SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Joku ilmaantuu
Minä en ole joutunut mainitsemaan Peggottya siitä asti, kuin karkasin pois, mutta tietysti panin hänelle kirjeen heti, kuin pääsin katon alle Dover'iin, ja toisen, vieläpä pidemmän, joka sisälsi täydellisen kertomuksen kaikista yksityis-seikoista, kun tätini varsinaisesti otti minut hoimiinsa. Kohta tohtori Strong'in kouluun tultuani kirjoitin hänelle taas, tarkasti kuvaillen onnellista tilaani ja toiveitani. Minä en olisi koskaan voinut Mr. Dick'in antamilla rahoilla hankkia mitään sen ilon kaltaista, jonka tunsin, kun postilla tässä viimeisessä kirjeessä lähetin Peggotylle kultaisen puoli-guinean sen summan maksoksi, jonka olin lainannut häneltä. Tässä kirjeessä, eikä ennen, puhuin nuorukaisesta ja aasinkärryistä.
Näihin ilmoituksiin vastasi Peggotty yhtä nopeasti, jollei yhtä lyhyesti, kuin joku kauppakonttoristi. Hänen viimeiset sananvaransa (jotka eivät suinkaan olleet suuret, kun tuli niitä läkillä esiin tuoda) tyhjentyivät, kun hän koetti kirjoittaa, mitä hän matkani johdosta tunsi. Neljä sivua katkonaisia ja toinen toisensa väliin pistettyjä lauseen-alkuja, joilla ei ollut mitään loppua, paitsi pilkkuja, eivät riittäneet tuottamaan hänelle huojennusta. Mutta pilkut puhuivat minulle paremmin, kuin kauniimmat kynäelmät, sillä ne osoittivat minulle, että Peggotty oli itkenyt koko paperin täyteen, ja mitä muuta minun sopi toivoa?
Minä huomasin ilman suurta vaivaa, ettei hän vielä voinut kääntyä oikein ystävälliseksi tätini suhteen. Tiedonantoni oli liian lyhyt muuttamaan niin vanhaa ennakkoluuloa. Ihmisiä ei tunne koskaan, kirjoitti hän; mutta se ajatus, että Miss Betsey näytti olevan niin toisenlainen, kuin miksi häntä luultiin, se oli moralia! – tämä oli hänen oma sanansa. Hän pelkäsi ilmeisesti vielä Miss Betsey'tä, sillä hän lähetti kiitollisen, mutta aran tervehdyksen hänelle, ja hän pelkäsi ilmeisesti minuakin ja piti todenmukaisena, että minä pian taas karkaisin; jos saan päättää niistä viittauksista, joita hän ehtimiseen laski, että Yarmouth'in postivaunujen matkarahat aina saataisiin häneltä, kun vaan pyydettiin. Häneltä minä kuulin jotakin, joka kovasti koski minuun, nimittäin, että vanhan kotini huonekalut olivat myydyt, että Mr. ja Miss Murdstone olivat lähteneet tiehensä ja että rakennus oli suljettu hyyrättäväksi taikka myytäväksi. Jumala sen tietää, ettei minulla ollut mitään osaa niissä, kun he vielä olivat siellä, mutta minua suretti se asia, että tuo kallis, vanha paikka oli aivan autioksi heitetty, että rikkaruoho rehotti puutarhassa ja maahan varisneet lehdet makasivat läjittäin ja märkinä poluilla. Minä kuvailin itsekseni, kuinka talvituulet vinkuivat sen ympärillä, kuinka kylmä sade pieksi akkunan-laseja, kuinka kuu loi kummituksia tyhjien huoneitten seinille ja kaiken yötä vartioi näitten yksinäisyyttä. Minä muistin taas hautaa kirkkotarhan puun alla, ja minusta tuntui, kuin huoneemmekin nyt olisi kuollut ja kaikki, joka oli yhteydessä isäni ja äitini kanssa, kadonnut.
Muita uutisia ei ollut mitään Peggotyn kirjeissä. Mr. Barkis oli oivallinen aviopuoli, sanoi hän. vaikka yhä vähän tarkka; mutta meillä oli kaikilla vikamme ja hänellä itsellä oli niitä paljon (vaikka minä olen varma siitä, etten tiedä, mitkä ne olivat); ja Mr. Barkis lähetti terveisiä, ja vähäinen makuuhuoneeni oli aivan valmis minua varten. Mr. Peggotty voi hyvin, ja Ham voi hyvin, ja Mrs. Gummidge oli huononpuolinen ja pikku Em'ly ei tahtonut lähettää terveisiä minulle, vaan sanoi, että Peggotty saisi lähettää, jos häntä halutti.
