Minä en tähän saattanut kieltävästi vastata; varoitin häntä vain liika pikaisista päätöksistä ja käskin häntä tarkoin muistamaan kerran annettua lupaustansa sekä miten lujia perus-johteita everstillä oli lupausten pyhänä pitämisen suhteen.
"Voi, minä en saata … minä en saata!" oli kaikki, mitä Julia jaksoi sanoa, kun hän kalpeana ja vapisevana meni alas portaita, jotka johtivat everstin huoneeseen. Tultuansa oven luokse, hän seisattui, näytti tulleen vakaaseen päätökseen ja sanoi: "minun täytyy!" sekä meni sisälle.
Noin puolen tunnin kuluttua Julia tuli Helenan huoneeseen, jossa minäkin olin, ja näytti varsin onnettomalta. Hän viskasi itsensä sohvaan, laski päänsä Helenan helmaan sekä rupesi katkerasti itkemään. Tuo hyvä Helena istui ääneti, mutta sääliväisyydestä kyyneleet helminä vierivät Julian kullan-hohtaville palmikoille. Kun pitkän hetken kuluttua Julian suru näkyi hälvenevän, sanoi Helena hellästi ja laskien kätensä hyväillen sisarensa uhkeille kiharoille: "Julia hyvä, minä en vielä tänään ole hiuksiasi sievistänyt, istu hetkeksi, niin sen piankin teen".
"Ah, leikkaa poikki hiukseni! – minä tahdon nunnaksi ruveta!" vastasi Julia, mutta nousi kuitenkin istualle, pyyhki silmiänsä, antoi järjestää hiuksiansa, auttoi Helenaa hänen hiustensa suorittamisessa ja tuli sillä aikaa levollisemmaksi.
Varma on, että jokapäiväisten toimien pienet huolet erin-omaisella voimalla haihduttavat surujamme.
Kun kysyimme, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, vastasi Julia: "se on tapahtunut, että minä olen tuomittu koko elämäni iäksi kärsimään hetkellisestä ajattelemattomuudesta sekä tulemaan onnettomaksi ihmiseksi, … jos nimittäin antaun tuon tuomion alaiseksi; mutta sitä en tee … ennen kärsin isäni suuttumusta … ennen…"
"Oi, Julia, Julia!" keskeytti Helena, "ajatteleppas, mitä sanot!"
"Helena! sinä et tiedä, mitä minä olen kärsinyt, kuinka minä olen taistellut oman itseni kanssa jo pitkiä aikoja. Sinä et tiedä, kuinka selvään minä käsitän sen surkeuden ja viheliäisyyden, mikä tulisi kohtalokseni, jos menisin Arvidin puolisoksi! Ah, minä kuljin ennen ikään kuin unissani ja ajattelematta annoin hänelle käteni; nyt olen herännyt – enkö saisi vetää kättäni pois, kun näen antaneeni sen yhdelle…"
"Arvid on hyvä ihminen, Julia!"
"Ketä sinä hyväksi kutsut, Helena? Sitäkö, joka ei vain ole kiukkuinen? Arvid – minä olen koettanut, minä olen häntä koettanut – näyttää hyvältä sen vuoksi, ett'ei hän jaksa olla paha, – levolliselta ja tasaiselta sen tähden, ett'ei hän huoli muusta kuin mukavuudestaan, – ymmärtäväiseltä sen vuoksi, ett'ei nenäänsä edemmäksi näe … ah! näin kieltoperäinen hänen luontonsa on … miksikä pelkäisin lisätä kieltävän lauseen tuohon hänen negatiivillisuuteensa – miksikä en sanoisi, ett'en hänestä huoli? Älä uskokkaan, että se kauan häntä huolestuttaa; – hän ei minua rakasta, … hän ei saata rakastaa, sillä hänellä ei ole mitään tunteita! Voi hän on vain tuore puun-pölkky, jota minä tulellani turhaan koettaisin sytyttää, – liekki muuttuisi vähitellen savuksi ja vihdoin se varsin sammuisi".
