Tämä oli poikkeus aineesta. Minä en ollut se mies, joka kajosin Commons'iin ja syöksin maan häviöön. Minä ilmoitin alamaisesti äänettömyyteni kautta, että suostuin kaikkiin, mitä olin kuullut häneltä, joka ijän ja tietojen puolesta oli minua etevämpi; ja me puhuimme sitten "Vieraasta" ja dramasta ja Mr. Spenlow'in parihevosista, siksi kuin saavuimme hänen portillensa.
Mr. Spenlow'in asuntoon kuului kaunis puutarha; ja vaikk'ei vuoden-aika ollut erittäin sovelias puutarhan katselemiseksi, oli sitä niin hyvästi hoidettu, että minä olin aivan ihastunut. Siinä oli viehättävä nurmikko, siinä puuryhmiä, siinä eteneviä käytäviä, joita tuskin selitin pimeässä, katetut rautalanka-ristikoilla, joita myöden kesällä pensaat ja kukat kasvoivat. "Täällä Miss Spenlow kävelee itseksensä", ajattelin minä. "Voi sentään!"
Me astuimme iloisesti valaistuun rakennukseen ja tulimme eteiseen, jossa oli kaikenlaisia hattuja, lakkeja, päällystakkeja, shaaleja, hansikkaita, ruoskia ja kävelykeppejä. "Missä Miss Dora on?" sanoi Mr. Spenlow palvelialle. "Dora!" minä ajattelin. "Mikä kaunis nimi!"
Me käännyimme läheiseen huoneesen (minä luulen, että se oli juuri se aamiais-huone, jonka tuo ruskea Itä-Indian sherry oli tehnyt muistettavaksi) ja minä kuulin jonkun äänen sanovan: "Mr. Copperfield, tyttäreni Dora ja tyttäreni Doran uskottu ystävä!" Se oli epäilemättä Mr. Spenlow'in ääni, mutta minä en tietänyt sitä enkä huolinut, kenenkä se oli. Kaikki oli silmänräpäyksellä kadonnut. Kohtaloni oli ratkaistu. Minä olin vanki ja orja. Minä rakastin tulisesti Dora Spenlow'ia!
Hän oli enemmän kuin ihminen minun silmissäni. Hän oli fee, sylfidi, minä en tiedä, mitä hän oli – kaikki, mitä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt, ja kaikki, mitä jokainen aina ikävöitsi. Tuota hätää nielaisi minut pohjaton rakkauden syvyys. Ei ollut aikaa pysähtyä reunalla, ei katsoa alaspäin eikä taaksepäin; minä olin syössyt päistikkaa alas, ennenkuin kykenin puhumaan sanaakaan hänelle.
"Minä", muistutti eräs hyvin tunnettu ääni, kun olin kumartanut ja sopertanut muutamia sanoja, "olen nähnyt Mr. Copperfield'in ennen".
Puhuja ei ollut Dora. Ei; tuo uskottu ystävä, Miss Murdstone!
Minä en luule, että kummastuin paljon. Minun ymmärtääkseni ei ollut mitään kummastumisen voimaa enään jälellä minussa. Paitsi Dora Spenlow'ia ei tässä aineellisessa mailmassa löytynyt mitään mainittavaa, jota olisi sopinut kummastella. Minä sanoin: "Kuinka jaksatte, Miss Murdstone? Minä toivon, että voitte hyvin". Hän vastasi: "varsin hyvin". Minä sanoin: "Kuinka Mr. Murdstone jaksaa?" Hän vastasi: "veljeni on hyvissä voimissa, kiitoksia paljon".
Mr. Spenlow, joka, arvaan minä, oli hämmästynyt, kun näki, että me tunsimme toinen toisemme, säisti nyt:
"Minä huomaan ilolla", lausui hän, "Copperfield, että te ja Miss
Murdstone olette tutut".
"Mr. Copperfield ja minä", sanoi Miss Murdstone totisella tyvenyydellä, "olemme sukua. Me olimme ennen vähän tutut. Se oli hänen lapsuutensa aikana. Asianhaarat ovat sitten eroittaneet meidät. Minä en olisi tuntenut häntä".
Minä vastasin, että minä olisin tuntenut hänet missä hyvänsä. Joka kyllä olikin totta.
