"Minä näin hänen elävän onnellisena, levollisena, perheensä keskellä. – Kaikille, halvimmallekkin osoitti hän hyvyyttä, – minulle antoi hän vain katseen, ylpeämmän, kylmemmän, kovemman kuin ennen.
"Minä tunsin sydämmeni kaikki jänteet vapisevan. Hirveä tunne valtasi sydämmeni. Hänen kovuutensa ikään kuin ivasi minun näennäistä kylmyyttäni, hänen voimansa minun heikkouttani, hänen levollisuutensa minun iankaikkista levottomuuttani. Hän oli ollut tyly minua kohtaan. Minun mielestäni hän onnellisessa ylpeydessään minua jaloillaan tomuun tallasi kuten matoa. Hänen kuvansa minua vainosi, nukkuissani ja valvoissani näin sen vain aina. Se seisoi jättiläisenä edessäni, – se tukehutti – se vei minulta ilman. – Ellei häntä olisi … hengittäisin minä! Ellei häntä olisi … olisin minä! Ellei häntä enään olisi olemassa, – silloin hän ei myöskään enään olisi elämäni ristinä. Pois pyhittynä elävitten luettelosta, hän kyllä pian katoaisi jälkeen jääneitten muistosta… Minä saattaisin … voih! minua tukehuttaa … kostaa … rangaista häntä – kostaa! Tänä päivänä, tänä päivänä vielä hänen levollinen katseensa kerskaavasti minuun katsoi … huomenna!..
"Rikos on sanan kaltainen, – ajatuksen synnyttämänä se lentää esiin ja näyttää meistä usein vähäpätöiseltä, viattomalta, – mutta sen seuraukset kestävät aina läpi iankaikkisuuden.
"Minä eräänä iltana ripoitin vähän arsenikki-myrkkyä mantelimaitoon, jota oli lasissa setäni juotavaksi valmistettuna.
"Olipa minulla tuota myrkkyä vähäsen tallella omalle varalleni myöskin, sillä mahdolliseksi minusta tuntui, että saattaisin … katua.
"Oletko sinä tuntenut katumusta?"
Minä en rohjennut vastata.
Liisi jatkoi: "Kun olin tehnyt tuon onnettoman työn, menin ylös huoneeseeni. Minä tunsin itseni levolliseksi ja kylmäksi … kylmä kuin marmorikivi oli ruumiini – siltä tuntui myöskin sydämmeni … sen sykkiminen oli ikään kuin puuttunut. Minä seisoin lieden ääressä lämmitellen jäisiä käsiäni, kun äkkiä kuului alikerrasta hätäistä liikettä ja levotointa melua.
"Silloin valtasi minua hirveä tuska … minä menin alas ja näin uhrini, kuolon kalpeana, melkeinpä tainnoksissa, sohvassa istuvan, pää taakse-päin vaipununna. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat oikein toivottomassa tuskassa hänen ympärillään.
"Kun tulin sisälle, loi setäni minuun silmäyksen … sitä en koskaan unhoita! Silloin minua lähestyi koston hirmuhenki, joka tarttui terävillä, verisillä kourillaan minun sydämmeeni. Se oli katumus.
"Ääntevästi tunnustin rikokseni – ja rukoilin heidän kiroustansa, joittenka onnen olin hävittänyt… Minä konttasin lattialla, painaen otsaani tomuun… Ei kukan koroittanut ääntänsä syyttääksensä minua, – mutta eipä myös yksikään käsi minua ylös lattiasta auttanut. Minä raahasin itseni hänen jalkojensa luo, jonka olin myrkyttänyt, – minä tahdoin niitä suudella … mutta toinen jalka sysäsi minut pois, se oli hänen vaimonsa, – minä suutelin sitä ja menin onnekseni tainnoksiin.
"Minä olin pitkän ajan varsin hourupäisenä. Kun taas tulin järkeeni, näin setäni seisovan vuoteeni ääressä, kuulin hänen julistavan minulle pelastumisensa – ja anteeksi antamuksensa.
"Niin langennut, niin syvälle langennut olin, – että halukkaammin olisin hänen kirouksensa ottanut vastaan. Se olisi – siltä minusta näytti – kelvottomuuttani vähentänyt, mutta ei hänen jalouttansa.
"Kaikkein himojen raivoisin myrskytuuli riehui sydämmessäni. Minä kirosin valoa – ja valo vei säteensä pois minun kelvottomista silmistäni – sekä ruumiini että sieluni sulkeutui iankaikkiseen yöhön.
"Luonnon myrskyt ovat lyhykäiset, niitä seuraa tyvenet, kirkkaat päivät. Ihmis-sydämmessä himojen myrskytuulet riehuvat kauan ja suovat vain hetkellisen levon. Minäkin sain tuon tuntea, mutta se oli yön rauha – elämän turtumus – horros – pimeyden kehtolaulu. Se taukosi, synnyttääksensä uuden kalvaavan, polttavan tulen, jota kyynelten iankaikkisesti vuotavat lähteet eivät ikänä voi sammuttaa. Minä ikävöitsin ja halasin äärettömän palavasti sovitusta.