"Vaikk'ei, Julia kulta, Arvid olisikkaan mies sinun vertaisesi, joka kykenisi sinua onnelliseksi vaimoksi saattamaan, – miksikä ei sinun tulesi siltä kirkkaana palaisi? Eihän Arvid ole paha, hän ei koskaan tulisi sinun kiusaajaksesi. Onhan niitä monta monituista vaimoa, joittenka miehet ovat verrattoman alhaisemmalla kannalla kuin Arvid, ja kuitenkin he ovat pyrkineet ja tulleet oivallisiksi perheen-emänniksi, ovat luoneet onnea ja hauskuutta ympärillensä ja nauttivat sitä onnellisuutta, jota täytetyn velvollisuuden ihana tunto aina tuottaa. Esimerkiksi orpanamme, rouva M.; eikö hän ole varsin kunnioitettava ja rakastettava nainen? Ja kummoinenka on hänen miehensä? Entä Emma S. ja Hedda R…"
"Niin, ja Penelope ja sisaria koko komppania … ah! Helena kulta! noita rouvia minä pidän suuressa arvossa, minä kunnioitan ja ihailen heitä; tahtoisinpa olla heidän tapaisensa, – mutta yhdestä asiasta olen varma – siitä – ett'en tuota saata. Sitä itsenäisyyttä, sitä varmuutta, sitä perus-johteitten lujuutta ja selkeyttä, mikä on aivan tarpeellisena omaisuutena sille, jonka täytyy avio-elämässä olla johtavana henkenä – sitä minussa ei ole … ei ollenkaan! Juuri minä tarvitsen johtajata – minä olen köynnös ja tarvitsen tammen tuekseni. Tällä hetkellä selvenee minun käsitys-voimani – minä tunnen, että minussa on parempi elo itämässä, uusi maailma avautuu minulle! Jospa sen läpi saisin kulkea sellaisen puolison rinnalla, jota minä saattaisin rakastaa ja kunnioittaa, joka sydämmensä lemmellä pitäisi minun puhdistettua tultani vireillä, joka ymmärryksensä kirkkaalla valolla laskisi valaisevia säteitä minunkin hämärään sieluuni … (esimerkiksi provessori L., ajattelin minä), oo! silloin saattaisin vielä tulla paremmaksi ihmiseksi – ja ennättää päämaalin, jonka minä nyt enemmän aavistan kuin näen… Mutta Arvid'in kanssa, Helena hyvä, Arvid'in kanssa … olisi maailma minusta kuten ruokahuone, – ja minä siinä kuten homehtunut juusto".
"Minkälainen vertaus, Julia hyvä!"
"Kyllä se on toden-mukaisempi kuin luulet. Ohho, tuo avioliitto on surkeampi asia, kuin mitä moni käsittää. Siinä on useain käynyt samati, kuin minun nyt saattaa käydä … he ovat turhaan nostaneet avioliiton purjeet, – he ovat luulleet ennättäneensä onnen satamaan – ja ovatkin joutuneet karille sekä kiintyneet siihen koko elämänsä ajaksi … kuten syömä-simpsukka kotelossaan ovat he siellä kontanneet ympäri ja hakeneet hiukan päiväpaistetta … siksi, että armahtavainen laine on tullut…"
"Julia! Julia!.."
"Helena! Helena! Tuo on kertomus jokapäiväisestä elämästä, joka päivä sen todeksi näyttää. Montapa jalompaakin luonnetta on tuolla tavalla turmionsa saanut, ja niin käy myöskin minun, jollen ajoissa purjehdi hietakarin sivutse".
"Julia! Minä pelkään, ett'ei tuo tapahtua saata, sillä isämme perus-aatteet ovat järkähtämättömät ja sanassaan pysymistä hän etenkin katsoo tärkeäksi. Ja minusta hän on varsin oikeassa. Sitä paitsi mitä kihlauksen purkamiseen tulee, niin kun peruuttaa kerran tehdyn liiton, on siinä mielestäni jotakin joka niin loukkaa naisellista hienotuntoisuutta, että minun mielestäni…"
"Hienotuntoisuutta ja hienotunteisuutta … minun mielestäni osoittaa tuo kaikkea muuta kuin hienoja tunteita, ja onpa myöskin varsin luonnotointa, että pelkän hienotuntoisuuden tähden uhraa koko elämänsä onnen".
"Saattaisitko tulla onnelliseksi, Julia, jos kadottaisit omaistesi – isäsi rakkauden, – maailman kunnioituksen?"
"Maailman kunnioituksesta … siitä minä en monta penniä maksa, mutta niitten, joita minä rakastan … ah, Helena, Piete, – olisikohan se mahdollista että sitä kadottaa saattaisin? Sitte varmaan parempi olisi, että tuomitsisin itseni onnettomaksi jäämään…"
"Sinä et ole onnettomaksi tuleva", sanoi Helena ja sulki samassa kyynel-silmin Julian syliinsä, "sinun pitää…"
"Siitä et sinä mitään tiedä, Helena", keskeytti häntä Julia närkästyneellä malttamattomuudella, "minä, minä tiedän tulevani onnettomaksi. Onpa vielä muutakin, kuin Arvid'in kelvottomuus, joka minua siksi tekee, nimittäin tuo varmuus, että päämaalini minulta on mennyt hukkaan, – tuo varmuus, että minun olisi saattanut kohtaloni olla jalo, onnekas, että olisin saattanut elää täällä maailmassa etevän ja oivallisen olennon onneksi. Oi! minä tunnen sen, minä olisin, kuten leivo, liidellyt korkeutta kohden valossa, vapaana ja laulaen – ja nyt, nyt minä – niinkuin ennustanut olen – konttaan elämän hietakarilla, kuten syömäsimpsukka laahaten vankihuonettani muassani!"
Tuotuansa toistamiseen esiin tämän hirveän, ehkä jotenkin väärän vertauksen, häntä uudestaan valloitti katkera suru; hän taaskin heittäysi sohvalle sekä jäi siihen koko päiväksi eikä tahtonut syödä, ei juoda eikä myöskään mitään lohdutusta kuulla. Armo juoksi itse, ja myöskin minua hän juoksutti ehtimiseen, portaita ylös ja alas, rohtoja ja hajuvettä viemään.
