Minä en täydelleen ymmärrä, erhetyttikö ennen-aikainen itsenäisyyteni Mrs. Micawber'ia ikäni suhteen vai oliko hän niin innostunut aineesensa, että hän olisi puhunut siitä kaksoisillensakin, jollei olisi löytynyt ketään muuta kuunteliaa, mutta tämä oli se nuotti, jolla hän alkoi, ja hän jatkoi samalla tapaa koko ajan, jona minä tunsin hänet.
Mrs. Micawber raukka! Hän sanoi, että hän oli koettanut ponnistaa voimiansa, ja niin hän olikin, minä en epäile sitä. Katu-oven keskikohta oli kokonaan peitetty isolla messinkilevyllä, johon oli piirretty: "Mrs. Micawber'in Pensioni nuoria ladyjä varten"; mutta minä en milloinkaan huomannut, että yksikään nuori lady koskaan oli ollut hänen koulussaan, taikka että yksikään nuori lady koskaan tuli taikka esitteli, että hän tulisi, taikka että vähintäkään hankittiin ottamaan vastaan ketään nuorta ladyä. Ainoat vieraat, joita näin tai kuulin, olivat velkojat. Heidän oli tapa tulla kaikkina aikoma, ja muutamat heistä olivat aivan vimmassaan. Eräs likanaamainen mies, minä luulen, että hän oli suutari, tunki tavallisesti jo kello seitsemän aamulla käytävään ja huusi portaita ylöspäin Mr. Micawber'ille – "Noh! Te ette ole lähteneet ulos vielä. Ettekö tahdo maksaa meille? Älkäät piilottako itseänne; se on kelvotonta. Minä en olisi kelvoton, jos olisin teidän sijassanne. Ettekö tahdo maksaa meille? Maksakaat nyt juuri meille ettekö kuule? Noh!" Kun hän ei saanut mitään vastausta näihin soimauksiin, yltyi hänen vihansa sanoihin: "petturit" ja "rosvot"; ja kun eivät nämätkään vaikuttaneet, oli se välisti hänen viimeinen keinonsa, että hän meni kadun poikki ja kiljui toisen kerroksen akkunoita kohden, jossa hän tiesi Mr. Micawber'in olevan. Tämmöisissä tiloissa valloitti suru ja harmi Mr. Micawber'in, vieläpä siinä määrässä (niinkuin kerta huomasin hänen vaimonsa kirkaisemisesta), että hän muutamia kertoja viipotti partaveistä itseensä päin; mutta puolen tunnin perästä hän ehkä erinomaisella huolella kiillotti kenkiänsä ja lähti ulos, hyräillen jotakin nuottia suuremmalla gentilitetillä, kuin koskaan. Mrs. Micawber oli yhtä notkealuontoinen. Minä olen nähnyt hänen pyörtyvän veronmaksun tähden kello kolme, mutta kello neljä syövän leivänmuruista lampaanpaistia ja juovan lämmintä olutta (joitten maksuksi kaksi tee-lusikkaa oli pantattu). Kerta, kun juuri oli käyty talossa ryöstämässä ja minä sattumalta tulin kotiin jo kello kuusi, näin hänen makaavan (tietysti toisen kaksoisen kanssa) tainnoksissa kamini-ristikon alla, hiukset hajallansa silmillä; mutta minä en ole koskaan havainnut häntä iloisemmaksi, kuin juuri samana iltana, kun hän söi vasikan-kotlettia kyökin valkean edessä ja jutteli minulle isästänsä ja äidistänsä ja niistä ihmisistä, joitten kanssa heidän oli tapa seurustella.
Tässä asunnossa ja tämän perheen kanssa vietin minä joutohetkeni. Yksin-omaisen aamiaiseni – pennyn maksavan leivän ja pennyn edestä maitoa – hankin itse. Toista vähäistä leipää ja juustopalasta talletin eri hyllyllä eri kaapissa illalliseksi, kun ehtoolla palasin kotiin. Tämä teki tietysti pahan loven noihin kuuteen, seitsemään shillingiin; ja minä olin varahuoneessa päiväkauden, ja minun täytyi elättää itseni tällä rahalla koko viikko. Maanantai-aamusta lauvantai-iltaan saakka minä en muistaakseni saanut minkäänlaista neuvoa, ei johdatusta, ei kehoitusta, ei lohdutusta, ei apua, ei tukea keneltäkään ihmiseltä, niin totta kuin toivon taivaasen pääseväni.