Kaikki nämät sanomat laadin kuuliaisesti tädilleni, jättäen ainoastaan pikku Em'lyä mainitsematta, sillä minä tunsin vaistomaisesti, ettei tätini olisi erittäin suosiollinen tälle. Sillä aikaa kuin vielä olin vasta-alkavainen tohtori Strong'in luona, matkusti tätini useita kertoja Canterbury'yn katsomaan minua, ja aina kummalliseen aikaan, luultavasti äkki-arvaamatta tavataksensa minua. Mutta kun hän aina havaitsi minun olevan ahkerassa työssä ja hyvässä maineessa ja kaikkialta kuuli, että nopeasti ylenin koulussa, lakkautti hän pian nämät käyntinsä. Minä näin hänet lauvantaisin joka kolmas taikka neljäs viikko, kun lähdin Dover'iin huvittelemaan; ja minä näin Mr. Dick'in joka toinen keskiviikko, jolloin hän saapui postivaunuilla puolipäivän aikana ja jäi seuraavaksi aamuksi.
Näissä tiloissa Mr. Dick ei koskaan matkustanut ilman yhtä nahkaista kirjoitus-pulpettia, joka sisälsi tarpeellisia kirjoitus-aineita ja memorialin; jonka dokumentin suhteen hänellä oli joku käsitys, että aika jo alkoi käydä täpärälle ja että se todella nyt oli valmiiksi saatettava.
Mr. Dick oli hyvin kärkäs piparkakuille. Että hänen matkansa tuntuisivat hupaisemmilta, oli tätini käskenyt minun hankkia hänelle kreditiä eräässä leipurinpuodissa sillä rajoittavalla määräyksellä, etteivät saisi antaa hänelle enemmän kuin shillingin edestä päiväänsä. Tämä ynnä se seikka, että hänen pikku rätinkinsä siinä maa-ravintolassa, jossa hän oli yötä, lähetettiin tädilleni, ennenkuin ne suoritettiin, saattivat minut luulemaan, että hänen sallittiin vaan helistellä rahojansa, mutta ei käyttää niitä. Tarkemmin asiaa tutkittuani huomasin, että niin oli laita taikka että ainakin oli semmoinen suostumus hänen ja tätini välillä, että hän tekisi tälle tiliä kaikista menoistansa. Kosk'ei Mr. Dick millään muotoa tahtonut pettää tätiäni, vaan aina koetti olla hänelle mieliksi, estettiin häntä tällä tapaa tarpeettomiin maksoihin joutumasta. Tässä kohdassa, niinkuin kaikissa muissakin, oli Mr. Dick vakuutettu, että tätini oli viisain ja ihmeellisin nainen, mikä löytyi; kuten hän monta kertaa syvässä salaisuudessa ja aina kuiskaamalla kertoi minulle.
"Trotwood", lausui Mr. Dick salamyhkäisellä muodolla eräänä keskiviikkona, kun hän oli uskonut tämän asian minulle; "kuka se mies on, joka piileskelee likellä asuntoamme ja peloittaa häntä?"
"Peloittaa tätiäni, Sir?"
Mr. Dick nyykäytti päätänsä. "Minä luulin, ettei mikään olisi voinut peloittaa häntä", sanoi hän, "sillä hän on – " tässä hän kuiskasi hiljalleen, "älä mainitse sitä – viisain ja ihmeellisin kaikista naisista". Ja kun hän oli lausunut tämän, vetäytyi hän takaisin, katsoaksensa mitä vaikutusta hänen kuvauksensa tekisi minuun.
"Ensimäinen kerta, kuin hän tuli", jatkoi Mr. Dick, "oli – maltappas – tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän mestattiin kuningas Kaarlo. Luullakseni sanoit tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän?"
"Niin sanoin, Sir".
"Minä en tiedä, kuinka se on mahdollista", lausui Mr. Dick, kipuisesti hämmentyneenä ja päätänsä pudistaen. "Minä en luule, että olen niin vanha".
"Sinäkö vuonna tuo mies ilmestyi, Sir?" kysyin minä.
"Niin oikein", vastasi Mr. Dick, "minä en käsitä, kuinka se on saattanut olla sinä vuonna, Trotwood. Historiastako tuon vuosiluvun sait?"
"Niin, Sir".
"Minä arvaan, ettei historia koskaan valehtele, vai kuinka?" lausui Mr.
Dick vähäisellä toivon vilauksella.
"Ei, ei koskaan, Sir!" vastasin minä suurella varmuudella. Minä olin avomielinen ja nuori, ja minä luulin niin.
"Minä en voi ymmärtää sitä", sanoi Mr. Dick, päätänsä pudistaen. "Jotakin on väärällä kannalla jossakin. Kuitenkin se oli hyvin pian sen erehdyksen jälkeen, kun pistivät muutamia huolia kuningas Kaarlon päästä minun päähäni, kuin tuo mies ensi kerran ilmestyi. Minä lähdin ulos kävelemään Miss Trotwood'in kanssa. Se oli juuri hämärässä teen jälkeen. Ja siinä hän oli likellä asuntoamme".
"Ympäri kierrellen?" kysyin minä.
"Ympäri kierrellen?" toisti Mr. Dick.
"Maltappas. Minun täytyy hiukan miettiä. E-ei, ei; hän ei kierrellyt ympäri".
Lyhyimmällä tavalla perille päästäkseni, kysyin minä, mitä hän siis teki.