Julia tuli todellakin sairaaksi, vaikka hänen kipunsa oli helponlaista, ja viipyi kaksi päivää huoneessansa. Tällä ajalla ei hän ollenkaan nähnyt isäänsä. Julian suureksi mielihyväksi ei myöskään kenraalia eikä Arvid'ia kuulunut eikä näkynyt näinä päivinä.
Armolla oli aina ollut oman omituinen menetys-tapansa eli sukkeluutensa, milloin vain isän ja lasten välille syntyi jonkunlaista erimielisyyttä. Kun hän puhui miehensä kanssa oli hän sanoissaan aina olevinansa lastensa puolustajana ja jutellessaan näiden kanssa väitti hän kiven kovaan miehensä olevan oikeassa. Luulenpa kuitenkin, että hänen sydämmensä oli taipuvaisempi heikompaa puolustamaan, koska välistä muutamissa suhteissa kaiken täytyi käydä sen mukaan, kuin everstin järkähtämätöin tahto vaati, hyväili Armo tavallista hellemmin lapsiansa. Hän oli myöskin nyt puhunut everstin kanssa Julian puolesta ja hänen kihlauksensa purkamisesta, mutta havainnut miehensä myöntymättömäksi ("mahdottomaksi", sanoi Armo), ja kun hän nyt näki Julian noin onnettomana, tuli hän varsin huomaamattansa everstiä kohtaan kentiesi epäystävälliseksi – ei! herrantieten! … mutta sentään hiukan vähemmän ystävälliseksi – noin päältä nähden (mutt'ei sydämmestään, siitä kyllä vastaan); hän piti ehkä vähemmin huolta hänen ruoastaan ja hauskuudestaan monessa pikku suhteessa. Jonkinlainen ikävyys, näihin asti tässä perheessä varsin tuntematoin, vallitsi talossa muutaman päivän.
Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi eversti minulle eräänä aamuna: "ei pyy pataan tule, ellei mies metsään mene", ja rupesi astelemaan portaita, jotka veivät Julian kammariin.
Samassa matkarattaat seisattuivat pihalle ja Kaarlo kornetti hehkuvin kasvoin ja melkeinpä hämmästyneen muotoisena juoksi alas rattahilta sekä ylös portahia, syleili ääneti, mutta kiivaasti vanhempiansa ynnä sisariaan ja pyysi sitten puhutella everstiä hetkisen.
Hetki venyi muutamaksi tunniksi, ennenkuin kornetti kalpeana ja onnettoman näköisenä tuli yksin isänsä huoneesta. Ikään kuin houreissaan kulki hän vieras-huoneen läpi sallin, tuli sitten Armon kammioon eikä, kuten näytti, huomannutkaan äitiänsä eikä minua, vaan istahti ääneti, nojaten päätään pöytää vasten sekä peittäen silmiänsä käsillään, juuri kuin estääksensä päivää niitä häikäisemästä.
Äidillisellä tuskalla katseli Armo poikaansa, nousi vihdoin istualta ja silitteli hyväillen hänen poskeansa, sanoen: "hyvä poikani! mikä sinun on?"
"Ei mikään!" vastasi kornetti hiljaa ja sortuneella äänellä.
"Ei mikään?" toisti Armo. "Kaarlo, sinä saatat minua surulliseksi … sinä olet kalpea … olet onnetoin!.."
"Niin olen!" vastasi kornetti samalla hiljaisella äänellä.
"Minun lapseni … minun poikani! mikä sinulta puuttuu?"
"Kaikki!"
"Kaarlo! … ja sinulla on äiti, joka antaisi vaikka henkensä, jos hän sillä voisi sinua onnelliseksi saattaa!"
"Minun hyvä äitini!" huudahti kornetti ja lisäsi sulkein häntä syliinsä: "suokaa minulle anteeksi!"
"Lapseni rakas! sanoppa, mitä puolestasi tehdä saattaisin … sano mitä sinulta puuttuu, – ilmoita minulle kaikki! Joku keino löytynee … minä en tahdo elää, nähdäkseni sinua onnettomana".
"Minun täytyy tulla onnettomaksi, ellen tänään saa kymmentä tuhatta markkaa tahi näin suuren summan takausta. Jollen sitä tänään saa, – on Hermina … minun Herminani muutaman päivän kuluttua toisen puolisona! Voi toki! Minun koko elämäni autuuden ja vieläpä toisenkin olennon onnen saattaisin ostaa tuosta vähäpätöisestä rahasta, vaan sitä minulta kiellettiin? Olen puhunut isäni kanssa, ilmaissut hänelle sydämmeni tunteet – sanonut hänelle kaikki. Hänellä on tuo rahasumma … minä tiesin sen … mutta hän…"
"Mutta hän on kai kieltänyt?"
