"Ei; ei minkään kapteenin kanssa. Mr. Chestle'n, humalanviljeliän, kanssa".
Minä olen kauheasti alakuloinen pari, kolme viikkoa. Minä otan pois sormukseni sormestani, pidän huonoimpia vaatteitani, en käytä mitään karhun-ihraa, ja vaikeroin usein, entisen Miss Larkins'in lakastunut kukka edessäni. Mutta koska nyt olen jotenkin väsynyt tämänkaltaiseen elämään, ja koska teurastaja uudestaan on ärsyttänyt minua, heitän kukan tiellensä, menen tappeluun teurastajan kanssa ja saan hänestä kunniakkaan voiton.
Tämä asia ja se, että otan takaisin sormukseni sekä taas rupeen karhun-ihraa käyttämään, mutta kohtuudella, ovat viimeiset merkit, joita saatan eroittaa nyt, seitsemättätoista käydessäni.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Minä katselen ympärilleni ja huomaan jotakin
En tiedä, olinko sydämessäni iloinen vai surullinen, kun koulupäiväni lähestyivät loppuansa ja aika tuli, jolloin minun oli tohtori Strong'in laitoksesta lähteminen. Minä olin ollut hyvin onnellinen siinä, olin likeisesti liittynyt tohtoriin, olin etevä ja kunnialla mainittu tässä pikkuisessa mailmassa. Näistä syistä minua suretti erota siitä; mutta toisista, jotenkin vähäpätöisistä, asia ilahutti minua. Hämärä aavistus siitä, että olin itsenäinen, nuori mies, siitä arvosta, jota pannaan itsenäiseen, nuoreen mieheen, niistä kummallisista asioista, joita tämä uljas olento on näkevä ja toimittava, ja siitä ihmeellisestä vaikutuksesta, jonka hän epäilemättä on yhteiskuntaan tekevä, houkutteli minua pois. Niin vahvasti valloittivat nämät haaveksivaiset mietteet nuorekkaan mieleni, että näyttää siltä, kuin minä nykyisen ajatustapani mukaan olisin jättänyt koulun ilman luonnollista kaipausta. Tämä ero ei ole koskenut minuun, niinkuin muut erot. Minä koetan turhaan muistaa, mimmoiselta se minusta tuntui sekä sen yksityisiä asianhaaroja; mutta se ei ole painunut muistooni. Minä arvaan, että avautuvat näkö-alat hämmensivät minua. Minä tiedän, että nuoruuden kokemukseni silloin maksoivat vähän taikka ei mitään, ja että elämä enemmän oli suuren fee-sadun kaltainen, jota juuri rupesin lukemaan, kuin minkään muun.
Tätini ja minä olimme usein vakavasti keskustelleet, mihin ammattiin minä antautuisin. Vuoden aikaa taikka enemmän olin koettanut keksiä jotakin tyydyttävää vastausta hänen usein kerrottuun kysymykseensä: miksi tahtoisin ruveta? Mutta sitä myöden, kuin itse huomasin, ei minulla ollut erityistä halua mihinkään. Jos olisin voinut yht'äkkiä oppia merenkulku-tiedettä, saada päällikkyyden jossakin pikaisesti purjehtivassa retkikunnassa ja voittoisana löytäjänä matkustaa mailman ympäri, luulen, että olisin katsonut sitä aivan soveliaaksi itselleni. Mutta tämmöisen äkillisen edistymisen puutteessa mielin kääntyä jollekin semmoiselle uralle, joka ei liiaksi kysyisi tätini kukkaroa, ja tehdä velvollisuuteni siinä, olipa se mikä hyvänsä.
Mr. Dick oli tavallisesti ollut läsnä neuvotteluissamme, joissa hänen käytöksensä aina oli ajattelevainen ja viisas. Hän ei koskaan lausunut mitään, paitsi kerta; ja siinä tilaisuudessa (minä en tiedä, mistä se hänen päähänsä pälkähti) esitteli hän yht'äkkiä, että minä rupeisin "vaski-sepäksi". Tätini vastaan-otti tämän ehdoituksen niin epäsuosiollisesti, ettei hän koskaan rohjennut tehdä toista; vaan tyytyi aina jälestäpäin siihen, että hän tarkkaan katseli tätiäni, odottaen hänen ehdoituksiansa ja rahojansa helistellen.
"Rakas Trot'ini, minä kerron sinulle jotakin", lausui tätini eräänä aamuna joulun-aikana, kun olin jättänyt koulun; "kosk'ei tätä solmuista seikkaa vielä ole selvitetty, ja kosk'emme saa päätöksessämme tehdä mitään erehdystä, jos voimme välttää sitä, luulen, että olisi paras, jos ottaisimme itsellemme vähän miettimisen aikaa. Sillä välin sopii sinun katsoa asiaa uudelta taholta eikä koulupojan kannalta".
"Mielelläni, täti".