"Hän ei ollut siellä ollenkaan", vastasi Mr. Dick, "ennenkuin hän lähestyi Miss. Trotwood'ia takaa ja kuiskasi. Silloin Miss Trotwood kääntyi ja meni tainnoksiin, ja minä seisoin paikallani ja katselin miestä, kun hän meni pois; mutta kaikkein kummallisin asia on se, että hän siitä asti on pileskellyt maan alla taikka jossakin muualla!"
"Onko hän piileskellyt siitä asti?" kysyin minä.
"On todella", vastasi Mr. Dick, nyykäyttäen päätänsä vakavasti. "Ei koskaan ilmestynyt, ennenkuin eilen illalla! Me kävelimme eilen illalla, ja hän lähestyi Miss Trotwood'ia, ja minä tunsin hänet jälleen".
"Ja säikähyttikö hän tätiäni taas?"
"Värisi joka paikasta", lausui Mr. Dick, osoitellen tätä tunnetta ja hampaitansa helisyttäen. "Piti kiinni aitauksesta. Huusi. Mutta Trotwood, tule tänne", vetäen minua luoksensa, että hänen sopi kuiskata hyvin hiljaa, "miksi Miss Trotwood antoi hänelle rahaa, poika, kuutamassa?"
"Hän oli ehkä kerjäläinen".
Mr. Dick pudisti päätänsä, niinkuin kokonaan hyljätäksensä tätä ajatusta, ja vastattuaan monta kertaa ja suurella luottamuksella: "ei kerjäläinen, ei kerjäläinen, Sir!" jatkoi hän, sanoen, että hän oli jälestäpäin ja myöhään illalla nähnyt akkunastaan, kuinka tätini ulkopuolella puutarhan aitausta kuutamassa antoi rahaa tälle miehelle, joka sitten luikahti pois – maan alle taas, niinkuin hän luuli – eikä sen enempää tullut näkyviin; sillä välin kuin tätini palasi nopeasti ja salaisesti huoneesen ja oli vielä tänäkin aamuna ollut aivan toisenlainen, kuin tavallisesti; joka rasitti Mr. Dick'in mieltä.
Kertomuksen alussa minä en ajatellut muuta, kuin että tuo tuntematon oli joku Mr. Dick'in luulokuva, samanlainen, kuin se kova-osainen ruhtinas, joka tuotti niin paljon vaivaa hänelle; mutta vähän mietittyäni rupesin epäilemään, olisiko joku yritys taikka yrityksen uhkaus kahdesti tehty, jolla koetettiin saada Mr. Dick parkaa pois tätini huostasta, ja olisiko tätiäni, jonka lujan ystävyyden Mr. Dick'iä kohtaan minä tiesin hänen itse kauttansa, pakoitettu maksamaan jotakin Mr. Dick'in levon ja rauhan tähden. Koska minä jo olin suuresti mieltynyt Mr. Dick'iin ja kaikin puolin soin hänelle hyvää, suosi pelkoni tätä arvelua; ja monta aikaa harva keskiviikko tuli sitä huolta synnyttämättä, ettei häntä tapaansa myöden näkyisi kutsinlaudalla. Siinä hän kuitenkin aina ilmestyi, harmaapäisenä, nauravana ja onnellisena; eikä hän koskaan sen koommin puhunut siitä miehestä, joka osasi tätiäni peloittaa.
Nämät keskiviikot olivat kaikkein onnellisimpia päiviä Mr. Dick'in elämässä; eivätkä ne suinkaan olleet minunkaan elämässäni mitään onnettomia. Hän tutustui pian jok'ikisen pojan kanssa koulussa; ja vaikk'ei hän koskaan ottanut osaa mihinkään leikkiin, paitsi leijan-laskemiseen, oli hän yhtä mieltynyt kaikkiin meidän huveihimme, kuin kukaan meistä. Kuinka usein olen nähnyt hänen sanomattomalla hartaudella katselevan ja ratkaisevissa kohdissa tuskin hengittävän, kun leikiteltiin marmori-palloilla taikka teräshyrrällä! Kuinka usein olen nähnyt hänen, kun kävimme jänestä ja koiraa, nousevan jollekin kumpuralle, kehoittavan koko tannerta vilkkaasen toimeen ja heiluttavan hattuansa harmaan päänsä ylitse, unohtaen kuningas Kaarlo Martyrin pään ja kaikki, mitä siihen kuului! Kuinka monta kesän tuntia tiedän olleen vaan autuaita minuteja hänelle cricketkentällä! Kuinka monta talvipäivää olen nähnyt hänen seisovan mustan-sinisellä nenällä lumessa ja itätuulessa ja katselevan poikia, kun he laskivat pitkää luisua, sekä ihastuksissaan taputtavan villavantuitansa!
Hän oli kaikkien lemmitty, ja hänen näppäryytensä vähissä asioissa oli erinomainen. Hän osasi leikata orangeja semmoisiksi kuviksi, joista ei meillä kenelläkään ollut mitään käsitystä. Hän osasi tehdä veneen vaikka mistä, paistinpuikosta alkaen. Hän osasi muuttaa lampaan polvilumpioita shakki-nappuloiksi; rakentaa romalaisia sotavaunuja vanhoista korteista; laatia puolapuilla varustettuja pyöriä keloista ja linnunhäkkejä vanhasta rautalangasta. Mutta kaikkein taitavin hän ehkä oli valmistamaan kaluja langasta ja oljista, joista viimeisistä aineista me kaikki luulimme hänen pystyvän laittamaan mitä hyvänsä ihmiskädellä voi laittaa.