"Miss Murdstone teki niin hyvin", lausui Mr. Spenlow minulle, "ja rupesi siihen virkaan – jos tätä siksi sopii nimittää – että hän on tyttäreni Doran uskottu ystävä. Koska tyttärelläni Doralla kovaksi onneksi ei ole mitään äitiä, on Miss Murdstone suosiollinen kyllä olemaan hänen seuralapsenaan ja suojelianaan".
Minun juolahti mieleeni, että Miss Murdstone, samoin kuin hengen-säilyttäjäksi nimitetty taskukapine, ei ollut niin paljon aiottu suojelukseksi kuin päällekarkaukseksi. Mutta kun eivät ajatukseni kiintyneet mihinkään muuhun, kuin Doraan, katselin tätä kohta jälestäpäin ja luulin hänen sievän oikullisesta käytöksestään huomaavani, ettei hän ollut erittäin taipusa uskomaan mitään seuralaiselleen ja suojeliallensa, kun samalla joku kello soi, jonka Mr. Spenlow sanoi olevan ensimäisen päivällismerkin, ja hän vei minut pois vaatteita muuttamaan.
Näin rakastuneessa tilassa oli jotenkin naurettavaa ajatella pukemistansa taikka mitään muuta tointa hyvänsä. Minä en voinut kuin istua valkean eteen, purra matkalaukkuni avaimeen ja ajatella tuota viehättävää, tyttömäistä, kirkas-silmäistä, armasta Doraa. Mikä vartalo hänellä oli, mitkä kasvot, mikä sulokas, vaihteleva, lumoava käytös!
Kello soi taas niin pian, ettei pukemisestani tullut kuin tyhjää hätäilemistä sen huolellisen toimituksen sijasta, jota olisin suonut nykyisissä oloissa, ja minä menin alas. Siellä oli muutamia vieraita. Dora puhutteli vanhaa, harmaapäistä gentlemania. Vaikka tämä oli harmaa – ja päälle päätteeksi omia sanojansa myöden iso-isän isä – olin minä vimmatun mustasukkainen hänelle.
Mimmoisessa mielentilassa minä olin! Minä olin mustasukkainen jokaiselle. Minä en voinut kärsiä sitä ajatusta, että kukaan tunsi Mr. Spenlow'ia paremmin, kuin minä. Minua tuskastutti kovasti, kun kuulin heidän puhuvan semmoisista tapauksista, joihin minä en ollut ottanut mitään osaa. Kun joku hyvin rakastettava mies, jolla oli kiiltävä, kalju pää, kysyi minulta poikki päivällispöydän, olinko ensi kertaa siellä, olisin juljennut ruveta häntä vastaan mihinkä hurjuuteen ja kostoon tahansa.
Minä en muista, kuka siellä oli, paitsi Dora. Minulla ei ole vähintäkään käsitystä, mitä meillä oli päivällisiksi, paitsi Doraa. Minusta tuntuu, kuin olisin aterioinnut vaan Doraa, ja minä lähetin pois puolen tusinan ruokia koskematta. Minä istuin hänen vieressänsä. Minä puhuin hänen kanssaan. Hänellä oli mitä miellyttävin pikkuinen ääni, mitä iloisin pikkuinen nauru ja mitä hupaisimmat ja herttaisimmat pikkuiset temput, jotka ikinä saattivat kadotetun nuorukaisen toivottomaan orjuuteen. Hän oli ylimalkain pienenpuolinen. Sitä kalliimpi, ajattelin minä.
Kun hän meni ulos huoneesta Miss Murdstone'n kanssa (muita naisia ei ollutkaan seurassa), vaivuin minä unelmiin, joissa vaan se julma pelko häiritsi minua, että Miss Murdstone panettelisi minua Doran edessä. Tuo rakastettava kiiltopäinen olento kertoi minulle pitkän jutun, joka luullakseni koski puutarhan hoitoa. Minä luulen, että kuulin hänen sanovan "minun puutarhurini" useita kertoja. Minä olin suurimmalla tarkkuudella häntä kuuntelevinani, mutta kävelin koko ajan Eden'in puutarhassa Doran kanssa.
Tuo pelkoni, että minua paneteltaisiin yhä kiihtyvän rakkauteni esineen luona, virkosi taas, kun vierashuoneeseen tultuamme näin Miss Murdstone'n tuiman ja ylpeän muodon. Mutta minä pääsin siitä odottamattomalla tavalla.
"David Copperfield", sanoi Miss Murdstone, viitaten minua syrjäpuoleen jonkun akkunan luo. "Pari sanaa".
