KAHDEKSAS LUKU
Wickfield ja Heep
Tätini, jota, arvaan minä, pitkällinen alakuloisuuteni rupesi toden perästä pelottamaan, oli hartaasti tahtovinaan, että lähtisin Dover'iin katsomaan, että kaikki oli hyvällä kannalla hänen talossaan, joka oli hyyrätty pois, sekä sopimaan nykyisen asukkaan kanssa voura-ajan pidentämisestä. Janet oli muuttanut Mrs. Strong'in palvelukseen, jossa näin hänet joka päivä. Dover'ista lähtiessään oli hän ollut kahdenvaiheella, tokko hän tekisi sen miespuolten kieltämisen, jossa häntä oli kasvatettu, täydelliseksi ja menisi vaimoksi eräälle luotsille, vai ei; mutta hän päätti karttaa tätä vaarallista yritystä. Ei niin paljon perus-aatteen tähden, luulen minä, kuin sen tähden, ettei hän sattunut rakastamaan tätä.
Vaikka minun oli vaikea jättää Miss Mills, olin jotenkin taipuvainen tätini tuumaan, koska sen kautta sain viettää muutamia rauhallisia hetkiä Agnesin kanssa. Minä pyysin hyvältä tohtorilta lupaa olla poissa kolme päivää; ja kun tohtori kehoitti minua levähtämään tämän ajan – hän olisi suonut minulle vielä pidemmän ajan, mutta intoni ei sallinut sitä – päätin lähteä.
Mitä Commons'iin tulee, ei minulla ollut mitään syytä olla erittäin tarkka velvollisuuksieni suhteen sillä taholla. Totta puhuen rupesivat etevämmät proktorit saamaan huononlaisen ajatuksen meistä, ja me livuimme nopeasti alas johonkin arveluttavaan asemaan. Toimi oli käynyt laimeasti Mr. Jorkins'in johdattaessa ennen Mr. Spenlow'in aikaa; ja vaikka uusi, lisäksi tullut veri sekä se komeus, jota Mr. Spenlow kannatti, olivat virkistyttäneet sitä, ei se kuitenkaan ollut niin lujalle pohjalle perustettu, että se olisi järkkymättä kestänyt semmoista kohtausta, kuin sen uutteran johtajan äkillistä poismenoa. Se huononi huononemistaan. Vaikka Mr. Jorkins'illa firmassa oli hyvä maine, oli hän hidas, kykenemätön mies, jonka arvo ulkopuolella firmaa ei ollut semmoinen, josta olisi ollut jotakin tukea. Minä jouduin nyt hänen haltuunsa ja kun näin hänen panevan nuuskaansa ja antavan asiain mennä menoansa, surin tätini tuhatta puntaa enemmän, kuin koskaan.
Mutta tämä ei ollut pahin seikka. Commons'issa hyöri joukko liikavieraita ja syrjäläisiä, jotka, vaikk'eivät itse olleet proktoreita, askaroitsivat tavallisissa laki-asioissa ja saivat niitä toimitetuksi todellisten proktorein avulla, jotka lainasivat nimensä sitä vastaan, että heille annettiin osa ryöstöstä; – ja tämmöisiä oli päälliseksi sangen paljon. Koska meidän firmamme nyt tahtoi työtä vaikka mimmoisilla ehdoilla, rupesimme liittoon tämän kunnon joukkion kanssa ja heitimme ulos syöttejämme näille liikavieraille ja syrjäläisille, että he toisivat työtänsä meille. Naimaluvat ja vähäisten testamenttien vahvistamiset, niitä me kaikki halusimme ja niistä saimme parhaimman makson, jonka vuoksi niistä myöskin kiihkeästi kilpailtiin. Kaappareita ja houkuttelioita asetettiin kaikille Commons'in oville ja heidän käskettiin voimiensa mukaan katkaista tie kaikilta suruvaatteisin puetuilta ja kaikilta ujomuotoisilta gentlemaneilta sekä viekoitella näitä niihin byroisin, joita heidän itsekunkin isäntäänsä hallitsivat; ja noita käskyjä noudatettiin niin hyvin, että minä itse, ennenkuin olin tunnettu ulkomuodoltani, kaksi kertaa sysättiin päävastustajamme huoneesen. Koska näitten onkijain ristiriitaiset pyrinnöt oman luontonsa kautta ärsyttivät tunteita, joutuivat he itse usein kahakkaan; ja Commons sai senkin häpeän, että paras houkutteliamme (joka ennen oli ollut viinikaupassa, ja jälestäpäin vannotettu