Minä olen sanonut, että vieraat olivat kaikki menneet, mutta minun olisi pitänyt luvusta eroittaa Uriah, jota en sulje tähän nimitykseen ja joka ei ollut ensinkään laannut likipaikoillamme liehumasta. Hän oli ihan takanani, kun astuin portaita alas. Hän oli ihan vieressäni, kun lähdin talosta, hitaasti sovittaen pitkiä luurangon sormiansa Guy Fawkes'in30 hansikka-parin vielä pidempiin sormiin.
Se ei ollut mistäkään halusta Uriah'n seuraan, vaan sen vuoksi, että muistin Agnes'in pyyntöä, kuin kysyin häneltä, tahtoiko hän tulla kotiin huoneisini kahvia juomaan.
"Todella, Master Copperfield", vastasi hän – "suokaat anteeksi, Mister31 Copperfield, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta – minä en tahtoisi, että vaivaisitte itseänne ja kutsuisitte niin halpaa henkilöä, kuin minua, luoksenne".
"Ei siinä ole mitään vaivaa", sanoin minä. "Tahdotteko tulla?"
"Minä tahtoisin hyvin mielelläni", vastasi Uriah luikerrellen.
"Hyvä, tulkaat siis!" lausuin minä.
Minä en voinut olla häntä vähän nurjasti kohtelematta, mutta hän ei näyttänyt huolivan siitä. Me astuimme lyhyintä tietä emmekä puhuneet monta sanaa matkalla, ja hän oli niin nöyrä noitten linnunpeloitus-hansikastensa suhteen, että hän yhä veti niitä käteensä eikä näyttänyt tässä toimessa ollenkaan edistyneen, kun pääsimme asuntoni luoksi.
Minä talutin häntä noita pimeitä portaita ylös, ettei hän loukkaisi päätänsä johonkin, ja hänen kostea, kylmä kätensä tuntui todella niin sammakon tapaiselta kädessäni, että minun teki mieli hellittää siitä ja juosta tieheni. Agnes ja vieraanvaraisuus voittivat minut kuitenkin ja minä saatin hänet majaani. Kun sytytin kynttiläni, joutui hän nöyrään ihastukseen siitä huoneesta, joka ilmestyi hänen eteensä; ja kun keitin kahvia yksinkertaisessa läkki-astiassa, jossa Mrs. Crupp mielellään valmisti sitä (etupäässä, luullakseni, sentähden, ettei se ollut täksi tarpeeksi aiottu, vaan partaveden lämmitykseksi, ja sentähden, että löytyi kallis patenttikahvikeitin, joka oli pantu ruokakammioon ruostumaan), osoitti hän niin suurta mielenliikutusta, että ilolla olisin voinut kaltata hänet.
"Todella, Master Copperfield – Mister Copperfield aioin sanoa", lausui Uriah, "kun näkee teidän passaavan minua, on se asia semmoinen, jota en olisi voinut koskaan odottaa! Mutta joka taholla tapahtuu minulle niin monta asiaa, joita en olisi koskaan voinut halvassa asemassani odottaa, että näyttää satavan siunauksia pääni päälle. Te olette varmaan kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden toiveissani, Master Copperfield – Mister Copperfield aioin sanoa?"
Kun hän istui sohvallani, pitkät polvet vedettynä ylös kahvikupin alle, hattu ja hansikkaat lattialla vieressä, lusikka verkalleen liikkuen ympäri, varjottomat, punaiset silmät, jotka näyttivät niinkuin olisivat kärventäneet pois ripsensä, kääntyneinä minua kohden, mutta minua katselematta, ennen kuvatut ilkeät uurteet hänen sieramissansa tullen ja mennen jokaiselta henkäykseltä, ja käärmeentapainen vääntely ulottuen pitkin koko ruumista leuasta alkaen saappaisin saakka – kun hän näin istui, tulin itsekseni siihen päätökseen, että hän sanomattomasti inhotti minua. Minua tuskastutti kovasti, että hän oli minun vieraanani, sillä minä olin silloin nuori ja tottumaton peittämään, mitä voimakkaasti tunsin.
"Te olette kaiketi kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden toiveissani, Master Copperfield – Mister Copperfield aioin sanoa?" muistutti Uriah.
"Kyllä", sanoin minä, "vähän".
"Ah! minä arvasin, että Miss Agnes tietäisi sen!" vastasi hän levollisesti. "Minua ilahuttaa, kun näen, että Miss Agnes tietää sen. Voi, kiitoksia, Master – Mister Copperfield!"
Minä olisin juljennut heittää häntä saapaspihdilläni päähän (se makasi valmiina kaminin matolla), koska hän oli houkutellut minua ilmoittamaan jotakin, vaikka vaan vähäpätöistä, joka koski Agnes'iin. Mutta minä vaan join kahviani.