"Oi ristin kuolema, – tuskat, verihiki, kivut! – kärsiä ja teidän kauttanne sovittaa – se – sepä olisi hekumallista ollut. Mutta sokeana … muumian tapaisena elävien olentojen joukossa, – rikoksellisena ihmis-pirstaleena, – voimattomana, mitättömänä olentona … olin minä, – ylen-katsottava, – ylen-katsottuna, – oi kurjuutta! kurjuutta! kurjuutta!
"Rangaistakseni itseäni, päätin kuitenkin jäädä eloon – jäädä eloon – heidän ylenkatseensa esineeksi, joita minä rakastin ja kunnioitin; – hyljätäkseni jokaista säälivää kättä – ja vaivatakseni itseäni niin paljon, kuin suinkin saatin.
"Minä jätin vielä kerran sen perheen, jonka onnea olin hävittämäisilläni ollut, ja nyt kinastin viheliäisyydessä eteenpäin muutaman vuoden. Takaisin tulin sitte, kuin kuolema oli laskenut kätensä rinnalleni. Setäni tahtoi minua palajamaan. Hänen pitää hallitseman minua viimeiseen hengen-vetooni asti. Minä en siihen enään mitään voi – se on niin sallittu. Minulla ei enään ole mitään voimaa, minusta on tullut loppu, – loppu!"
Hän vaikeni. Hiljaa rupesin nyt puhumaan muutamia rauhoittavia ja neuvovia sanoja. Minä puhuin malttavaisuudesta ja nöyryydestä; minä mainitsin – rukousta.
"Rukous!" toisti Liisi katkerasti hymyillen. "Kuules Piete! monta monituista vuotta olen rukoillut … yöt ja päivät, joka tunti, joka hetki; – minä olen maannut polvillani siksi kuin vilu on jäädyttänyt jäseneni, ja rukoillut: 'oo isä, ota minulta tämä talkki!' ikään kuin kivi, ilmaan viskattuna, takaisin putoaa haavoittaen viskaajan sydäntä, niin on rukous ollut minulle… Minä en rukoile koskaan enään!"
"Oi rukoile, oi rukoile!" sanoin minä itkein, "rukoile vain oikealla mielellä… Jumala on armollinen ja antaa vakaalle tahdolle voimaa…"
"Jumala?" sanoi sokea synkeällä äänellä. "Oo maailma – jota en enään näe, – aurinko, joka ei enään silmiäni valaise, sinä puhut Jumalasta! Sydän, jossa iankaikkinen rauhattomuus riehuu! sinun sykkimisessäsi kuulen hänen nimensä. Omatunto, rankaisia! – sinä ilmoitat kostajaa… Rakkauden tuli, sinä elämä minun elämästäni! liekissäsi aavistan minä sinun iäistä perus-juurtasi… Mutta Usko, – sinä vaalea enkeli, jonka tulisi näyttää minulle minun Jumalani, – sinua en tunne. Aikaisin olen minä astunut alas epäilyksen kuiluun. Minä en mitään kiellä, – mutta en myöskään usko mitään. Minä näen – pimeyden vain!"
"Ja etkö sovittajan kirkkautta, ristiin-naulitun säde-kehää – ja Jesusta?" kysyin minä hämmästyen ja kauhistuen.
Sokea oli vähän aikaa ääneti, katkera alakuloisuus kuvautui hänen muodossaan, ja hän sanoi hetken perästä:
"Minä luin kerran eräästä näöstä taikka unesta – ja monta kertaa sen aave-haamu nousee peloittavana ja kauhistuttavana sydämmeeni".
[Madame Staël'in de l'Almagne, toinen osa, sivu 276, Jean Paul'in uni.] "Keski-yön aikana äkkiä aukeni näkymättömien käsien voimasta erään kirkon ovet. Joukko kamoittavia varjoja kokoontui alttarin ympärille, he huohuttivat ja heidän rintansa aaltoili levottomasti. Lapset lepäsivät vielä haudoissaan.
