Eversti, joka tutkivasti tarkasteli vastatullutta, puhutteli häntä kysyen, minkälainen ilma oli. Tämän äänen kuultuaan kääntyi tuntematoin äkkiä kysyjän puoleen, katsoen häneen terävästi; heikko puna nousi nyt hänen kuihtuneille poskillensa, ja hän vastasi ikään kuin tietämättä, mitä hän sanoi: "niin, niin … ei nyt sada enään … kyllä saattaa mennä!.."
Hän katsoi ulos akkunasta ja matki taas: "ei enään sada ollenkaan, kyllä sopii vaaratta lähteä matkalle…"
Eversti, joka tänään oikein halusi ärsytellä ja vastustella, sanoi nyt, vaikka nähtävästi selkeni: "vieläpä siellä pisartelee; – taivas synkistyy, kohta varmaankin rupeaa kovemmin satamaan!"
Armo loi nyt häneen ystävällisen, rukoilevan katseen, ja tuon äänettömän rukouksen takia nousi eversti kohta, nähden vihdoinkin, että taivas selkeni sekä että sopi "lähteä matkalle!"
Kiittäen sekä siitä anteeksi pyytäen, että olimme vaivanneet, sanoimme jäähyväiset metsän-emännälle ja hänen tyttärellensä, jonka kauniissa silmissä suuret kyyneleet kimaltelivat, kun me, ääneti kumartaen herra Pukkipäätä (joksi Julia häntä nimitteli), lähdimme huoneesta. Herran silmät osoittivat, että hän oikein lykkäämällä olisi mielinyt ajaa meitä matkoihimme.
"Kaarlo, sinä seuraat kaiketi mukanamme?" sanoi eversti pojalleen, "taikka aiotko vielä hakea sirkunkell – ?"
"Jahka minä juoksen edellä katsomaan, onko vaunut hyvässä kunnossa!" huudahti kornetti sekä lähti juoksemaan kuten tuulis-pää.
Sitte kun taas istuimme vaunuissa, kornettia kovin ahdistettiin kysymyksillä, mutta hän ei sanonut tietävänsä enempää noista kauniista ulkomaalaisista, kuin mekään; hän oli eräällä metsäretkellään joutunut heidän tuttavuuteensa sekä tiesi, että olivat kauniita ja rakastettavia, että elivät maailman tohinasta erillään ja olivat vähissä varoissa … enempää hän ei heistä muka tietänyt … ei ollenkaan muuta…
"Köyhiä!" huudahti Armo, "ja sillä tapaa vaatetettuna – semmoiset pitsit!"
Kornetti punastui ja sanoi vain: "he ovat aina hyvissä vaatteissa".
"Mutta kukapa, hyvät ihmiset, tuo vihainen herra oli?" huudahti Julia.
"Talon herra", vastasi kornetti; "hänellä näkyy olevan levotoin ja äreä luonto … muuten en tunne tästä perheestä paljon mitään…"
Eversti katsoi terävästi poikaansa, joka nähtävästi joutui hämilleen.
Vaunuissa vallitsi nyt äänettömyys. Armo ravisti päätään ikään kuin säestääksensä omia ajatuksiaan.
Kerran katkaisi eversti äänettömyyden sillä, että hän hyvän-tahtoisesti hymyillen lausui: "minulla on vielä hänen kilin kilin korvissani!"
"Kilin kilin?" toisti kornetti punastuen.
"Niin oikein!" vastasi eversti lyhyesti, ja taas oltiin vaiti.
Julian sydän sekä silmät olivat kyllä täynnä hilpeitä sanoja, joita hän olisi tahtonut puhua noista ihanista ulkomaalaisista, mutta hän ei oikein tietänyt, millä pohjalla hän seisoi veljensä ja näitten muukalaisten tuttavuuden suhteen, ja sitä paitsi hän hyvin harvoin uskalsi isänsä seurassa ilmoittaa ihastustaan, koska hirveästi pelkäsi tuota ivallista hymyä, joka välistä ilmaantui everstin kasvoihin.
"Kummapa on, että juuri tässä metsäseudussa, joka on Tuorlinnasta itään päin, löytyy tuo harvinainen sirkunkello-kasvi…"
"Eikö Isä luule", keskeytti äkkiä kornetti, "että sopisi vetää ylös akkunat … taikka ehkä olisi paras, ett'ei isä nyt juuri puhuisi … niin paljoa … tuo kylmä sumu virtailee vaunuihin…"
"Kiitoksia huolestasi, poikani, – minun ei ole mitään hätää. Sinun puolestasi paremmin on pelkäämisen syytä, että esimerkiksi saatat jonkun kivun itsellesi noilla kasvitutkimismatkoillasi, että kylmetytät itsesi … ja joudut vilutautiin…"
"Vilutautiin!" sanoi kornetti nauraen, mutta myöskin punastuen, "pikemmin saattaisin joutua jonkunlaiseen kuumeeseen…"
"Minä tahdon ruveta lääkäriksesi", sanoi eversti, "ja koska jo näen arveluttavia kivun oireita, määrään sinulle…"
"Kiitän nöyrimmästi, isä hyvä! mutta vielä en ole vaarassa – sen vakuutan! Sitä paitsi minä kovin pelkään lääkityksiä".