"Mimmoiseksi profeetaksi olette itsenne osoittaneet, Mister Copperfield!" jatkoi Uriah. "Voi minua, mikä profeeta olette olleet! Ettekö muista, kuinka kerta sanoitte minulle, että minä ehkä pääsisin asiakumppaniksi Mr. Wickfield'in toimeen ja että joskus sanottaisiin Wickfield ja Heep! Te kenties ette muista sitä; mutta, kun ihminen on halpa, Master Copperfield, kätkee hän muistiinsa semmoiset asiat!"
"Minä muistan sanoneeni niin", lausuin minä, "vaikk'en silloin pitänyt sitä juuri todennäköisenä".
"Voi! kukapa sitä olisi todennäköisenä pitänyt, Mister Copperfield!" vastasi Uriah ihastuksissaan, "en todellakaan minä itse. Minä muistan omin huulin lausuneeni, että olin liian halpa. Siksi totta, totisesti katsoinkin itseäni".
Hän istui, pesään katsellen, tuo lovinen irvistys kasvoissansa, sillä välin kuin minä silmäilin häntä.
"Mutta halvimmat henkilöt, Master Copperfield", jatkoi hän kohta, "voivat joutua välikappaleiksi johonkin hyvään. Minua ilahuttaa ajatella, että olen ollut välikappaleena johonkin hyvään Mr. Wickfield'ille, ja ehkä saan olla semmoisena vielä suuremmassa määrässä. Oi, mikä kunnon mies hän on. Mister Copperfield, mutta kuinka varomaton hän on ollut!"
"Minua pahoittaa kuulla sitä", arvelin minä. Minä en voinut olla lisäämättä vähän pistäväisesti: "kaikissa kohden".
"Niin oikein, Mister Copperfield", vastasi Uriah. "Kaikissa kohden. Ennen kaikkia Miss Agnes'in suhteen! Te ette itse muista kauniita lauseitanne, Master Copperfield; mutta minä muistan, kuinka kerta sanoitte, että jokaisen täytyi ihmetellä häntä ja kuinka minä kiitin teitä siitä! Te olette epäilemättä unhottaneet tämän, Master Copperfield?"
"En", sanoin minä kuivasti.
"Voi, kuinka minua ilahuttaa, ettette ole!" huudahti Uriah. "Kun ajattelee, että te olitte ensimäinen, joka sytytti kunnianhimon säkeneet halvassa rinnassani, ja ettette ole unhottaneet sitä! Voi! – Sallitteko, että pyydän teiltä kuppia kahvia lisäksi?"
Siinä pontevuudessa, jolla hän puhui säkenien sytyttämisestä, ja siinä katseessa, jonka hän loi minuun, kun hän sanoi sitä, oli jotakin, joka oli säpsähyttänyt minua, niinkuin jos olisin nähnyt hänet äkillisessä valkean valossa. Herätettynä hänen pyyntönsä kautta, joka tuotiin esiin aivan toisenlaisella äänellä, taritsin hänelle taas kahvia partaveden pannusta, mutta tein tätä epävakaisella kädellä, äkkiä arvaten, että hän oli minua taitavampi, ja levottomasti peläten, mitä hän aikoi lisäksi sanoa, jonka pelon, minä tunsin sen, hän varmaan huomasi.
Hän ei puhunut yhtäkään mitään. Hän liikutti yhä kahviansa, hän särpi sitä, hän piteli hiljaa leukaansa kaamealla kädellänsä, hän katseli pesään, hän katseli ympäri huonetta, hän ammotteli pikemmin kuin hymyili minulle, hän väänteli ja kiemuroitsi, kunnioittavaisesti liehitellen, hän liikutti kahviansa ja särpi sitä taas, mutta hän jätti keskustelun jatkamisen minun toimekseni.
"Vai niin, että Mr. Wickfield", lausuin minä viimein, "joka on viittä sataa kertaa suurempi-arvoinen, kuin te – taikka minä"; vaikka mikä olisi ollut, en olisi voinut jättää tätä lauselman osaa taitamattomalla hytkäyksellä edellisestä eroittamatta; "on ollut varomaton, Mr. Heep?"
"Voi, kovin varomaton, Master Copperfield", vastasi Uriah, nöyrästi huoaten. "Voi, kovin varomaton! Mutta minä soisin, että sanoisitte minua Uriah'ksi, jos suvaitsette. Se on niinkuin entisinä aikoina".
"Hyvä! Uriah", lausuin minä, sysäten sanaa suustani jonkunmoisella vastuksella.
"Kiitoksia!" vastasi hän innolla. "Kiitoksia, Master Copperfield! Tuntuu siltä, kuin vanhat tuulet puhaltaisivat taikka vanhat kellot soisivat, kun kuulee teidän sanovan Uriah. Minä pyydän teiltä anteeksi. Lausuinko minä mitään?"
"Mr. Wickfield'istä", muistutin minä.