"Aivan jyrkästi, järkähtämättömästi. Hän sanoo, että se raha on onnettomien ja tarvitsevaisten osa … ja noita vieraita köyhyyttä kärsiviä hän auttaa, vaan tekee sillä poikansa onnettomaksi!"
Nyt nousi kornetti kiivaasti istualta ja käveli pitkillä askeleilla lattian poikki, lausuen innossaan: "mikä ilkiö on saattanut isälleni panetella Herminaa … tuota hurskasta enkeliä? Hänkö minua pettäisi! Hän … hänkö rakastaisi tuota harmillista G: tä! Tämä ainoastaan tahi hänen lähettiläänsä ovat saattaneet…"
Tässä kornetti särki vaunut ynnä niihin kuuluvat hevoset (pikku tallukoitten ajoneuvot), ja Armo peljästyksissään siirsi poikansa läheisyydestä kukkaruukun, kuunteli tarkasti hänen valitustaan ja kysyi huolellisesti:
"Mutta miksikä?.. Mutta kuinka?"
"Älkää nyt kysykö!" huusi kornetti malttamattomasti. "Ainoastaan tämän saatan nyt sanoa: elämäni onni tahi onnettomuus riippuu siitä, saanko tänään tuon mainitun summan. Minä saatan tulla onnellisimmaksi ihmiseksi, mitä maan päällä löytyy – tahi onnettomimmaksi – enkä minä yksistään…"
"Kaarlo!" sanoi Armo juhlallisesti, "katso minuun!.. Jumala siunatkoon rehellisiä silmiäsi, poikani! Niin – minä tunnen sinun, – ethän sinä tahtoisi minua askelta astumaan, jota perästäpäin saisin katua?"
"Äitini! … saattaisitko sitä katua, että olet auttanut minua saavuttamaan elämäni onnea?"
"Siinä on kylläksi, lapseni! Minä menen nyt puhumaan isäsi kanssa.
Vartoo minua tässä".
Kiihtyneessä mielen-tilassa odotti kornetti äitinsä takaisin tuloa. Minä näin, että hän tällä haavaa oli sellaisessa nuoruuden-vimmassa, jossa ollessamme tavattomana pidämme, että joku rohkenee vastustamaan meidän toivojamme ja tahtoamme. Tämmöisinä hetkinä ei käsitetä tuota sanaa: "mahdotointa". Silloin luulemme, että aurinkoakin saatamme omin määrin hallita ja vuoria tempaista pois paikoiltaan eli, mikä on yhtä mahdotointa, juurtuneita mielipiteitä lujasta vakaasta ihmis-sydämmestä.
Kului aikaa, ennenkuin Armo palasi. Julia ja Helena seurasivat häntä. Hän oli kalpeana, kyyneleitä kimalteli hänen silmäripsissään ja äänensä värähti, kun hän sanoi: "isäsi ei tahdo .. hänellä on syynsä, hän luulee tekevänsä … ja tekee varmaankin, mitä oikein on. Mutta, lapseni hyvä, sinä sittenkin saatat tulla autetuksi. Ota nämät helmet ja kalliit kivet … net ovat minun … minä saan käyttää niitä tahtoni mukaan … ota net. Tukholmassa sinä niistä oitis saat melkoisen…"
"Ja nämät … nämät myöskin, Kaarlo!" sanoi Julia ja Helena, hyväillen veljeänsä ja tarjoten hänelle kalleuksiansa, "ota myöskin nämät … me pyydämme sinua, Kaarlo, … ota, – myy kaikki, – ja tule onnelliseksi!"
Tumma punastus nousi tuon nuoren miehen kasvoille ja kyyneleitä tulvaili hänen silmistään. Samassa hetkessä eversti astui sisälle, seisattui ovelle ja loi huoneen perällä oleviin terävän katseen. Äkkiä leimahti hänen silmistään suuttumus ja ylenkatse. "Kaarlo!" huudahti hän voimakkaalla äänellä, "jos saatat olla niin kelvotoin, että tahdot hyväksesi käyttää äitisi ja sisariesi heikkoutta, tyydyttääksesi sokeita, mielettömiä himojasi, niin minä sinua ylönkatson enkä sinua pojakseni omista!"
Kovin onnettomana sekä nyt näin väärän luulon alaiseksi joutununna tämä nuorukainen sydämmessään katkerasti närkästyi. Hän kävi kuolon-kalpeaksi, puristi kokoon huulensa, polki kiivaasti jalkaansa ja meni kuten tuli ja leimaus ulos ovesta. Muutama minuuti sen jälleen ratsasti hän aika kyytiä poikki linnan pihan.
Kornetti. Kornetti. Kornetti.
"Halloo! se metsän läpi kaikuu".
Halloo! se kaikuu. Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraa. Mikä otuksena? Onnetoin ihminen. Entä metsästäjät? Närkästyksen, epätoivon ja raivon hurjat hengettäret. Kas kuten kyyttäävät! Verratoin ajo! Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraavat. Halloo! Halloo! He jäljissä rientää, – he seuraa, he seuraa, läpi metsikköjen – poikki järvien soutaa, yli vuorten ja maan he nyt saalistaan … yhä etseilee … vaan se väistyilee … jopa uuvahtaa… Halloo! Halloo! ajo loppuns' saa!