Eversti oli vaiti. Armo huokasi. Julia vilkasi veitikkamaisesti minuun. Vaunut seisattuivat, ja me olimme perillä. Ilta olikin jo joutunut myöhän-puoliseksi.
Illallista syödessämme sanoi eversti pojallensa: "Kuules Kaarlo, milloinka sinä niin onnelliseksi tulit, että löysit tuon sirkun-kellosi?"
Rohkeasti vastasi kornetti: "juuri tänään, isäni!" ja otti samalla taskukirjansa, aukaisi sen sekä veti sieltä ulos erään vähäisen kuivan kasvin, sanoen: "tässä pohjolan pienessä kasvissa, joka löytyy, paitsi Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, ainoastaan Sveitsissä ja eräällä vuorella Ameriikassa, on varsin erinomaisen hyvä haju, etenkin yön aikana. Tämä tässä rupeaa jo kuivahtamaan, mutta vieläpä se toki hyvältä tuoksuu, – koetappas, Julia…"
"Jopa peräti, Kaarlo hyvä", huudahti Julia, "siinähän on väkevä koiruohon haju! … taikka ei … mitä mä sanon … se tuoksahtaa…"
"Koiruoho!" sanoi kornetti hämmästyksissään ja katsoi vähän häpeillään kädessään olevaa koiruohoa. "Minä erehdyin … minä hukkasin, minä olin…"
Eversti hymyili vähän ivallisesti ja sanoi: "Myöntää täytyy, että tuo sirkun-kello on hyvin kummallinen kasvi!"
Se, joka varmaankin pian kyllä sai kuulla enemmän tuosta Sirkun-kellosta, oli Armo. Äidin ja pojan välillä vallitsi niin sydämmellinen hellyys, että toisen kysymykset epäilemättä toivat ilmi toisen salaisuudet silloinkin, jolloin ei niitä muuten vapaaehtoisesti ilmoitettu. Kaikista lapsistaan rakasti Armo enimmän vanhinta poikaansa, vaikka hän ei tahtonut myöntää, että sydämmensä heidän välillään teki mitään eroitusta. Kaarlo olikin kaikista paraiten äitinsä näköinen sekä muotonsa että hyvän, hellän sydämmensä puolesta. Sitä paitsi oli hän lapsena ollessaan ollut heikko ja kivulloinen, jonka vuoksi äiti oli saanut hänestä nähdä niin paljon huolta ja vaivaa, että hän silloin menetti suuren osan terveydestänsä ja voimistaan; tämä ehkä enemmän, kuin mikään muu, sitoi häntä tähän lapseen, joka ainoastaan noin suurten uhrausten kautta varjeltui. Josta näin paljon vaivaa näemme, se käy meille kalliiksi. Kyllä poika häntä nyt palkitsi suurimmalla lapsellisella rakkaudella.
Jos Armo tiesikin jonkun salaisuuden, niin emme kuitenkaan muut siitä selkoa saaneet. Eversti ei näkynyt tietävän enempää kuin mekään, sillä iloisella mielellä ollessaan hän usein laski leikkiä kasvitieteestä ja sirkun-kelloista, jotka sanat kornettia oikein olivat ruvenneet peljästyttämään ja joitten mainitsemista hän aina koetti estää sillä, että äkkiä otti jotakin muuta puheen aineeksi, mitä hädin parhaaksi näki.
Tällä välin hän kuitenkin häiritsemättä jatkoi matkustuksiansa. Vieläpä hän kerran lähti lähiseutuihin jalkamatkalle, joka kesti viikon päivät; sitten … vaan tästä toisten.
Eversti sanoi tavallisella tyvenellä tavallaan: "neljäntoista päivän perästä nuoren herran täytyy lähteä leiriin, ja sitten sotatoimet häntä koko kesän pidättävät rantamailla; rakkaus kasviin ja sirkun-kelloihin kyllä haihtuu hänestä pois sillä välin".
Kaarlon poissa ollessa Julia oli melkein pahoissa päivissä. Arvid luutnantti, joka maalla kaipasi sitä puheen ainetta, jota kaupungin elämä tuottaa, ei tietänyt, kun hän kahden-kesken oli morsiamensa parissa, hänelle sanoa mitään muuta kuin: "minun pikku Juliani!" jota lauselmaa suutelo aina seurasi ikään kuin puuttuvan puheen jatkoksi; tuota pikku Julia toki välimiten vältti. Kun sitten nämät rakastuneet pitkän ajan olivat ääneti tarkastaen toisiaan istuneet rinnatusten, rupesivat he haukottelemaan. Silloin sanoi Arvid, "sinun on uni, pikku Juliani!"