"Silloin astui ylä-ilmoista alas alttarille loistava haamu, jalo, ylevä, mutta hänen muotonsa kuvasti ainaista surua. Kuolleet huusivat: 'oo Kristus! eikö löydy yhtäkään Jumalaa?' Hän vastasi: 'ei yhtäkään'. Kaikki varjot rupesivat kovin värisemään ja Kristus lisäsi: 'minä olen liidellyt ilmojen läpi, kiitänyt kautta aurinkojen, – eikä sielläkään ole yhtään Jumalaa. Minä olen kulkenut maailman perimmäisiin ääriin asti, olen katsonut alas hornan kuiluun, ja huutanut: Isä, kussa olet? mutta kuulinpa ainoastaan, miten sateen pisarat putoilivat syvyyteen, – ja tuo iankaikkinen myrsky, jota ei mikään järjestys ohjaa, on yksistään minulle vastannut. Minä loin sitten silmäni taivaan kaarrosta kohti – ja näin siellä ainoastaan pimeän avaruuden, joka tyhjänä tyhjyytenä kalvaamalla kulutti omaa itseänsä. Koroittakaatte uudestaan katkerat, vihloavat valitus-huutonne ja hajotkaatte, sillä kaikki on mennyttä'. Nuot lohdutusta kaipaavat varjot katosivat. Pian oli kirkko tyhjänä, mutta yht'äkkiä – hirveä näky! – kuolleet lapset, jotka taas vuorostaan olivat kirkkopihalla heränneet, kiiruhtivat nyt esiin ja lankesivat polvillensa alttarilla olevan majesteetillisen haamun eteen, huutaen: 'Jesus, eikö meillä ole mitään isää?' – ja kyyneleitä vuodattain vastasi haamu: 'me olemme kaikki isättömiä, te ja minä, ei meillä ole yhtään…'"
Tässä sokea keskeytti puheensa, ikään kuin kauhistuen tuota sairaalloista, houreen-tapaista mielikuvitusta, ja oli hetken aikaa ääneti, mutta laski sitten sormensa ristiin, ojensi verkalleen ulos-päin käsi-vartensa ja parahti kamalaan läpitunkevaan huutoon, joka ilmaisi hirveintä epätoivoa.
Sinä hetkenä lähestyi meitä kiirehtivät askeleet ja eversti seisoi äkki-arvaamatta edessämme, luoden minuun kysyvän ja levottoman katseen. Sokea, joka tunsi hänen käyntinsä, antoi vavisten kätensä painua alas, mutta pian hän net taas kohoitti everstiä kohti ja rukoili sydäntä viiltävällä äänellä: "Ole säälivä, ole hyvä minulle! Minä olen kovin onnetoin. Jos taas tulen mielipuoleksi, niin älä vie minua hulluin huoneeseen. Kyllähän minusta jo loppu tulee pian. Suo edes että rakkaat kädet silmäni sulkevat!"
Sääli ja syvä suru kuvautui everstin kasvoissa. Hän katseli kauan Liisiä, istahti sitten hänen viereensä, laski käsi-vartensa tueksi hänen ympärillensä ja antoi hänen päänsä levätä vasten rintaansa.
Tämä oli ensi kerta, jolloin näin hänen hellästi kohtelevan onnetointa sokeaa. Liisin kyyneleet vierivät hitaasti hänen kalpeita poskiansa pitkin. Hän oli ihana, mutta ihana, kuten langennut enkeli, jonka kainosteleva toivotoin muoto näyttää hänen tuntevan itsensä ansaitsemattomaksi siihen armoon, jota hänelle osoitetaan.
Nyt havaitsin Armon vähän etäämpänä lähestyvän meitä. Kun hän näki Liisin noin everstin turvissa, hämmästyi hän hetkellisesti, mutta käveli samassa taas meitä kohti, vaikka vieläkin jonkunlainen kummastus kuvautui hänen kasvoissaan. Eversti istui liikahtamatta. Liisi ei näkynyt huomaavan mitään hänen ympärillään olevasta. Kun Armo tuli meidän lähellemme, loi hän everstiin katseensa, heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa – sulaen ystävälliseen kirkkaasti loistavaan säteeseen, ja ikään kuin saman ajatuksen synnyttämästä liikkeestä antoivat he kättä toisillensa.
Armo hyväili Liisiä ja puhutteli häntä hellästi, – Liisi vastasi kyyneleillä vain. Hetken perästä nousi eversti tarttuen sokean käteen, Armo otti toiseen, ja näin hellästi ja hiljaa hoitaen he häntä välissään taluttivat kotia päin.
Minä jäin yksin puistoon. Tuskallisilla ja levottomilla tunteilla katsahdin lempeätä, keväistä sinitaivasta kohden, sydämmestäni halasin, että sen kirkkaus loistaisi sieluuni.
Matkustaissani elämän tyveneitten kohtalojen läpi, minun ei koskaan ole tarvinnut koetella niitä tyrskyjä, jotka kohtaavat monta monituista elämän vaeltajaa, vaan olen rauhallisessa sydämmessäni tallentanut elähyttävän uskon ja pyhittävän toivon; ainoastaan kanssa-ihmisteni onnettomuudet, kärsimykset ja epätoivot ovat välistä pilviin peittäneet ihanata aurinkoani ja elämäni iloa sekä saattaneet minua välistä katsahtamaan korkeuteen, katkerasti kysyen … "miksikä?"
Mutta eipä vastaus kauan viipynyt, kun sitä rukouksessa hartaasti anoin. Lohduttavat tuuloset leyhkyivät levottomaan sieluuni kuiskaten:
"Pilvet haihtuvat, aurinko jäljelle jääpi. Ihmisten rikokset, surut ja hairaukset eivät saata muuttaa luojan hyvyyttä. Me näemme ainoastaan vähäisen osan. Ihmiset kuolevat – muuttuvat. Jumala on muuttumatoin".