mäkläri) muutamia päiviä kävi silmä mustansinisenä. Ei kukaan näistä vakojista pitänyt sitä minään, jos hän kohteliaasti auttoi vanhaa, mustiin puettua ladyä ulos vaunuista, tappoi jokaisen proktorin, jota tämä kysyi, esitteli isäntäänsä saman proktorin lailliseksi jälkeläiseksi ja edustajaksi sekä kantoi tämän ladyn (joka välisti oli kovasti säikähtynyt) mainitun isäntänsä byroosen. Monta vangittua tuotiin tällä tapaa minun luokseni. Mitä naimalupiin tulee, kohosi kilvoitus niin suureksi, että ujo gentlemani, joka tahtoi semmoista, ei voinut muuta, kuin antautua ensimäiselle houkuttelialle taikka sallia heidän tapella hänestä itsestä ja joutua väkevimmän saaliiksi. Tuimimman tappelun aikana istui eräs meidän konttoristimme, joka oli tuota ukittajan joukkoa, tavallisesti hattu päässä, että hän olisi valmis ryntäämään ulos ja asian-omaisen tuomarin edessä vannottamaan jokaista uhria, joka tuotiin sisään. Tätä houkuttelemisen tapaa kestää vielä tänä päivänä, luulen minä. Kun viimeisen kerran olin Commons'issa, karkasi kohtelias mies valkoisella esiliinalla kimppuuni jostakin käytävästä, kuiskasi "naimaluvan" sanan korvaani, ja minä sain vaan suurella vastuksella häntä estetyksi sivumasta itseäni syliinsä ja kantamasta itseäni jonkun proktorin luo.
Sallikaat minun tämän poikkeuksen perästä jatkaa matkaani Dover'iin.
Tätini talossa havaitsin kaikki olevan hyvässä kunnossa, ja minun oli tilaisuus suuresti ilahuttaa häntä, kun kirjoitin hänelle, että hänen hyyryläisensä oli perinyt hänen riitansa ja lakkaamatta kävi sotaa aaseja vastaan. Kun olin toimittanut vähäisen asiani ja maannut yön siellä, lähdin varhain aamulla Canterbury'yn. Nyt oli taas talvi, ja vilpas, kylmä, tuulinen päivä ja avara tasanko saattivat toiveeni vähän kirkkaammiksi.
Kun tulin Canterbury'yn, kävelin pitkin vanhoja katuja jonkunlaisella vakavalla ilolla, joka rauhoitti mieltäni ja tyynnytti sydäntäni. Tuossa olivat vanhat nimi-taulut, vanhat kirjoitukset puotien ovissa, vanhat palveliat puodeissa. Siitä, kuin olin koulupoikana täällä, tuntui niin pitkä aika kuluneen, että minua kummastutti, että paikka oli niin vähän muuttunut, siksi kuin tulin ajatelleeksi, kuinka vähän itse olin muuttunut. Kumma kyllä, sama levollinen vaikutus, jota aina ajattelin Agnes'iin yhdistyneeksi, näytti vallitsevan joka paikassa yksin siinä kaupungissakin, jossa hän asui. Kunnian-arvoiset tuomiokirkon tornit ja vanhat naakat ja peltovarekset, joitten ilmasta kuuluvat äänet tekivät nämät yksinäisemmiksi, kuin täydellinen äänettömyys olisi tehnyt; vanhentuneet holviportit, muinoin täytetyt kuvapatsailla, jotka aikaa sitten olivat kukistuneet ja tomuksi muuttuneet niinkuin ne kunnian-arvoiset pilgrimit, jotka olivat katselleet niitä; hiljaiset sopet, joissa vuosisatojen muuri vehreä suikerteli pitkin päätyjä ja hajoavia seiniä; vanhanaikuiset rakennukset; maaseudun kaltainen kaupungin ympäristö, jossa pellot, puutarhat ja kryytimaat vaihtelivat; kaikkialla – kaikissa – tunsin saman puhtaan ilman, saman rauhallisen, miettivän, lievittävän hengen.
Kun saavuin Mr. Wickfield'in asuntoon, näin siinä vähäisessä huoneessa alikerroksessa, jossa Uriah Heep'in ennen oli tapa istua, Mr. Micawber'in suurella ahkeruudella juoksuttavan kynäänsä. Hän oli puettu lakimiehen tapaisiin, mustiin vaatteisin ja häämötti isona ja kookkaana tässä vähäisessä byroossa.
Mr. Micawber kävi erittäin iloiseksi minut nähdessään, mutta oli myöskin vähän hämmentynyt. Hän tahtoi heti saattaa minut Uriah'n luo, mutta minä kielsin.