Minä olin niin nuori ja lapsellinen ja niin kykenemätön – kuinka olisin saattanutkaan olla muuta? – ottamaan kokonaan haltuuni omaa olentoani, että usein, kun aamuisin lähdin Murdstone ja Grinby'n varahuoneesen, minä en saanut pidätetyksi itseäni niistä vanhoista, kuivettuneista pasteijoista, jotka olivat asetetut myytäväksi puoleen hintaan pasteijanleipurin ovella, vaan panin niihin sen rahan, jota olisi tullut säästää päivällistäni varten. Silloin jäin päivällistä vaille taikka ostin pienen ympyräleivän tai puddingin vipaleen. Minä muistan kaksi puddingi-puotia, joissa vuorottain kävin sitä myöden, kuin varani sallivat. Toinen oli eräällä avoimella paikalla likellä St. Martinin kirkkoa – kirkon takana – ja on nyt kokonaan siirretty pois. Tämän puodin puddingissa oli korinteja; se oli oikein oivallista puddingia, mutta kallista: kahden pennyn edestä ei saanut isompaa kappalta, kuin pennyn edestä tavallista puddingia. Hyvä puoti, jossa jälkimäistä myytiin, oli Strandissa – jossakin siinä osassa, joka myöhemmin on rakennettu uudestaan. Puddingi täällä oli paksua ja vaaleata, raskasta ja pehmukaista, ja siihen oli istutettu isoja, litteitä rusinoita kokonaisina pitkän matkan päähän toisistaan. Sitä tuotiin joka päivä lämpimänä sisään syönti-aikana, ja monena päivänä en syönyt muuta puoliseksi. Kun söin säännölliset ja komeat päivälliset, oli minulla servelati-makkara ja pennyn-leipä, taikka neljän pennyn talrikki punasta biffiä keittokaupasta, taikka talrikki leipää ja juustoa ja lasillinen olutta eräästä viheliäisestä, vanhasta ravintolasta vastapäätä työpaikkaamme, nimeltä Leijona taikka Leijona ja jotakin muuta, jonka olen unhottanut. Minä muistan, kuinka kerta kannoin omaa leipääni (jonka olin tuonut muassani kotoa aamulla) kainalossa käärittynä paperiin, niinkuin kirja, ja menin mainioon à la mode biffihuoneesen likellä Drury Lane'a ja tilasin "vähäisen talrikin" tätä herkkua leivän ohessa syötäväksi. Mitä kyyppäri ajatteli tämmöisestä oudosta, pikkuisesta olennosta, joka tuli sisään aivan yksinään, sitä en tiedä; mutta minä voin vielä nähdä hänen tuijottelevan itseäni, kun söin päivällistäni, ja tuovan toisen kyyppärin myöskin katsomaan. Minä annoin hänelle puolen pennyä juomarahaksi, ja minä soisin, ettei hän olisi ottanut sitä.
Meillä oli puoli tuntia, luullakseni, teetä varten. Kun minulla oli kylläksi rahaa, oli minun tapa ostaa puoli korttelia keitettyä kahvia ja voileipä. Mutta kun minulla ei ollut mitään, katselin sisään yhteen metsäriista-puotiin Fleetkadulla; taikka olen minä semmoisissa tiloissa käynyt niin kaukana kuin Covent Garden'in torilla ja ihastellut ananasomenoita. Minä kävelin mielelläni Adelphi'n ympärillä, koska se pimeine holveineen tuntui minusta niin mystilliseltä. Minä näen itseni eräänä iltana tulevan esiin jostakin tämmöisestä holvikäytävästä, likellä vähäistä ravintolaa virran luona. Ravintolan edessä on aukea paikka, jossa muutamat hiilenkantajat tanssivat, ja minä istahdan penkille katselemaan heitä. Olisi hauska tietää, mitä he ajattelevat minusta!
Minä olin semmoinen lapsi ja niin vähäinen, että usein, kun menin jonkun vieraan ravintolan tiskin luo ostamaan lasillista olutta tai porteria, sillä kostuttaakseni mitä olin päivälliseksi syönyt, he pelkäsivät antaa sitä minulle. Minä muistan, kuinka eräänä helteisenä iltana menin yhden ravintolan tiskin viereen ja sanoin isännälle:
"Mitä lasillinen parasta – kaikkein parasta oluttanne maksaa?" Sillä se oli joku erityinen tilaisuus. Minä en muista mikä. Ehkä syntymäpäiväni.
"Puolikolmatta pennyä", vastaa isäntä, "on 'oikean huumaavan' oluen hinta."
"Laskekaat siis", sanon minä, ottaen esiin rahojani, "lasillinen 'oikeata huumaavaa', jos suvaitsette, mutta hyvästi vaahtoa kanssa".