Minä seisoin kahden kesken Miss Murdstone'n kanssa.
"David Copperfield", sanoi Miss Murdstone, "minun ei tarvitse puhua lavealta perhe-seikoista. Niissä ei ole mitään viehättävää".
"Kaukana siitä, Ma'am", vastasin minä.
"Kaukana siitä", myönsi Miss Murdstone. "Minä en tahdo palauttaa muistoja entisistä riidoista eikä entisistä loukkauksista. Minua on eräs henkilö loukannut – eräs nainen, minä sanon sen mielipahalla sukupuoleni kunnian tähden – jota vaan tulee mainita ylenkatseella ja inholla; ja sen vuoksi olen mieluisammin häntä mainitsematta".
Minä tunsin itseni tulistuvan tätini puolesta, mutta sanoin, että varmaan olisi parempi, jos Miss Murdstone suvaitsi jättää hänet mainitsematta. Minä en voinut kuulla, että häntä mainittiin epäkunnioituksella, lisäsin minä, ajatustani jyrkällä tavalla lausumatta.
Miss Murdstone ummisti silmänsä ja notkisti ylenkatseellisesti päätänsä, sitten hän, verkalleen avaten silmiänsä, jatkoi:
"David Copperfield, minä en mieli salata sitä tosiasiaa, että minussa syntyi huono ajatus teistä teidän lapsuudessanne. Olkoon, että minä erehdyin taikka te ehkä ette enää ansaitse sitä. Siitä ei ole nyt puhe meidän välillämme. Minä kuulun semmoiseen sukuun, joka, luullakseni, on erinomainen jonkunlaisesta lujuudesta; enkä minä tottele asianhaaroja eikä muutoksia. Minulla olkoon oma ajatukseni teistä. Te saatte pitää omaa ajatustanne minusta".
Minä notkistin nyt vuorostani päätäni.
"Mutta se ei ole tarpeellista", arveli Miss Murdstone, "että nämät ajatukset täällä törmäävät yhteen. Nykyisissä oloissa on se kaikin tavoin yhtä hyvä, etteivät tee sitä. Koska elämän vaiheet jälleen ovat saattaneet meidät yhteen ja ehkä saattavat meidät yhteen muissakin tiloissa, ehdottelisin, että me täällä kohtaisimme toinen toistamme niinkuin kaukaiset tuttavat. Perheellisissä seikoissa on kylläinen syy, että toistemme suhteen asetumme vaan tälle kannalle eikä meidän kummankaan ensinkään tarvitse tehdä toista muistutustensa alaiseksi. Suostutteko tähän?"
"Miss Murdstone", vastasin minä, "minun mielestäni te ja Mr. Murdstone menettelitte minun suhteeni julmasti ja kohtelitte äitiäni säälittömästi. Tämä on minun ajatukseni, niin kauan kuin elän. Mutta minä suostun täydellisesti teidän ehdoitukseenne".
Miss Murdstone ummisti taas silmänsä ja notkisti päätänsä. Kun hän sitten kylmien, kankeitten sormiensa hyppysillä oli koskettanut kädenselkääni, astui hän pois, järjestäen noita pieniä renkaita kalvoimissansa ja kaulassansa, jotka näyttivät olevan samaa joukkoa ja aivan samassa tilassa, kuin viime kerralla, jolloin näin hänet. Miss Murdstone'n luontoon katsoen muistuttivat ne minua kahleista vankihuoneen oven ylitse, jotka ulkopuolella ilmoittavat kaikille katsojille, mitä sisäpuolella sopii odottaa.
Kaikki, mitä minä tiedän tämän illan loppupuolesta, on, että kuulin sydämeni kuningattaren laulavan lumoavia balladeja Franskan kielellä, joitten päätös tavallisesti oli se, että, oli laita kuinka hyvänsä, meidän aina tuli tanssia, tra la la, tra la la! säistäen itseänsä jollakin taivaallisella, gitarrintapaisella soittokalulla; että olin kuin pyörryksissä autuaallisista tunteista; että hylkäsin kaikki virvoitukset; että sieluni erittäin inhosi punssia; että, kun Miss Murdstone vei Doran pois vankeuteen, tämä hymyili ja ojensi minulle armaan kätensä; että näin itseni vilaukselta peilissä ja näytin täydellisesti heikkopäiseltä ja typerältä; että menin levolle aivan itkullisessa mielentilassa ja nousin niinkuin vähän järjeltä mennyt.