Mr. Dick'in maine ei ollut kauan supistunut ainoastaan meidän piiriimme. Muutamien keskiviikkojen jälkeen kyseli tohtori Strong itse minulta niitä näitä hänestä, ja minä kerroin hänelle kaikki, mitä tätini oli jutellut minulle; joka viehätti tohtoria siinä määrässä, että hän käski minun seuraavalla kertaa, kuin Mr. Dick tuli, esitellä itseänsä tälle. Tämän seremonian minä toimitin; ja kun tohtori nyt pyysi, että Mr. Dick aina, kun hän ei tavannut minua vaunukonttorissa, tulisi sinne ja lepäisi, siksi kuin aamutyömme oli loppunut, tottui Mr. Dick pian siihen ja tuli, niinkuin se olisi ollut aivan luonnollinen asia, jos me vähän myöhästyimme, joka usein keskiviikkoisin tapahtui, kävelemään pihalla, minua odottaaksensa. Täällä hän tutustui tohtorin kauniin, nuoren vaimon kanssa (tämä oli alati vaaleampi, kuin ennen, oli, luullakseni, harvemmin minun taikka muitten näkyvissä, eikä ollut enää niin iloinen, mutta yhtä kaunis) ja perehtyi tällä tapaa vähitellen yhä enemmän, kunnes hän viimein tuli itse kouluun vartomaan. Hän istui aina erityisessä nurkassa ja erityisellä tuolilla, jota hänen jälkeensä nimitettiin "Dick'iksi"; siinä hän istui, harmaa pää eteenpäin kallistuneena, tarkasti kuunnellen kaikkia, mitä tapahtui, ja syvästi kunnioittaen sitä oppia, jota hän ei koskaan ollut kyennyt itsellensä hankkimaan.
Tätä kunnioitustaan ulotti Mr. Dick tohtoriin, jota hän piti terävimpänä ja täydellisimpänä filosofina, minkä mikään vuosisata oli luonut. Meni melkoisia aikoja, ennenkuin Mr. Dick ollenkaan puhutteli häntä muulla lailla, kuin päätänsä paljastaen; ja perästäpäinkin, kun hän ja tohtori olivat ruvenneet aivan likeiseen ystävyyteen ja tuntimääriä kävelivät yhdessä sillä puolella pihaa, joka oli meidän kesken tunnettu tohtorin käytävän nimellä, nosti Mr. Dick tuon tuostakin hattuansa, osoittaaksensa kunnioitustaan viisaudelle ja tiedolle. Mistä se tuli, että tohtori näillä kävelyillä alkoi lukea palasia kuuluisasta sanakirjastansa, sitä en koskaan saanut tietää; kenties se alusta tuntui hänestä aivan samalta, kuin jos hän olisi lukenut niitä itsekseen. Kuitenkin kävi tämäkin tavaksi; ja Mr. Dick kuunteli ylpeydestä ja ilosta hohtavilla kasvoilla ja uskoi sydämensä sisimmissä, että sanakirja oli hupaisin kirja koko mailmassa.
Kun ajattelen, kuinka he kävelivät edestakaisin kouluhuoneitten akkunain edessä – tohtori lukien käsikirjoitusta lempeällä hymyllään, tuon tuostakin heiluttaen sitä taikka vakavasti päätänsä liikuttaen, ja Mr. Dick mitä hartaimmin kuunnellen, sillä välin kuin hänen ymmärrys-raukkansa solmuisten sanojen siivillä lensi Jumala tiesi mihin – ajattelen sitä semmoiseksi hiljaisen hupaisuuden asiaksi, jonka vertaista en ole milloinkaan nähnyt. Minusta tuntuu, kuin heidän sopisi kävellä edestakaisin ijäti ja kuin mailma tavalla taikka toisella muuttuisi paremmaksi siitä – kuin tuhannet asiat, joista se pitää hälinää, eivät olisi puoleksikaan niin hyviä sille taikka minulle.
Agneskin oli sangen pian yksi Mr. Dick'in ystävistä; ja koska tämä usein tuli meille, joutui hän tuttavuuteen myöskin Uriah'n kanssa. Mr. Dick'in ja minun keskinäinen ystävyytemme varttui varttumistaan ja jatkaantui sillä omituisella tavalla, että samalla kuin Mr. Dick nimeksi tuli katsomaan minua holhojana, hän aina keskusteli minun kanssani jokaisesta pikku epäilyksestä, joka hänessä syntyi, ja alati noudatti neuvoani, kosk'ei hän ainoastaan suuresti kunnioittanut luonnollista älyäni, vaan luuli, että olin perinyt hyvän osan tätini älystä.