"Minä olen joutunut ajattelemaan", jatkoi tätini, "että vähäinen vaihetus ja katsaus ovien ulkopuolella olevaan elämään olisi hyödyksi ja auttaisi sinua tuntemaan omaa mieltäsi sekä tekemään tarkempia päätöksiä. Entä jos rupeisit vähäiselle matkalle nyt. Entä jos esimerkiksi taas lähtisit tuohon vanhaan maan osaan ja kävisit tuon ylen kummallisen naisen luona, jolla on tuo luonnoton nimi", lausui tätini, hivuttaen nenäänsä, sillä hän ei koskaan voinut täydellisesti antaa Peggotylle anteeksi, että häntä nimitettiin niin.
"Kaikista asioista mailmassa, täti, pitäisin tästä kaikkein enimmän!"
"Hyvä", sanoi tätini, "se on onnellista, sillä minäkin pidän siitä. Mutta se on luonnollista ja järjellistä, että sinä pidät siitä. Ja minä olen aivan vakuutettu siitä, että mitä hyvänsä sinä teet, Trot, se aina on luonnollista ja järjellistä".
"Minä toivon niin, täti".
"Sisaresi Betsey Trotwood", lausui tätini, "olisi ollut niin luonnollinen ja järkevä tyttö, kuin milloinkaan on elänyt. Pyrithän sinä hänen kaltaisekseen, eikö niin?"
"Minä toivon, että pyrin teidän kaltaiseksenne, täti. Siinä on kylläksi minulle".
"Se on onni, ettei tuo lapsi parka, sinun äitisi, enään elä", sanoi tätini, hyväksyväisesti katsellen minua, "muutoin hän tähän aikaan olisi ollut niin ylpeä pojastansa, että hänen leppeä pikku päänsä olisi joutunut aivan kierolle, jos siinä olisi ollut mitään kieron varaa". (Tätini puollusti aina omaa hellyyttänsä minua kohtaan sillä tapaa, että hän syytti äitivainajaani siitä). "Herranen aika, Trotwood, kuinka sinä muistutat minua hänestä!"
"Miellyttävällä tavalla, toivon minä, täti?" arvelin minä.
"Hän on niin äitinsä näköinen, Dick", sanoi tätini pontevasti, "hän on niin äitinsä näköinen, semmoisena kuin tämä oli tuona iltana, ennenkuin hän alkoi kiivastua – hän on niin hänen näköisensä, kuin suinkin mahdollista!"
"Todella?" kysyi Mr. Dick.
"Ja hän on myöskin Davidin näköinen", sanoi tätini vakavasti.
"Hän on kovasti Davidin näköinen!" lausui Mr. Dick.
"Mutta mitä minä soisin, että sinusta tulisi, Trot", jatkoi tätini – "minä en tarkoita ruumiillisesti, vaan hengellisesti; sillä ruumiillisesti sinulta ei puutu mitään – se on luja toveri, aimollinen, luja toveri, jolla on oma tahtonsa. Jolla on uskaliaisuutta", lausui tätini, pudistaen lakkiansa minulle ja nyrkkiänsä puristaen. "Jolla on päättäväisyyttä. Jolla on luonnetta, Trot – jolla on voimakas luonne, johon ei kukaan eikä mikään voi vaikuttaa paitsi hyvillä perusteilla. Tämmöiseksi minä tahtoisin sinua. Tämmöinen olisi sekä isäsi että äitisi pitänyt olla, Jumala sen tietää, ja tämmöisenä he olisivat paremmin menestyneet".
Minä sanoin, että toivoin tulevani semmoiseksi, kuin hän kuvaili.
"Että rupeisit pienissä asioissa luottamaan itseesi ja toimimaan omin neuvoin", lausui tätini, "lähetän sinut yksin retkellesi. Minä ajattelin ensiksi, että Mr. Dick seuraisi sinua, mutta tarkemmin tuumittuani pidän hänet täällä itseäni suojelemassa".
Mr. Dick näytti tuokion aikaa vähän toiveissansa pettyneeltä; siksi kuin se ajatus, että hän saisi kunnian ja arvon suojella kaikkein ihmeellisintä naista mailmassa, palautti päivänpaisteen hänen kasvoihinsa.
"Paitsi sitä", sanoi tätini, "on memoriali".
"Niin aina", kiirehti Mr. Dick vastaamaan, "minä aion, Trotwood, saada sen valmiiksi aivan pian – sen täytyy valmistua aivan pian! Ja sitten se jätetään sisään, tiedättekö – ja sitten" – sanoi Mr. Dick, itseänsä pidätettyään ja kauaksi aikaa pysähtyen, "syntyy soma juttu!"