"Niin on", vastasi hän ja ajatteli itsekseen: "siitä sinulle kiitos olkoon".
"Nojaa minuun, enkelini, ja nukahda vähäsen", sanoi lempeällä äänellä Julian tuleva maallinen turva, "nojaa minuun ja tähän tyynyyn, jonka minä asetan näin, minä nojaan tuohon toiseen ja nukahdan myöskin, … tämähän tulee oikein äärettömän hauskaksi!"
Jotenkin surkean-muotoisena noudatti Julia neuvoa, ja pian nähtiin nämät kihlatut sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän istuvan puolinukuksissa toistensa rinnalla. Julia kyllä useasti sanoi, että synti ja häpeä oli näin tuhlata pois elämänsä päiviä, mutta hänen sulhasensa mielestä sillä tapaa paraiten saatti elämäänsä nauttia. Ja koska se, joka hyväksi vaimoksi aikoo, jo morsiamenakin tahtoo rakastettunsa toiveet täyttää, niin Julia, kumminkin toistaiseksi, aina sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän nukahteli. Kerran kun Arvid luutnantti tarjousi hänelle tyynyksi, kuultiin hänen puoleksi hymyten närkästyneenä sanovan: "minä vakuutan sinulle, että kohta rupean sinua täydestä todesta sellaisena pitämään".
Sokea.
"Näen – mustana kaikki".
Armo, joka päätti minua muka alakuloiseksi, vakuutti nyt keksineensä synkkämielisyyteni syyn. Hän sen arveli alkavaksi keuhkotaudiksi sekä määräsi minua juomaan maitoa ja kävelemään aamuisin hiljaa raittiissa ilmassa.
Ehkä teki hän sen vain saadaksensa sopivalla tavalla minua seuraajaksi Liisille, jolle tohtorit olivat määränneet samallaista ohjelmaa. Mutta oli miten oli, neljä asiaa oli varmana: alakuloinen olin, – keuhkotauti minussa oli, parannukset tarvitsin, – ja kävellä minun täytyi.
Minä siis rupesin maitoa juomaan sekä kävelin aamuisin ihanassa kevät-ilmassa, taluttaen ääneti olevaa Liisiä kauniissa puistossa, jossa linnut varsinkin tähän aikaan päivästä pitivät laulajaisiansa; heitä ei häirinnyt meidän hiljaiset askeleemme eikä net muutamat sanat, jotka huuliltamme lähtivät.
Liisin mielen-tila oli alussa kylmä ja tyly. Hän oli melkein aina ääneti, ja ne harvat sanat, joita hän puhui, ilmaisi murtunutta mieltä ja ärtyistä luontoa. Hän kysyi usein: "mitä kello on?" ja minun vastattuani hän aina huokasi: "eikö enempää?"
Minä olin ääneti sen vuoksi, ett'en tosiaankaan tietänyt, mitä olisin sanonut, sillä pelkäsinpä, että sopimattomalla sanalla ehkä olisin loukannut hänen levotointa, tunteellista ja onnetointa sieluansa. Minä näin hänen kärsivän ja olisin halusta koettanut lohduttaa, mutta enpä tietänyt, mitä nuottia minun tuli vetää tehdäkseni hyvää vaikutusta hänen sydämmeensä.
Sitä paitsi eivät mielestäni ihmis-sanat olisi voineet vaikuttaa enempää lievitystä, kuin tuo leppeä, raitis ja virkistävä ilma, joka leyhäeli ympärillämme, kuin nuot kauniit liverrykset, jotka hiljaa humisevista lehdikoista kuuluivat, kuin tuo runsas, suloinen tuoksu, joka oli ikään kuin nuoren luonnon hengähdys ja meihin, sitä nauttiessamme, tunkesi virkistyttävästi aina sydämmiimme asti. Ah, mitäpä olisinkaan saattanut sanoa kauniimpaa, hellempää ja viihdyttävämpää kuin mitä tämä luonnon suloinen ja ihmeellinen runollisuus hänelle lausui.
Vähitellen tuli Liisin mieli-ala lempeäksi. Minun äänettömät ainaiset huoleni hänestä eivät enään tulleet kylmästi hyljätyiksi. Hän puhui enemmän sekä levollisemmin kuin ennen.
Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Sinä olet ystävällinen ja äänetöin kuin luonto, sinun seurasi tekee minulle hyvää". Koska en ikänä ainoallakaan kysymyksellä koettanut tunkea hänen sydämmensä salaisuuksia urkkimaan, näkyi hän kokonaan unhoittavan, että hänen ympärillään oli muuta kuin luonto, jonka helmaan ei onnettominkaan olento pelkää suruansa sulkea, ja tämä ystävä hänelle usein onkin uskollisin ja paras lohduttaja. Monta kertaa hän itsekseen äännähti, välistä vienosti valittaen, väliin kamoittavan hurjasti ja nureksivasti. Tämän ääntämisensä hän tavallisesti äkkiä keskeytti, ainoastaan joskus hän lauloi yksitoikkoisesti, mutta suloisesti jonkun kätky-laulun, ikään kuin viihdyttääkseen sydämmensä riehuvia tunteita. Tämä surullinen, miellyttävä laulu synnytti minuun välistä juuri tuota surun-voittoista mielen-tilaa, jota Armo tahtoi minusta poistaa.