"Minä tunnen tämän talon vanhastansa, niinkuin muistatte", lausuin minä, "ja osaan kyllä ylikerrokseen. Mitä lakitieteestä pidätte, Mr. Micawber?"
"Rakas Copperfieldini", vastasi hän, "semmoiselle miehelle, joka on varustettu mielikuvituksen korkeammilla lahjoilla, on lakitieteellisissä tutkimuksissa paha vastus niissä monilukuisissa erityis-seikoissa, joita ne käsittävät. Ei edes ammatillisessa kirjeenvaihdossamme", lausui Mr. Micawber, katsellen muutamia kirjeitä, joita hän paraikaa suoritti, "mieli saa kohota mihinkään ylevämpään lauselaatuun. Kuitenkin on se jalo harrastus. Jalo harrastus!"
Hän kertoi sitten minulle, että hän oli hyyrännyt Uriah Heep'in vanhan asunnon, ja että Mrs. Micawber ihastuksella vastaan-ottaisi minut oman kattonsa alla.
"Se on halpa", sanoi Mr. Micawber – "käyttääkseni ystäväni Heep'in mielilausetta, mutta se kenties on astuin komeampaan taloudelliseen asemaan".
Minä kysyin häneltä, oliko hänellä tähän saakka ollut syytä olla tyytyväinen siihen tapaan, jolla hänen ystävänsä Heep kohteli häntä. Hän nousi katsoaksensa, oliko ovi oikein kiinni, ennenkuin hän matalammalla äänellä vastasi:
"Rakas Copperfieldini, mies, joka ponnistaa rahallisten vastusten taakan alla, on useimpien ihmisten suhteen eduttomassa asemassa. Tämä eduton asema ei parane, jos tuo taakka pakoittaa häntä pyytämään palkkaansa ennen määrättyä makso-aikaa. Kaikki, mitä minä voin sanoa, on, että ystäväni Heep on vastannut anomuksiini, joita minun ei tarvitse tarkemmin selittää, semmoisella tavalla, joka on omainen lisäämään kunniaa yhtä paljon hänen järjellensä kuin hänen sydämellensä".
"Minä en olisi luullut hänen olevan aivan auliin rahoillensa", muistutin minä.
"Antakaat anteeksi minulle!" lausui Mr. Micawber, muotoansa teeskellen, "minä puhun ystävästäni Heep'istä minun kokemukseni mukaan".
"Minua ilahuttaa, että teidän kokemuksenne on niin hyvä", vastasin minä.
"Te olette hyvin ystävällinen, rakas Copperfieldini", sanoi Mr.
Micawber ja hyräili jotakin nuottia.
"Näettekö Mr. Wickfield'iä usein?" kysyin minä, puheainetta muuttaakseni.
"En usein", vastasi Mr. Micawber halveksivaisesti. "Mr. Wickfield on, rohkenen sanoa, mies, jolla on sangen oivalliset aikomukset, mutta hän on – lyhyeltä, hän on vanhan-aikainen".
"Minä pelkään, että hänen asiakumppaninsa koettaa saattaa häntä siksi", sanoin minä.
"Rakas Copperfieldini!" vastasi Mr. Micawber, levottomasti ruumistansa tuolillaan väänneltyään, "sallikaat minun tehdä yksi muistutus! Minä olen täällä luottamus-virassa. Minä olen täällä uskotun asemassa. Muutamien aineitten keskusteleminen, vaikka itse Mrs. Micawber'in kanssa (joka niin kauan on ottanut osaa erinäisiin vaiheisini ja on erinomaisen selväjärkinen nainen), on, minun täytyy ajatella niin, soveltumaton niihin toimiin, jotka nyt ovat jätetyt minulle. Minä rohkenisin sentähden esitellä, että me ystävällisessä keskuudessamme, joka, toivoakseni, ei koskaan häirity! – vedämme viivan. Toisella puolen tätä viivaa", lausui Mr. Micawber, byroon linjaalilla osoittaen sitä pulpetillansa, "on kaikki, mitä ihmisjärki käsittää vähäisellä poikkeuksella; toisella on tämä vähäinen poikkeus, se on: Messrs. Wickfield ja Heep'in asiat ynnä kaikki, mitä kuuluu ja koskee niihin. Minä toivon, etten loukkaa nuoruuteni kumppania, kun panen tämän ehdoituksen hänen kylmemmän ymmärryksensä ratkaistavaksi?"
Vaikka Mr. Micawber'issa näin jonkun levottoman muutoksen, joka vaivasi häntä, niinkuin hänen uudet velvollisuutensa olisivat olleet sopimattomat hänelle, tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta katsoa itseäni loukatuksi. Kun sanoin sitä hänelle, näytti se lievittävän häntä, ja hän pusersi kättäni.