"Se on totta", lausui Uriah. "Voi! Suuri varomattomuus, Master Copperfield. Se on semmoinen aine, johon en tahtoisi koskea kenenkään muun kuin teidän kuullessa. Teidänkin kuullen saatan vaan koskea siihen eikä sen enempää. Jos joku muu olisi ollut minun sijassani näinä muutamina viimeisinä vuosina, olisi hän tähän aikaan pitänyt Mr. Wickfield'iä (voi; mikä kunnon mies hän on, Master Copperfield!) peukalonsa alla. Peu-ka-lonsa al-la", lausui Uriah pitkäänsä, samalla kuin hän ojensi kamalalta näyttävää kättänsä pöytäni poikki ja painoi omaa peukaloansa sitä vastaan, siksi kuin pöytä värisi ja värisytti koko huonetta.
Jos minun olisi ollut täytymys nähdä hänen asettavan litteää jalkaansa Mr. Wickfield'in pään päälle, luulen, että tuskin olisin voinut vihata häntä enemmän.
"Niin kyllä, Master Copperfield", jatkoi hän leppeällä äänellä, joka kokonaan soti peukalon tointa vastaan, sillä tämä ei ensinkään laannut pöytää kovasti painamasta, "ei ole epäilemistäkään. Tappio, häpeä, minä en tiedä mitä kaikkia olisi tullut. Mr. Wickfield tietää sen. Minä olen halpa välikappale ja halpa on se hyvä työ, jonka teen hänelle, mutta hän asettaa minut semmoiseen etevään paikkaan, johon tuskin olisin voinut toivoa pääseväni. Kuinka kiitollinen tulisi minun olla!" Kasvot kääntyneinä minua päin, kun hän päätti, mutta minua katselematta, nosti hän koukistuneen peukalonsa siitä paikasta, johon hän oli istuttanut sen, ja raappi sillä pitkäänsä ja miettiväisesti laihaa leukaansa, niinkuin hän olisi ajanut partaansa.
Minä muistan hyvin, kuinka sydämeni suuttumuksesta sykki, kun näin hänen kavalien kasvojensa, joita punertava valkean hohto soveltuvalla tavalla valaisi, hankkivan jotakin puhetta lisäksi.
"Master Copperfield", aloitti hän – "mutta minä estän teidän maata-panoanne?"
"Te ette estä minua. Minä menen tavallisesti myöhään levolle".
"Kiitoksia, Master Copperfield! Tosin olen kohonnut halvasta asemastani, siitä kuin te ensin puhuttelitte minua mutta minä olen yhä halpa. Minä toivon, etten koskaan muutu siitä miksikään. Te ette ajattele pahaa halpuudestani, vaikka uskon teille pienen asian, Master Copperfield' Ajatteletteko?"
"En suinkaan", sanoin minä vähän vastahakoisesti.
"Kiitoksia!" Hän otti nenäliinan plakkaristaan ja alkoi pyyhkiä kämmeniänsä. "Miss Agnes, Master Copperfield – ".
"No, Uriah?"
"Voi kuinka hauskaa, kun itse-altanne sanotte minua Uriah'ksi!" huudahti hän ja jännehti, niinkuin sätkyttelevä kala. "Oliko hän teidän mielestänne ollut hyvin kaunis tänä iltana, Master Copperfield?"
"Minusta hän oli samannäköinen, kuin ainakin: kaikin päin etevämpi, kuin kukaan muu hänen ympärillänsä", vastasin minä.
"Voi, kiitoksia! Se on aivan totta!" huusi hän. "Voi paljon kiitoksia siitä!"
"Ei tarvita", sanoin minä ylpeästi. "Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi kiittäisitte minua".
"Niin, Master Copperfield", lausui Uriah, "tämä on totta puhuen juuri se asia, jonka rohkenen uskoa teille. Vaikka minä olen halpa", hän pyyhki käsiänsä kovemmin ja katseli vuorotellen niitä ja valkeaa, "vaikka äitini on halpa ja vaikka meidän köyhä, mutta kunniallinen kattomme aina on ollut matala, on Miss Agnes'in kuva (minä en pelkää salaisuuttani teille uskomasta), Master Copperfield, sillä minä olen aina puhunut teille kaikki ensi hetkestä asti, kuin minun oli ilo nähdä teidät noissa pony-kääsyissä vuosikausia asunut rinnassani. Voi, Master Copperfield, millä puhtailla tunteilla minä rakastan sitä maata, jota Agnes'ini polkee!"
Minä luulen, että aioin kuin mieletön siepata tulikuuman hiilikoukun valkeasta ja pistää hänet puhki sillä. Tämä aikomus poukahti pois minusta, niinkuin pyssystä ammuttu luoti: mutta Agnes'in kuva, jota jo yksistään tämän punatukkaisen ilkiön ajatus saastutti, pysyi mielessäni, kun katselin häntä hänen istuessaan tuossa vinoksi vääntyneenä, niinkuin hänen rietas sielunsa olisi raadellut hänen ruumistansa, ja pyörrytti minua. Uriah näytti paisuvan ja kasvavan silmieni edessä; huone oli ikäänkuin täynnä hänen äänensä kaikkua; ja minua valloitti semmoinen kummallinen tunne (jolle kenties ei kukaan ole kokonaan vieras), että kaikki nämät olivat tapahtuneet ennen johonkin epämääräiseen aikaan, ja että minä tiesin, mitä hän ensiksi aikoi sanoa.