Eteen päin! eteen päin kannusti kyytätty läähöttävää ratsuansa, joka vaahtoisena juoksi kivien ja kantojen ylitse. Raivoisa sekasorto vallitsi hänen sielussaan. Hän ratsasti, että tomu tuoksui, maantien poikki ja synkkäin metsämaitten lävitse, tukehuttaen sielussaan jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen ja totellen ainoastaan tuota kehoittavaa: eteen päin! eteen päin! mikä kajahteli jok'ainoassa hänen kuumeen-tapaisessa suonen-tykytyksessäänkin.
Mökkien rauhalliset asukkaat, joitten sivuitse hän kiisi kuten tuuliais-pää, juoksivat ihmetellen kurkistamaan: "ken se lienee ollut, jonka ratsu noin viiropäisenä laukkaili?" Ja yksi heistä (Tiina Antin tytär), vakuutti nähneensä koiran ja jäneksen juoksevan esiin, metsästä toisen, tuvasta toisen, sekä sitten istuen vastapäätä toisiansa tirkistävän tuota raivoisaa ratsastajaa, jonka mentyä ne varsin hämmennyksissään juoksivat toistensa ohitse, koira metsään ja jänes tupaan.
Tämä raivoisa ratsastaja, Kaarlo kornetti, ei seisahtanut ennen, kuin hän ennätti meille jo ennaltaan tutun metsätalon portille. Tässä hän hyppäsi hevosen seljästä ja juoksi ylös portaita. Ylikerran ovet olivat kaikki lukitut, äänettömyys vallitsi kaikkialla. Hän juoksi portaita alas. Ovet olivat myöskin alikerrassa lukitut, kaikki oli hiljaista ja eloa vailla. Hän juoksi pihan poikki vähäiseen sivurakennukseen ja tempasi oven auki. Vanha, kokoon kyyristynyt akka istui tuvassa, hyräillen virren nuottia ja kehräten rohtimia.
"Missä on herras-väki? Missä on Hermina neiti?" kysyi kummissaan ja hengästyksissään oleva kornetti.
"Hää?" vastasi rohtimen-kehrääjä.
"Missä herras-väki on?" kirkasi kornetti vimmatulla äänellä ja katsoi kiivaasti akkaan.
"Mitä? Hää?" vastasi akka, pannen tyytyväisenä nuuskaa nenäänsä.
Kornetti polki jalkaansa. (Kitattu kuppi putosi hyllyltä, kolme viallista klasia kilisi yhteen). "Oletko varsin kuuro?" kirkasi hän kovalla äänellä, "minä kysyn, mihinkä herras-väki on täältä matkustanut?"
"Matkustaisitte! Tuorlinnan kartanoon kai? sitä kai herra tarkoittaa?
Sinne käy tie tuolta aitovierestä, ja…"
"Minä kysyn", kirkasi kornetti tuskastuneen koko voimalla, "onko herras-väki, joka tässä talossa asui, lähtenyt poijes".
"Lähteenmoisioon! vai niin, no se tie käy…"
"Tämähän käy päin mäntyä", sanoi kornetti varsin onnettomana, "vähemmästäkin jo sappi paisuu".
"Kyllä, kyllä, no niin!" huokaili hämillään ja peljästyksissään tuo pikku akka, nähdessänsä kornetin suuttuneena, ja meni poimimaan särjetyn kupin palaset lattialta.
Markka putosi hänen nenälleen samassa ja vieras oli mennyt menojaan.
"Jumala varjelkoon!.. Herra siunatkoon!.." änkötti peljästynyt mummo nyt mielihyvissään.
Toinen ovi samassa porstuassa lensi nyt taas kornetin tempaamisesta auki.
Takkansa ääressä possunsa vieressä (nimittäin vesansa vieressä) istui lihava nainen syöttäen pientä pörhötukkaista poikaansa vellillä.
Kornetti tässä taas uudisti saman kysymyksensä ja sai vastaukseksi:
"Kyllä, kyllä ovat poijes lähteneet!"
Mutta mihinkä? sano, koska … sano mihinkä? Eikö yhtäkään kirjettä?
Eikö yhtäkään sanaa minulle jätetty?"
"Kirjettä? Kyllä, sain minä yhden, joka piti jätettämän kornetti H: lle, ja minä aion juuri mennä viemään sitä Tuorlinnaan, kun vain ensin saan tipan velliä poikaani … poju parkani, – syö, poika!"
"Hyvänen aika! tuo heti kirje tänne, joutuun, mene heti, sanon minä, sitä tuomaan, mene…"
"Kyllä, kyllä … minä menen, kun vain saan velliä tipan poikaani.
Hänen on kovin nälkä, poju parkani. Syö, poika!"