"Minä olen ihastunut, Copperfield", lausui Mr. Micawber, "antakaat minun vakuuttaa sitä teille, Miss Wickfield'iin. Hän on sangen etevä nuori lady; hänellä on tavattoman viehättävät ominaisuudet, sulot ja hyvät avut. Totta tosiaan", sanoi Mr. Micawber, lukemattomia kertoja suudellen kättänsä ja kumartaen gentilimmalla ryhdillänsä, "minä kunnioitan Miss Wickfield'iä! Hem!"
"Siitä ainakin olen iloinen", arvelin minä.
"Jollette, rakas Copperfieldini, tuona hauskana iltana, jota meidän oli onni viettää teidän kanssanne, olisi vakuuttanut meille, että D. oli teidän lempikirjaimenne", sanoi Mr. Micawber, "olisin epäilemättä luullut A: ta siksi".
Meillä on kaikilla joku kokemus eräästä tunteesta, joka satunnaisesti valloittaa meidät, että mitä sanomme ja teemme, on sanottu ja tehty ennen jonakin kaukaisena aikana – että samat kasvot, esineet ja asianhaarat ovat ympäröinneet meitä hämäriä ikäkausia sitten – että täydellisesti tiedämme, mitä ensiksi tämän jälkeen sanotaan, niinkuin yhtäkkiä muistaisimme sen! Minä en koskaan ollut havainnut tätä salamyhkäistä tuntoa voimakkaammin eläessäni, kuin hänen lausuessaan näitä sanoja.
Minä sanoin siksi kertaa hyvästi Mr. Micawber'ille, käskien hänen viedä parhaita terveisiäni kaikille kotona oleville. Kun jätin hänet ja hän jälleen ryhtyi tuoliinsa ja kynäänsä ja sovitti päätänsä kaulahuiviinsa, mukavaan kirjoitus-asemaan päästäksensä, huomasin selvästi, että siitä, kuin hän oli ruvennut uuteen virkaansa, jotakin oli tullut hänen ja minun väliini, joka esti meitä lähestymästä toisiamme, niinkuin meidän oli tapa lähestyä, ja kokonaan muutti keskuutemme luonteen.
Tuossa omituisessa, vanhassa vierashuoneessa ei ollut ketään, vaikka siinä näkyi jälkiä Mrs. Heep'in läsnä-olosta. Minä katsoin siihen huoneesen, joka vielä oli Agnesin, ja näin tämän istuvan valkean vieressä, vanhan-aikuisen pulpettinsa ääressä, ja kirjoittavan.
Varjoni saatti hänet katsomaan ylös. Mikä ilo, kun sai olla syynä tuommoiseen kirkkaasen muutokseen hänen huomiokkaissa kasvoissaan ja tulla kunnioitetuksi semmoisella suloisella tervehdyksellä!
"Voi Agnes!" sanoin minä, kun istuimme toinen toisemme vieressä; "minä olen kaivannut sinua niin paljon viime aikoina!"
"Todella?" vastasi hän. "Taas! Ja niin pian!"
Minä pudistin päätäni.
"Minä en tiedä, kuinka laita on, Agnes; minä kaipaan mielestäni jotakin hengen-avua, joka pitäisi olla minulla. Sinä olit niin tottunut ajattelemaan minun puolestani noina onnellisina vanhoina päivinä täällä, ja minä käännyin niin luonnollisesti sinuun, neuvoa ja turvaa etsiäkseni, että todella luulen, etten ole tuota avua saavuttanut".
"Ja mikä se on?" kysyi Agnes iloisesti.
"Minä en tiedä, miksi sanon sitä", vastasin minä. "Minä luulen, että olen vakava ja kestäväinen?"
"Minä olen varma siitä", arveli Agnes.
"Ja kärsivällinen, Agnes?" kysyin vähäisellä epäilyksellä.
"Niin", vastasi Agnes nauraen. "Jotenkin".
"Vaan kuitenkin", lausuin minä, "käyn niin onnettomaksi ja kiusaantuneeksi, ja olen niin horjuva ja epäneuvoinen, kun koetan lujittaa itseäni, että varmaan tiedän kaipaavani jonkunlaista – sanonko sitä siksi? – luottamusta".
"Sano sitä siksi, jos niin tahdot", arveli Agnes.