Eräänä tuorstai-aamuna, kun aioin mennä Mr. Dick'in kanssa hotellista vaunukonttoriin, ennenkuin palasin kouluun (sillä meillä oli tunnin koulutyö ennen suurusta), tapasin kadulla Uriah'n, joka muistutti minua siitä, että olin luvannut juoda teetä hänen ja hänen äitinsä kanssa, lisäten ruumiinsa luikerruksella: "mutta minä en toivonut, että pitäisitte sitä, Master Copperfield, me olemme niin kovin halpoja".
Minä en todella ollut tähän saakka voinut päättää, rakastinko Uriah'ta vai inhosinko häntä, ja olin vieläkin kovasti kahden vaiheilla, kun nyt seisoin ja katselin häntä kasvoihin kadulla. Mutta minä pidin sitä suorastaan loukkauksena, että minua luultiin ylpeäksi, ja sanoin, että vaan odotin kutsumusta.
"No, jos siinä on kaikki, Master Copperfield", vastasi Uriah, "eikä se todella ole meidän halpuutemme, joka estää teitä, tahdotteko tulla tänä iltana? Mutta jos se on meidän halpuutemme, toivon, ettette epäile sitä tunnustamasta, Master Copperfield; sillä me tiedämme hyvin tilamme".
Minä sanoin, että puhuisin siitä Mr. Wickfield'ille, ja jos hän suostui, jota minä en epäillyt, tulisin mielelläni. Tämän johdosta minä kello kuusi samana iltana (tämä ilta oli niitä, jolloin konttori-työ loppui tavallista varemmin) ilmoitin Uriah'lle, että olin valmis.
"Äiti tulee varmaan ylpeäksi", sanoi hän, kun yhdessä astuimme eteenpäin. "Taikka hän tulisi ylpeäksi, jollei se olisi synti, Master Copperfield".
"Vaan kuitenkin te ajattelitte, että minä olin ylpeä tänä aamuna", vastasin minä.
"Voi, ei suinkaan, Master Copperfield!" arveli Uriah. "Voi, uskokaat minua, ei! Semmoinen ajatus ei koskaan ole tullut minun päähäni! Minä en olisi pitänyt sitä ensinkään ylpeytenä, vaikka olisittekin katsoneet meitä liian halvaksi itsellenne. Sillä me olemme niin kovin halpoja".
"Oletteko tutkineet lakia paljon viime aikoina?" kysyin minä, puhe-ainetta vaihtaakseni.
"No, Master Copperfield", lausui hän nöyrän siivolla muodolla, "minun lukemistani tuskin sopii sanoa tutkimiseksi. Minä olen joskus iltaisin viettänyt tunnin taikka pari Mr. Tidd'in kanssa".
"Vaikeanpuolinen, arvaan?" sanoin minä.
"Minulle välisti vaikeanpuolinen", vastasi Uriah. "Mutta minä en tiedä, mimmoinen hän lienee hyväpäisille".
Hän taputti kahdella luurangon-tapaisen, oikean kätensä etusormella vähäistä nuottia leuallensa ja lisäsi:
"Niitä on lauseita, näettekö, Master Copperfield – latinaisia sanoja ja puheenparsia – Mr. Tidd'issä, jotka koettelevat semmoista lukiaa, jolla on minun halpa kykyni".
"Tekisikö mielenne oppia latinaa?" kysyin minä vilkkaasti. "Minä tahtoisin kernaasti opettaa sitä teille sitä myöden, kuin itse opin sitä".
"Voi, kiitoksia, Master Copperfield", vastasi hän, päätänsä pudistaen. "Siinä tosin teette sangen kauniisti, kun tarjootte minulle tätä, mutta minä olen liian halpa vastaanottamaan sitä".
"Mitä joutavia, Uriah!"
"Voi, teidän täytyy todella antaa anteeksi minulle, Master Copperfield! Minä olen suuresti kiitollinen, ja se miellyttää minua enemmän, kuin mikään muu, sitä vakuutan teille; mutta minä olen liian halpa. Niitä on sentään yltäkyllin, jotka tallaavat minua alhaisessa tilassani, vaikk'en loukkaakaan heidän tunteitansa oppia omistamalla. Oppi ei sovi minulle. Meikäläisen olisi parempi olla korkealle pyrkimättä. Jos hän mielii edistyä elämässä, täytyy hänen edistyä halpana, Master Copperfield".
Minä en koskaan nähnyt hänen suutansa niin väljänä eikä hänen poskiensa lovia niin syvinä, kuin nyt, kun hän lausui nämät sanat, pudistaen päätänsä koko ajan ja ujoudesta luikerrellen.
"Minä luulen, että olette väärässä, Uriah", sanoin minä. "Monta asiaa löytyy tosiaan, joita minä voisin opettaa teille, jos tahtoisitte oppia niitä".
"Voi, minä en epäile sitä, Master Copperfield", vastasi hän; "en vähintäkään. Mutta kosk'ette itse ole halpa, niin te ette ehkä päätä oikein niitten suhteen, jotka ovat halpoja. Minä en tahdo tiedollani suututtaa parempiani, minä kiitän teitä. Minä olen liian halpa. Tässä minun halpa asuntoni on, Master Copperfield!"
