä siltä, kuin ensimmäinen lemmen sana, jonka hän kuuli, olisi ollut tunnus-sana hänen kärsivän sielunsa pelastukseksi.
Niinpä monelle tämän maailman lapselle käy. He taistelevat kiusauksen otaa vastaan monta monituista vuotta, – elävät, kärsivät ja taistelevat. Ota katkee ja he vaipuvat voimattomina alas. Onni tarjoaa heille pikariansa. He laskevat huulensa sen purpurapartaalle – ja kuolevat!
Paitsi Helenaa ja minua oli myöskin provessori L. melkein alituisesti Liisin luona. Väliin hän sairaalle luki ääneensä, toisinaan jutteli meidän kanssamme tavalla semmoisella, joka virkisti Liisin uinailevaa jumalisuuden-tuntoa sekä vahvisti hänen uskoansa noihin kalleihin totuuksiin, jotka ikään kuin valoisina enkeleinä seisovat kuolevain vuoteen ääressä.
Kerran provessori Liisiltä paljon kyseli hänen sisällisestä tilastansa.
Hän vastasi: "minulla nyt ei ole tarpeeksi voimia itse-koettelemukseen.
Mutta minä tunnen … minulla on yksi toivo… Minä aavistan kirkkautta!.."
"Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi", sanoi provessori L. hiljaisella vakavuudella ja luottamuksella.
Seuraavana päivänä pyysi Liisi, että koko perhe kokoontuisi hänen luokseen. Kun kaikki, provessori L. mukana, olimme koossa sairaan huoneessa, jossa kamoittava äänettömyys vallitsi, nimitti Liisi erittäin jokaista, ketä hän toivoi lähestymään vuodettansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi nöyrästi rukoillen: "suo anteeksi!" Näin hän lausui jokaiselle. Ei kukaan voinut puhua, ja tuo surullinen: "suo anteeksi, suo anteeksi!" oli ainoa ääni, joka katkaisi huokausten tuskallista oihkinaa.
Eversti ja hänen vaimonsa olivat vielä yksin jäljellä. Silloin Liisi hetken oli ääneti; hän hengitti raskaasti ja vaivalloisesti, mutta sanoi vihdoin: "tahtooko setäni tulla luokseni?"
Eversti meni hänen tykönsä – Liisi kurkoitti kätensä häntä kohden ja hän kumartui alas, – he suutelivat toisiansa. Oi mikä suutelo! Ensimmäinen ja viimeinen – lemmen ja kuollon!
Ei sanaakaan kuulunut. Kuolon-kalpeana ja horjuvilla askeleilla poistui nyt eversti etäämmäksi. Liisi sanoi vapisevalla äänellä: "nostakaa minua vuoteeltani ja taluttakaa minua tätini luokse".
Me tottelimme. Hän osoitti erin-omaista voimaa sekä käveli kahden hengen tukemana kamarin toiseen päähän, jossa Armo hänen aikomustaan aavistamatta istui itkemässä.
"Auttakaa minua", sanoi Liisi, "että saatan laskea polvilleni!"
Armo nousi äkkiä seisaalle, estääksensä hänen yritystään, mutta vielä nopeammin Liisi lankesi polvillensa Armon jalkojen eteen, joita suudellen hän vavahtavasti huoaten sammalsi: "suo anteeksi! suo anteeksi!"
Melkein hengetöinnä häntä taas kannettiin vuoteellensa.
Tästä hetkestä ei eversti häntä enään jättänyt.
177
Seuraavan yön ja päivän Liisi makasi viihtyneenä, mutta näkyi kärsivän ruumiillisia vaivoja. Iltapuolella, jolloin provessori L., eversti ja minä ääneti istuimme hänen vuoteensa ääressä, heräsi hän hiljaisesta unestaan sekä sanoi ääntevästi ja selkeästi: "hän on minua lempinyt! Maa, minä kiitän sinua!"