Ravintolan isäntä katseli minua vastaukseksi kiireestä kantapäähän tiskin poikki ja hymyili kummallisella tavalla; ja sen sijaan, että hän olisi kaatanut minulle olutta, vilkaisi hän esiripun taa ja sanoi jotakin vaimollensa. Tämä tuli esiin, neulomus kädessä, ja alkoi hänen kanssaan tarkastaa minua. Tässä me nyt seisomme kaikki kolme edessäni. Isäntä hiasillaan nojautuen tiskihuoneen akkunan pieleen; hänen vaimonsa tähystellen pikkuisen puoli-oven yli; ja minä hiukan hämmentyneenä silmäillen heitä toiselta puolen aidaketta. He kysyivät minulta kaikenlaisia, esimerkiksi, mikä nimeni oli, kuinka vanha olin, missä asuin, missä työssä olin, ja kuinka tulin sinne. Joihin kaikkiin keksin, pelkään minä, soveliaita vastauksia, etten saattaisi ketään pulaan. Sitten he antoivat minulle oluen, vaikka varon, ettei se ollut "oikeata huumaavaa"; ja avaten tiskin puoli-ovea ja notkistuen alas antoi emäntä minulle rahani takaisin, vieläpä antoi suudelman, joka oli puoleksi ihmettelevä ja puoleksi säälivä, mutta aivan hellä ja hyvä, siitä olen varma. Minä tiedän, etten huomaamatta ja tahtomatta liioittele apukeinojeni vähyyttä tai elämäni vastuksia. Minä tiedän, että, jos Mr. Qvinion antoi minulle milloin hyvänsä shillingin, minä käytin sen päivälliseen tai teehen. Minä tiedän, että tein työtä aamusta iltaan saakka alhaisten miesten ja poikien kanssa, itse huonoruokkoinen lapsi. Minä tiedän, että kuljeksin pitkin katuja, kehnosti ja niukalta ravittuna. Minä tiedän, että ilman Jumalan armotta minusta helposti olisi tullut pikkuinen rosvo tai kulkulainen; niin vähän huolta minusta pidettiin.
Kuitenkin oli minulla jonkunlainen arvo Murdstone ja Grinby'nkin luona. Sillä osaksi Mr. Qvinion teki, mitä väliä pitämätön mies, joka oli semmoisissa askareissa ja jolla oli tekemistä niin omituisen olennon kanssa, kuin minun, suinkin voi kohdellaksensa minua toisella tavalla, kuin muita, ja osaksi minä en koskaan kenellekään ihmiselle, miehelle tai pojalle, ilmoittanut, kuinka olin joutunut sinne enkä liioin vähimmälläkään tavalla näyttänyt suruani siitä. Että minä kärsin salaisesti, jopa haikeasti kärsin, sitä ei kukaan muu, kuin minä itse, koskaan tietänyt. Kuinka paljon kärsin, en pysty, niinkuin jo olen sanonut, ensinkään kuvailemaan. Mutta minä pidin omaa neuvoani ja tein tehtäväni. Minä tiesin alusta, että, jos en voisi toimittaa työtäni yhtä hyvin, kuin kaikki muut, minun olisi mahdoton torjua puolestani pilkkaa ja ylenkatsetta. Minä tulin ennen pitkää ainakin yhtä vikkeläksi ja taitavaksi, kuin kukaan muu pojista. Vaikka olin kokonaan kumppanin kannalla heidän kanssaan, oli minun käytökseni ja tapani niin erilaatuinen, että se avasi jonkunlaisen juovan meidän välillemme. He ja miehet sanoivat tavallisesti minua "pikku gentiksi"19 tai "nuoreksi Suffolkilaiseksi". Eräs mies, nimeltä Gregory, joka oli pakkarien päällikkö, ja yksi toinen, nimeltä Tipp, joka oli ajomies ja kävi punaisella jakulla, puhuttelivat minua välisti "Davidiksi"; mutta minä luulen, että se enimmiten tapahtui, kun olimme hyvin tutun-omaiset, ja kun minä olin koettanut huvitella heitä työssämme muutamilla tähteillä entisistä kertomuksistani, jotka yhä nopeammin haihtuivat muististani. Jauhoperuna nousi kerran kapinaan sitä vastaan, että minua näin kunnioitettiin; mutta Mick Walker kukisti hänet pian.
Minä en luullut ensinkään mahdolliseksi päästä tästä elämästä ja luovuin sen vuoksi kokonaan toivostakin. Minä olen kuitenkin lujasti vakuutettu siitä, etten koskaan hetkeksikään taipunut siihen, vaan olin kovasti onneton; mutta minä kannoin sitä; enkä Peggottyllekaan – osaksi rakkaudesta häneen ja osaksi häpeästä – koskaan missään kirjeessä (vaikka niitä monta kulki meidän välillämme) ilmoittanut totuutta.