Tätini hyvän ehdotuksen mukaan varustettiin minä kohta jälestäpäin runsaalla kukkarolla ja koffertilla ja laskettiin hellästi matkalleni. Kun erosimme, antoi tätini minulle muutamia hyviä neuvoja ja monta suudelmaa ja sanoi, että, koska hänen tarkoituksensa oli, että minä katsoisin ympärilleni ja oppisin vähän ajattelemaan, hän kehoittaisi minua viipymään muutamia päiviä Londonissa, jos mieleni teki, joko matkallani Suffolk'iin taikka palatessani. Sanalla sanoen, minulla oli oikeus tehdä, mitä itse tahdoin, kolme viikkoa taikka kuukausi aikaa; eikä vapauttani rajoitettu millään muulla ehdolla, kuin sillä, että, niinkuin äsken mainittiin, minä oppisin ajattelemaan ja katsoisin ympärilleni sekä lupaisin kirjoittaa kolme kertaa viikkoonsa ja uskollisesti antaa tietoa itsestäni.
Minä matkustin ensin Canterbury'yn, että saisin sanoa hyvästi Agnesille ja Mr. Wickfield'ille (minä en ollut vielä jättänyt vanhaa huonettani hänen talossaan) sekä myöskin hyvälle tohtorille. Agnes kävi hyvin iloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi minulle, ettei talo ollut entisensä näköinen siitä kuin minä lähdin.
"Minä olen varma siitä, etten minäkään ole itse kaltaiseni, kun olen poissa", vastasin minä. "Minusta tuntuu, kuin kaipaisin oikeata kättäni, kun olen ilman sinua. Vaikka sillä en sano paljon; kosk'ei ole mitään päätä eikä sydäntä oikeassa kädessäni. Jokainen, joka tuntee sinut, Agnes, kysyy sinulta neuvoa ja antaa sinun johdattaa itseänsä".
"Jokainen, joka tuntee minut, hemmottelee minua liiaksi, varon minä", vastasi hän hymyillen.
"Ei. Se on sentähden, ettet ole kenenkään muun kaltainen. Sinä olet niin hyvä ja niin säyseä. Sinulla on niin lempeä luonto, ja sinä olet aina oikeassa".
"Sinä puhut", lausui Agnes, purskahtaen hauskaan nauruun työnsä ääressä, "niinkuin minä olisin entinen Miss Larkins".
"No! Sinä et saa väärinkäyttää luottamustani", vastasin minä ja punehduin, sinistä tenhotartani muistaessani. "Mutta minä luotan sinuun yhtä kaikki, Agnes. Minä en voi koskaan vieraantua siitä. Milloin hyvänsä minä joudun johonkin pulaan taikka rakastun, ilmoitan sen aina sinulle, jos sallit – jopa myöskin, jos oikein täydellä todella rakastun".
"No, olethan aina ollut täydellä todella rakastuneena!" lausui Agnes, nauraen taas.
"Oih! se oli lasna tai koulupoikana", sanoin minä, nauraen vuorostani puoli-häpeissäni. "Ajat muuttuvat, ja minä pelkään, että joku päivä olen kauheassa todellisuuden tilassa. Minua kummastuttaa, ettet itse vielä ole siihen joutunut, Agnes".
Agnes nauroi taas ja pudisti päätänsä.
"Niin, minä tiedän, ettet ole!" lausuin minä, "sillä muutoin olisit kertonut sen minulle. Taikka ainakin" – sillä minä näin hienon punan hänen kasvoissaan – "olisit antanut minun havaita sen itsestäni. Mutta minä en tunne ketään, joka olisi mahdollinen rakastamaan sinua, Agnes. Joku, jolla on jalompi luonto ja kaikin puolin on soveliaampi, kuin kukaan, minkä minä milloinkaan olen täällä nähnyt, saa ilmaantua, ennenkuin minä annan minun suostumukseni. Tästälähin pidän minä kaikkia ihailioita tarkalla silmällä; jopa vaadin paljon tuolta onnelliselta, sen takaan sinulle".
Näin pitkälle olimme ehtineet, puhuen puoleksi leikkiä, puoleksi totta, joka tuttavan-omainen tapa oli pitkän ajan kuluessa luonnollisesti kasvanut siitä ystävällisestä keskuudesta, joka alkoi, kun olimme vaan lapset. Mutta yht'äkkiä nosti nyt Agnes silmänsä minua kohden ja sanoi, toisella tavalla puhuen:
"Trotwood, minulla on jotakin, jota tahtoisin kysyä sinulta ja jota minun ehkä ei ole tilaisuus moneen aikaan kysyä – jotakin, jota en, luullakseni, kysyisi keneltäkään muulta. Oletko huomannut, että isäni vähitellen on muuttunut?"
Minä olin huomannut sen ja olin usein kummastellut, eikö hänkin ollut huomannut sitä. Minä epäilemättä näytin nyt jotakin semmoista kasvoissani; sillä hän loi samalla silmänsä maahan, ja minä näin kyyneliä niissä.
"Kerro minulle, mitä se on", lausui hän matalalla äänellä.
"Minä luulen – puhunko aivan suoraan, Agnes, koska rakastan häntä niin paljon?"
"Puhu", vastasi hän.
"Minä luulen, että hän pilaa itsensä tuolla tottumuksella, johon hän on yhä enemmän antaunut siitä ajasta, kuin minä ensin tulin tänne. Hän on usein kovin heikkohermoinen – taikka minä vaan luulen niin".