Oli kaunis aamu ja varhainen, ja minua halutti, luulin minä, mennä kävelemään jossakin noista rautalanka-katteisista käytävistä ja antautua rakkauteeni, hänen kuvaansa ihastelemalla. Matkallani eteisen läpi kohtasin hänen pienen koiransa, jonka nimi oli Jip – lyhennetty Gipsy'stä.33 Minä lähestyin sitä hellästi, sillä minä rakastin sitäkin; mutta se näytti minulle koko hammasjatansa, meni jonkun tuolin alle varta vasten murisemaan eikä tahtonut kuulla mitään vähimmästäkään tuttavallisuudesta.
Puutarha oli viileä ja ihmisistä tyhjä. Minä kävelin ympäri, ajatellen, kuinka onnellinen olisin, jos kerran saisin kihloihini tuon kalliin ihmeen. Mitä naimisiin, varoihin ja kaikkiin noihin tulee, luulen, että nyt ajattelin niitä melkein yhtä vähän, kuin pikku Em'lyä rakastaessani. Jos saisin sanoa häntä "Doraksi", kirjoittaa hänelle, armastella ja palvella häntä, jos minun olisi syytä luulla, että hän muitten parissa ollessaan kuitenkin muisti minua, näytti se minusta olevan mitä suurinta inhimillinen kunnianhimo voi pyytää – varmaan se oli mitä suurinta minun kunnianhimoni voi pyytää. Ei ole ensinkään epäilemistäkään, että minä olin nuori, rakkaudesta hiukeava houkkio; mutta kaikissa näissä oli kuitenkin jotakin sydämen puhtautta, joka estää minua sitä muistissani kokonaan halveksimasta, nauroin sitä kuinka paljon hyvänsä.
Minä en ollut kauan kävellyt, kun poikkesin jostakin kulmasta ja kohtasin hänet. Minua vävähtää vielä kiireestä kantapäähän, kun muistini poikkee tästä kulmasta, ja kynäni vapisee kädessäni.
"Te – olette – ulkona varhain, Miss Spenlow", sanoin minä.
"Sisällä on niin ikävä", vastasi hän, "ja Miss Murdstone on niin järjetön! Hän puhuu semmoisia joutavia, että päivän tarvitsee käydä kuivemmaksi, ennenkuin minä lähden ulos. Kuivemmaksi!" (Hän nauroi tässä mitä sointuisimmalla tavalla). "Sunnuntai-aamuna, jona minulla ei ole mitään harjoituksia, täytyy minun tehdä jotakin. Sentähden sanoinkin isälle eilen illalla, että minun täytyy lähteä ulos. Paitsi sitä on aamu kirkkain aika koko päivän kuluessa. Eikö teidänkin mielestänne ole niin?"
Minä uskalsin ruveta rohkeaan lentoon ja sanoin (ei kuitenkaan hämmentelemättä), että nyt oli varsin kirkas minulle, vaikka äsken oli ollut sangen pimeä.
"Onko tuo kohteliaisuutta?" lausui Dora, "vai onko ilma todella muuttunut?"
Minä hämmentelin vielä pahemmin, kuin ennen, kun vastasin, ettei se ollut mitään kohteliaisuutta, vaan pelkkää totuutta, vaikk'en ollut huomannut, että mitään muutosta oli tapahtunut ilmassa. Omissa tunteissani tuo muutos oli tapahtunut, lisäsin minä ujosti, selitystäni kiinnittääkseni.
Minä en ollut milloinkaan nähnyt semmoisia kiharoita – kuinka minun olisi ollut mahdollistakaan, koska semmoisia ei milloinkaan ollut löytynyt! – kuin ne, joita hän pudisti kasvojensa eteen punehtumistaan salatakseen. Ja hänen sini-nauhainen olkihattunsa, joka peitti nämät kiharat, mikä arvaamattoman kallis omaisuus se olisi ollut, jos vaan olisin saanut ripustaa sen huoneeseni Buckingham Street'illä!
"Te olette nykyisin palanneet kotiin Paris'ista", sanoin minä.
"Niin olen", lausui hän. "Oletteko koskaan käyneet siellä?"
"En ole".
"Voi! minä toivon, että pian lähdette. Te pitäisitte niin paljon siitä!"