Mr. Micawber'in vastukset lisäsivät mieleni tuskaa. Hyljätyssä tilassani liityin kokonaan tähän perheesen, ja minun oli tapa kävellä ja miettiä Mrs. Micawber'in keinoja ja neuvoja, lisäksi rasitettuna Mr. Micawber'in velkojen painosta. Lauantai-iltana, joka oli suuri juhla minulle – osaksi sen vuoksi, ettei ollut mikään vähäinen asia astua kotiin, kuusi, seitsemän shillingiä plakkarissa, katsellen puoteihin ja ajatellen, mitä semmoisella summalla voisi ostaa, ja osaksi sen vuoksi, että silloin menin varhain kotiin – oli Mrs. Micawber'in tapa uskoa aivan sydäntä halkaisevia asioita minulle; samaten myöskin sunnuntai-aamuna, kun vähäisessä parta-astiassa sekoitin sitä teetä tai kahvia, jonka olin ostanut iltaa ennen, ja verkalleen söin einettäni. Se ei ollut mitään outoa, että Mr. Micawber rajusti nyyhkytti tämmöisen lauantai-illan keskustelun alussa, mutta loppupuolella lauloi, kuinka armas Nancy oli Jack'in ilo. Minä olen nähnyt hänen tulevan kotiin illalliseksi, vuodattaen kyyneliä ja vakuuttaen, ettei mikään muu ollut edessä, kuin vankihuone, mutta panevan maata, laskien, kuinka paljon maksaisi, jos hän teettäisi kaari-akkunoita huoneesensa, – "jos jotakin ilmaantuisi", joka oli hänen mielilauseensa. Ja Mrs. Micawber oli juuri samanlainen.
Kummallinen yhtäläisyys ystävyydessä, lähtien, luullakseni, meidän kumpaistenkin omituisesta tilastamme, syntyi minun ja näitten ihmisten välille, vaikka meillä ijän puolesta oli naurettava erilaisuus. Mutta minä en koskaan antanut heidän taivuttaa itseäni vastaan-ottamaan heidän kutsumuksiaan syömiseen ja juomiseen heidän kanssaan heidän varoistaan (koska hyvin tiesin, että heidän oli vaikea tulla toimeen lihakauppiaan ja leipurin kanssa, ja ettei heillä usein ollut tarpeeksi itseänsäkään varten), kunnes Mrs. Micawber uskoi minulle kaikki salaisuutensa. Tämän hän teki eräänä iltana seuraavalla tavalla:
"Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "minä en pidä teitä minäkään outona enkä siis epäile kertomasta, ja että Mr. Micawber'in vastukset lähestyvät ratkaisu-kohtaansa".
Tämä ilmoitus teki minut kovin alakuloiseksi, ja minä katselin Mrs.
Micawber'in punaisia silmiä suurimmalla säälillä.
"Paitsi yhtä hollantilaisen juuston kannikkaa – joka ei ole sovelias nuoren perheen tarpeisin" – sanoi Mrs. Micawber, "ei löydy rahtuakaan ruokaa varakammiossamme. Minä olin tottunut puhumaan varakammiosta, kun asuin isän ja äidin luona, ja käytän tätä sanaa nyt melkein huomaamatta. Mitä minä aion sanoa, on se, ettei löydy mitään syötävää koko talossa".
"Voi minua!" lausuin minä suuressa tuskassa. Minulla oli kaksi, kolme shillingiä viikkopalkastani plakkarissani – josta päätän, että pidimme tätä keskustelua jonakin keskiviikko-iltana – ja minä otin ne nopeasti esiin, syvästi liikutettuna pyytäen Mrs. Micawber'ia ottaman niitä lainaksi minulta. Mutta, suudellen minua, pakoitti tämä lady minut pistämään ne takaisin plakkariini ja vastasi, ettei hän tahtonut ajatella sitä.
"Ei, rakas Master Copperfield", lausui hän, "olkoon se kaukana minun ajatuksistani! Mutta teillä on enemmän älyä, kuin teidän ijältänne sopii odottaa, ja te voitte tehdä toisenlaisen hyvän työn, jos tahdotte; jopa semmoisen hyvän työn, johon minä kiitollisuudella suostun".
Minä pyysin Mrs. Micawber'ia sanomaan sitä.