"Minä syötän poikaa, anna tänne lusikka … mene vain, tuo kirje tänne, oitis!..´"
Vihdoin akka menee arkkunsa luo. Kornetti seisoo takan ääressä, ottaa padasta lusikalla velliä, puhaltaa sitä tuskallisen näköisenä ja kaataa pojan auki olevaan suuhun. Akka koperoitsee arkussaan, etsii etsimistään. Nuuskarasia ja voipytty, sukat ja hameet, virsikirja ja kaikki tulevat yhtäperää ylös arkusta, ja kaikki ladotaan laveasti ympäri lattialle, kirjettä vain ei näy.
Kornetti astuu ja polkee jalkaa tuskallisessa malttamattomuudessa.
"Noh joutukaa nyt! syntyykö siitä mitään? Voih!"
"Kohta, kohta! odottakaa nyt vähän, odottakaa, – täällä, ei, vaan täällä – ei, odottakaa vähän … odottakaa".
Mutta kirjettä ei kuulu. Akka höpisee hiljaa itseksensä ja mutisee hampaittensa välistä:
"Se on poissa, – ei sitä ole!"
"Ei ole: " huudahtaa kornetti ja kaataa hämmästyksissään lusikallisen kuumaa velliä pojan kaulakuoppaan, ja poika siitä vaikeroiden huutamaan.
Kirjettä ei löytynyt. "Poika varmaankin on saanut sen käsiinsä, pureskellut rikki taikka polttanut sen". Ja akka, joka varmaankin on enemmän huolissaan poikansa hädästä kuin kornetin, sanoi äreästi: "herra menee Lehtosaareen, siellä saatte asioista selkoa. Herrasväki lähti sinne päin, ja Agnes neiti oli juuri hiljattain Hermina neidon luona".
Kornetti jätti markan tuon punaisen kaulan plaastariksi, morkkasi ja moitti puoli-ääneensä sekä kantoa että vesaa, riensi sitten Kiilto ratsunsa luo, joka herraansa odotellen oli pihasta syönyt syksyn viimeiset ruohot, ja hypähti sen selkään.
Nyt Lehtosaareen. Sinne oli lähes penikuorman matka. Kiilto tunsi kannustimet ja lähti nelistämään.
Joki juoksee maantien poikki. Silta on rikki revitty, sitä parannetaan parasta aikaa. Kyllä löytyy toinenkin tie, – mutta se vie virstan verran väärään. Yks kaks vain ja Kiilto kuorskuen ui rohkeana aalloissa, jotka viruttavat vaahdon sen kaulasta ja kuonosta sekä suutelevat satulalla seisovan ratsastajan jalkoja.
Vähän matkan päässä katseli tuota temppua kaksi matkustajaa.
"Kuules, muori", sanoi heistä toinen, "luulenpa, että Ahti itse tuossa mustan hepon seljässä ratsastaa alas virtaan".
"Eipä, vaari", virkkoi toinen, "minä luulen tuon olevan sulhon, joka ratsastaa lemmittynsä luokse".
"Usko minua, akkaseni!"
"Usko minua, ukkoseni".
Ja "usko minua, kultani", kun sanon, että ratsastaja jo on toisella rannalla; ja eteen päin, eteen päin kiitää hän kautta maitten ja metsien.
Kiilto raukka! Kun Lehtosaaren valkoiset muurit pilkoittivat kellastuneitten puitten välistä, olet melkein sortumaisillasi, mutta nähtyänsä kartanon ratsastaja hiljentää vauhtia ja tultuansa pihaan saa Kiilto levähtää ja puhaltaa kolmen ratsun rinnalla, jotka osoittavat, että Lehtosaaressa tätä nykyä on vieraita.
Herra ruukin-patruuna istui huoneessaan, katsellen tyytyväisen tuntian muotoisena mustalla liidulla piirustettua kuvaa, jonka hänen erittäin toivokas tyttärensä Eleonora oli valmistanut, ja ruukin-patruunan rouva Emerentia D., syntynyt J., seisoi hänen vieressänsä, lukein ihastuneena ja tarkkuudella maalais-elämän ja yksinkertaisuuden suloutta kuvaavaa runoelmaa, jonka oli sepittänyt hänen kovin toivokas poikansa Lasse Antti (häntä perheen kesken kutsuttiin pikku lord Byron'iksi), kun Kaarlo kornetti kiiruusti astui huoneeseen ja, hätäpikaa anteeksi anottuansa sekä huolimatta, mitä ajateltiin hänestä, hänen mielen-kiihostansa ja kysymyksistänsä, pyysi, että hänelle ilmoitettasiin, mitä täällä tiesivät paroni K: n sekä hänen perheensä äkkinäisestä pois-lähdöstä.