Liikkeissään osoitti Liisi myöskin samaa vapautta näihin asti hillittyjen tunteittensa ilmaisemalla. Hän ojensi usein käsivartensa hitaasti taikka teki niillä liikenneitä ikään kuin torjuaksensa luotaan pois jotain hirveätä; välistä painoi hän kätensä kovasti vasten rintaansa ja laski net toisinaan taas ristiin otsansa ylitse, jolloin muotonsa osoitti hänen äärettömästi kärsivän. Usein hänen liikuntonsa olivat niin kiivaat ja hurjat, että melkein olisi saattanut luulla hänen mieli-puoleksi joutuneen. Mutta niin pian, kuin meidän aamukävelymme oli loppunut, ja me rupesimme lähenemään kotia, hänen olentonsa taas vähitellen palasi entiseen umpimieliseen, kylmään, melkeinpä luonnottomaan kankeuteensa.
Eräänä aamuna, jolloin olimme istuneet vähäiselle lavitsalle, sanoi hän äkkiä minulle: "me istumme auringossa, eikö niin? Minä tunnen sen paisteen. Hakekaamme varjoa. Minä en auringosta pidä, eikä sillä ole minuun mitään osaa".
Minä vein hänen nyt eräälle lavitsalle, jossa tuuhea sireeni-aita esti auringon-säteet loistamasta meihin.
"Tänään on varmaankin hyvin kaunis päivä", sanoi Liisi, "ilma ei ole mielestäni koskaan tuntunut näin suloiselta". Ja nyt hän rupesi minulta kyselemään kukkien väristä, puista, linnuista ja kaikesta ihanasta, mutta hänelle näkymättömistä, mitä meitä ympäröitsi, ja sen hän teki äänellä, joka oli niin surullisen lempeä, niin täynnä hiljaista itsensä kieltämistä, että se syvästi liikutti sydäntäni, ja pari kyyneltä, joita en koettanutkaan vierimästä estää, putosi silmistäni hänen kädellensä, joka minun kädessäni lepäsi. Äkkiä veti hän sen pois, sanoen: "sinä itket minun tähteni, sinä säälit minua! – Sitä ei kenenkään tule tehdä, – ei kenenkään tarvitse minua surkutella, – ei kenenkään minua armahtaa; – minä en sitä ansaitse! Sinä et kauemmin saa olla petyksissä minun suhteeni, opi minua tuntemaan, – opi kammoksumaan minua! tämä sydän on tahtonut tehdä rikoksen, – tämä käsi on tehnyt murhan! – Minä kuljen nyt – sen tiedän – sen tunnen – kuolemata kohden, mutta hiljaista, melkeinpä kivutointa kuolemaa, ilman häpeätä ja epäkunniaa, mutta minä olisin ansainnut kuolemani pyövelin kädestä".
Näitä sanoja kuullessani päivä mielestäni musteni silmieni edessä. Hiljaa kauhistuen olin ääneti. Tuo sokea oli myöskin ääneti ja hänen muodossaan kuvastui ensin hurja epätoivo, sitten näkyi ivallinen hymy hänen kalpeilla huulillaan, kunnes muoto vähitellen muuttui synkeän alakuloiseksi, jolloin hän hiljaa ja verkalleen kysyi: "Onko kukaan vielä lähelläni?" – "Minä olen täällä", vastasin minä niin tyvenesti ja lempeästi, kuin suinkin saatin, sillä tiesinpä, että onnetoin rikoksellinen vielä suuremmassa määrässä, kuin viattomasti kärsivä, kaipaa kanssa-ihmistensä hyvyyttä.
"Pian", sanoi Liisi, laskein kätensä sydämmellensä, "pian nämät polttavat tulet, jotka riehuvat täällä, sammuvat. Hiljainen kuolema, minä tunnen ystävällisen lähestymisesi! … Sinun siipesi viileä leyhkä antaa minulle välistä hetkellisen lievityksen… Pian tämä kylmä sydän on lepäävä, kangistuva kylmässä maassa… Äidillinen maa, sinä suljet kyllä helmaasi väsyneen lapsen, joka ei oppinut tuntemaan yhtäkään äidin sydäntä, ei isän syliä eikä ystävän turvaavaa kättä elämän pitkänä, pitkänä päivänä!.. Mutta miksikä valitan? Saadakseni surkuttelevan ylenkatseen armopalaa? Enkä edes sitäkään ansaitse!.. Minä olen viheliäinen olento!"
Hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä taas: "kummallista! – tänään – tänään – satoja päiviä äänettömänä kärsittyäni elämäni kurjuuksia, vaatii sydämmeni minua puhumaan, … tahtoo, ikään kuin kauan kahleissa ollut vanki, hengittää vapaampaa ilmaa, tahtoo astua päivän valoon, huolimatta niistä inhon ja kauhistuksen tunteista, joita tämä rikoksellinen vaivainen muissa herättää… Liekki tahtoo vielä kerran leimahtaa ja laskea loisteen, jospa kamoittavankin, ennen kuin se iäksi sammuu.
"Käännä pois kasvosi minusta, Piete!.. Seuraa auringon esimerkkiä – se on minusta yhden tekevää – taikka oikeimmin, sekin on hyvä; minulla on vielä jotain menetettävää – sinun sääliväisyytesi. Hyvä, minä olen tuon rangaistuksen itselleni velkaa…"
Hän vaikeni taas; tuliset kivistävät tunteet näkyivät vaivaavan hänen sieluansa ja sanomatoin into ja surullisuus kuvautui hänen ihanissa kasvoissaan, jolloin hän, eteen päin kurkoittaen käsiänsä, huudahti:
"Isänmaa, vapaus, kunnia! – oi, joska olisin voinut elää, taistella ja kuolla edestänne … silloin en olisi tullut täksi huonoksi, langenneeksi olennoksi, kuin nyt olen. Oi, jospa olisin ollut mies, silloin ei sydämmeni turhaan olisi sykkinyt teidän tähtenne, teidän, jotka aina suurena päämaalina olette edessämme, kun sielumme halajaa kotkan-siivin lentämään! Tämä liekki, joka nyt hivuttaa rikoksellista rintaani, olisi silloin teidän alttarillenne sytytettynä palanut kirkkaana ja pyhänä uhriliekkinä korkeuteen päin. Mutta nyt! … oi, onnetoin se nainen, jonka sielulle luonto on lahjoittanut paljon tulta, tunnetta ja intoa! Onnetoin se nainen, joka siinä ahtaassa piirissä, mihinkä hän on kutsuttu hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa vaikuttamaan, näkee ainoastaan ilottomuutta, vankeutta ja elämänsä haudan.
"Minä olin tuo onnetoin. Oi äärettömästi olen kärsinyt ja taistellut sallimusta vastaan! Minä taistelin lohikäärmettä vastaan, jonka voittajaksi luulin olevani kutsuttu … mutta se voitti minun – se on minua tomuun viskannut, murtanut, sotkenut kuten matoa.
"Nuoruuteni innossa ylpeilin siitä, että tunteeni olivat syvät, jäntevät ja tuliset, minä ylenkatsoin maltillisuutta enkä tahtonut tunnustaa muuta lakia kuin omaa tahtoani; minä tunsin olevan siivet – ja tahdoin lentää, minä tahdoin nousta kaikkien ylitse ja lankesin!
"Oo, joska minun pian sammuva ääneni kuuluisi jokaiselle naiselle, joka hehkuvana ja innostuneena luulee itsensä jotakin suurta, loistavaa tarkoitusta varten luoduksi, luulee, että tunteitten rikkaus ja voima, jolla hän on lahjoitettu, oikeuttavat häntä ylenkatsomaan tuota hiljaista maailmaa, johon yhteiskunnallinen järjestys on hänen asettanut, sekä tuota kainoa, miellyttävää tunteitten maltillisuutta, jota sekä taivaallinen että maallinen laki hänelle määrää – oo, jospa hän näkisi minua näiden lakien rikkomisesta langenneena ja kuulisi minun varoittavan ääneni lausuvan: eksynyt surkuteltava olento, hillitse itsesi! Sinun oma intohimoinen sielusi – kas siinä lohikäärme, jota vastaan sinun tulee taistella, siinä tuli, joka sinua kalvaa ja tulee muitten surmaksi, ellet sitä aikanaan tukehuta! Taivuta itsesi sallimusten ja yhteiskunnallisten järjestysten mukaan … koeta voittaa itsesi … muuten joudut kärsimään ja muserrut kuin minä!
"Minulle on taisteleminen jo myöhäistä – voimani ovat menneet, haluni mennyt! Tuli on päässyt valtaan – temppeli palaa, palaa, palaa – ja tulee palamaan siksi, kuin tuulet eivät enään löydä siitä muuta kuin tuhan… Rovioni olen itse sytyttänyt – minä palan ja kärsin! Sinä ympärilläni oleva maailma, joka olet täynnäsi sopusointua, ihanuutta ja laulua, joka, ikään kuin hymyillen heräävä lapsi, hyväillen suljet minut helmaasi … turhaan hymyilet, turhaan sinä hyväilet … minä en sinua ymmärrä – minä kärsin!