"Minä olen itse vienyt pois pöytähopeamme", sanoi Mrs. Micawber. "Kuutta tee-lusikkaa, kahta suola-lastaa ja yhtä sokuripihtiä vastaan olen eri aikoina salaisesti ja omilla käsilläni lainannut rahaa. Mutta kaksoiset estävät minua kovasti; ja minulle, joka aina muistan isää ja äitiä, ovat nämät toimet perin tuskalloisia. Meillä on vielä muutamia joutavia kaluja, joista voisimme erota. Mr. Micawber'in tunteet eivät koskaan sallisi hänen luopua niistä, ja Clickett" – tämä oli vaivaishuoneen tyttö – "joka on jokapäiväinen ihminen, kävisi ikävän rohkeaksi, jos osoitettaisiin hänelle semmoista luottamusta. Master Copperfield saisinko pyytää teitä" —
Minä ymmärsin nyt Mrs. Micawber'in ja käskin hänen käyttää itseäni missä määrässä hyvänsä. Minä rupesin jo samana iltana kaupitsemaan helpoimmin kuljetettavia kapineita; ja lähdin samanlaiselle retkelle melkein joka aamu, ennenkuin menin Murdstone ja Grinby'n luo.
Mr. Micawber'illa oli muutamia kirjoja vähäisellä chiffonnier'illä, jota hän nimitti kirjastoksi; ja nämät menivät ensiksi. Minä kannoin ne toinen toisensa perästä erääsen kirjakauppaan City Road'in varrella – jossa silloin siinä osassa, joka oli likellä meidän taloa, oli melkein vaan kirja- ja lintupuoteja – ja myin ne siihen hintaan, minkä vaan sain. Tällä kirjakaupan omistajalla, joka asui vähäisessä huoneessa puodin takana, oli tapana päihtyä joka ilta ja saada ankaria toria vaimoltansa joka aamu. Monta kertaa, kuin menin sinne varhain, laski hän minut puheillensa, maaten vetosängyssään, haava otsassa ja silmä sinisenä, joka todisti hänen liiallista elämäänsä edellisenä iltana (minä pelkään, että hän oli riitaisa juodessaan). Vapisevalla kädellä hapuili hän tarvittavia rahoja toisesta tai toisesta plakkarista vaatteistansa, jotka makasivat lattialla, sillä välin kuin hänen vaimonsa, pieni lapsi sylissään ja kengät lytistyneinä, yhä soimasi häntä. Toisinaan hän oli hukannut rahansa, ja silloin käski hän minun tulla takaisin; mutta hänen vaimollansa oli aina kumminkin vähän – hän oli varmaan korjannut miehen rahat, kun tämä oli juovuksissa – ja hän päätti salaisesti kaupan portailla, kun yhdessä astuimme alas. Pantin-ottajan puodissa rupesin myöskin tulemaan hyvin tunnetuksi. Etevin gentlemani, joka toimi tiskin takana, puhutteli minua kovin ystävällisesti ja pani minut usein, niinkuin muistan, deklineeraamaan jotakin latinaista substantiviä tai adjektiviä tai konjugeeraamaan jotakin latinaista verbiä, sillä aikaa kuin hän suoritti asiani. Kaikkien näitten kohtausten jälkeen laitti Mrs. Micawber vähäiset pidot, tavallisesti illalliset; ja minä muistan, että nämät ateriat maistuivat omituisen hyvältä.
Vihdoin Mr. Micawber'in vastukset joutuivat ratkaisukohtaansa, hän pantiin kiinni varhain eräänä aamuna ja vietiin King's Bench'in vankihuoneesen. Hän sanoi minulle, kotoa lähtiessään, että päivän jumala nyt oli laskeunut alas häneltä – ja minä luulin todella, että hänen sydämensä oli pakahtunut, ja minun myöskin. Mutta jälestäpäin kuulin, että olivat nähneet hänen ennen puolipäivää aivan iloisena lyövän keiliä.
Ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen, kuin hän vietiin sinne, oli minun määrä mennä katsomaan häntä ja syömään päivällistä hänen kanssaan. Minun tuli kysyä tietäni semmoiseen ja semmoiseen paikkaan ja juuri likeltä sitä saisin nähdä toisen paikan, ja juuri tämän läheltä pihan, jonka poikki minun tuli pyrkiä ja sitten astua suoraan eteenpäin, siksi kuin näkisin vanginvartian. Kaikki nämät minä tein; ja kun viimein näin vanginvartian (pikkuinen poika parka, kuin minä olin!) ja ajattelin, kuinka, kun Roderick Random oli velkavankeudessa, siellä oli mies, jolla ei ollut mitään muuta, kuin vanha raanu päällänsä, häilyi vanginvartia sinne tänne hämärtävien silmieni ja tykyttävän sydämeni edessä.