"Eipä juuri paljon muuta", sanoi ruukin-patruuna D. otsaansa rypistäen, "kuin että he eilen jäljestä puolen päivän tästä ajoivat ohitse, ja että paroni K. suvaitsi tulla tänne luokseni antaaksensa minulle hyväseksi silmilleni sekä maksaaksensa neljännen osan siitä summasta, jonka minä hänelle hyvän hyvyydestä jo aikoja sitten lainasin… Oikea Dido, kornetti H. Eleonora tyttäreni tekemä…"
Rouva D. puuttui puheeseen. "Paronitar, eli miksi häntä kutsuisin – sillä minussa on se luulo, että hän vähemmän on paronitar kuin minä – ei edes tehnyt sitä hyvää, että olisi tervehtänyt minua eilen, siinä kun istui vaunuissa. Niin, niin, kauniin kiitoksen kyllä siitä saa, että ihmisille tekee 'politesseja!' Mitä vielä! Hän istui oikoisena ja komeana, kuten kuningatar vaunuissaan … vaunuissaan sanoin minä … kyllä kauniistikkin … nuoren G: n ekipaassi se oli, itse istui hän siellä myös, kuten häkkiin saatu lintu ja sepä ehkä teki rouvaa noin ylpeäksi…"
"G: n vaunuissa? G. heidän seurassaan?" kirkasi kornetti; "ja Hermina?"
"Istui ja katseli alas päin kuten kalkkuna. Niin, siitä tytöstä minä olen tullut hyvin petetyksi. Minun tuli häntä sääli ja annoin tytärteni ottaa häntä siipiensä varjoon sekä vähän 'ankuraseerata' hänen soitannollista taipumustansa. Tereesa varsinkin oli oikein 'ankoveerannut' itseänsä häneen. Mutta minä piankin havaitsin tehneeni 'imprudanssin' sekä ett'ei hän eikä koko tuo perhe ollenkaan ollut sopivaa 'sosieteettia' minun tyttärilleni. Kaikellaisia kummallisia huhuja käy tuosta ylhäisestä herras-väestä, – he ovat käyttäneet itseänsä semmoisella tavalla, että …"
Eräs palvelia tuli sisälle, tuoden tupakkapiippuja, joita hän järjesti huoneen nurkkaan. Ruukin-patruuna D. alkoi ranskaksi keskustelunsa – hän näki sen nyt sopivimmaksi.
"Oui, c'est une vrai scandale", sanoi patruuna; "une forgerie de tromperie! Un vrai frippon est la fille, – je sais ça, – et le plus extrèmement mauvais sujet est sa père".
"Son père", oikaisi rouva D., "et le père de toute chose c'est son mère. Un conduite, oh! Ecoute, Cher Cornèt: dans Italie, le mère et le fille et la père…"
Nyt äkkipäätä nousi läheisessä huoneessa hirveä melu, siellä kirastiin, naurettiin, iloittiin ja pidettiin semmoista meteliä, että moista ei koskaan ennen kuultu. Siellä vingutettiin viulua, kalisteltiin lapioilla ja pesän koriloilla, laulettiin, rääkyttiin sekä piipotettiin, ja tästä vinkunasta kuului kaikellaisten huutojen joukosta jotenkin selkeästi ainoastaan sanat:
"Isä! isä! nyt osaamme näytettävämme. Nyt on näytelmä valmis! Hurraa, hurraa!"
Tuo riemuitseva joukko syöksi nyt ikään kuin kohiseva koski sisälle huoneeseen, mutta nähtyänsä Kaarlo kornetin nousi tämän huimapäisen nuorison ilo vallan liialliseksi, ja yhteen äänen nyt huusivat:
"Iffi, Iffi! Hurraa! hurraa! Kornetti H. Kaarlo kornetti tulee meidän
Iffiksemme! Hurraa! Eläköön Iffi toinen, eläköön kornetti Iffi!
Eläköön…"
"Tuhat tulimmaista!" ajatteli kornetti, kun tuo hurja joukko suorastaan hyökkäsi hänen päällensä, koettaen vetää häntä mukaansa ja huutaen: "tule Iffi! Tule Kaarlo kornetti, pian, pian! Meillä on kohta harjoitus! Kornetti lukee osaansa paperista, jonka hän saa pitää kädessään… Tule, tule vain!"
"Lumotaan Kaarlo kornetti noitaluvuilla! Laske polvillesi ja nouse
Iffinä".
Nämät viimeiset sanat julisti pieni, suloinen, Auneta D., joka nousi varpaisillensa, ripustaakseen huntua Kaarlon päähän, mutta hän ei koskaan saanut sitä kornetin korvia ylemmäksi. Luutnantti Mätälin tuli hänen avuksensa. Eleonora D. ja Miina P. olivat jo panneet suuren huivin hänen olkapäilleen ja kolme nuorta herraa kääri hänen ympärillensä lakanan, joka oli käytettävä hameen asemesta. D: n neitien apumiesten joukossa näkyi myöskin Arvid luutnantti. Kornetti pani vastaan, mutta turhaan, hän koroitti ääntänsä, vieläpä kirkasikin, se ei mitään vaikuttanut! – tuossa melussa he elivät häntä ymmärtäneet eivätkä edes kuulleet.