Se seikka, että hyvään aikaan havaitsin sen vallan tiedon, joka asui hänen kasvoissaan, palautti Agnes'in pyynnön sen täydessä voimassa vilkkaammin muistiini, kuin mikään muu ponnistus minun puoleltani. Minä näytin paljon tyvenemmältä, kuin hiukkaa ennen olisin luullut mahdolliseksi, kun kysyin, oliko hän ilmoittanut tunteitansa Agnes'ille.
"Oi, ei. Master Copperfield!" vastasi hän; "oi, ei! Ei kenellekään paitsi teille. Te näette, kuinka vasta nyt kohoon alhaisesta tilastani. Minä panen paljon toivoa siihen, että Agnes huomaa, kuinka hyödyllinen minä olen hänen isällensä (sillä minä luulen varmaan voivani suuresti hyödyttää häntä, Master Copperfield) ja kuinka minä tasoitan hänen tietänsä ja kannatan häntä. Agnes on niin hellästi liittynyt isäänsä, Master Copperfield (voi, kuinka tuo on kaunista tyttäressä), että hän ehkä isän tähden käy ystävälliseksi minua kohtaan".
Minä pääsin nyt täydellisesti konnan tuuman perille ja ymmärsin, miksi hän ilmoitti sen.
"Jos teette hyvin ja kätkette salaisuuteni, Master Copperfield", jatkoi hän, "ettekä ylipäänsä vastusta minua, pidän sitä erityisenä suosiona. Te ette suinkaan tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita. Minä tiedän, mikä ystävällinen sydän teillä on; mutta koska olette tunteneet minut vaan halvassa asemassani (halvimmassa, aioin sanoa, sillä minä olen hyvin halpa vielä), ehkä te tietämättäni vastustaisitte minua oman Agnes'ini luona. Minä sanon häntä omaksi, näettekö, Master Copperfield. Löytyy eräs laulu, joka sanoo: 'Ma kruunuja altistaisin, jos omata hänet saisin'. Minä toivon saavani jonakin päivänä".
Rakas Agnes! liian armas ja liian hyvä jok'ikiselle, jota minä saatin ajatella, oliko mahdollista, että hän oli määrätty tämmöisen viheliäisen miehen vaimoksi!
"Ei ole mitään kiirettä tätä nykyä, näettekö, Master Copperfield", jatkoi Uriah lipeällä tavallansa, samalla kuin minä, tätä ajatellen, istuin ja katselin häntä. "Agnes'ini on vielä sangen nuori; ja äitini ja minä saamme raivata tietä itsellemme ylöspäin ja asettaa monta asiaa toiselle kannalle, ennenkuin se kokonaan kävisi laatuun. Sillä tapaa minulle jää aikaa vähitellen antaa hänelle tietoa toiveistani, kun niin soveltuu. Voi, minä olen niin kiitollinen teille, että olen saanut uskoa teille tämän asian! Voi, te ette saata ajatella, kuinka se lohduttaa minua, kun tiedän, että tunnette tilamme ettekä (kosk'ette tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita perheessä) vastusta minua!"
Hän tarttui käteeni, jota en tohtinut kieltää häneltä, ja kosteaksi sitä puristettuaan katseli vaalea-naamaista kelloansa.
"Voi minua!" lausui hän, "kello käy kahta. Hetket kuluvat, kun tuttavien kesken juttelee vanhoista asioista, Master Copperfield. Kello on melkein puolivälissä kaksi!"
Minä vastasin, että olin luullut aikaa myöhemmäksi. Ei sen vuoksi, että todella ajattelin sitä, vaan sen vuoksi, että keskustelun-kykyni oli melkein kokonaan loppunut.
"Herranen aika!" lausui hän miettien. "Siinä kartanossa, jossa minä majailen – jonkunlainen yksityinen hotelli ja ravintopaikka likellä New River Head'ia – Master Copperfield, on varmaan jo kaksi tuntia sitten menty levolle".
"Minä olen pahoillani", arvelin minä, "ettei löydy kuin yksi vuode täällä, ja että minä – ".
"Voi, älkäät mainitkokaan vuoteita, Master Copperfield!" vastasi hän innoissansa ja nostaen ylös toista jalkaansa. "Mutta olisiko teillä mitään sitä vastaan, että panen maata kaminin eteen?"
"Jos niiksi tulee", sanoin minä, "tehkäät hyvin ja menkäät te vuoteeseni, mutta minä panen maata kaminin eteen".