Me astuimme matalaan, vanhan-aikaiseen huoneesen, johon käytiin suoraan kadulta, ja tapasimme siellä Mrs. Heep'in, joka oli Uriah'n täydellinen kuva, mutta lyhyemmässä muodossa. Hän vastaan-otti minua suurella nöyryydellä ja pyysi anteeksi, että hän suuteli poikaansa, huomauttaen siitä, että, vaikka he olivat alhaisia, heillä oli luonnolliset tunteensa, jotka, niinkuin he toivoivat, eivät loukkaisi ketään. Se oli varsin siisti huone, puoleksi vierashuone, puoleksi kyökki, mutta ei ollenkaan mikään sievä huone. Tee-serviisi oli pöydällä, ja tee-kyökki kiehui liedellä. Tuossa oli piironki, jonka yli-osa sopi muuttaa kirjoituspulpetiksi, jonka vieressä Uriah'n oli tilaisuus iltaisin lukea tai kirjoittaa; tuossa Uriah'n sininen laukku, maaten pitkällänsä ja oksentaen papereita; tuossa komppania Uriah'n kirjoja, Mr. Tidd etupäässä; tuossa nurkkakaappi, ja tuossa tavalliset huonekalut. Minä en muista, että milläkään yksityisellä esineellä oli alaston, hivunut, niukka ulkomuoto; mutta minä muistan, että paikalla kokonaisuudessaan oli.
Se ehkä kuului Mrs. Heep'in nöyryyteen, että hän vielä kävi murhevaatteissa, vaikka jo pitkä aika oli kulunut Mr. Heep'in kuolemasta. Lakissa luullakseni ilmestyi jonkunlainen sovinnon hierominen surun kanssa; mutta muutoin hän oli yhtä mustapukuinen, kuin murheensa ensi päivinä.
"Tämä on tosiaan muistettava päivä, Uriah'ni", lausui Mrs. Heep, teetä laittaessaan, "kun Master Copperfield on tullut meitä tervehtimään".
"Minä sanoin, että ajattelisitte niin, äiti", arveli Uriah.
"Jos mistä syystä olisin suonut, että isä olisi jäänyt luoksemme", lausui Mrs. Heep, "olisi se ollut siitä, että hän olisi nähnyt tämän seuran tänä iltana".
Minä olin vähän häpeissäni kaikesta tästä kohteliaisuudesta, mutta minä huomasin myöskin, että minua pidettiin arvokkaana vieraana, ja minä katsoin Mrs. Heep'iä miellyttäväksi naiseksi.
"Uriah'ni", sanoi Mrs. Heep, "on kauan aikaa ikävöinnyt tätä, Sir. Hänellä oli jonkunlainen pelko, että halpuutemme olisi esteenä, ja minä pidin samaa pelkoa. Halpoja olemme, halpoja olemme olleet ja halpoina aina pysymme", lausui Mrs. Heep.
"Minä olen varma siitä, ettei teillä ole mitään syytä pitää itseänne semmoisena, Ma'am", vastasin minä, "jollette itse tahdo".
"Kiitoksia, Sir", lausui Mrs. Heep. "Me tiedämme tilamme ja tyydymme kiitollisesti siihen".
Minä havaitsin, että Mrs. Heep vähitellen siirtyi likemmäksi minua, ja että Uriah vähitellen asettui vastapäätä minua, sekä että he kunnioittavaisesti panivat eteeni pöydän parhaimpia ruokia. Siinä ei totta puhuen ollut mitään erityisiä herkkuja; mutta minä pidin tahtoa tekona, ja he olivat mielestäni hyvin kohteliaat. Ennen pitkää he alkoivat puhua tädeistä, jolloin minä juttelin heille minun tädistäni; sitten isistä ja äideistä, jolloin minä juttelin heille minun isästäni ja äidistäni; ja sitten alkoi Mrs. Heep puhua isäpuolista, jolloin minä rupesin juttelemaan hänelle minun isäpuolestani – mutta pysähdyin, sillä tätini oli neuvonut minua vaiti-oloon tässä kohden. Mutta pehmeällä, tuoreella korkilla ei olisi ollut enemmän toivoa tehdä vastarintaa parille korkkiruuville, eikä hennolla, nuorella hampaalla parille hammaslääkärille, eikä vähäisellä höyhen-pallolla kahdelle mailalle, kuin minulla oli toivoa tehdä vastarintaa Uriah'lle ja Mrs. Heep'ille. He tekivät minun juuri mitä he tahtoivat, ja heruttelivat minusta asioita, joita minun ei ollut mikään halu kertoa, semmoisella varmuudella, että vieläkin punehdun, kun ajattelen sitä: semminkin kuin minä nuorekkaassa avomielisyydessäni luin sitä kunniaksi itselleni, että olin niin tuttavallinen, ja omasta mielestäni suorastaan olin nöyrän isäntäväkeni suojelia.