Turhaan me epäillemme, nureksimme ja olemme levottomat. Kaikista elämämme harhateistä on meillä ainoastaan yksi ulos-käytävä. Sinä hetkenä, jolloin pimeys meistä synkeimmältä näyttää, olemme ehkä lähimpänä valoa. Kun sydän-yön kello kajahtaa, silloin kohta aamukin jo kajastaa, – ja vaikka se olisikin kuollon-kello, joka meille vapahdusta julistaisi, niin, kun elämämme sokkelot meistä ahtailta ja pimeiltä näyttävät, mitäpä lohdullisempaa saattaisimme itsellemme sanoa, kuin: "meille avataan ovi, ja me pääsemme ulos, – valkeuteen". Näyttäköön meistä kuinkakin ahtaalta, umpinaiselta, – niin tiedämme että, – "meille avataan ovi!" No siis, – odottakaamme, toivokaamme!
* * * * *
Liisin mielen-tila kävi tästä päivästä vielä levottomammaksi. Hänellä oli välistä oikeita mielen-vian kohtauksia, joten hänestä täytyi toista vertaa paremmin pitää huolta kuin ennen.
Hänen kärsimisensä ja rauhatoin elämänsä levitti ikään kuin synkeän hunnun koko perheen ylitse. Erittäinkin näkyi se haitallisesti vaikuttavan everstin terveyteen ja luontoon.
Jotta en lukioitteni silmiä väsyttäisi sillä, että liika kauan annan heidän tarkastella tätä synkkää taulua, tahdon heitä nyt saattaa toisen luo. Se on valoisa, iloinen; siinä astuu yhdistettynä esiin maailman ja ihmis-sydämmen nuoruus. Me panemme sille nimeksi:
Kevät ja Rakkaus.
"Myöskin minä olen Arkadiassa ollut".
Viattomat ilot, viattomat surut, te nuoruuden-aikani ystävät, te enkelit, jotka hymyten ja itkein avasitte minulle elämän portit! teitä kutsun tänään! Ja teitä myöskin, te ajatukset, puhtaat kuin taivaan sini! tunteet, lämpimät kuin kevät-auringon säteet! toivo, raitis kuin kevät-aamun leyhke! minä kutsun teitä, – tulkaa, oi tulkaa elähyttämään uupunutta mieltäni!
Minä tahdon laulaa keväästä ja rakkaudesta, nuoruudesta ja ilosta; – suloiset raittiit muistot, nuoruuden-hetken satakielet! koroittakaatte äänenne! minä tahdon nuotille panna teidän säveleitänne ja ihastua vielä kerran teidän laulustanne.
Toukokuun kahdentenakolmatta päivänä nousi kevät-aurinko kirkkaana ja kosketti kullan-keltaisilla säteillään Kaarlo kornetin silmiä. Oitis näki hän unissaan kalparitariston tähdet välkkyvän joukottain edessänsä. Hän pyrki halullisesti niitä selvemmin katselemaan, koetti aukaista silmiänsä, heräsi ja näki tähtien katoavan pois päivän ihanassa valossa, jonka säde-loisteessa pyöri miljonittain hiukeita.
Neljänneksen tunnin kuluttua nähtiin hänen, pyssy olalla, kuleksivan seudun metsien raittiissa aamu-ilmassa. Tämä oli kevät-aamu niin ihana, kuin se, josta runoilla Böttiger laulaa;
"Suloisna hymyi luontonen
Ja nurmi vihersi,
Ja rukousta kukkasen
Jo leivo sävelsi,
Ja puro purki hiljakseen
Pois lahden tyyneeseen,
Missä joutsen hopeehohteinen
Ui, lauluns laulaen.
Ja päivän kultaa kohden loi
Lentonsa kotkanen,
Ja mehiläinen mettä joi,
Vei korttaan muurainen,
Ja perho kätki ruususeen
Nuot punasiipensä,
Ja kyyhkypari toisilleen
Nyt kuiskaa lempensä.
Yks' nuorukainen toivova
Käy puitten varjossa,
Ja verensä on hehkuva,
Ja katse kaipaava".
.........
Tässä nuorukaisessa nyt näemme Kaarlo kornetin täynnänsä niitä raittiita, suloisia tunteita, joita ainoastaan elämän ja luonnon aamuhetket yhdistettynä meille lahjoittavat. Hän katselee ympärillensä, välistä ylös sinistä taivasta kohti, toisinaan alas aamukasteesta kimaltelevaan ruohoon ja välin taas kaukaiseen etäisyyteen, jossa keveät ruusun-hohteiset usvat aina edempää edemmäksi haihtuvat.
Suloinen tuoksuva leyhke hyväilevän länsituulen tuomana…
Niin pitkälle olin kirjoittanut tunteitteni aina enenevässä kiihkossa, kun varsin äkkiä tunsin niin väkevän ruusun-hajun, että pääni joutui varsin pyörälle; myöskin kuulin erin-omaisen sohinan ja kohinan ympärilläni. Minä nostin kynäni – joka juuri siinä silmän-räpäyksessä oli ikään kuin villitty – paperista ja katsoin taakseni.