Hän kieltäysi tätä tarjousta vastaan-ottamasta ja oli liiallisessa hämmästyksessään ja nöyryydessään melkein niin iso-ääninen, että se olisi voinut kuulua Mrs. Crupp'in korviin, joka nyt, luullakseni, makasi jossakin kaukaisessa huoneessa noin alaveden tasalla, uneen tuuditettuna erään parantumattoman kellon tikityksestä, johon hän aina vetosi, kun meillä oli joku vähäinen riita säntillisyydestä, ja joka aina kävi kumminkin kolme neljännestä jälkeen, vaikka sitä ehtimiseen aamulla asetettiin parhaitten ojennuskellojen mukaan. Kosk'ei mikään syy, jota minä hämmennyksissäni kykenin esiin tuomaan, vähintäkään järkyttänyt hänen ujouttansa eikä saattanut häntä vastaan-ottamaan makuu-huonettani, täytyi minun parhaimmalla tavalla hankkia hänelle sija kaminin eteen. Sohva-matrassi (joka oli monta vertaa lyhyempi, kuin hänen pitkä ja hoikka ruumiinsa), sohva-tyynyt, yksi viltti, pöytävaate, yksi puhdas aamiais-pöytäliina ja joku päällystakki olivat hänen vuoteensa ja peitteensä, joista hän oli yltäkyllin kiitollinen. Minä lainasin hänelle yölakin, jonka hän heti pani päähänsä ja jossa hän näytti niin kauhealta, etten ole milloinkaan jälestäpäin käyttänyt mitään semmoista, ja jätin hänet lepäämään.
Minä en koskaan unhota tätä yötä. Minä en koskaan unhota, kuinka kääntelin ja vääntelin; kuinka väsyksiin asti ajattelin Agnes'ia ja tätä ilkeätä olentoa; kuinka mietin, mitä minä voin tehdä ja mitä minun tuli tehdä; kuinka en päässyt mihinkään muuhun päätökseen, kuin että paras asia, joka minun sopi tehdä Agnes'in rauhaa varten, oli se, etten tehnyt mitään, vaan pidin takanani, mitä olin kuullut. Jos minun onnistui saada unta tuokioksi aikaa, kuvittelivat helläsilmäinen Agnes ja hänen isänsä, joka lempeästi katseli häntä, niinkuin olin niin usein nähnyt hänen katselevan, edessäni rukoilevilla kasvoilla ja täyttivät minut epämääräisellä kammolla. Kun heräsin, istui muisto, että Uriah makasi läheisessä huoneessa, niin raskaasti rinnalleni, kuin painajainen, ja vaivutti minua lyijyisellä pelolla, niinkuin luonani olisi vieraillut joku alhaisemman luokan perkele.
Hiilikoukku tunkeusi myöskin uinaileviin ajatuksiini eikä tahtonut lähteä pois niistä. Puoli-nukkuisessa ja puoli-valveisessa tilassani näytti se minusta vielä tulikuumalta, ja minä olin siepannut sen ulos valkeasta ja syössyt hänen ruumiinsa puhki sillä. Tämä ajatus kiusasi minua lopulta siinä määrässä, että minä, vaikka tiesin, ettei siinä ollut mitään perää, menin hiljalleen läheiseen huoneesen katsomaan häntä. Siinä minä näin hänen makaavan selällänsä, jalat ulottuen, en tiedä mihin, korina kurkussa, nenä tukossa ja suu auki, kuin postiluukku. Hän oli oikeassa olossaan niin paljon pahempi, kuin kiihtyneessä mielikuvituksessani, että jälestäpäin pelkkä inho veti minut hänen luoksensa, enkä minä malttanut olla joka puoli tunti taikka niillä vaiheilla sisään ja ulos astumatta, häntä uudestaan katsoakseni. Tuo pitkä, pitkä yö näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta, kuin koskaan, eikä mikään päivän enne ilmestynyt mustalla taivaalla.
Kun näin hänen astuvan portaita alas varhain aamulla (sillä, kiitos Jumalan! hän ei tahtonut jäädä suurukselle), tuntui minusta, kuin yö olisi mennyt pois hänen haamussaan. Commons'iin lähtiessäni käskin erittäin Mrs. Crupp'in jättää akkunat auki, että arki-huoneeni tuuleentuisi ja puhdistuisi hänen läsnä-olostaan.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Minä joudun vankeuteen
Minä en nähnyt sen koommin Uriah'ta, ennenkuin sinä päivänä, jona Agnes jätti kaupungin. Minä olin vaunukonttorissa Agnes'ia hyvästi jättämässä ja katsomassa hänen lähtöänsä; ja siellä oli Uriah'kin, joka palasi Canterbury'yn samoilla kulkuneuvoilla. Minua ilahutti vähän, kun huomasin hänen kapean, lyhyt-selkäisen, korkea-olkaisen, silkkiäismarjan-karvaisen päällys-takkinsa ynnä vähäisen teltan kaltaisen paraplyyn kanssa pistettynä katon taka-istuimen reunaan, samalla kuin Agnes tietysti istui sisäpuolella; mutta mitä minä kärsin, kun koetin olla ystävällinen häntä kohtaan, niin kauan kuin Agnes katseli minua, se ehkä ansaitsi tämän pikkuisen palkinnon. Vaunu-akkunan vieressä liehui hän, niinkuin päivällisilläkin, meidän ympärillämme, hetkeksikään hellittämättä, ikäänkuin iso korppikotka hotkaisten joka tavua, jonka minä sanoin Agnes'ille taikka Agnes sanoi minulle.