Haikean tuskan jälkiä ilmestyi kasvoissani. Hänen toivonsa, että minä lähtisin; hänen luulonsa, että hennoisin lähteä, oli oikein kuolettavaa. Minä halveksin Paris'ia; minä halveksin Franskaa. Minä sanoin, etten nykyisissä oloissa tahtoisi lähteä Englannista mistäkään hinnasta mailmassa. Ei mikään saisi minua siihen. Lyhyeltä, hän pudisti taas kiharoitansa kasvojensa eteen, kun samalla pikku koira tuli juosten pitkin käytävää avuksemme.
Se oli kauhean mustasukkainen minulle eikä laannut minua haukkumasta. Dora otti sen syliinsä – voi minua! – ja hyväili sitä, mutta se haukkui vaan haukkumistansa. Se ei antanut minun koskea itseänsä, kun koetin: ja nyt Dora löi sitä. Sisälliset vaivani enentyivät suuresti, kun näin, kuinka hän rangaistukseksi näpähytteli sen tylppää kuonoa, sillä välin kuin se vilkutti silmiänsä, nuoleksi hänen kättänsä, mutta yhä murisi itseksensä, niinkuin vähäinen kontra-baasi. Viimein se viihtyi – hyvin sen sopi viihtyä, Doran kuoppainen leuka pään päällä! – ja me astuimme tuonnemmaksi ansaria katsomaan.
"Te ja Miss Murdstone ette ole likeiset tuttavat, vai kuinka?" sanoi
Dora. – "Lemmittyni!"
(Viimeinen sana lausuttiin koiralle. Voi, jospa se olisi minulle lausuttu!)
"Ei", vastasin minä. "Ei likimainkaan".
"Hän on väsyttävä olento", sanoi Dora, nurpealta näyttäen. "Minä en voi ymmärtää, mitä isäni ajatteli, kun hän valitsi semmoisen kiusankappaleen kumppaniksi minulle. Kuka tässä suojeliaa tarvitsee! Minä en suinkaan semmoista tarvitse. Jip voi suojella minua paljon paremmin, kuin Miss Murdstone – etkö voi, rakas Jip?"
Jip räpytti vaan laiskasti silmiänsä, kun Dora suuteli sen pyöreätä päätä.
"Isä nimittää häntä uskotuksi ystäväkseni, mutta minä olen varma, ettei hän ole mitään semmoista – onko hän, Jip? Me emme rupea, Jip ja minä, uskomaan mitään semmoisille näreille ihmisille. Me aiomme antaa luottamuksemme milloin tahdomme ja itse etsiä omat ystävämme eikä sallia muitten etsiä niitä meille – eikö niin, Jip?"
Vastaukseksi Jip tyytyväisellä tavalla potisi vähän, melkein niinkuin laulava tee-keitin. Mitä minuun tulee, oli joka sana uusi, edellisiin kiinni taottu kahleen rengas.
"Se on hyvin surkeata, että meidän, sen vuoksi ettei meillä ole mitään hyvää äitiä, täytyy sen sijaan saada tuommoinen kärtyinen vanha olento, kuin Miss Murdstone, joka aina kannoilla seuraa meitä – eikö ole, Jip? Älä huoli, Jip. Me emme tahdo antaa luottamustamme, vaan teemme itsemme niin onnelliseksi, kuin voimme, ilman hänettä, ja me suututamme häntä emmekä ole hänen mieltänsä myöden – eikö niin, Jip?"
Jos tätä olisi kestänyt kauemmin, luulen, että minun olisi täytynyt langeta polvilleni someroon, vaikka oli todennäköistä, että hiertäisin niitä ja paitsi sitä heti ajettaisiin pois talosta. Mutta onneksi ei ansari ollut kaukana poissa, ja nämät sanat saattivat meidät sinne.
Ansarissa oli kokonainen näyttely-vara kauniita geraniumeja. Me astuimme verkalleen niitten ohitse, ja Dora pysähtyi usein ihmettelemään sitä taikka tätä geraniumia, ja minä seisahduin ihmettelemään samaa, ja Dora nosti nauraen ylös koiransa lapsellisella tavalla, että se haistaisi kukkia; ja jollemme kaikki kolme olleet satujen maassa, olin ainakin minä. Geraniumin lehden haju saattaa minut vielä tänäänkin puoleksi naurattavalla, puoleksi totisella tavalla kummastelemaan, mikä muutos äkkiä on tapahtunut minussa; ja silloin minä näen sini-nauhaisen olkihatun ja runsaan joukon kiharoita ja pikkuisen mustan koiran, jota kaksi hentoa käsivartta nostaa ylös kukkia ja heleitä lehtiä kohden.