Mikä näkö! Huone oli täynnä pieniä loistavia kerubeja, joilla oli ruusukiehkurat päässä ja käsissä, ja heidän siipiensä ainainen värinäpä se oli, joka matkaan saattoi tuon kummallisen suhinan. Jota kauemmin minä katselin noita ihmeellisiä olentoja, sitä viehättävämmältä minusta näytti net värit, jotka loistivat heidän silmissään, poskissaan, siivissään j.n.e. ja kun niistä loin katseeni muihin esineihin, kah! silloin näytti kirjoitusmusteeni valkoiselta, paperini mustalta, keltainen seinäni viheriäiseltä, ja itse olin kuvastimessani – ruusun-punainen. Eipä kummakaan, että ruusun-tuoksu nousi päähäni.
Nyt tunsin minä nuot pikku veitikat; minä olin heitä ennen nähnyt. Ja kukapa ei noita ole nähnyt ja tuntenut! Nethän ne ovat, jotka kujeilevat seitsemäntoista-vuotisen tytön ympärillä ja vääntävät hänen päänsä vähän kallelle. Net ne ovat, jotka panevat nuorukaisten silmät harhailemaan siten, että he tulevaisuutensa taulussa näkevät kirjoitettuna "huvitus ensin ja työ sitten", kun pitäisi olla: "työ ensin, huvitus sitten". Netpä senkin saavat aikaan, että tyhjän-päiten nähdään paljo vaivaa, juostaan kymmenenkin peninkuorma virvatulen perässä, sekä että toisinaan ei taas nähdä senkään vertaa, että tartuttaisiin onneen kiinni, vaikka se juuri kulkee aivan lähitsemme. Net ne ovat, jotka, epävakaisina kuin huhtikuun ilma liehuvat uskottelemassa koko maailmaa ja tekevät koko maailmasta pilkkaa; jotka saattavat P: n menemään naimiseen ja T: n jäämään naimattomaksi sekä molemmat siten tekemään väärin; jotka matkaan saavat, että A. antaa myöntävän ja J. kieltävän vastauksen sekä että molemmat erehtyvät. Net ne ovat, jotka tunkevat rahakauppias Laskumiehen konttuoriin, sekoittavat hänen vekselinsä ja panevat häntä tekemään kuutosesta yhdeksäistä ja päin vastoin. Ja netpä runoiliankin ympärillä niin armottomasti suhisevat ja surisevat, että hän esittelee kaikkea muuta, paitse mitä on selvää ja järkevää, että hän väärässä muodossa kuvailee meille todellisuutta ja siten harhauttaa sekä itseänsä että muita. Mielikuvituksemme haahmoitukset, pienet ruusun-väriset veitikat! kukapa ei teitä tuntisi? Mutta kukapa ei teitä väistäisi, kukapa ei tahtoisi teitä torjua luotaan, joka kerran on saanut kokea teidän kepposianne ja petoksianne? Ja erittäinkin niitten, jotka kutovat jokapäiväisen elämän kangasta, tahtoen järkevästi ja siististi viskata sukkulansa sen köyhän-puoliseen loimeen, tulee paremmin kuin muitten olla varuillansa, ett'ei teidän ruusutuoksunne hurmaa heidän ajatuksiaan eikä sekoita heidän aivujaan. Minä havaitsin, missä vaarassa olin, kuinka vaaralliselle tielle kynäni oli kiitänyt. Minä laskin sen pois, nousin istualta ja menin juomaan pari lasillista kylmää vettä, avasin akkunan ja henkäsin sisääni tuota vielä lumikylmää huhtikuun ilmaa, – katselin taivaan kirkkautta kohti, katsoin alas maahan, jossa piiskattiin tomua vaatteista, käänsin huomioni sitten kolmeen kissaan, jotka vasta-päätäni eräässä vintin-akkunassa istuivat, pää kallellaan, varsin siististi maailman menoa katselemassa. Sanalla sanoen, minä annoin silmäni tarkata ympärilläni olevaa jokapäiväistä elämää, tullakseni pois mielikuvitukseni maailmasta, joka nuoruuden-muistojeni siivillä lenteli esiin ja leveni ympärilleni. Yksi noista pienistä veitikoista oli korviini kuiskannut: "vähäisen sopii perättömiäkin jutella, kunpa siitä vain syntyy kaunis vaikutus", ja jollen vain olisi aikanaan tointunut ja katsellut ympärilleni, olisitte, hyvät lukiani, kentiesi saaneet nähdä kevään sekä rakkauden, jonka vertaista ei koskaan ole muualla ollut … paitsi ehkä Arkadiassa.
Kun akkunan luota palasin, oli huoneen ilma aivan raitis. Nuot pienet ruusun-väriset hämmentäjät olivat matkoissaan, ja minä näin taas kaikki esineet todellisessa ja luonnollisessa muodossansa.