Siinä huolestuneessa tilassa, johon Uriah'n ilmoitus kotonani oli saattanut minut, olin sangen paljon ajatellut niitä sanoja, joita Agnes oli käyttänyt, kun puhuimme tuosta asiakumppanuudesta. "Minä tein, mitä, toivoakseni, oli oikein. Vakuutettuna siitä, että altistuminen oli tarpeellinen isäni rauhalle, pyysin häntä rupeamaan siihen". Joku synkkä aavistus, että Agnes myöntyisi ja turvautuisi samaan tunteesen, olipa kysymys mistä uhrista hyvänsä isän tähden, oli vaivannut minua siitä asti. Minä tiesin, kuinka hän rakasti isäänsä. Minä tiesin, kuinka hellä hänen luontonsa oli. Minä tiesin hänen omasta puheestaan, että hän piti itseänsä viattomana syynä isänsä erhetyksiin ja luuli olevansa hänelle suuressa velassa, jota hän hartaasti tahtoi maksaa. Siitä ei lähtenyt minulle mitään lohdutusta, että näin, kuinka toisenlainen hän oli, kuin tuo ilettävä punatukka silkkiäismarjan-karvaisella päällystakillaan, sillä minä tunsin, että juuri heidän keskinäisessä erilaisuudessaan, Agnes'in puhtaan sielun itsensä-kieltämisessä ja toisen saastaisessa huonoudessa, suurin vaara oli. Kaikki nämät tiesi Uriah epäilemättä täydellisesti ja oli tarkasti ottanut ne lukuun laskuissansa.
Kuitenkin olin niin varma, että semmoisen vastaisen uhrauksen tieto hävittäisi Agnes'in onnen, ja minä olin niin vakuutettu hänen käytöksensä johdosta, ettei hän silloin nähnyt tätä tulevaisuutta sekä ettei mikään aavistus vielä ollut luonut varjoansa hänen ylitsensä, että olisin voinut yhtä hyvin loukata häntä kuin varoittaa häntä uhkaavan vaaran suhteen. Näin tapahtui, että me erosimme ilman mitään selitystä: Agnes viitaten kädellään ja hymyillen jäähyvästiä vaunujen akkunasta; hänen kiusaaja-henkensä luikerrellen katolla, niinkuin hän jo olisi pitänyt häntä kynsissänsä ja riemuinnut.
Minä en voinut moneen aikaan unhottaa tätä jäähyväis-vilausta heistä. Kun Agnes kirjoitti ja kertoi turvallisesta kotiintulostaan, olin minä yhtä onneton, kuin milloin näin hänen lähtevän pois. Kulloin hyvänsä rupesin ajattelemaan, tuli tämä aine kohta eteeni, ja koko levottomuuteni kävi heti kahta suuremmaksi. Tuskin mikään yö kului ilman että näin unta siitä. Se muuttui yhdeksi elämäni osaksi ja yhtä eroamattomaksi elämästäni, kuin oma pääni.
Minulla oli runsaasti aikaa miettiä levottomuuttani, sillä Steerforth oli Oxford'issa, niinkuin hän kirjoitti minulle, ja niinä aikoina, jolloin en ollut Commons'issa, olin paljon itsekseni. Minä luulen, että minulla tähän aikaan oli jonkunlainen salainen epäilys Steerforth'in suhteen. Minä kirjoitin hänelle hyvin sydämellisesti vastaukseksi hänen kirjeesensä, mutta minä uskon, että ylimalkain olin iloissani, ettei hän juuri silloin päässyt London'iin. Minä luulen totuuden olevan sen, että Agnes'in vaikutus minun suhteeni säilyi eheänä, kun en nähnyt Steerforth'ia; ja että tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kuin ajatukseni ja osanottoni niin suuresti kääntyivät Agnes'in puoleen.