"Se ei ole mikään tyhjä luulo", lausui Agnes, päätänsä pudistaen.
"Hänen kätensä vapisee, hänen puheensa on epäselvää, ja hänen silmänsä ovat hurjannäköiset. Minä olen havainnut, että semmoisiin aikoihin ja milloin hän on vähimmin itsensä kaltainen, häntä aina varmaan vaaditaan johonkin toimeen".
"Uriah vaatii häntä", sanoi Agnes.
"Niin; ja se tunto, ettei hän ole oikein sovelias siihen taikka ettei hän ole tarkoin ymmärtänyt asiaa taikka että hän vasten tahtoansa on paljastanut tilansa, näyttää tekevän hänet niin levottomaksi, että hän seuraavana päivänä on huonompi ja sen-jälkeisenä päivänä vielä huonompi, ja niin hän uupuu ja riutuu. Älä pelästy siitä, mitä sanon, Agnes, mutta tämmöisessä tilassa näin hänen taannoin kallistavan päätänsä pulpettia vastaan ja itkevän, kuin lapsi".
Hän laski vienosti kätensä huulieni eteen, kun vielä puhuin, ja samalla oli hän kohdannut isänsä huoneen ovella ja nojautui hänen olkapäähänsä. Hänen kasvojensa muoto liikutti minua paljon, kun he molemmat katsoivat minua kohden. Tuossa ihanassa katseessa ilmestyi semmoinen syvä hellyys ja kiitollisuus isää kohtaan kaikesta tämän rakkaudesta ja huolenpidosta; ilmestyi semmoinen hehkuva rukous minun puoleeni, että minä kohtelisin hänen isäänsä lempeästi sisimmissäkin ajatuksissani enkä ankarasti tuomitsisi häntä; hän oli yhtä haavaa niin ylpeä isästään ja niin sydämestä kiintynyt häneen, vaan kuitenkin niin sääliväinen ja surullinen ja niin täynnä luottamusta minuun, että minäkin olisin samanlainen; ettei mikään hänen puheensa olisi selvemmin osoittanut hänen tunteitansa eikä kipeämmin koskenut minuun.
Meidän oli määrä juoda teetä tohtorin luona ja me lähdimme sinne tavalliseen aikaan. Me tapasimme lukuhuoneen valkean ympäri tohtorin, hänen nuoren vaimonsa ja tämän äidin. Tohtori, joka piti niin suurta menoa matkani vuoksi, kuin jos olisin lähtenyt Kiinaan, vastaan-otti minut niinkuin arvoisan vieraan ja käski heittää puun-pölkäreen tulelle, että hän saisi nähdä vanhan oppilaansa kasvojen punastuvan valkean paisteessa.
"Minä en suinkaan enään näe paljon uusia kasvoja Trotwood'in sijasta, Wickfield", lausui tohtori, lämmittäen käsiänsä; "minä käyn laiskaksi ja kaipaan lepoa. Minä jätän kaiken nuoren väkemme kuuden kuukauden perästä ja rupeen levollisempaan elämään".
"Niin olette yhä sanoneet koko näinä kymmenenä vuonna, tohtori", vastasi Mr. Wickfield.
"Mutta nyt aion todella tehdä niin", lausui tohtori. "Ensimäinen apu-opettajani astuu sijaani – se on viimein täyttä totta – että saatte pian laittaa välikirjamme ja sitoa meidät lujasti niihin, niinkuin pari konnaa".
"Ja pitää huolta", lausui Mr. Wickfield, "ettei teitä petetä, vai kuinka? – niinkuin varmaan tapahtuisi kaikissa välikirjoissa, joita itse laittaisitte. Hyvä! Minä olen valmis. Vaikeampia asioita löytyy ammatissani, kuin tämä".
"Sitten minulla ei ole mitään muuta ajattelemista", lausui tohtori hymyillen, "kuin sanakirjani ja tuo toinen välikirjan-asia – Annie".
Kun Mr. Wickfield loi silmänsä Mrs. Strong'iin, joka istui tee-pöydän ääressä Agnes'in kanssa, näytti Mrs. Strong minusta karttavan hänen katsettansa semmoisella tavattomalla arkuudella ja pelolla, että Mr. Wickfield'in huomio kiintyi häneen, niinkuin jotakin olisi joutunut hänen mieleensä.
"Posti on tullut Indiasta, näen minä", lausui hän vähän vaiti oltuansa.
"Niin on! ja kirjeitä Mr. Jack Maldon'ilta!" sanoi tohtori.
"Vai niin!"
"Rakas Jack parka!" lausui Mrs. Markleham, päätänsä pudistaen. "Tuota rasittavaa ilman-alaa! – kuuluu olevan niinkuin eläisi hiekka-läjällä aurinko-lasin alla! Hän tosin näytti vahvalta mieheltä, mutta hän ei ollut. Rakas tohtorini, se oli hänen henkensä eikä hänen ruumiinluontonsa, joka saatti hänet ryhtymään asiaan niin rohkeasti. Annie, herttaiseni, minä olen varma siitä, että hyvin muistat, ettei serkkusi koskaan ollut vahva – ei mikään semmoinen, jota sopisi sanoa rotevaksi, ymmärrätkö", sanoi Mrs. Markleham pontevasti ja katsahtaen meihin kaikkiin – "siitä ajasta saakka, kuin tyttäreni ja hän olivat lapsina yhdessä ja kävelivät käsitysten päivät päätänsä".