Mr. Micawber odotti minua sisäpuolella porttia, ja me menimme ylös hänen huoneesensa (viimeiseen kerrokseen ennen kattokerrosta) ja itkimme paljon. Hän vannotti minua juhlallisesti, muistan minä, ottamaan hänen kohtaloansa varoitukseksi ja huomaamaan, että jos kenellä oli kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo ja hän kulutti yhdeksäntoista puntaa, yhdeksäntoista shillingiä ja kuusi pennyä, hän oli onnellinen, mutta että, jos hän kulutti kaksikymmentä puntaa ja yhden shillingin, hänen kävi ohraisesti. Jonka perästä hän lainasi minulta shillingin porteriin, antoi minulle valtuukirjan ottaa tämän summan Mrs. Micawber'ilta, pisti pois nenäliinansa ja reipastui.
Me istuimme vähäisen valkean edessä, johon oli kaksi tiilikiveä asetettu sisäpuolelle ruosteista kamini-ristikkoa, yksi kummallekin sivulle, ettei tuli polttaisi liian paljon hiiliä, kunnes toinenkin velkavanki, joka asui yhdessä Mr. Micawber'in kanssa, astui sisään leipotuvasta sen lampaanpaistin kanssa, jonka olimme yhteisillä varoilla hankkineet. Sitten minä lähetettiin "Kapteeni Hopkins'in" luo päämme päällä olevaan huoneesen tervehtimään Mr. Micawber'in puolesta ja sanomaan, että minä olin hänen nuori ystävänsä ja pyysin, että Kapteeni Hopkins lainaisi minulle veistä ja kahvelia.
Kapteeni Hopkins lainasi minulle veitsen ja kahvelin, lähettäen terveisiä Mr. Micawber'ille. Hänen vähäisessä huoneessaan oli yksi sangen likainen lady ja kaksi vaaleata tyttöä, hänen tyttärensä, joilla oli pörhötukkainen pää. Minä ajattelin, että oli parempi lainata Kapteeni Hopkins'in veitsi ja kahveli, kuin Kapteeni Hopkins'in kampa. Kapteeni itse oli ruokottomuuden viimeisellä portaalla. Hänellä oli tuuhea poskiparta ja perin vanha, ruskea päällystakki eikä mitään muuta takkia sen alla. Minä näin hänen vuoteensa kokoon käärittynä yhteen nurkkaan; ja mitä talrikkeja, vateja ja kannuja hänellä oli yhdellä hyllyllä; ja minua aavisti (jumala tiesi kuinka), että, vaikka nuot molemmat pörhötukkaiset tytöt olivat Kapteeni Hopkins'in lapsia, likainen lady ei kuitenkaan ollut naimisissa Kapteeni Hopkinsin kanssa. Minun ujoa oloani hänen kynnyksellänsä ei kestänyt enemmän, kuin korkeintaan pari minutia, mutta minä tulin alas, tietäen kaikki nämät yhtä varmaan, kuin että veitsi ja kahveli oli kädessäni.
Kuitenkin oli jotakin mustalaisen-kaltaista ja hupaista päivällisissämme. Minä vein Kapteeni Hopkins'in veitsen ja kahvelin takaisin varhain iltapuolella ja lähdin kotiin lohduttamaan Mrs. Micawber'ia käyntiäni kuvailemalla. Hän pyörtyi, kun hän näki minun palaavan; mutta rakensi jälestäpäin vähän munatoddya, virvoittaaksensa meitä sillä aikaa, kuin keskustelimme asiasta.
Minä en tiedä, kuinka huonekalut myytiin perheen hyväksi, taikka kuka ne myi, minä tiedän vaan, etten minä sitä tehnyt. Ne myytiin kuin myytiinkin, ja kuljetettiin pois vankkureilla, paitsi sänky, pari kolme tuolia ja kyökkipöytä. Tällä omaisuudella me, Mrs. Micawber, lapset, orpo ja minä itse pidimme, niin sanoakseni, teltaa molemmissa vierashuoneissa tyhjässä rakennuksessa Windsor Terrace'ssa; ja elimme siellä yöt päivät. Minä en voi arvata, kuinka kauan, vaikka näyttää minusta, kuin se olisi ollut pitkä aika. Viimein päätti Mrs. Micawber muuttaa vankihuoneesen, jossa Mr. Micawber nyt oli hankkinut eri huoneen itselleen. Minä vein avaimen talon isännälle, joka oli suuresti iloissaan, kun hän sai sen; ja sängyt lähetettiin King's Bench'iin, paitsi minun, jota varten vähäinen huone hyyrättiin naapuristossa ulkopuolella tämän laitoksen muureja. Tämä oli kovasti mieleeni, koska Micawber'ilaiset ja minä olimme suruissamme liian paljon tottuneet toisiimme, ettemme voineet erota. Orpokin tiloitettiin samaten johonkin halpaan asuntoon läheisyyteen. Minun asuntoni oli levollinen vinttikamari, jossa oli kaltava katto ja hupainen katsanto jollekin veistämölle; ja kun otin sen haltuuni ja ajattelin, että Mr. Micawber'in huolet vihdoin viimein olivat joutuneet ratkaisu-kohtaansa, oli se minusta oikea paratiisi.