Näin kuluivat päivät ja viikot. Minä rupesin varsinaisesti oppiin Spenlow ja Jorkins'illa. Tätini antoi minulle yhdeksänkymmentä puntaa vuoteensa (lisäksi huoneen hyyryni ja rahaa muutamiin muihin menoihin). Huoneeni vourattiin vuodeksi; ja vaikka ne yhä tuntuivat minusta kolkoilta iltaisin, ja illat pitkiltä, istuin usein jotenkin tasaisessa, vaikka synkänpuolisessa mielentilassa ja lohdutin itseäni kahvilla, jota, taaksepäin katsoessani, näytän tähän elämäni aikaan juoneen kannuttain. Näihin aikoihin minä myöskin huomasin kolme asiaa: ensiksi, että Mrs Crupp'ia vaivasi kummallinen, värveiksi nimitetty tauti, johon tavallisesti yhtyi tulehtunut nenä ja joka paranteeksi lakkaamatta vaati piparminttua; toiseksi, että joku omituisuus ruokakammioni ilmassa särki konjakki-pulloni; kolmanneksi, että olin yksinään mailmassa ja hyvin taipusa englantilaisilla runokatkelmilla saattamaan tätä asiaa ikimuistettavaksi.
Sitä päivää, jona ryhdyin virkani toimeen, ei vietetty muulla juhlallisuudella, kuin että konttoristeille tarjosin voileipää ja sherryä ja illalla menin yksinään teateriin. Minä lähdin katsomaan "Vierasta", koska se oli Doctors' Commons'iin vivahtava näytelmä, ja olin niin kauheasti sortuneena, että tuskin tunsin itseni omassa peilissäni, kun tulin kotiin. Mr. Spenlow muistutti tässä tilaisuudessa, kun sopimuksemme oli tehty, että hän olisi mielellään suonut, että minä olisin tullut hänen luoksensa Norwood'iin liittoamme viettämään, jollei hänen koti-oloissaan olisi ollut jonkunlainen epäjärjestys siitä syystä, että hän odotti tytärtänsä kotiin Paris'ista, jossa tämä oli päättänyt kasvatuksensa. Mutta hän arveli, että, kun tytär tuli kotiin, hän toivoi saavansa ilon nähdä minua vieraanansa. Minä tiesin, että hän oli leskimies, jolla oli vaan yksi tytär, ja lausuin kiitollisuuttani.
Mr. Spenlow piti puheensa. Viikon parin perästä palasi hän lupaukseensa ja sanoi, että jos minä tahdoin tehdä hänelle sen ilon, että tulisin hänen luoksensa ensi lauvantaina ja jäisin sinne maanantaihin asti, se olisi erittäin hänen mieleensä. Tietysti minä vastasin, että tahdoin tehdä hänelle sen ilon; ja hänen oli määrä viedä minut sinne faetonillansa sekä saattaa minut takaisin.
Kun puhuttu päivä tuli, katsoivat palkatut konttoristit yksin matkalaukkuanikin kunnioituksella. Heidän silmissään oli tuo kartano Norwood'issa pyhä mysteri. Yksi heistä kertoi minulle kuulleensa, että Mr. Spenlow söi vaan hopea- ja posliini-astioista; toinen viittasi siihen, että champagnea aina laskettiin tynnyristä, niinkuin tavallista kaljaa. Tuo vanha, perukipäinen konttoristi, jonka nimi oli Mr. Tiffey, oli monta kertaa palveluksensa aikana käynyt siellä asioilla ja joka kerta tunkenut aamiais-huoneesen asti. Hän kuvaili sitä mitä komeimmaksi huoneeksi ja sanoi siellä juoneensa ruskeata Itä-Indian sherryä, joka oli niin oivallista, että se sai miehen silmiänsä vilkuttamaan.
Meillä oli sinä päivänä konsistoriumissa eräs lykätty asia – jonkun leipurin sulkeminen kirkon yhteydestä sen vuoksi, että hän oli seurakunnan kokouksessa kieltäynyt kadunkivitysveroa maksamasta – ja koska todistukset olivat juuri kahta vertaa pidemmät, kuin Robinson Crusoe erään laskun mukaan, jonka minä tein, oli päivästä jotenkin paljon kulunut, ennenkuin päätimme työmme. Kuitenkin saimme hänet suljetuksi pois kuudeksi viikoksi ja tuomituksi loppumattomiin kustannuksiin; ja silloin leipurin, proktorin, tuomarin ja kummankin puolen advokatit (jotka olivat kaikki likeistä sukua) lähtivät yhdessä kaupungista, ja Mr. Spenlow ja minä ajoimme pois faetonilla.
Faetoni oli sangen hupainen kapine; hevoset koukistivat kaulojansa ja nostivat jalkojansa, niinkuin olisivat tietäneet, että kuuluivat Doctors' Commons'iin. Commons'issa kilpailtiin nimittäin kaikenlaisessa komeudessa, jonka vuoksi siellä oli koko joukko uhkeita ajoneuvoja, vaikka minä aina olen ajatellut ja aina olen ajatteleva, että minun aikanani kilvoituksen pää-esine siellä oli tärkkelys: jota proktorit, minun luullakseni, käyttivät niin suuressa määrässä, kuin ihmisluonto suinkin sallii.