"Hyvä!" vastasin minä. "Kuule siis! Sinä tulet London'iin, minä luotan sinuun, ja minulla on kohta joku tarkoitus ja elämänsuunta. Ne katoovat minulta, minä tulen tänne ja tunnen itseni silmänräpäyksellä toisenlaiseksi ihmiseksi. Asianhaarat, jotka vaivaavat minua, eivät ole muuttuneet, siitä kuin tulin tähän huoneesen, mutta lyhyellä aikaa valloittaa minut joku vaikutus, joka muuttaa minut, voi, kuinka paljon paremmaksi! Mikä se on? Missä sinun salaisuutesi on, Agnes?"
Hän oli painanut päänsä alaspäin ja katseli valkeaan.
"Se on se vanha juttu", sanoin minä. "Älä naura, kun sanon, että ennen kävi vähissä asioissa aina samalla tapaa, kuin nyt suurissa. Entiset huoleni olivat joutavia, ja nykyiset ovat totisia, mutta milloin hyvänsä olen lähtenyt pois kasvatus-sisareni luota – ".
Agnes katsahti ylös – kuinka taivaallisilla kasvoilla! – ja ojensi minulle kätensä, jota minä suutelin.
"Joka kerta, jolloin sinä, Agnes, et ole ollut minua neuvomassa ja hyväksymässä jossakin hankkeessa, olen mielestäni käynyt epävakaiseksi ja joutunut kaikenlaisiin vastuksiin. Kun lopulta olen tullut sinun luoksesi (niinkuin aina olen tullut), olen muuttunut levolliseksi ja onnelliseksi. Nyt palajan kotiin, niinkuin väsynyt matkustaja, ja löydän semmoisen siunatun rauhan!"
Minä tunsin syvästi, mitä sanoin, se koski minuun niin suoraan, että ääneni petti minut; minä peitin kasvoni kädelläni ja puhkesin kyyneliin. Minä kirjoitan totuuden. Mitä ristiriitaisuutta ja epämukaisuutta tahansa minussa oli, niinkuin sitä on meissä niin monessa; mikä hyvänsä olisi voinut olla aivan toisenlaista ja paljon parempaa; mitä hyvänsä olin tehnyt, jossa itsepäisesti käännyin pois oman sydämeni äärestä, sitä en tietänyt. Minä tiesin vaan, että täyttä totta tunsin rauhaa ja lepoa Agnesin läheisyydessä. Leppeällä, sisarellisella käytöksellänsä, sädehtivillä silmillänsä, hellällä äänellänsä ja tuolla suloisella tyvenyydellä, joka oli aikoja sitten tehnyt sen asunnon, jossa hän oleskeli, pyhäksi paikaksi minulle, toinnutti hän minut pian tästä heikkoudesta ja sai minut kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut siitä asti, kuin viimein tapasimme toisemme.
"Eikä minulla ole sanaakaan lisätä, Agnes", lausuin minä, kun olin päättänyt kertomukseni. "Nyt luotan sinuun".
"Mutta minuun sinä et saa luottaa, Trotwood", vastasi Agnes, iloisesti hymyillen. "Sinun täytyy luottaa toiseen".
"Doraanko?" sanoin minä.
"Tietysti".
"No, minä en ole maininnut, Agnes", lausuin vähän hämmentyneenä, "että Doraan on jotenkin vaikea – minä en tahtoisi millään muotoa sanoa luottaa, koska hän on itse puhtaus ja totuus – vaan jotenkin vaikea – minä todella tuskin tiedän, mitä sanaa käyttäisin, Agnes. Hän on arka pikku olento ja helposti häirittynyt ja peloitettu. Kun vähäistä ennen hänen isänsä kuolemaa katsoin velvollisuudekseni mainita hänelle – mutta minä kerron sinulle, jos maltat kuunnella, kuinka se oli".
Minä juttelin siis Agnesille, kuinka olin puhunut köyhyydestäni, kokkikirjasta, kirjanpidosta ja kaikista muista.
"Voi Trotwood!" nuhteli hän hymyillen. "Juuri sinun vanhaa, äkkipikaista käytöstäsi! Olisihan sinun kyllä sopinut vakaasti pyrkiä eteenpäin mailmassa eikä kuitenkaan tarvinnut olla niin raju arkaa, hellää, kokematonta tyttöä vastaan. Dora raukka!"
Minä en ole koskaan kuullut semmoista suloista, kärsivällistä hyvyyttä lausuttavan, kuin se, jota hän osoitti, tätä vastatessaan. Oli niinkuin olisin nähnyt hänen ihmetellen ja hellästi syleilevän Doraa sekä sillä huolenpidolla, jolla hän puollusti tätä, äänettömästi moittivan minua siitä hätäisyydestä, jolla olin säikähyttänyt tätä pikkuista sydäntä. Oli niinkuin olisin nähnyt Doran koko lumoavassa luonnollisuudessaan hyväilevän Agnesia ja kiittävän häntä sekä miellytellen vetoavan hänen puoleensa minua vastaan, mutta kuitenkin rakastavan minua koko lapsellisella viattomuudellansa.