"Tuleeko minun siitä, mitä sanotte, Ma'am, päättää, että Mr. Maldon on kipeä?" kysyi Mr. Wickfield.
"Kipeä!" vastasi "vanha soturi". "Rakas Sir, hän on jos jotakin".
"Paitsi terve?" sanoi Mr. Wickfield.
"Paitsi terve, aivan niin!" lausui "vanha soturi". "Hän on epäilemättä sairastanut hirveitä päivänpistoksia ja suokuumetta ja horkkaa ja mitä ikinä saatatte mainita. Mitä hänen maksaansa tulee", lisäsi "vanha soturi" nöyrästi, "sen hän tietysti katsoi menneeksi, samalla kuin hän lähti sinne!"
"Kertooko hän kaikki nämät?" kysyi Mr. Wickfield.
"Kertoo? Rakas Sir", vastasi Mrs. Markleham, ravistaen päätänsä ja viuhkaansa, "vähänpä te Jack Maldon raukkaani tunnette, kun teette semmoisen kysymyksen. Kertoo? Ei hän. Ennen saisitte laahauttaa häntä neljän hurjan hevosen perässä".
"Äiti!" sanoi Mrs. Strong.
"Rakas Annie'ni", vastasi hänen äitinsä, "minä saan kerrallaan pyytää, ettet keskeytä minua, jollei vahvistaaksesi mitä minä sanon. Sinä tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että serkkusi Maldon ennen antaisi laahauttaa itseänsä vaikka kuinka monen hurjan hevosen perässä tahansa – miksi rajoittaisin itseäni neljään! Minä en tahdo rajoittaa itseäni neljään – kahdeksan, kuudentoista, kahdenneljättä hevosen perässä, ennenkuin hän sanoisi jotakin, joka kumoisi tohtorin tuumat".
"Wickfield'in tuumat", lausui tohtori, leukaansa sivellen ja katuvaisesti neuvon-antajaansa katsoen. "Se on meidän yhteiset tuumamme hänen hyväksensä. Minä sanoin itse: ulkomailla taikka kotona".
"Ja minä sanoin", lisäsi Mr. Wickfield vakavasti, "ulkomailla. Minä se olin, joka lähetin hänet ulkomaille. Edesvastaus on minun".
"Kuka edesvastauksesta puhuu!" huudahti "vanha soturi". "Tehtiinhän kaikki hänen hyväksensä, rakas Mr. Wickfield; tehtiinhän kaikki hänen edukseen ja hyödykseen, sen tiedämme. Mutta jos tuo rakas poika ei voi elää siellä, niin ei hän voi elää siellä. Ja jollei hän voi elää siellä, niin kuolee hän sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat. Minä tunnen hänet", lausui "vanha soturi", viuhkoittaen itseänsä jonkunlaisessa levollisessa profeetallisessa tuskassa, "ja minä tiedän, että hän kuolee sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat".
"Hyvä, hyvä, Ma'am", lausui tohtori iloisesti, "minä en pidä sokeasti kiinni tuumistani, ja minä voin itse kumota ne. Minä voin keksiä uusia tuumia. Jos Mr. Jack Maldon palajaa kotiin huonon terveytensä tähden, ei häntä lasketa menemään takaisin, vaan meidän täytyy koettaa hankkia jotakin soveliaampaa ja edullisempaa toimeentuloa hänelle tässä maassa".
Mrs. Markleham'iin vaikutti tämä jalomielinen puhe – jota, minun tuskin tarvinnee sanoa sitä, hän ei ollut ensinkään odottanut eikä koettanut synnyttää – niin mahtavasti, ettei hän voinut muuta, kuin sanoa tohtorille, että se oli hänen kaltaistansa, ja useita kertoja suudella viuhkansa vartta sekä sitten taputtaa tohtorin kättä sillä. Jonka perästä hän lempeästi nuhteli tytärtänsä Annie'ta, joka ei osoittanut itseänsä kiitollisemmaksi, kun semmoista hyvyyttä hänen tähtensä harjoitettiin hänen vanhaa leikkikumppaniansa kohtaan, ja huvitti meitä muutamilla yksityis-seikoilla, jotka koskivat muita hänen heimonsa ansiollisia jäseniä, joita hän soi autettavan heidän ansiollisille jaloillensa. Koko sinä aikana ei hänen tyttärensä Annie puhunut sanaakaan eikä nostanut kertaakaan ylös silmiänsä. Koko sinä aikana oli Mr. Wickfield'in katse kiintyneenä häneen, kussa hän istui Agnesin vieressä. Minusta näytti siltä, kuin Mr. Wickfield ei ollenkaan olisi ajatellut, että kukan huomaisi häntä, vaan oli niin vaipunut Mrs. Strong'in tarkastamiseen ja omiin ajatuksiinsa hänestä, ettei hän tietänyt muista mitään. Hän kysyi nyt, mitä Mr. Jack Maldon todella oli kirjoittanut itsestänsä ja kenelle hän oli kirjoittanut.