Koko tämän ajan tein työtä Murdstone ja Grinby'n luona samalla halvalla tavalla, samojen halpojen kumppanien kanssa ja samalla ansaitsemattoman alennuksen tunnolla, kuin alustakin. Mutta minä en koskaan – epäilemättä onnekseni – ruvennut minkäänlaiseen tuttavuuteen enkä puhunut kenenkään niitten monen pojan kanssa, jotka näin joka päivä, kun menin varahuoneesen tai tulin siitä tai kuljeksin kaduilla atriain aikoina. Minä vietin samaa, salaisesti onnetonta elämää, mutta vietin sitä samalla yksinäisellä, itseeni luottavaisella tavalla. Ainoat muutokset, joita huomaan, ovat ensiksi, että vaatteeni kävivät huonommaksi, ja toiseksi, että olin päässyt suuresta osasta Mr. ja Mrs. Micawber'in huolten painosta; sillä muutamat sukulaiset tai ystävät olivat ottaneet auttaaksensa heitä heidän nykyisessä tilassaan, niin että he elivät muhkeammin vankihuoneessa, kuin olivat eläneet moneen aikaan ulkopuolella sitä. Minun oli nyt tapa syödä aamiaista heidän kanssaan jonkun sopimuksen johdosta, jonka eri kohtia en sen tarkemmin muista. Minä olen myöskin unhottanut, millä tunnilla vankihuoneen portit aamuisin avattiin, että pääsin sisään; mutta minä tiedän, että usein olin ylhäällä kello kuusi ja että kaikkein mieluisammin kulutin loma-aikaani vanhalla London-Bridge'llä, jossa tavallisesti istuin jossakin kivikomerossa, tarkastellen edestakaisin kulkevia taikka katsoen rintavarustimen yli, kuinka aurinko paistoi veteen tai sytytti kultaisen liekin Muistopatsaan huipussa. Täällä kohtasi minut orpotyttö välisti ja hänelle minä kerroin muutamia kummallisia kuvaelmia varveista ja Tower'ista; joista en voi sanoa mitään muuta, kuin että toivon itse uskoneeni niitä. Iltaisin palasin tavallisesti vankihuoneesen kävelemään edestakaisin pihalla Mr. Micawber'in seurassa taikka pelaamaan kasinoa Mrs. Micawber'in kanssa ja kuuntelemaan hänen muistelmiansa isästä ja äidistä. Tiesikö Mr. Murdstone, missä minä olin, sitä en saata sanoa. Minä en koskaan jutellut sitä kenellekään Murdstone ja Grinby'n luona.
Vaikka Mr. Micawber'in asiat olivat päässeet ratkaisukohtansa ohitse, olivat ne kovasti selkkauksissa erään "dokumentin" vuoksi, josta kuulin sangen paljon ja jonka nyt luulen olleen jonkunlaisen entisen sopimuksen hänen velkojiensa kanssa, vaikka olin niin kaukana ymmärtämästä sitä silloin, että tiedän katsoneeni sitä samanlaiseksi kuin noita kamalia pergamentteja, joita arvellaan yhteen aikaan suuressa määrässä löytyneen Saksassa. Viimein näytti tämä dokumentti jollakin lailla hävinneen; ainakin se herkesi olemasta se "kari kokan puolella", jona se oli ollut; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että "hänen heimonsa" oli päättänyt, että Mr. Micawber vapaaksi päästäksensä vetoisi Asetukseen kykenemättömistä velallisista, joka laskisi hänet irti, toivoi hän, noin kuuden viikon perästä.
"Ja silloin", lausui Mr. Micawber, joka oli läsnä, "minä en epäile, että Jumalan avulla rupeen vaurastumaan ja elämään ihan uudella tavalla, jos – lyhyeltä, jos jotakin ilmaantuisi".
Etsien ilmi kaikkia silloisia tapahtumia, muistan, että Mr. Micawber tähän aikaan sepitti yhden anomuskirjan Alihuoneelle, jossa pyydettiin, että velkavankeuden laki muutettaisiin. Minä kirjoitan tämän muiston tähän, koska se näyttää minulle sitä tapaa, jolla sovitin vanhat kirjani muuttuneesen elämääni ja sommittelin itselleni kertomuksia katuelämästä, miehistä ja naisista; ja kuinka muutamat pääpiirteet siinä luonteessa, jota, luullakseni, huomaamatta kehitän, elämäkertaani kirjoittaessani, vähitellen muodostuivat koko tämän ajan kuluessa.