Todellisuuden kuvan täytyy olla kirkkaan puron kaltainen, joka eteenpäin virtaessaan selvästi ja toden-mukaisesti näyttää kaikki sen aalloissa kuvastuvat esineet, ja jonka kirkkaan veden lävitse pohja ja siinä olevat aineet näkyvät. Kaikki, mitä kuvailia eli tekiä kerronnassaan saa mielikuvituksellensa myöntää, on siinä, että se toimielee auringon-säteenä, joka muuttamatta esineitten omituisuutta kuitenkin lahjoittaa väreille kauniimman loiston, antaa aalloissa välkkyvälle päivälle timanttihohteen ja valaisee puhtaalla kirkkaudellaan itse puron santapohjaa.
Saatuani tällaisen vakaan mielipiteen minä nyt sen johdosta levollisena astun näyttämölle auringon-säteenä, jonka annan laskea loisteensa tosi-kuvailulle, minkä olen keväästä ja lemmestä tekevä. Mutta auringon-paistekkin väsyttää, yhtä kuin moni muukin, jos sitä kestää liika kauan (kuten esimerkiksi Egyptissä); siksi annan auringon-säteeni vain sieltä ja täältä loistaa esiin, vaeltaissamme nuoruuden onnellisilla aloilla, ja valaista ainoastaan niitä kohtia, joissa arvaan lukiani halukkaimmin viipyvän, taikka missä itse haluan istua, lämmitellä ja levähdellä. Astukaamme nyt metsästä ulos Ensimmäiseen Valon-säteeseen.
Se loistaa läpi synkän honkametsän ja näyttää meille aukean paikan, jonka perällä esiintyy tuo vähäinen harmaa talo, joka kaunisti näkymöä eräässä edellisessä luvussa. Edessämme näemme viheriän rannan, jota lännen kirkkaat laineet hyväilevät. Graniittikalliot kohoavat muodottomina ja seisovat vahtina veden-emon taivaan-sinisen linnan ympärillä. Niitten rinnalla nuoret viheriälatvaiset koivut häälyttelevät hyvän-tuoksuvia oksiaan länsituulosissa, jotka niitten ympäri liehuvat täynnänsä eloa ja iloa, täynnänsä kevättä.
Järven rannalla, viheriäisessä lehdossa havaitsemme nuoren miehen ja nuoren naisen istumassa kukoistavalla nurmikolla toinen toisensa rinnalla. He näyttävät onnellisilta, – nähtävästi he nauttivat luonnosta, toistensa seurasta ja kaikesta. Nuorukainen juttelee tytölle jotakin; hänen silmänsä kiiltävät, väliin hän net säteilevinä luo taivasta kohti, toisinaan katselee hän eteensä ja muodossaan kuvautuu uhkeamielisyys ja onnellisuus, väliin hän taas kauan tarkastelee tyttöä, ikään kuin tahtoisi tutkia hänen sydämmensä tilaa. Hän painaa kätensä vasten rintaansa, oikaisee käsivartensa ulospäin, ikään kuin syleilläksensä koko maailmaa; hän puhuu hartaan vakuutuksensa koko voimalla ja voi siis varmaankin saada kuuliansa vakuutetuksi. Tyttö kuuntelee ystävällisesti tuota puhetta, joka näkyy häntä miellyttävän. Hän kuuntelee, välistä kyynelten vieriessä, väliin ihmetellen ja ihastuneena, laskee kätensä ristiin tahi nostaa net ylöspäin, iloisesti huutaen, ja näyttää aina enemmän vakuutetulta. Mistä hän on vakuutettu? Tuon nuoren miehen rakkaudestako?
"Hui hai!
Lemmest' vainko puhuttaisiin?"
Ei suinkaan, – vakuutettu on hän siitä, että Kustaa Vaasa oli suurin kuningas, Kustaa II Adolfi suurin ritari ja kahdestoista Kaarle paljon suurempi sankari kuin Napoleon sekä että hänen isänmaansa kansa oli paras, mitä maan päällä löytyi.
Muutamat lukiattaristani, joilla on erittäin hyvä muisto tahi erin-omainen arvaamisen kyky, saavat varmaan päähänsä tuon sattuvan ajatuksen: "Tässä epäilemättä näemme Kaarlo kornetin ja hänen sirkkusensa eli kauniin Herminan!"
Aivan oikein.