"No, tässä", lausui Mrs. Markleham, ottaen yhtä kirjettä kaminin-reunukselta yläpuolelta tohtorin päätä, "tuo rakas poika sanoo tohtorille itselle – missä se on? Kas tässä! – 'Minua pahoittaa, kun täytyy ilmoittaa teille, että terveyteni on kovasti huonontunut. Minä pelkään, että minun ehkä täytyy palata kotiin joksikin aikaa, ja luulen, etten muulla tavalla toinnu'. Se on aivan selvää, poika parka! Hän luulee, ettei hän muulla tavalla toinnu! Mutta hänen kirjeensä Annie'lle on vielä selvempi. Annie, näytä minulle taas tuo kirje".
"Ei nyt, äiti", pyysi tämä matalalla äänellä.
"Lapsi kultani, sinä olet muutamissa asioissa varmaan mitä naurettavin ihminen maan päällä", vastasi hänen äitinsä, "ja ehkä kaikkein luonnottomin oman heimosi vaatimuksiin katsoen. Me emme olisi, luullakseni, kuulleet koko kirjeestä mitään, jollen itse olisi kysynyt sitä. Nimitätkö tätä luottamukseksi tohtori Strong'iin, lemmittyni? Minua kummastuttaa. Sinun pitäisi ymmärtää paremmin".
Kirje tuotiin vastahakoisesti esiin, ja kun ojensin sen vanhalle ladylle, näin, kuinka se haluton käsi, josta otin sen, vapisi.
"Katsotaanpa nyt", lausui Mrs. Markleham, pannen lorgnettiaan silmänsä eteen. "Missä se paikka on. 'Entisten aikojen muisto, kallis Annie'ni' – ja niin edespäin – siinä se ei ole. 'Rakastettava vanha proktori' – kuka se on? voi minua, Annie, kuinka vaikea on lukea mitä serkkusi Maldon kirjoittaa, ja kuinka typerä minä olen! 'Tohtori', tietysti. Oi! rakastettava tosiaan!" Tässä hän pysähtyi suudellaksensa viuhkaansa uudestaan ja pudistaaksensa sitä tohtoria päin, joka katseli meitä jonkunlaisessa lempeän tyytyväisyyden tilassa. "Nyt olen löytänyt sen. 'Se älköön hämmästyttäkö sinua, Annie, kun kuulet' – ei, sitä se ei suinkaan tee, koska Annie tietää, ettei hän koskaan ole ollut oikein vahva; mitä minä vastikään sanoin? – 'että minä olen kokenut niin paljon tässä kaukaisessa paikassa, jotta olen päättänyt jättää sen, kävi kuinka kävi; sairaan-luvalla, jos pääsen; mutta täydellisellä eronotolla, jollei edellistä myönnetä minulle. Mitä olen kärsinyt ja vielä kärsin täällä, on mahdoton kestää'. Ja jollei tämä kaikkein parhain kaikista luoduista olennoista olisi niin hyvänlaitainen", lausui Mrs. Markleham, telegrafeeraten tohtorille, niinkuin ennen, ja taittaen kokoon kirjettä jälleen, "olisi minun mahdoton ajatella sitä".
Mr. Wickfield ei puhunut sanaakaan, vaikka vanha lady katseli häntä, niinkuin pyytääksensä häneltä selitystä tähän ilmoitukseen, vaan istui aivan äänetönnä, silmät maassa. Ison aikaa sen jälkeen, kuin tämä aine oli jätetty ja uudet asiat vetivät huomiotamme puoleensa, pysyi hän alallansa samalla tavalla, harvoin nostaen silmiänsä, jollei rypistyneellä otsalla siirtääksensä niitä tohtoriin taikka hänen vaimoonsa taikka molempiin.
Tohtori rakasti soittoa. Agnes lauloi suurella suloisuudella ja mielevyydellä, ja niin myöskin Mrs. Strong. He lauloivat yhdessä ja soittivat duettejä yhdessä, niin että meillä oli vähäinen konsertti. Mutta minä huomasin kaksi asiaa: ensiksi, että vaikka Annie pian jälleen tyyntyi ja oli kokonaan entisellänsä, hänen ja Mr. Wickfield'in välillä kuitenkin oli joku juopa, joka täydellisesti eroitti heidät toisistaan; toiseksi, että Mr. Wickfield näytti paheksivan Mrs. Strong'in ja Agnes'in likeistä tuttavuutta ja katselevan sitä levottomuudella. Ja nyt, minun täytyy tunnustaa se, alkoi muisto siitä, mitä olin nähnyt Mr. Maldon'in lähdön iltana, ensi kerran virkistyä minussa semmoisella merkityksellä, jota ei sillä ollut koskaan ennen ollut, ja vaivata minua. Hänen kasvojensa viaton kauneus ei näyttänyt minusta niin viattomalta nyt, kuin ennen; minä epäilin hänen käytöksensä luonnollista herttaisuutta ja armautta; ja kun katselin Agnes'ia hänen vieressänsä ja ajattelin, kuinka hyvä ja vilpitön toinen oli, rupesin luulemaan, että se oli sopimaton ystävyys.