Minä tunsin itseni niin kiitolliseksi Agnesille ja ihmettelin häntä niin suuresti! Minä näin, ikäänkuin valoisassa tulevaisuudessa, nämät kaksi yhdessä, pari soveliaita ystäviä, toinen toistansa kaunistaen!
"Mitä minun siis tulee tehdä, Agnes?" kysyin minä, vähän aikaa valkeaan katseltuani. "Mikä olisi oikein tehty?"
"Minä arvaan", lausui Agnes, "että menettelisit kunniallisesti, jos kirjoittaisit noille molemmille ladyille. Eikö omasta mielestäsi kaikenlaiset salaiset toimet ole sopimattomat?"
"Kyllä. Jos niin on sinun mielestäsi", sanoin minä.
"Varsin vähän pystyn päättämään tämmöisistä asioista", vastasi Agnes ujolla epäilyksellä, "mutta minä tunnen varmaan – lyhyeltä, minä tunnen, että, jos peität ja salaat asiaa, se ei ole sinun tapaistasi".
"Ei minun tapaistani sen liika hyvän ajatuksen mukaan, jota sinä, Agnes, pelkään minä, pidät minusta", lausuin minä.
"Sinun tapaistasi suoran luonteesi puolesta", vastasi hän; "ja sentähden minä kirjoittaisin noille molemmille ladyille. Minä kertoisin niin selvästi ja avosydämisesti, kuin mahdollista, kaikki, mitä on tapahtunut, ja kysyisin heiltä lupaa saada välisti käydä heidän luonansa. Siihen katsoen, että olet nuori ja vasta pyrit johonkin asemaan elämässä, luulen, että olisi hyvä, jos sanoisit, että mielellään tyydyt niihin ehtoihin, joita he ehkä asettavat sinulle. Minä pyytäisin, että he eivät hylkäisi anomustani Doran puoleen kääntymättä, vaan keskustelisivat siitä hänen kanssaan, kun katsoivat aikaa sopivaksi. Minä en olisi liian kiivas", lausui Agnes lempeästi, "enkä vaatisi liian paljon. Minä luottaisin uskollisuuteeni ja kestäväisyyteeni – ja Doraan".
"Mutta jos he taas tällä ilmoituksella peljättäisivät Doran, Agnes", sanoin minä. "Ja jos Dora itkisi eikä sanoisi mitään minusta!"
"Lieneekö se luultavaa?" kysyi Agnes samalla suloisella huolenpitäväisyydellä kasvoissaan.
"Jumala siunatkoon häntä, hän on arka, kuin lintu", lausuin minä. "Olisipa tuo mahdollista. Taikka jos molemmat Miss Spenlow'it (tämänlaatuiset vanhanpuoliset ladyt ovat toisinaan hyvin kummallisia) eivät olisi semmoisia, joihin sopisi tällä tapaa kääntyä!"
"Minä en luule, Trotwood", vastasi Agnes, nostaen lempeitä silmiänsä minun silmiäni kohden, "että minä katsoisin tuota. Olisi kenties parempi vaan katsoa, onko oikein tehdä näin; ja, jos on, tehdä".
Minulla ei ollut enää mitään epäilystä tässä asiassa. Huojentuneella mielellä, vaikka tyyni tietäen, kuinka ylen tärkeä toimeni oli, pyhitin koko iltapuolen tämän kirjeen suunnittelemiseen, jota suurta tarkoitusta varten Agnes jätti pulpettinsa minulle. Mutta ensiksi menin alikerrokseen kohtaamaan Mr. Wickfield'iä ja Uriah Heep'iä.
Minä tapasin Uriah'n uudessa, muurisavelta haisevassa byroossa, joka oli rakennettu ulos puutarhaan päin ja jossa hän keskellä kirjoja ja papereita istuessaan näytti erinomaisen ilkeältä. Hän vastaan-otti minut tavallisella imarruksellaan ja oli olevinaan, niinkuin hän ei olisi Mr. Micawber'ilta kuullut mitään tulostani, jota väitöstä minä suorastaan en uskonut. Hän saatti minut Mr. Wickfield'in huoneesen, joka oli entisestä kovasti muuttunut – sieltä oli uuden asiakumppanin eduksi viety koko joukko mukavia huonekaluja – ja seisoi valkean edessä, lämmittäen selkäänsä ja hivuttaen leukaansa laihalla kädellänsä, sillä välin kuin Mr. Wickfield ja minä tervehdimme toisiamme.