Miss Murdstone oli etsinyt meitä. Hän löysi meidät täältä ja tarjosi tylkeää poskeansa, jonka pienet rypyt olivat puuteria täynnä, Doran suudeltavaksi. Sitten hän pisti Doran käsivarren kainaloonsa ja käyttäytti meidät aamiaista syömään, niinkuin olisi ollut sotamiehen hautajaiset.
Kuinka monta kuppia teetä minä join sentähden, että Dora jakeli sitä, en tiedä. Mutta minä muistan tarkoilleen, että istuin teetä lainoomassa, siksi kuin koko hermostoni, jos minulla siihen aikaan oli mitään semmoista, varmaan oli mennyt pilalle. Vähän ajan perästä lähdimme kirkkoon. Miss Murdstone istui Doran ja minun välissäni penkissä; mutta minä kuulin Doran laulavan ja seurakunta katosi. Joku saarna pidettiin – Dorasta tietysti – ja minä pelkään, että siinä on kaikki, mitä minä jumalanpalveluksesta tiedän.
Päivä kului hiljaisuudessa. Ei mitään vieraita, yksi kävely-retki, neljän hengen perhe-päivälliset ja iltakausi, jona katselimme kirjoja ja kuvia, samalla kuin Miss Murdstone, saarna edessään ja silmät meihin kääntyneinä, piti valpasta vahtia. Voi! varsin vähän arvasi Mr. Spenlow, kun hän sinä päivänä puolisten jälkeen, nenäliina päänsä yli, istui vastapäätä minua, kuinka minä ajatuksissani innokkaasti syleilin häntä – hänen vävynänsä! Varsin vähän ajatteli hän, kun illalla jätin hänet hyvästi, että hän oli juuri antanut suostumuksensa Doran ja minun kihlaukseeni ja että minä rukoilin hänelle siunauksia taivaasta!
Me erosimme varhain aamulla, sillä meidän oli amiraliteti-oikeustossa edessämme eräs laivanpelastus-juttu, joka vaati melkoisen tarkkaa tietoa merikulun asioissa, jonka vuoksi (kosk'ei sopinut odottaa, että me Commons'issa erittäin ymmärsimme semmoisia seikkoja) tuomari oli käskenyt kaksi vanhaa Trinity House'n jäsentä Jumalan tähden tulemaan avuksi. Dora oli kuitenkin aamiaispöydässä teetä laittamassa; ja minulla oli se surullinen ilo, että faetonissa sain ottaa hattuni päästä hänen edessään, kun hän seisoi oven astuimilla, Jip sylissään.
Mitä amiraliteti-oikeusto sinä päivänä oli minun silmissäni; miksi hullutukseksi minä ajatuksissani juttumme muutin, sitä kuunnellessani; kuinka minä näin "Doran" piirrettynä sen hopea-airon lavalle, joka laskettiin pöydälle tämän korkean tuomio-istuimen vertauskuvaksi; ja kuinka minusta, kun Mr. Spenlow lähti kotiin ilman minua (minä olin pitänyt sitä mieletöntä toivoa, että hän ottaisi minut mukaansa jälleen), tuntui siltä, kuin olisin ollut merimies ja se laiva, johon kuuluin, olisi purjehtinut pois ja jättänyt minut autiolle saarelle; sitä turhaan koettaisin kuvata. Jos tuo unelias, vanha oikeusto voisi herätä ja näkyvässä muodossa tuoda esiin ne päivälliset unelmat, joita minulla siinä Dorasta on ollut, saattaisi se ilmi minun todellisen tilani.
Minä en tarkoita niitä unelmia, joita minulla oli vaan sinä päivänä, mutta päivästä päivään, viikosta viikkoon ja toisesta työkaudesta toiseen. Minä en mennyt sinne ottamaan vaaria siitä, mitä siellä tapahtui, vaan Doraa ajattelemaan. Jos koskaan ajattelin juttuja, kun ne verkalleen laahoivat ohitseni, ajattelin niitä vaan sillä tavoin, että avioliiton asioissa (Doraa muistaen) itsekseni tuumailin, kuinka oli mahdollista, että naineet ihmiset voivat olla muuta, kuin onnellisia; ja että perintö-asioissa mietin, mihin toimeen ensiksi Doran suhteen rupeisin, jos riidan-alainen raha olisi minulle testamenteerattu. Rakkauteni ensi viikkona ostin neljä kallista liiviä – ei itse tähteni; minä en pannut mitään arvoa niihin; Doran tähden – ja rupesin käymään oljenkarvaisilla, vuohen-nahkaisilla hansikkailla kaduilla ja perustin kaikki ne varpaan-känsät, mitkä minulla milloinkaan on ollut. Jos saattaisin vaan tuoda esiin ne saappaat, joita siihen aikaan käytin, ja verrata niitä jalkani luonnolliseen kokoon, todistaisivat ne liikuttavalla tavalla, mimmoinen sydämeni tila oli.