Mrs. Strong oli kuitenkin niin onnellinen tästä ystävyydestä ja Agnes oli myöskin niin onnellinen, että he saivat illan kulumaan, niinkuin se olisi ollut vaan yksi hetki. Se päättyi yhdellä tapauksella, jonka hyvin muistan. He olivat toinen toistansa hyvästi jättämällänsä ja Agnes aikoi juuri syleillä ja suudella ystäväänsä, kun Mr. Wickfield niinkuin sattumalta astui heidän väliinsä ja veti Agnes'in nopeasti pois. Silloin minä, niinkuin koko välillä oleva aika olisi kadonnut ja minä vielä olisin seisonut ovella Jack Maldon'in lähdön iltana, taas näin saman illan katsannon Mrs. Strong'in kasvoissa, kun ne kääntyivät Mr. Wickfield'in kasvoja kohden.
Minä en saata kertoa, mitä vaikutusta tämä teki minuun taikka kuinka minun oli mahdoton, kun jälestäpäin ajattelin häntä, eroittaa häntä tästä katsannosta ja muistaa hänen kasvojaan niitten entisessä, viattomassa hempeydessä. Se vaivasi minua, kun astuin kotiin. Minusta tuntui, kuin olisin jättänyt tohtorin katon, samalla kuin musta pilvi alkoi laskeutua sen ylitse. Siihen kunnioitukseen, jolla katselin hänen harmaata päätänsä, sekaantui sääli, että hän uskoi niitä, jotka pettivät häntä, ja viha niihin, jotka rikkoivat häntä vastaan. Suuren surun ja suuren, vaikka vielä epäselvän häpeän uhkaava varjo peitti, niinkuin tahra, sen levollisen paikan, jossa olin poikana työskennellyt ja leikkinyt, ja teki sille julman vääryyden. Minusta ei ollut yhtään hauska enään ajatella noita vakavia, vanhoja, leveälehtisiä aloe-puita, jotka pysyivät itseensä suljettuina satoja vuosia, ja tuota sievää, sileätä nurmikkoa ja kivi-urnia ja tohtorin käytävää ja niitten kaikkien yli välkkyvän tuomiokirkon kellon yhteen soveltuvaa ääntä. Oli niinkuin lapsuuteni levollinen pyhyys olisi hävitetty omien silmieni edessä ja sen rauha ja kunnia tuulille hajoitettu.
Mutta aamu tuotti muassansa eroni siitä vanhasta asunnosta, jonka Agnes oli vaikutuksellaan täyttänyt; ja tässä oli kylläksi aihetta ajatuksilleni. Minä olin epäilemättä pian palaava sinne; minä olin taas – ehkä usein – nukkuva vanhassa huoneessani; mutta ne päivät, joina asuin siinä, olivat menneet, ja vanha aika oli ohitse. Kun säälin kokoon niitä kirjojani ja vaatteitani, jotka vielä jäivät tänne Dover'iin lähetettäväksi, tunsin sydämeni raskaammaksi, kuin huolin näyttää Uriah Heep'ille, joka oli niin ahkera auttamaan minua, että minä, julmaa kyllä, luulin hänen olevan erittäin iloisen siitä, että lähdin.
Minä erosin Agnes'ista ja hänen isästänsä tavalla taikka toisella, koettaen näyttää hyvin väliä pitämättömältä ja miehekkäältä ja kävin istumaan Londonin vaunujen kutsinlaudalle. Minä olin niin leppeällä ja anteeksi antavalla tuulella, kun ajoin kaupungin läpi, että puoleksi aioin nyykäyttää päätäni vanhalle vihamiehelleni, teurastajalle, ja heittää hänelle viisi shillingiä juomarahaksi. Mutta hän näytti niin kovakiskoiselta teurastajalta, kun hän seisoi ja raappi tuota isoa pölkkyä puodissansa, ja paitsi sitä oli hänen ulkomuotonsa niin vähän parantunut yhden etuhampaan menosta, jonka minä olin lyönyt hänen suustaan, että katsoin parhaaksi olla sovinnontekoa aloittamatta.
Päähuoleni, muistaakseni, kun pääsimme oikein tielle, oli, että näyttäisin niin vanhalta, kuin mahdollista, ajomiehen silmissä ja puhuisin erittäin karheasti. Jälkimäinen asia menestyi minulta vaan suurella vaivan-näöllä; mutta minä pidin kiinni siitä, koska tunsin, että se mielestäni oli niin miesmoista.
"Aiotteko seurata aivan perille asti, Sir?" kysyi ajomies.