"Kun olin nuori … mielestäni siitä on jo kokonainen vuosisata … silloin jo tunsin sydämmessäni toisinaan taivaan, toisinaan helvetin … nyt en siellä enään taivasta tunne. Kun olin nuori – vielä varsin nuori – minä jo lemmin rakkauden innon koko hehkuvalla voimalla. Ensi lempeni esineenä oli isänmaani … sinä ehkä hymyilet sekä pidät tuollaista tunnetta nuoren tytön sydämmessä naurettavana .. sen ovat muutkin tehneet; vaan kuitenkin – isänmaani! Minun isäini jalo, rakastettu maa! jospa kaikilla sinun pojillasi olisi ollut minun sydämmeni – heikon tytön sydän, niin olisit vielä, mitä ennen olet ollut urojen kotopaikkana … Euroopan jalopeurana.
"Sinä olet lukenut ja kuullut puhuttavan marttiiroista, niistä hirvittävistä kiusauksista ja melkeinpä mahdottomista julmuuksista, joita vapauden ja isänmaan ystävät kaikkina aikoina ovat kärsineet, ja olet varmaankin kauhistuen kääntänyt katseesi ja ajatuksesi toisaalle. Minä luin myöskin, minä kuulin heidän kohtaloistaan ja halasin osalliseksi niistä, minä ajattelin mielihalulla kaikkia vaivoja, kaikkia hirvittäviä tuskia .. ja taivaan autuudelta ne minusta näyttivät, kärsittynä, oo isänmaa, sinun puolestasi! – minä rukoilin Jumalalta heidän kunniaansa, heidän iloansa.
"Sillä aikaa, kuin minun nuoruuteni kehkeytyi kukoistukseen ja tunteeni uhkuivat kuten kevät-virta, riehui sodan murha-aseet Euroopan lävitse, … ainoastaan kaiku niitten aseitten kalskeesta, jotka sotivissa ryhmissä leimuivat, ennätti meidän rauhalliseen maahamme. Mutta se ennätti minun korvilleni ja herätti sydämmessäni hurjimmat, kiihkeimmät tunteet… Ah, minä olin ainoastaan nainen! … minun haaveilemistani naurettiin ja ivattiin. Minä itkin katkerimmat närkästyksen kyyneleet – ja tallensin hehkuvan tuleni sydämmeeni.
"Vanha tuli, ja sanat: isänmaa, vapaus, jotka sodan tulen leimahtaessa loistivat häikäisevän kirkkaana, kadottivat nyt rauhan siimehessä monta noista viehättävistä säteistään. Minunkin rinnassani nuot ihanat sanat menettivät luontevan jännitys-voimansa, kun ei niihin enään yhdistynyt muisto vaaroista, taisteluista ja kunniakuolemasta. Rauha oli päätetty, kaikki mielen-jännitykset herkenivät. Ympärilläni oleva maailma oli entistä jokapäiväisempi ja yksitoikkoisempi. Mutta minun sydämmeni jäi yhtäläiseksi kuin ennenkin, se tahtoi elää, vaikuttaa; minä olin kiihkeä kuten ennen, vieläpä enemmänkin, minä halasin valloittamaan elämän korkeimpia kukkuloita, vaan ihmiset, yhteiskunnalliset järjestykset ja kaikellaiset olot vaativat minua iäksi jäämään tuohon tyhjään elooni. Laiva-orja ei koskaan ole saattanut onnettomampana olla kuin minä. Väsymättömänä, kuin myrsky-ilman henki, työskenteli sieluni, se syleili maailmaa ja tahtoi koroittaa itseänsä tähtitarhaan asti, tunkea kaikkein tunteitten ja tiedetten salaisuuksiin, mutta minun ruumiini ja huomioni kiinnitettiin siihen, mitä elämässä on vähäpätöisintä ja jokapäiväisintä. Minussa eli kaksi olentoa yhdessä olennossa ja toinen oli toisen vaivana.
"Yhden ainoan intohimon maailma naisen sydämmelle suo … kasvatuksessa sitä tavallisesti kehitetään romanien ja sulavien runojen ynnä muitten sellaisten lukemisella. Tämä ainoa on rakkaus, ja sitä minä tulin tuntemaan. Sanotaanpa, että se jalostuttaa naista ja tekee häntä sanomattoman onnelliseksi … minua on se vienyt rikokseen ja saattaa minua nyt hautaan.
"Isäni kuoli. Hän ei koskaan minua käsittänyt, ei koskaan minua rakastanut eikä koskaan minua onnelliseksi tehnyt! Miksikä antoi hän minulle elämäni? – Jospa äitini olisi elänyt, oo, hän olisi käsittänyt ja rakastanut minua! Minä olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, hän oli kovat kärsinyt … ja paljon taistellut. – Minä olin hänen viimeisen huokauksensa hedelmä ja tuon huokauksen imin ensimmäisessä hengen-vedossani, … äitini ensimmäisessä ja viimeisessä suutelossa. Sen vuoksi oli koko elämäni kuoleman-kamppauksen kaltainen, iäinen kamppaus, taistelu. Vaan pian siitä jo ehkä loppu tulee!