He rakastivat silminnähtävästi toisiansa. Minä luulen, että tämä vaikutti minuun niinkuin luonnon-mukainen menetys; mutta se sukevuus, jolla toinen jatkoi mitä hyvänsä toinen sanoi, oli taiteen-mukainen temppu, jota minä vielä vähemmin kykenin vastustamaan. Kun he eivät enään saaneet minusta ongituksi mitään oman itseni suhteen (sillä mitä Murdstone ja Grinby'n elämääni ja matkaani tulee, olin ääneti), alkoivat he puhua Mr. Wickfield'istä ja Agnesista. Uriah heitti pallon Mrs. Heep'ille, Mrs. Heep sieppasi kiinni siihen ja heitti sen takaisin Uriah'lle, Uriah piti sitä vähän aikaa, sitten heitti sen takaisin Mrs. Heep'ille, ja niin he nakkelivat sitä edestakaisin, siksi kuin minulla ei ollut mitään käsitystä, kuka sen oli saanut, ja olin aivan hämmennyksissäni. Pallo itse muuttui myöskin alinomaa. Milloin se oli Mr. Wickfield, milloin Agnes, milloin Mr. Wickfield'in oivallisuus, milloin minun ihastukseni Agnesiin; milloin Mr. Wickfield'in asiain ja varain suuruus, milloin meidän koti-elämämme päivällisten jälkeen; milloin se viini, jota Mr. Wickfield joi, syy, miksi hän joi sitä, ja sääli, että hän joi niin paljon; milloin yksi asia, milloin toinen, sitten kaikki yhtä haavaa; ja koko ajan huomasin, että minä, vaikk'en mielestäni puhunut taikka tehnyt paljon muuta, kuin välisti vähän kehoitin heitä, etteivät kokonaan sortuisi nöyryyteensä ja läsnä-oloni kunniaan, latelin asioita, joita minun ei ollenkaan tullut ladella ja joitten vaikutuksen havaitsin Uriah'n uurteisten sierainten vilkutuksessa.
Minua oli ruvennut vähän arveluttamaan ja minä toivoin, että kunnialla pääsisin pois täältä, kun joku miespuoli, joka tuli katua alas, meni oven ohitse – se oli auki: tuulettivat huonetta, joka oli lämmin, koska ilma oli jotenkin helteinen sen vuoden ajan ilmaksi – palasi takaisin, katsoi sisään ja astui huoneesen, äänellä huudahtaen: "Copperfield! Onko se mahdollista!"
Se oli Mr. Micawber! Se oli Mr. Micawber, hänen lorgnettinsa, hänen keppinsä, hänen paidankauluksensa, hänen gentili katsantonsa ja tuo alentuvainen äänen vieritys, kaikki tyyni!
"Rakas Copperfield'ini", lausui Mr. Micawber, ojentaen kättänsä, "tämä on todella yhtymys, joka on aiottu painamaan mieleen, kuinka muuttuvaiset ja epävakaiset kaikki inhimilliset – lyhyeltä, se on mitä erinomaisin yhtymys. Kun kävelen pitkin katua, miettien, kuinka oli luultavaa, että jotakin ilmaantuisi (josta tätä nykyä olen hyvin varma), näen nuoren, mutta arvossa pidetyn ystävän ilmaantuvan, ystävän, joka on yhteydessä elämäni vaihe-rikkaimman jakson kanssa, jopa, sopii minun sanoa, olemiseni käännekohdan kanssa. Copperfield, rakas ystäväni, kuinka jaksatte?"
Minä en voi sanoa – minä todella en voi sanoa – että minua ilahutti tavata Mr. Micawber'ia siellä; mutta kuitenkin minua ilahutti tavata häntä, ja minä puristin sydämellisesti hänen kättänsä, kysyen, kuinka Mrs. Micawber jaksoi.
"Kiitoksia", sanoi Mr. Micawber, viitaten kädellään, niinkuin ennen, ja sovittaen leukaansa paidankaulukseensa. "Hän on melkoisesti paranemaan päin. Kaksoiset eivät enää ammenna ravintoansa Luonnon lähteistä – lyhyeltä", lausui Mr. Micawber jossakin tuttavallisuuden puuskassa, "he ovat vieroitetut – ja Mrs. Micawber on tätä nykyä minun matkakumppanini. Hän on iloitseva, kun hän saa uudistaa tuttavuutensa yhden kanssa, joka kaikin päin on osoittanut itsensä jaloksi papiksi ystävyyden pyhällä alttarilla".
Minä vastasin, että olisi hauska nähdä häntä.
"Te olette kovasti hyvä", lausui Mr. Micawber.
Mr. Micawber hymyili, sovitte taas leukaansa ja katsoi ympärillensä.
"Minä en tavannut ystävääni Copperfield'ia", sanoi Mr. Micawber gentilisti ja ketään erityisesti puhuttelematta, "yksinäisyydessä, vaan läsnä-olevana seurallisessa ateriassa leski-ladyn ja yhden kanssa, joka ilmeisesti on hänen vesansa – lyhyeltä", lausui Mr. Micawber toisessa tuttavallisuuden puuskassa, "hänen poikansa. Minä katson kunniaksi, jos minua esitellään".