Tässä hän nyt pelkästä harmista joutui oikein tuskan valtaan ja teki hurjan päätöksen. Käyttäen voimiansa jotenkin epäkohteliaalla tavalla, tuuppasi hän molemmilla käsillä oikealle ja vasemmalle ihmiset luotaan, riisti yltään lakanan ja – juoksi. Juoksi auki olevasta ovesta, jonka hän edessään näki, joutui suureen huone-jonoon ja juoksi, juoksi, juoksi vain, katsomatta kummallekkaan puolellensa! – Juoksi kumoon yhden piian, kolme tuolia, kaksi pöytää ja tuli vihdoin, huoneesta huoneeseen juostuansa, suureen ruokasaliin. Tämän toisella puolen oli eteis-huone eli tampuuri. Sen muisti kornetti – ja on juuri menemäisillään sinne, kun hän kauhistukseksensa kuulee tuon rähisevän joukon, kaikuvalla äänellä valittaen ja huutaen: "Iffi! Iffi!" tulevan eteis-huoneessa häntä vastaan. Suurimmassa sielun-tuskassa aikoi kornetti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki raollaan olevan oven, joka vei vähäisille kiertoportaille.
Nuolen nopeudella riensi kornetti alas portaita. Net olivat pimeät ja ahtaat, – kierivät kierimistänsä. Jopa hänen päätänsäkkin rupesi pyöryttämään, mutta nyt hän vihdoin tunsi tukevan pohjan jalkainsa alla. Hän seisoi pienessä porstuassa. Eräästä raollaan olevasta rauta-ovesta vilkutti vähäinen valon-säde. Kornetti meni siitäkin ovesta sisälle. Vastapäätä olevasta akkunasta, joka vahvasti oli rautakangilla varustettuna, loisti laskeva syksyinen aurinko vienosti huoneeseen ja valaisi tämän vähäisen holvikammarin valkoisen-harmaita, alastomia kivimuuria. Kornetti oli – vankihuoneessako? – Ei, vaan ruokahuoneessa.
Kornetti haki ulos-käytävää. Kylläpä tuossa pienessä porstuassa oli vastapäätä holvi-ovea toinen vähäinen ovi, mutta se kaipasi avainta. Kornetti haki hakemistansa, mutta – turhaan. Hän istui holvissa olevan leipälaarin syrjälle, vapautti itsensä huivista ja hunnusta sekä kuunteli suurella mielihyvällä, miten nuot hurjat takaa ajajat tuolla ylhäällä teuhaten ja etsien hänen jälkiänsä riensivät etäämmälle ohitse. Kuitenkin kuului meteli vielä niin läheltä, ett'ei kornetti uskaltanut marssia pois piilopaikastaan. Onnettomana, harmissaan, väsyneenä ja koko maailmaan suuttuneena tirkisteli hän melkein suoraan eteensä mitään ajattelematta.
Vadillinen makeis-leivoksia sekä jäännöksiä ispinöistä, vasikan-paistista ja viinamarja-hyydykkeestä oli pöydällä auringon valossa, ja net Kaarlon mielestä ystävällisesti viittailivat hänelle.
Kornetti tunsi jotain erin-omaista; kesken toivottomuuttansa, monemmoisten ikävien ajatusten vaivaamana tunsi hän – nälkää!
Ihmis-luonto raukka! Oi ihminen, suurin luoduista! Tomun tomukuningas!
Vallitkoon sinun sydämmessäsi joko taivas taikka helvetti – niin syödä sinun kuitenkin täytyy! Toisena hetkenä enkelinä, toisena eläimenä!
Vaivainen ihmis-luonto!
Ja päin vastoin:
Onnellinen ihmis-luonto! Onnellinen kaksinaisuus, joka yksistään säilyttää olennon kokonaisuutta! lohduttaa henkeä, henki eläintä, ja ainoastaan siten saattaa ihminen elää.
Kornetti eli, tunsi nälkää ja näki ruokaa eikä paljon tuumannut, ennenkuin tyydytti vatsansa vaatimuksia. Siinä nyt menivät ispinästä hakkelukset ja elintäyttelykset.
Anteeksi! anteeksi, nuoret lukiattareni! kyllä tiedän … rakastaja, romanisankari varsinkaan, ei saisi olla noin epärunollinen, noin maallinen … ja meidän sankarimme ehkä on joutunut kovaan vaaraan – on kaikkea teidän myötätuntoisuuttanne ehkä kadottamaisillaan. Mutta muistakaa, muistakaa, suloiset olennot, te, jotka elätte ruusutuoksusta ja tunteista, hän oli mies, ja mikä pahempi – hän oli kornetti, oli ratsastanut pitkän matkan eikä einettäkään syönyt koko päivänä. Ajatelkaa sitä!
Mutta sopiikohan sitä tuolla tapaa syödä muitten ruokahuoneesta?
Ah armollinen ja ylimmäinen käyttelyn-ohjaajattareni! Kun on oikein onnettomana, oikein harmistununna, oikein sydämmestään suutuksissa maailmalle, – silloin sopivana pitää kaikkea, mitä vain jotenkin sopii itselle eikä loukkaa muuta kuin yleisiä käytös-tapoja. Noita silloin oikein haluaa tallata jaloillaan ikään kuin rikkaruohoa ja joutuu usein semmoiseen mielen-tilaan, että tuntee itsellänsä olevan voimaa sanomaan vaikka koko maailmalle: "tieltä poijes!"