"Totta kai jäätte meille, Trotwood, siksi aikaa, kuin olette Canterbury'ssä?" sanoi Mr. Wickfield, pikimmältä katsahtaen Uriah'an tämän suostumusta varten.
"Onko täällä sijaa minulla?" kysyin minä.
"Minä muutan mielelläni, Master Copperfield – Mister aioin sanoa, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta", lausui Uriah – "vanhasta huoneestanne, jos se olisi hauskaa teille".
"Ei, ei", arveli Mr. Wickfield. "Miksi teitä häirittäisiin? Löytyy toinen huone. Löytyy toinen huone".
"Niin, mutta te tiedätte", vastasi Uriah irvistellen, "minua todella ilahuttaisi!"
Asiaa ratkaistakseni sanoin, että tahdoin tuota toista huonetta taikka ei mitään, ja niin päätettiin, että minä saisin sen. Minä jätin firman hyvästi päivällisiksi ja menin jälleen ylikerrokseen.
Minä olin toivonut, etten saisi muuta seuraa, kuin Agnesin. Mutta Mrs. Heep oli pyytänyt lupaa saada kutiminensa istua pesän vieressä samassa huoneessa sillä nimellä, että se tällä tuulella oli soveliaampi hänen luuvalollensa, kuin vieras- taikka päivällishuone. Vaikka olisin ilman mitään omantunnon vaivaa juljennut asettaa hänet tuomiokirkon korkeimmalle harjalle tuulen armoille, taivuin pakon alle ja tervehdin häntä ystävällisesti.
"Minä kiitän teitä nöyrästi, Sir", vastasi Mrs. Heep, kun kysyin hänen terveyttänsä, "mutta minä en voi oikein hyvin. Minulla ei ole paljon, josta sopii kerskata. Jos saisin nähdä Uriah'ni toimeen-tulon taatuksi mailmassa, ei minulla ole mielestäni juuri mitään lisäksi toivottavaa. Miltä Ury'ni teistä näyttää, Sir?"
Minusta hän näytti yhtä konnamaiselta, kuin ennen, ja minä vastasin, etten huomannut mitään muutosta hänessä.
"Vai ei hän teistä ole muuttunut?" kysyi Mrs. Heep. "Tässä minun täytyy nöyrästi pyytää lupaa ajatella toisin. Ettekö näe, että hän on laiha?"
"Ei laihempi, kuin tavallisesti", vastasin minä.
"Ettekö tosiaan!" sanoi Mrs. Heep. "Mutta te ette tarkasta häntä äidin silmällä!"
Uriah'n äidin silmä oli paha silmä koko muulle mailmalle, ajattelin minä, kun se kohtasi minut, olipa se kuinka hellä hyvänsä Uriah'lle, ja minä luulen, että hän ja hänen poikansa rakastivat toisiansa. Se siirtyi nyt minusta Agnes'iin.
"Ettekö te näe, että hän riutuu ja hiukenee, Miss Wickfield?" kysyi Mrs. Heep.
"En", lausui Agnes, tyvenesti jatkaen työtänsä. "Te olette liiaksi huolissanne hänen puolestaan. Hän voi varsin hyvin".
Paha-enteisellä nuhistuksella ryhtyi Mrs. Heep jälleen kutimeensa.
Tästä hän ei hiukkaakaan luopunut eikä jättänyt meitä hetkeksikään. Minä olin tullut varhain aamulla, ja meillä oli vielä kolme, neljä tuntia päivällisiin, mutta hän istui tuossa, liikuttaen vartaitansa yhtä yksitoikkoisesti, kuin tuntilasi hiekkaansa juoksuttaa. Hän istui toisella puolella valkeata: minä pulpetin vieressä vastapäätä sitä; vähän tuolla puolen minua ja syrjempänä Agnes. Joka kerta kuin minä, kirjeeni ääressä miettien, nostin ylös silmäni ja katseeni kohtasi Agnes'in ajattelevaiset kasvot sekä minä näin niitten kirkkaina ja enkelinkaltaisina hohtavan rohkeutta itselleni, huomasin kohta, että paha silmä siirtyi minusta Agnes'iin päin, palasi takaisin minuun ja lopulta taas varkain kutimeen. Mitä hän kutoi, sitä en tiedä, kosk'en ole perehtynyt siihen taitoon; mutta verkolta se näytti; ja kun hän työskenteli kiinalaisten syömäpuikkojen muotoisilla vartaillansa, näytti hän valkean valossa häijyn-ilkiseltä noidalta, jota vastapäätä istuva, hohtava hyvyys vielä piti kurissa, mutta joka hankki ensi tilaisuudessa heittämään verkkoansa. Päivällisillä hän samalla tapaa pitkitti vartioimistansa silmiään räpyttämättä. Päivällisten jälkeen tuli hänen poikansa vuoro, ja kun Mr. Wickfield, hän ja minä jäimme yksikseen, karsasteli hän minua ja luikerrutti ruumistansa, siksi kuin tuskin saatin kestää sitä. Vierashuoneessa oli äiti taas kutomassa ja vartioimassa. Koko ajan, kuin Agnes lauloi ja soitti, istui äiti pianon ääressä. Kerran hän pyysi jotakin erityistä balladia, johon, sanoi hän, hänen Ury'nsa (joka haukotellen istui jossakin nojatuolissa) oli kovin mieltynyt, ja tuon tuostakin katsahti hän poikaansa ja kertoi Agnesille, että Ury oli ihastuksissaan hänen soitostaan. Mutta hän puhui tuskin koskaan – minä epäilen, josko kertaakaan – poikaansa jollakin tavalla mainitsematta. Minä näin selvästi, että tämä oli se tehtävä, joka oli hänelle annettu.