Vankihuoneessa löytyi klubi, jossa Mr. Micawber'illa oli suuri arvo, koska hän oli gentlemani. Mr. Micawber oli selittänyt ajatuksensa tästä anomuksesta klubille, ja klubi oli täydellisesti hyväksynyt sitä. Jonka vuoksi Mr. Micawber (joka oli aivan hyvänluontoinen mies ja niin toimelias ihminen kaikissa, paitsi omissa, asioissa, kuin juuri sopi ajatella, eikä milloinkaan niin onnellinen, kuin jos hän puuhasi jotakin, josta hänellä itsellä ei ollut mitään hyötyä) rupesi miettimään tätä anomusta, pani kokoon sen, kirjoitti sen puhtaaksi isoilla kirjaimilla suunnattoman suurelle paperiarkille, levitti sen pöydälle ja määräsi ajan, jolloin koko klubi ja kaikki muurien sisäpuolella olevat saisivat tulla ylös hänen huoneesensa ja allekirjoittaa sen, jos heidän teki mieli.
Kun kuulin näistä lähestyvistä juhlallisista menoista, olin niin utelias näkemään heidän kaikkien tulevan sisään, toinen toisensa perästä, vaikka minä jo tunsin suurimman osan heistä ja he minut, että hankin itselleni luvan olla tunnin aikaa poissa Murdstone ja Grinby'n luota ja menin seisomaan yhteen nurkkaan tätä tarkoitusta varten. Niin monta klubin etevimmistä jäsenistä, kuin mahtui tähän vähäiseen huoneesen sitä täyttämättä, asettui Mr. Micawber'in viereen anomuskirjan eteen, mutta vanha ystäväni Kapteeni Hopkins (joka oli pessyt itsensä tämän juhlallisen tilaisuuden kunniaksi) sijoittui likelle sitä lukeaksensa sitä kaikille, jotka eivät tunteneet sen sisältöä. Nyt avattiin ovi, ja yhteinen asujamisto alkoi pitkässä jonossa saapastella sisään, niin että osa odotti ulkopuolella, sillä aikaa kuin yksi oli sisällä, pisti nimimerkkinsä alle ja meni ulos. Jokaiselle järjestänsä lausui Kapteeni Hopkins: "oletteko lukeneet sitä?" – "Ei". – "Tahtoisitteko kuulla sitä luettavan?" Jos toinen osoitti vähintäkään halua kuulla sitä, luki Kapteeni Hopkins korkealla, sointuvalla äänellä hänelle jokikisen sanan siitä. Kapteeni olisi lukenut sitä kaksikymmentä-tuhatta kertaa, jos kaksikymmentä-tuhatta ihmistä olisi tahtonut kuulla häntä, yksi erältänsä. Minä muistan sen ikäänkuin makean vierityksen, jolla hän äänsi semmoisia lauselmia, kuin "kansan parlamentissa kokoontuneet edusmiehet", "teidän anojanne lähestyvät sentähden nöyrästi kunnian-arvoisaa huonettanne", "hänen armollisen majesteettinsa onnettomat alamaiset", niinkuin sanat olisivat olleet jotakin todellista hänen suussansa ja imarat maultansa; sillä välin kuin Mr. Micawber kuunteli jonkunlaisella kirjailian turhamielisyydellä, tähystellen suopeasti vastapäisen seinän nauloja.
Kun ajattelen, kuinka joka päivä kävelin edestakaisin Southwark'in ja Blackfriars'in välillä ja kuljeksin ruoan aikoina pimeillä kaduilla, joitten kivet, minun tietääkseni, voisivat tänä hetkenä olla kuluneina lapsellisesta jalastani, kummastelen, kuinka monta näistä ihmisistä puuttuu siinä joukossa, jonka oli tapa uudestaan astua jonottain ohitseni Kapteeni Hopkins'in äänen kaikkuessa. Kun ajatukseni nyt palaavat tuohon pitkälliseen nuoruuteni tuskaan, kummastelen, kuinka monta niistä kertomuksista, joita keksin semmoisesta väestä, riippuvat, niinkuin jonkunlainen mielikuvituksen sumu, hyvin muistettujen tosi-asiain ylitse! Kun kuljen vanhoilla paikoilla, en ihmettele, että luulen näkeväni ja sääliväni erästä viatonta, romantillista poikaa, joka liikkuu edessäni, luoden fantastillista mailmaansa semmoisista oudoista kokemuksista ja saastaisista esineistä!