Sitten hän taas vaipui jonkunlaiseen uneen eli unen horrokseen, joka kesti tunnin verran. Hänen hengähdyksensä kävi tällä aikaa taajaan, mutta rupesi vähitellen heikkenemään. Nyt se hetkeksi taukosi, sitte kuului huokaus. Ja nyt yht'äkkiä näkyi hengähdys vallan tauonneen. Tämä oli kamala hetki. Suonen-vedon tapainen puistutus kävi läpi hänen ruumiinsa … vielä kova huokaus eli ohkaus, jota seurasi kamoittavan valittava ääni … ja kaikki oli hiljaista.
"Hänen on päivänsä päättynyt!" sanoi eversti sortuneella äänellä ja painoi huulensa Liisin kuolon-kalpealle otsalle.
"Hän näkee nyt!" lausui provessori L. ja loi loistavan katseen taivasta kohti.
Kesä-illan tuoksuvat leyhkät liehuivat sisälle au'aistusta akkunasta, ja linnut lauloivat iloisesti ulkona punakuusaimistossa. Lempeä ruson-hohto, heijastus juuri laskeuneesta ilta-auringosta, levisi huoneeseen ja laski kuollon-unessa lepäävälle kirkastavan valon.
Hiljaisena, kivutoinna makasi Liisi nyt siinä; hän joka kauan oli taistellut ja epätoivossa ollut … lepäsi nyt niin levollisena – hiljaisena! Valkoisten tyynyjen ylitse valui hänen uhkeat tummat hiuksensa alas lattiaa kohden. Hänen huulillaan oli kummallinen hymyily, täynnänsä tietoja muille tuntemattomia. – Minä olen tuon hymyilyn nähnyt monen, kuolon-unessa olevan huulilla … iankaikkisuuden enkeli on niihin painanut suutelonsa.
Rauhallinen hetki on tuo, jolloin levottomuudesta ja tuskista sykkivä sydän saa levon! Rauhallinen hetki, joka sovittaa meitä meidän vihollistemme kanssa, joka tuottaa jokaisen ystävän lähemmäksi meitä, joka unhoitukseen vie meidän vikamme sekä laskee säteilevään valoon kaikki meidän ansiomme, joka antaa sokealle näön ja päästää sielun siteet! – ihana ja rauhallinen hetki! vaikkapa öisen enkelin siipien kannattamana, sinä kuitenkin hymyilet minua vastaan kuten aamurusko, ja kun olen nähnyt sinun koittavan muille, olen monta kertaa toivonut, että minulle myöskin valkenisit.
Vyhti sekaantuu.
Liisiä ei enään ollut. Ikään kuin ukkosen pilvi oli hän synkistyttänyt niitten olentojen kirkasta taivasta, joittenka turvissa hän eli. Kun tämä pilvi oli poissa, levisi jokaiseen rauhan ja levollisuuden tunne. Monta kyyneltä omistettiin hänen surulliselle muistollensa, mutta ei yksikään sydän häntä takaisin kutsunut. Surkuteltava Liisi! sinä lahjoitit rauhaa vasta sitten, kuin oma sydämmesi sitä haudassa nautti.
Me näemme tuon joka päivä; vähäpätöisin ja yksinkertaisin ihminen, joka on hyvä ja rauhallinen, lähtee maailmasta enemmän rakastettuna, enemmän kaivattuna kuin runsas-lahjainen, joka väärin on käyttänyt eräänsä, joka kaikella ihanuudella, nerollansa ja sydämmen-lämmöllänsä ei ole ainoatakaan olentoa onnelliseksi tehnyt.
Eversti yksistään oli kauan aikaa synkällä mielellä, hän oli myöskin tavallista enemmän umpimielinen vaimoansa ja lapsiansa kohtaan. Heidän hellyytensä ja huolellisuutensa sekä ajan vaikuttava voima rupesi kuitenkin vähitellen jo tuota synkkyyttä haihduttamaan, jolloin kohtauksia tapahtui hänen perheessään, jotka uudestaan häiritsivät hänen lepoansa sekä saattoivat hänen jo luonnostaan väkevät tunteensa kuohumaan.