Vaikka Doraa kunnioittaakseni näin surkeasti vaivasin itseäni, kävelin kuitenkin penikulmia joka päivä siinä toivossa, että saisin nähdä hänet. Norwood'in tiellä tunsivat yhtä hyvin minut kuin tämän paikkakunnan kirjeenkantajat; mutta ei siinä kyllin, minä kiertelin itse London'in ristin rastin. Minä kävelin pitkin katuja, missä parhaat puodit ladyjä varten olivat, minä liikuin basaarilla, niinkuin levoton haamu, minä häärin puistossa herkeämättä kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin aivan uuvuksissa. Silloin tällöin näin hänet pitkien loma-aikojen perästä ja harvinaisissa tiloissa. Kenties näin hänen heiluttavan hansikastansa vaunujen akkunasta; kenties tapasin hänet, astuin hänen ja Miss Murdstonen kanssa vähän matkaa ja puhuttelin häntä. Viimeisessä tapauksessa olin aina hyvin onneton jälestäpäin, kun ajattelin, etten ollut sanonut mitään asiallista hänelle, taikka ettei hänellä ollut mitään käsitystä rakkauteni suuruudesta, taikka ettei hän ollenkaan huolinut minusta. Minä odotin aina, niinkuin arvata sopii, toista kutsumusta Mr. Spenlow'in luo. Minä petyin aina toiveissani, sillä minä en saanut mitään. Mrs. Crupp lienee varmaan ollut terävä-silmäinen nainen, sillä, kun tämä mieltymykseni oli vaan muutamien viikkojen vanha enkä minä ollut rohjennut kirjoittaa Agnes'illekaan selvemmin siitä, kuin että olin käynyt Mr. Spenlow'illa, "jonka koko perhe", lisäsin minä, "on vaan yks tytär"; – Mrs. Crupp, sanon, lienee varmaan ollut teräväsilmäinen nainen, sillä yksin tällä varhaisella kannallakin huomasi hän sen. Eräänä iltana, jona olin kovin alakuloinen, tuli hän ylös minun luokseni kysymään (häntä kiusasi silloin se tauti, jota olen maininnut), sopisiko minun antaa hänelle vähäisen kartemumman tinkturia, johon oli sekoitettu rabarberia ja joka oli maustettu seitsemällä neilikannesteen tilkalla – tämä oli paras rohto hänen kipuihinsa – taikka, jollei minulla sattunut olemaan mitään semmoista, vähän konjakkia, joka oli lähinnä parasta. Tämä ei maistunut hänestä, muistutti hän, niin hyvältä, mutta se oli lähinnä parasta. Kosk'en ollut milloinkaan edes kuullut tuosta ensimäisestä lääkkeestä, mutta minulla aina oli tuota toista ruokakammiossani, annoin Mrs. Crupp'ille siitä lasillisen, jota hän (etten pelkäisi, että sitä käytettäisiin mihinkään sopimattomaan tarkoitukseen) alkoi juoda minun nähdessäni.
"Reipastukaat, Sir", lausui Mrs. Crupp, "minua säälittää nähdä teitä tässä tilassa, Sir, minä olen äiti itse".
Minä en kaikin puolin ymmärtänyt, kuinka tämä tosiasia oli sovitettava minuun itseen; mutta minä hymyilin kuitenkin Mrs. Crupp'ille niin ystävällisesti kuin suinkin voin.
"No, Sir", lausui Mrs. Crupp. "Suokaat anteeksi. Minä tiedän, mitä se on, Sir. Kysymys on jostakin ladystä".
"Mrs. Crupp?" vastasin minä punehtuen.