"Mutta kuinkapa he ovat tulleet toistensa tuttavuuteen?" kysynee ehkä joku teistä. Minä vastaan: lukekaa vanhatta Testamentista Moseksen-kirjan 24 luk. Eleazarin ja Rebekan tuttavuudesta. Net pienet eroitukset, jotka vanhemman ja uudemman ajan välillä vallitsevat puheessa ja tavoissa, ehkä vaatisivat minua tekemään vähäisiä rajoituksia Mesopotamiassa Patriarkkain ajalla ja nyky-aikana Ruotsissa tapahtuneen idyllikuvauksen välille, mutta tätä en pidä niin tarpeellisena, että uudestaan rupeaisin kertoilemaan kohtauksesta, joka saattaisi lukiani toistamaan Salomonin ikävää, mutta toden-peräistä sananlaskua: "ei mitään uutta auringon alla!" ja vieläpä tämmöinen kertominen itsessänikin synnyttäisi sen tunnon, että ihanasta alkuperäisestä kuvauksesta teen huonon jäljennöksen, no siis, tässä oli myöskin väsynyt matkamies, lähde, nuori tyttö, joka tuli vettä ruukulla noutamaan sekä antoi matkustavaisen juoda. Eihän tällä ollut kameleita, mutta olipa hänellä hellä, kiitollinen, kaikelle muulle, paitsi kristilliselle rakkaudelle, kylmä sydän. Ja tämä ihana hellyys, tämä jalo voima vaikutti sen, että hän kantaen tuon suloisen tytön vesiruukkua saattoi häntä kotia.
Sitte kun näin olemme ensimmäisestä valon-säteestä saanut siemauksen (en nimitä sitä ruokaryypyksi, kosk'en tahdo loukata rakkauden ystäviä), siirrymme
Toiseen Valon-säteeseen,
jossa tulemme paremmin tuntemaan metsäperhettä ja Kaarlo kornetin sydäntä sekä yleisesti huomaamaan, mikä tarkoitus luojalla hänen suhteensa lienee, ja tämä meitä johdattaa siihen siveelliseen mietiskelmään, että meidän jokaisen tulee täällä maailman monimutkaisissa kierroksissa pitää sydäntämme tarkalla silmällä.
Jos syystä Herminaa saatti verrata Rebekkaan, niin eipä suinkaan Paroni K., Herminan isäpuoli, ollut vähintäkään vieraan-varaisen Bethuelin tapainen. Erittäin kylmästi ja tylysti otti hän nuorta matkustajaa vastaan. Hänen rouvansa, tuo ennen mainittu metsän-emäntä, ei ollut paljoakaan leppeämpi. Näytti melkein siltä, kuin olisivat sekä peljästyneet että harmistuneet siitä, että heidän piilopaikkansa oli tullut ilmi. Mutta eivätpä he kauan saattaneetkaan peljätä eivätkä tylysti kohdella nuorukaista semmoista, kuin Kaarlo kornetti oli. Hänen suora, rakastettava ilomielisyytensä ja hyvyys, joka tuli esiin koko häneen olennossaan, hänen vaatimattomuutensa sekä jalo, sujuva käytöksensä, jonka hän oli perinyt isältään, hänen kirkkaat, lempeät silmänsä, jotka aina levollisesti, vapaasti ja suorasti katselivat toista silmiin, vaikuttivat, että aivan eriluontoisiakin ihmisiä hyvin viihtyi hänen seurassaan. Sydän vaati välttämättömästi häntä uskomaan, ja jokainen tahtoi halusta elää hänen parissansa samasta syystä, kuin halutaan elää vapaassa luonnossakin, – sen vuoksi, että siellä elämä meistä tuntuu hauskemmalta, että siellä olemme onnellisemmat ja paremmat; sillä kun me … mutta mitäpä se hyödyttää, että tässä rupean mieleen johdattamaan asioita, joita jokahinen ilmankin tietää?
Kaarlo kornetti tahtoi ja saattoikin miellyttää sekä paronitar K: ta että hänen miestänsä niin, että he, kun kornetti pyysi käydäksensä heidän luonaan, suostuivat hänen pyyntöönsä, jos hän (tämä tehtiin välttämättömäksi ehdoksi) lupaisi, ett'ei hän kellenkään, ei edes kodissaan, ilmoittaisi mitään heidän olopaikastansa eikä heidän tuttavuudestansa hänen kanssaan.
Tämän lupasi kornetti, sen tähden – sen tähden, että hän erin-omaisesti halasi takasin näitten ihmisten luo.
Muutamassa päivässä hän jo oppi tuntemaan niitä kummallisia ja onnettomia epäkohtia, jotka vallitsivat tässä perheessä; mutta aikaapa kului, ennen kuin hän tuli havaitsemaan niitten syitä. Paroni K. oli ruotsalainen, hänen rouvansa ja tytär-puolensa italialaisia; pari kuukautta sitten oli hän niiden kanssa tullut Ruotsiin. Heidän vaatetuksensa oli komea ja erittäin sievä; heidän puheensa ja käytöksensä, heidän sivistyksensä ja taitonsa ilmaisi, että he kuuluivat korkeimpaan ja hienoimpaan säätyluokkaan, ja kuitenkin he täällä saivat kärsiä puutetta paljosta elämälle tarpeellisesta, nimittäin semmoisesta, mitä maailman lellilapsille on tullut välttämättömän tarpeelliseksi. Kaikki muu, mitä talossa löytyi, osoitti suurinta köyhyyttä, paitsi yksi huone, johon oli ikään kuin jotain onnen haaksirikosta koottu kaikellaista korutavaraa. Se jokapäiväinen ravinto, jota he nauttivat, ei ollut parempi, kuin mitä jokaisen torpan perheen on vara pitää. Kornetti puolestaan vakuutti, ett'ei mikään ruoka ollut parempi kuin perunat ja silli.