"Minun setäni, josta näihin asti olin elänyt kauaksi eroitettuna, otti minua luokseen. Sinä tunnet hänen … vaan ei, sinä et häntä tunne! Sinä luulet hänen olevan täydellisimmän, mitä maailmassa löytyy – mutta hän on kova, taipumatoin mies, – leppymätöin, kova tuomari. Oo, kuinka kovan kova hän on ollut minulle! Ja voi kuitenkin, miten äärettömästi häntä rakastin! Minulla ei ollut ketään eikä mitään koko maailmassa. Hän tuli minun kaikekseni. Minä en nähnyt ketään enkä mitään paitsi häntä. Sen hänelle sanoin. Oi jospa hän olisi osoittanut vähintäkin lempeyttä, pienintäkin armahtavaisuutta minua kohtaan, mutta hän oli kova vain. Hänen katseensa oli kylmä, hänen sanansa rankaiseva. Minä olin toivotonna, mutta jumaloitsin häntä kuitenkin.
"Minä olin ihana, älykäs, nuori, minulla oli sydän eloa ja tunteita täynnänsä. Ikään kuin laineet, jotka turhaan loiskivat vasten kalliota, joka, järkähtämättä vastustaen, niitä aina takaisin viskaa, niin liehui turhaan kaikki minun tunteeni, kaikki luonnon-lahjani esiin uhriksi hänen alttarillensa. Voi! lainehet saavat kuitenkin kyyneleillään kastella sitä kovaa rintaa, joka heidät kukistaa ja hylkää, – minun kyyneleeni eivät saaneet vieriä sille kädelle, joka minua poijes sysäsi, joka antoi minulle kuoleman iskun. Hän, jota minä rakastin ja kunnioitin enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän sanoi, että tunteeni häntä kohtaan olivat väärät. En tiedä, mitä silloin olivat. Tavalliset eivät kuitenkaan olleet – eivätkä sopivia täällä maan päällä. Minä en silloin olisi peljännyt, vaikka enkelit olisivat katsahtaneet sydämmeeni … sillä he olisivat minua ymmärtäneet… Rakastavathan taivaan enkelit! ja rakastavat tietysti jalommin, puhtaammin kuin maailman lapset, sillä he rakastavat korkeinta, pyhintä – he rakastavat Jumalaa!.. Ah minä jumaloitsin häntä! Miksikä oli hän minulle vain ankara, rankaiseva kostaja? Hänen kurituksensa vaikutti minussa ylenkatsetta itseäni kohtaan, vaan häntä jumaloitsin yhä enemmän.
"Hetkeksi nousi maailmallinen ylpeys rintaani. Minä tahdoin voittaa himoani – rangaista sen esineen heltymätöintä kovuutta.
"Minä menin kihloihin eräälle nuorelle miehelle, … hyvälle ja rakastettavalle, kuten luulen … joka rakasti minua; häntä tuskin muistankaan. Minä tahdoin rangaista ja luulin tällä keinoin hyvin onnistuvani … niin, sillä olinpa kuitenkin väliin siinä luulossa, että hän, joka minulle oli kaikkea kalliimpi, minua rakasti. – Olisikohan rakkaus yksistään tuli, jonka voimat eivät riittäisi lämmittämään sitä esinettä, johon sen kaikki polttavat säteet loistavat? – Ja sitä paitsi olin ihana – ja hän oli, sen tiesin, sen näin, naisen kauneuden ihailia … naisen kauneus saattoi hänen heikoksi… Vaan mitä sanonkaan! Koskapa hän olisi heikkona ollut? Koska olisin nähnyt häntä horjuvana, tuota ylevää, jaloa, voimallista? oi minä – oi minä olin tuo heikko, tuo eksynyt, hurmaantunut, viheliäinen!
"Minun häitäni valmistettiin, morsius-vaatteet olivat jo valmiit, lahjoja, hyväilyjä ja mairituksia oikein kiertyi ympärilleni … minä katsoin häneen, jota rakastin … hän oli hyvin kalpea.
"Hääpäivä tuli, vihkimys-hetki tuli … minä katsoin häneen – hän oli kalpea, hänen silmissään paloi synkkä tuli – vaan hän ei sanonut mitään. Viimeisessä tärkeässä silmän-räpäyksessä katsoin vielä häneen, – silloin käänsi hän kasvonsa minusta pois; jalot, rakkaat kasvonsa käänsi hän minusta pois – katseella – oo muisto! Papin kysymykseen vastasin: 'Minä lupaan!' Hornan tuli paloi sydämmessäni.
"Samana iltana menin pois ja piiloitin itseni, piiloitin itseni kaikilta ihmisiltä. Kummalliselta tuntui pääni ja rintani. Ja minuakos haettiin! … ha ha haa! tuo oli hullun-kurista!
"Minä olin ottanut rahoja mukaani ja onnistuin matkustamaan vieraan nimen varjossa erääseen Ruotsin ranta-kaupunkiin.