Me olimme matkallamme varsin hyvällä tuulella, ja Mr. Spenlow antoi minulle muutamia viittauksia ammattini suhteen. Hän sanoi, että se oli oivallisin ammatti koko mailmassa ja ettei sitä saanut millään lailla katsoa samanlaiseksi kuin asian-ajajan ammattia, sillä edellinen oli jotakin ihan toista, paljon enemmän suljettu, vähemmän koneenkaltainen ja tuotteliaampi. Me käsitimme asioita paljon helpommalta kannalta Commons'issa, kuin mitä voi käsittää missään muualla, muistutti hän, ja tämä tekee meidät etuoikeuksilla varustetuksi luokaksi. Hän sanoi, että oli mahdoton salata sitä ikävää seikkaa, että etupäässä asian-ajajat käyttivät meitä; mutta hän viittasi siihen, että nämät kuuluivat alhaisempaan ihmisluokkaan, jota kaikki proktorit, jotka tahtoivat käydä jostakin, yleisesti halpelemalla katselivat.
Minä kysyin Mr. Spenlow'ilta, mitä hän piti parhaana ammattimme toimena? Hän vastasi, että hyvä testamentin moitteen asia, jossa puheena oli vähäinen, sievä kolmen- tai neljänkymmenen tuhannen punnan maatila, oli ehkä paras kaikista. Semmoisessa asiassa, sanoi hän, ei ollut ainoastaan argumenteista jokaiselta riidan-menon askeleelta sangen hyvät tulot, vaan myös vuorittain tutkinnoissa ja vastatutkinnoissa kokoontuvista todistuksista (puhumatta vetoomisesta delegateihin ja sitten lordeihin); mutta, koska kustannukset tiedettiin varmaan lähtevän maatilasta, taistelivat molemmat puolueet vireästi eikä kulunkeja ensinkään kysytty. Tuosta alkoi hän yleiseen kiittää Commons'ia. Mitä tuli Commons'issa erittäin ihmetellä (sanoi hän), oli sen tukevuus. Se oli kaikkein soveliaimmalla tavalla järjestetty laitos mailmassa. Se oli hauskan mukavuuden perikuva. Asia oli helppo muutamilla sanoilla selittää. Esimerkiksi: konsistoriumin eteen tulee avio-eron taikka rahojen takaisinannon asia. Hyvä. Sitä tutkitaan konsistoriumissa. Siitä tehdään hiljainen pieni seurapeli, ja pelataan se rauhassa loppuun. Ajatelkaamme, ettei tyydytä konsistoriumin päätökseen, mitä sitten tehdään? No, mennään arkkipiispallis-oikeustoon. Mitä arkkipiispallis-oikeusto on? Sama oikeusto samassa huoneessa, sama aidake ja samat asian-ajajat, mutta toinen tuomari, sillä täällä saa konsistoriumin tuomari joka oikeuden päivä ilmestyä advokatina. Hyvä; pelataan seura-peli loppuun taas. Mutta ei vieläkään tyydytä päätökseen. Hyvä. Mitä sitten tehdään? No, mennään delegateihin. Mitä delegatit ovat? No, kirkollisia delegateja ovat ne työttömät advokatit, jotka ovat katselleet seurapeliä, kun sitä pelattiin molemmissa oikeustoissa, ovat nähneet, kuinka kortit sakattiin, nostettiin ja lyötiin ulos, ovat puhuneet kaikkien pelaajien kanssa siitä ja tulevat nyt tuoreina tuomareina ratkaisemaan asiaa kaikkein mieliksi! Tyytymättömät ihmiset puhukoot lahjomisesta Commons'issa, Commons'in umpinaisuudesta ja Commons'in uudistuksen tarpeellisuudesta; mutta kun vehnän hinta bushel'ilta32 oli ollut korkeimmillaan, oli Commons'illa ollut kaikkein enimmän tekemistä, jonka vuoksi sopi laskea kätensä sydämelleen ja sanoa koko maailmalle – "kajotkaat Commons'iin, ja maa joutuu häviöön!"
Minä kuuntelin näitä kaikkia tarkasti; ja vaikka, minun täytyy sanoa se, minä epäilin, oliko maa niin suuressa kiitollisuuden velassa Commons'ille, kuin Mr. Spenlow väitti, taivuin kuitenkin kunnioittavaisesti hänen ajatukseensa. Tuon puheen vehnän hinnasta bushel'ilta tunsin nöyrästi olevan liian raskaan voimilleni, ja se ratkaisi kokonaan kysymyksen. Minä en ole tähän hetkeen saakka koskaan saanut selkoa tästä vehnän bushel'ista. Se on yhteydessä kaikenlaisten asiain kanssa koko elin-aikani yhä ilmestynyt minua kukistaakseen. Minä en tarkoin tiedä, mitä sillä on tekemistä minun kanssani taikka mikä oikeus sillä on kukistaa minua äärettömän erilaisissa tiloissa; mutta milloin hyvänsä minä näen vanhan ystäväni bushelin väkisin esiin tuotuna (niinkuin hän, huomaan minä, aina tuodaan), pidän asiani hukkaan menneenä.