Paroni K: n ja hänen rouvansa kesken riehui melkein ainainen myrsky. Heidän välillään näkyi vallitsevan vuorotellen palavin rakkaus ja väkevin viha, joka toisinaan paronittaren olennossa ilmaantui ylpeänä ylenkatseena, vaan hänen miehessään hillitsemättömänä kiukkuna ja raivona. Tämän onnettoman parikunnan välillä tapahtui usein kohtauksia, joissa he katkerimmalla tavalla moittivat toisiaan; pienimmätkin vähäpätöisyydet siihen antoivat aihetta, ja nämät rettelöt tavallisesti päättyivät siten, että paroni joutui mielettömään raivoon ja paronitar itki, huutaen onnettomasti. Paronitar näkyi oikeastaan olevan jaloluontoinen, mutta hän oli myöskin taipumatoin, ylpeä ja kovin kiihkeä. Hänen miehensä oli heikko, mutta itsekäs, raivoisa ja kiivas luonnostaan, – välistä kuitenkin, jolloin hänellä oli levollisempia hetkiä, jolloin hän ikään kuin katui pahuuttansa, saattoi aavistaa, että tässäkin luonteessa löytyi jalompia puolia, – jotakin, joka ansaitsi rakkautta.
Malttavaisena, lempeänä ja ystävällisenä, kuten kärsivä enkeli, seisoi Hermina levittäen viattomuutensa lumivalkiat siivet sovittavasti näitten, himojen taistelossa raivoisaksi ja katkeraksi joutuneitten luontojen välille.
Hänellä oli ihana sielu, mutta se ei ollut, samati kuin hänen ruumiinsa, semmoisena syntyänsä. Se oli siksi muodostunut kärsimysten kautta, joita hän jo aikaiseen oli saanut kodissaan kokea, ja myöskin aikaiseen kehittyneen uskon-elämän kautta, joka sai hänen malttavasti kärsimään, hymyillen kieltämään itseltänsä kaikkea, työskentelemään rakastavasti ja väsymättömästi sekä uhraamaan suruansa Jumalalle. Lievittääksensä äitinsä kärsimystä ja saadaksensa hänelle enemmän mukavuutta teki hän karkeimpiakin askareita, jotka muuten olivat talon ainoan piian tehtäviä. Oikein sääli oli nähdä tuota ihanata, hienoa naista tekemässä rotevan palvelian töitä, kantamassa taakkoja, joiden alla hän miltei uupunut, – niin, joiden alla hän olisi uupunut, ellei Kaarlo kornetti olisi tullut nostamaan taakkaa omille hartioillensa. Hänen tulonsa tuotti monta muutosta Herminalle. Kuten Jakob palveli Labania ihanan Rakelin tähden, niin palveli Kaarlo kornetti paroni K: ta, lievittääksensä Herminan vaivoja. Hän metsästi ja kalasti sekä toimitti varoja kyökkiin, ja vastuspa oli estää häntä olemasta kokkina takan ääressä, kun hän näki, miten Herminan täytyi lieden edessä polttaa ihania kasvojansa ja käsiänsä. Toisin tavoin hän ei rohjennut apuansa tarjota tälle köyhyydessäänkin uhkean-ylpeälle herras-väelle.
Tähän asti oli Hermina melkein orjan tapaan äitiänsä palvellut, mutta eipä hän siitä tullut palkituksi sillä hellyydellä, jonka hän hyvin olisi ansainnut. Paronitar näkyi olevan tottunut ottamaan uhria vastaan, siitä kiitosta antamatta; vielä vähemmin hän itse mitään uhrata tahtoi.
Vaivoin hän kärsi sitä köyhää ja vähä-arvoista tilaa, johon oli joutunut. Herminaa hän vaati käymään yhtä komeasti ja somasti puettuna, kuin hän itsekkin aina oli, ja tämähän kävikin laatuun, koska olivat Italiasta muassaan tuoneet koko rikkaan vaate-varaston. Olipa ikään, kuin hän näissä entisen komeutensa jäännöksissä olisi hakenut lohdutusta nykyiseen kohtaloonsa, eli ikään kuin hän ei olisi uskonut tätä nykyistä tilaansa tosi-oloksi, vaan hetkelliseksi lumoukseksi, joka milloin hyvänsä saattoi muuttua; hän juuri kuin odotti, että joku haltiatar noitasauvallaan palatsiksi muuttaisi tuon pienen, harmaan talon ja piti itsensä siis valmiina, jotta hän ylhäisen arvonsa mukaisesti saattaisi vastaan ottaa kunnioituksia ja onnen-toivotuksia,