"Oh, Jumala siunatkoon teitä! Olkaat hyvällä mielellä, Sir!" sanoi Mrs. Crupp ja nyykäytti päätänsä rohkaisevaisesti. "Älkäät koskaan heittäkö mitään asiaa menneeksi, Sir! Jos hän ei hymyile teille, löytyy monta, jotka hymyilisivät. Te olette nuori gentlemani, jolle kyllä hymyillään, Mr. Copperfull, ja teidän tulee oppia tuntemaan oma arvonne, Sir".
Mrs. Crupp nimitti minua aina Mr. Copperfull'iksi: ensiksi epäilemättä sen vuoksi, ettei se ollut minun nimeni; ja toiseksi sen vuoksi, että se oli, mikä minusta tuntuu luultavalta, jossakin kaukaisessa yhteydessä pesu-päivän34 kanssa.
"Mikä saattaa teitä ajattelemaan, että kysymys on jostakin ladystä,
Mrs. Crupp?" sanoin minä.
"Mr. Copperfull", lausui Mrs. Crupp suurella hellyydellä, "minä olen äiti itse".
Hetkeen aikaan ei Mrs. Crupp voinut muuta, kuin laskea kätensä nankini-rinnallensa ja vahvistaaksensa itseään palaavaa kipua vastaan särpiä rohtoansa. Vihdoin hän puhui taas.
"Kun rakas tätinne hyyräsi teille tämän huoneiston, Mr. Copperfull", arveli Mrs. Crupp, "muistutin minä, että olin nyt löytänyt jonkun, josta minun sopi pitää huolta. 'Kiitos Jumalan!' kuuluivat sanani, 'minä olen nyt löytänyt jonkun, jota saan hoidella!' – Te ette syö kylläksi, Sir, ettekä juo".
"Tähänkö päätöksenne perustatte, Mrs. Crupp?" kysyin minä.
"Sir", lausui Mrs. Crupp, ankaranpuolisella äänellä, "minä olen passannut muita nuoria gentlemaneja paitsi teitä. Nuori gentlemani olkoon liian huolikas itse suhteensa taikka liian huolimaton. Hän harjatkoon hiuksiansa liian säännöllisesti taikka liian säännöttömästä. Hän käyköön liian isoilla saappailla taikka liian pienillä. Tämä kaikki on sen mukaan, kuinka nuoren gentlemanin alkuperäinen luonne on. Mutta ruvetkoon hän mihinkä liiallisuuteen hyvänsä, Sir, on kumpaisessakin tapauksessa kysymys nuoresta ladystä".
Mrs. Crupp pudisti päätänsä niin tukevalla tavalla, ettei minulla ollut tuumaakaan edullista asemaa jälillä.
"Mainittakoon vaan se gentlemani, joka kuoli tässä ennen teitä", lausui Mrs. Crupp. "Hän rakastui – johonkin ravintolan tyttöön – ja antoi kohta kaventaa liivinsä, vaikka hän oli kovasti kohistunut juomisesta".
"Mrs. Crupp", sanoin minä, "minun täytyy, jos suvaitsette, pyytää, ettette yhdistä sitä nuorta ladyä, josta nyt on puhe, minkään ravintolantytön taikka muun semmoisen kanssa".
"Mr. Copperfull", vastasi Mrs. Crupp, "minä olen äiti itse eikä sitä tarvitse pelätä. Minä pyydän anteeksi, Sir, jos tungen liian likelle. Minä en tahtoisi koskaan tunkea mihinkään, johon en ole tervetullut. Mutta te olette nuori gentlemani, Mr. Copperfull, ja sen neuvon annan teille, että reipastutte, Sir, että olette hyvällä mielellä ja tunnette oman arvonne. Jos rupeisitte johonkin, Sir", sanoi Mrs. Crupp, "jos rupeisitte nyt keiliä heittämään, joka on terveellistä, huomaisitte, että se johdattaisi ajatuksenne toisaalle ja tekisi teidän hyvää".
Sillä puheella Mrs. Crupp, ollen säästävinänsä konjakkia – joka jo oli kaikki mennyt – kiitti minua majesteetillisella niiauksella ja lähti tiehensä. Kun hänen haamunsa katosi pimeään eteiseen, osoitti tosin tämä neuvo minun silmissäni vähän sopimatonta rohkeutta Mrs. Crupp'in puolelta, mutta samalla olin toiselta kannalta katsoen hyvinkin mielissäni, että olin saanut sen, koska se oli aikanansa lausuttu sana ja varoitti minua vasta paremmin kätkemään salaisuuttani.