"Siellä näin meren … myrsky-ilma kuohutti sitä … aamu-taivas kaarteli punaisessa hohteessa sen ylitse. Minä muistan sen vielä … ah! se oli ihanaa! Minä istuin eräällä kalliolla, katsellen mereen päin. Avaruus avasi minulle helmansa; aalto kohosi aallon perästä, – kohisten, kuohuen … poispäin … poispäin … kaukaisuuteen, ääretöintä etäisyyttä kohden, jossa meri ja taivas syleilivät toisiansa; ympärilläni kohisi ja humisi – huu! se oli kauheata, mutta komeaa! Jotakin raittiin tuulahduksen tapaista leyhkyi tuskaantuneen rintani lävitse. Minä tunsin itseni virkistyneeksi ja voimistuneeksi. Aallot puhuivat kieltä, joka minulle hyvää teki. Ne kuiskailivat, ne viittoivat minulle: 'poispäin, poispäin!' Puolen päivää istuin kalliolla ääneti, minä katselin aavaa merta ja kuultelin. Minä näin auringon nousevan aalloista, näin purjehtiain valkoisilla kyyhkyn-siivillään, sinertävällä merellä, sinisen taivaan alla, kiitävän poispäin jonnekkin etäiseen rauhan-rantaan. Minä kuulin aaltojen kehoittavat äänet ja päätin seurata niitten kutsumusta.
"Amerikkaan tahdoin mennä. Kauas, kauas pois tahdoin minä siitä maasta, jonka polkuja hänen jalkansa astui, siitä ilmasta, jota hän hengitti, sitä kieltä tuntemasta, niitä tapoja näkemästä, jotka olivat hänen.
"Päivä oli tullut, jolloin minä aioin lähteä, hetki oli käsissä. Kohta olin astuva siihen alukseen, joka minua oli vapahtava; sen lippu liehui hauskasti myötäisessä tuulessa … pian olin keinuva vilpoisten aaltojen päällä, net lauloivat niin suloisesti; … niitten laulun seasta kuului yht'äkkiä ääni … minä tunsin tukevan käden tarttuvan minuun … ja väkisin raastavan minua poijes. Kauhistuttavia sanoja puhui minulle rakastettu ääni … niitä tuskin ymmärsin … kaikki näytti minusta kummalliselta, – käsittämättömältä. Kuten vankia, vietiin minua takaisin mieheni luo. Silloin tunsin minä taas jotain kummallista päässäni ja rinnassani, – siellä tanssi ja pyöri – mutta kuitenkin tuntui siellä kalvava kipu. Tämä kiihtyi kiihtymistänsä – minä tulin totta sanoakseni – hulluksi.
"Eräänä päivänä … en tiedä mihinkä minua silloin oli viety … enkä kenenkä kanssa minä olin. Silmissäni heijaili kaikki epäselvinä, julmina ryhminä. Silloin sain äkkiä kuulla kohinan, ikään kuin myrsky-ilmassa aaltoilevasta merestä, – mutta kohina sai helyn, muuttui säveleeksi ja uhkui ihanan voimalliseksi soinnoksi sekä hiljeni sitten suloisen vakavaksi nuotiksi.
"Siihen yhtyi ääni, joka selvästi ja hiljaisesti lauloi:
"Oo Jumalan karitsa, joka maailman synnit pois otat".
"Kuten pilven hattara, joka täynnänsä taivaallista mehua, laskee alas kuivaan kuihtuneeseen maahan, niin laskeutuivat nuot pyhät säveleet alas kangistuneeseen sieluuni ja sulattivat sen hiiltynyttä mujua.
"Ikään kuin erin-omaisen voiman pakoittamana yhdistin minäkin ääneni tuohon lauluun – selvästi muistaen sekä sanat että sävelmän. Nuot sanat olin kuullut ensi kerran Herran ehtoolliselle mennessäni – jolloin, pyhät tunteet sydämmessäni, notkistin alttarin juurella polveni ja näin taivaan avoinna ylitseni … ja kuullessani sanat: 'Suo meille rauhasi!' rupesivat kyyneleeni vuotamaan; ja siitä hetkestä alkaen tulin minä järkeeni jälleen. Niin, tulin, mutta rauhaani, ah, sitä minä en saanut … ja vieläkin, aina ja ehkä iankaikkisesti pysyy tuo taivaan kyyhky etäällä minusta.
"Ah, minä en ansainnutkaan sen tulemista sydämmeeni, sillä minussa ei ollut nöyryyttä, ei pyhyyttä … enkä pyhitystä edes halunnutkaan!
"Mieheni oli kuollut. Minä olin iloinen. Minä tulin taaskin setäni kotiin, sinne halasin; sydämmessäni oli muutos tapahtunut ja minä luulin nyt vihaavani yhtä paljon, kuin ennen olin rakastanut. Minä tahdoin jälleen nähdä häntä, jonka tähden olin niin äärettömästi kärsinyt, – nähdä häntä, kerskatakseni, näyttääkseni hänelle – ja jos mahdollista – antaakseni hänen tuntea, että minäkin saatin olla ylpeä, kylmä, ylenkatsova. Tahdoin nöyryyttää häntä.