"Aion, William", vastasin minä alentuvaisesti (minä tunsin hänet); "minä lähden London'iin. Jälestäpäin matkustan alas Suffolk'iin".
"Metsästämään, Sir", sanoi ajomies.
Hän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että se tähän vuoden aikaan oli yhtä luultavaa, kuin että lähtisin valaskaloja pyytämään; mutta minä olin myöskin vähän mielissäni kysymyksestä.
"Minä en tiedä", arvelin minä, niinkuin olisin ollut kahden vaiheilla, "laskenko laukauksen, vai ei".
"Linnut ovat käyneet kovin aroiksi, kerrotaan minulle", lausui William.
"Niin minäkin luulen", sanoin minä.
"Oletteko Suffolk'in kreivikunnasta, Sir?" kysyi William.
"Olen", vastasin minä mahtavantapaisesti, "Suffolk'in kreivikunnasta minä olen".
"Minulle on juteltu, että puddingit ovat tavattoman hyviä tuolla alhaalla", sanoi William.
Minä en tietänyt siitä, mutta katsoin tarpeelliseksi puollustaa kreivikuntani laitoksia ja näyttää, että tunsin ne, jonka vuoksi nyykäytin päätäni, niinkuin sanoakseni: "minä uskon teitä!"
"Ja hevoset", lausui William. "Niissä vasta elukkaa on! Suffolk'in hevonen, kun se on hyvä, maksaa oman painonsa verran kultaa. Oletteko koskaan itse kasvattaneet mitään Suffolk'in hevosia, Sir?"
"E-en", vastasin minä, "en juuri".
"Tässä takanani istuu eräs gen'lm'n", sanoi William, "joka on, hitto vieköön, kasvattanut niitä tukulta".
Puheen-alainen gentlemani oli herra, jonka toinen silmä pelottavasti karsasteli ja jonka leuka kovasti ulkoni. Hänellä oli päässä korkea, valkoinen hattu, jonka lierit olivat kapeat ja litteät. Hänen ahtaat, harmaat housunsa näyttivät olevan nappiin pantavat koko matkan ulkopuolella sääriä, kengistä lanteisin asti. Hänen leukansa sojotti ajomiehen olkapään yli niin likellä minua, että hänen henkensä aivan kutkutti takaraivoani, ja kun katsoin taaksepäin hänen puoleensa, tirkisteli hän etuhevosia sillä silmällä, jolla hän ei karsastellut, oikean ymmärtäjän tavalla.
"Ettekö ole?" sanoi William.
"Enkö ole mitä?" kysyi gentlemani takaa.
"Kasvattaneet Suffolk'in hevosia tukulta?"
"Niin luulisin", vastasi gentlemani. "Ei ole sitä hevoslajia, jota minä en ole kasvattanut, eikä myöskään sitä koiranlajia. Hevoset ja koirat ovat muutamien ihmisten mieli-asia. Ne ovat ruoka ja juoma minulle – asunto, vaimo ja lapset – lukemiseni, kirjoittamiseni ja luvunlaskuni – nuuska, tupakka ja uni".
"Hän ei ole sitä laatua, että hänen sopii istua kutsinlaudan takana, vai kuinka?" kuiskasi William korvaani, ohjaksia pidellessään.
Minä ymmärsin tämän muistutuksen niin, että hän sillä ilmoitti suovansa, että gentlemani saisi minun paikkani; ja sentähden minä punehtuen otin siitä luopuakseni.
"No, jollette pidä sillä väliä, Sir", lausui William, "luulen, että se olisi soveliaampi".
Tätä olen aina katsonut ensimäiseksi kukistuksekseni tässä elämässä. Kun vaunukonttorissa nimeni pantiin kirjaan sekä paikkani vaunuissa, piirrettiin "kutsinlaudan sija" nimeni kohdalle ja minä annoin konttoristille puolen kruunua. Minä olin puettu erityiseen päällystakkiin ja shaaliin, vartavasten tehdäkseni kunniaa tälle korkealle paikalle, olin rehennellyt suuresti tämän johdosta ja tuntenut, että tuotin arvoa vaunuille. Ja tässä, ihan ensimäisellä taipaleella pantiin minun sijaani retkaleinen, karsas-silmäinen mies, jolla ei ollut mitään muuta ansiota, kuin että hän haisi niinkuin palkka-ajurin talli ja osasi kiivetä minun ylitseni enemmän kärpäsen, kuin ihmisen tavalla, samalla kuin hevoset laukkasivat eteenpäin!
Jonkunmoinen epäilys itse suhteeni, joka usein on ahdistanut minua elämässäni vähissä tilaisuuksissa, jolloin se pikemmin olisi saanut olla poissa, ei suinkaan ehkäistynyt kasvussansa tämän pikkuisen tapauksen kautta Canterbury'n vaunujen ulkopuolella. Suotta minä turvasin karheaan ääneen. Minä laskin koko loppupuolen matkaa sanani perimmästä sydän-alastani, mutta tunsin itseni aivan kukistetuksi ja kauhean nuoreksi.