Asian näin ollessa en voinut tehdä muuta, kuin esitellä Mr. Micawber'ia Uriah Heep'ille ja hänen äidillensä, jonka siis tein. Kun he nöyryyttivät itseänsä hänen edessään, asettui Mr. Micawber istumaan ja viittasi kädellään juhlallisimmalla tavallansa.
"Jokaisella ystäväni Copperfieldin ystävällä", sanoi Mr. Micawber, "on oikeus vaatia ystävyyttä minulta itseltä".
"Me olemme liian halpoja, Sir", arveli Mrs. Heep, "poikani ja minä olemaan Master Copperfieldin ystäviä. Hän on tehnyt hyvin ja juonut teensä meidän kanssamme, ja me olemme kiitolliset hänelle hänen seurastansa; teillekin, Sir, teidän hyvyydestänne".
"Ma'am", vastasi Mr. Micawber, kumartaen, "te olette liian kohteliaat; mutta mitä te nyt toimitatte, Copperfield? Vieläkö viini-kaupassa?"
Minä olin erittäin kiihkeä saamaan Mr. Micawber'ia pois ja vastasin, hattu kädessä ja luullakseni hyvin punottavilla kasvoilla, että olin oppilaana tohtori Strong'in koulussa.
"Oppilaana?" lausui Mr. Micawber, kohottaen kulmakarvojansa. "Minä olen erittäin onnellinen siitä sanomasta, Vaikk'ei semmoinen ymmärrys, kuin ystävälläni Copperfield'illa on" – Uriah'lle ja Mrs. Heep'ille – "kaipaa sitä viljelystä, jota se tarvitsisi, jos ei sillä olisi hänen tietoansa ihmisistä ja asioista, on se kuitenkin lihava maa, joka uhkuu salaisesta kasvullisuudesta – lyhyeltä", sanoi Mr. Micawber, hymyillen, uudessa tuttavallisuuden puuskassa, "se on äly, joka pystyy käsittämään klassikoita, vaikka missä määrässä tahansa".
Uriah, jonka pitkät kädet verkalleen kiertyivät toinen toisensa ylitse, luikerrutti aaveentapaisesti ruumistansa vyötäisistä ylöspäin, ilmoittaaksensa suostumustaan tähän minuun koskevaan arvosteluun.
"Lähdetäänkö katsomaan Mrs. Micawber'ia, Sir?" esittelin minä, saadakseni pois Mr. Micawber'ia.
"Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian, Copperfield", vastasi Mr. Micawber, nousten. "Minua ei ollenkaan epäilytä sanoa näitten meidän ystäviemme läsnä ollessa, että minä olen mies, joka on monta vuotta taistellut rahallisen ahdingon painoa vastaan", minä tiesin, että hän varmaan sanoisi jotakin tämänkaltaista; hän tahtoi aina kerskata rahallisista vastuksistaan. "Välisti olen minä voitollisesti kohonnut vastusteni ylitse. Välisti ovat vastukseni – lyhyeltä, kaataneet minut maahan. Niitä on ollut aikoja, jolloin minun on onnistunut lyödä heitä useita kertoja vasten leukaa; niitä on ollut aikoja, jolloin heitä on ollut liian monta minua vastaan, ja minä olen peräytynyt ja sanonut Mrs. Micawber'ille Cato'n sanoilla: 'Plato, sinä puhut hyvin. Kaikki on nyt hukassa. Minä en jaksa taistella enää'. Mutta en ole milloinkaan eläissäni", jatkoi Mr. Micawber, "ollut tyytyväisempi, kuin vuodattaessani surujani (jos saan suruiksi nimittää semmoisia vastuksia, joitten pääsyynä on ollut haasteet ja kahden taikka neljän kuukauden perästä maksettavat velkakirjat) ystäväni Copperfieldin poveen".
Mr. Micawber päätti tämän kauniin ystävyyden-osoituksen sanoilla: "Mr. Heep! hyvää iltaa. Mrs. Heep! nöyrä palvelianne", ja astuen sitten ulos minun kanssani kaikkein komeimmalla tavallansa teki hän kengillään suurta kopinaa kivikadulla ja hyräili matkalla jotakin nuottia.
Mr. Micawber oli poikennut vähäiseen ravintolaan ja asui siellä pikkuisessa huoneessa, joka oli väliseinällä eroitettu kesti-huoneesta ja haisi kovasti tupakan savulta. Se oli, luullakseni, ylipuolella kyökkiä, sillä lämmin rasvankäry tuntui nousevan lattian raoista ja tahmea hiki näkyi seinissä. Viinan löyhkästä ja lasien kilinästä tiesin, että se oli likellä tiskiä. Täällä makasi Mrs. Micawber vähäisellä sohvalla jonkun kilpahevosen kuvan alla, pää likellä pesää ja jalat lykäten pois senapin-astiaa, joka oli vähäisellä tarjous-pöydällä huoneen toisessa päässä. Mr. Micawber astui ensin sisään hänen luoksensa sanoen: "rakas ystäväni, salli minun esitellä sinulle yhtä tohtori Strong'in oppilasta".