Eräänä päivänä hyökkäsi Arvidin isä, kenraali P. everstin huoneeseen varsin raivoissaan. Ensiksikin hän sydäntään purkasi vannomisilla ja kirouksilla, ja kun eversti kylmästi kysyi, mitä tuo tuommoinen merkitsi, änkytti hän varsin mielettömänä: "mitä tuommoinen tietää?.. Mitä tuommoinen tietää .. tuhat tulimmaista! se tietää, että sinun tyttösi on senkin vietävä…"
"Kenraali P.!" sanoi eversti, äänellä, joka oitis teki semmoisen vaikutuksen, että tuo vihastunut malttoi mieltänsä ja vähän hiljempää matki: "se – se – se … tietää … että sinun tyttäresi leikin-tekona pitää pyhimmät asiat, että hän on uskotoin sanansa syöjä, hiisi vieköön! … ja tahtoo tehdä eron Arvidista … tahtoo antaa hänelle kihlasormuksen … tuhat tulim … että Arvid on varsin toivottomana ja tahtoo ampua itsensä kuoliaaksi … hän kun on niin kiivas ja hurja, ja minä vanha mies jään onnettomaksi ja lapsettomaksi". Tässä tipahteli pari kyyneltä ukon silmistä, ja hän lisäsi äänellä, jossa suru ja viha taistelivat: "hän ei piittaa minun poikani rauhasta … hän ei kunnioita minun harmaita hapsiani, vaan pitää meitä pilkkanansa!.. Minä häntä niin hellästi hyvänä pidin … kuten isä; veljeni … kuten isä; … minä kaiken luottamukseni panin häneen, luulin hänen tuottavan iloa elämäni ehtoolle; … tämä tulee minulle kuolemaksi. Hän sanoo vasten silmiä Arvidille, ett'ei hän huoli hänestä … vasten silmiä, minun pojalleni … tuhat tulimmaista! Poikani tulee vielä koko pitäjän naurettavaksi … hän ampuu itsensä vasten naamaa, sanon minä … ja minä vanha mies jään onnettomaksi, lapsettomaksi".
Eversti, joka varsin ääneti oli kuunnellut tuota kaikkea, soitti nyt kiivaasti. Minä olin viereisessä huoneessa ja menin sisälle everstin luo, tiedustellakseni asioista vähäsen, jotta sitten edeltä päin saisin Julian tiettäväksi, mitä häntä siellä odotteli.
Everstin muoto ilmaisi suuttumusta ja ankaruutta. Hän pyysi minua käskemään Juliaa luoksensa.
Minä tapasin Juliaa suurimmassa tuskassa, ja kenraalin käynnistä hän kyllä jo aavisti, mikä häntä odotti.
"Minä tiedän … minä tiedän…" hän vaaleten huudahti, sanaa tuodessani, "siihen sen käydä täytyi … sitä ei mikään auta…"
"Mutta oletko todellakin", kysyin minä, "tehnyt eron sulhasestasi?"
"Minä olen … olen melkein…", vastasi hän alakululoisena ja surullisena, "minä en nyt joudu puhumaan … eilen illalla tulin Arvidille sanan sanoneeksi; … hän oli niin kylmä ja ivallinen … minä kiivastuin, hän suuttui … ja ratsasti vihoissaan täältä pois…"
Taas everstin kello kuului soivan. "Voi hyvänen aika!" sanoi Julia ja painoi käsiään vasten sydäntänsä, "nyt minun täytyy mennä … ja nyt täytyy olla rohkeutta. Ah, jollen tuota pelkäisi, tuota tuhoa tuottavaa silmäystä … sano, Piete, näyttikö isä kovin vakavalta?"