Tätä kesti maata-panon aikaan saakka. Kun olin nähnyt äidin ja pojan, niinkuin kaksi isoa yö-lepakkoa, liehuvan koko asunnon ympäri ja pimittävän sitä rumalla ruumiillansa, kävin niin alakuloiseksi, että olisin mieluisammin jäänyt alikerrokseen, kutimista ja kaikista huolimatta, kuin mennyt levolle. Minä en saanut paljon mitään unta. Seuraavana päivänä alkoi kutominen ja vartioiminen taas ja sitä kesti koko päivän.
Minulla ei ollut mitään tilaisuutta puhua Agnesin kanssa edes kymmentä minutia. Minä tuskin sain hänelle kirjettäni näytetyksi. Minä esittelin hänelle, että hän tulisi kävelemään kanssani, mutta kun Mrs. Heep useita kertoja valitti, että hän voi huonommin, jäi Agnes armeliaisesti hänen luoksensa pitämään hänelle seuraa. Kun rupesi hämärtämään, lähdin ulos yksinään, miettien, mitä minun piti tehdä ja olinko oikeutettu kauemmin Agnesilta salaamaan, mitä Uriah Heep London'issa oli kertonut minulle; sillä tämä rupesi taas kovasti huolettamaan minua.
Minä en ollut vielä astunut niin pitkälle, että olisin ehtinyt ulkopuolelle kaupunkia Ramsgate'n tiellä, jossa löytyi hyvä polku, kun joku pimeässä takaapäin huusi minua. Hoikan ruumiin ja kapean päällystakin suhteen oli mahdoton erehtyä. Minä pysähdyin ja Uriah Heep saavutti minut.
"No?" sanoin minä.
"Kuinka nopeasti te astutte!" lausui hän. "Minulla on sangen pitkät jalat, mutta te annoitte niille täyden työn".
"Mihin olette menossa?" kysyin minä.
"Minä aion seurata teitä, Master Copperfield, jos suotte minulle huvin kävellä vanhan tuttavan kanssa". Hän lausui tätä jonkunlaisella ruumiinsa rytkytyksellä, jota sopi katsoa joko anovaksi taikka pilkkaavaksi, ja alkoi astua rinnallani.
"Uriah!" sanoin minä niin kohteliaasti, kuin voin, vähän vaiti-olon perästä.
"Master Copperfield!" vastasi Uriah.
"Totta puhuakseni (te ette saa paheksia sitä) lähdin ulos kävelemään yksinään, koska minulla on ollut niin paljon seuraa".
Hän katseli minua sivultapäin ja sanoi inhottavimmalla irvillänsä: "te tarkoitatte äitiäni?"
"Niin tarkoitan", arvelin minä.
"Ah! Mutta te tiedätte, että me olemme niin halpoja", vastasi hän. "Ja koska me tiedämme oman halpuutemme, täytyy meidän todella pitää huolta, etteivät ne, jotka eivät ole halpoja, sysää meitä syrjälle. Rakkaudessa ovat kaikki sotakeinot luvallisia, Sir".
Hän nosti isot kätensä, että ne koskivat hänen leukaansa, hieroi niitä hiljalleen toisiinsa ja nauroi leppeästi, näyttäen niin häijyltä babianilta, kuin mikään inhimillinen olento voi näyttää.
"Te olette, näettekö, Master Copperfield", lausui hän, yhä hyväillen itseänsä samalla ilkeällä tavalla ja pudistaen päätänsä minulle, "te olette kovin vaarallinen kilpakosija. Niin olette aina olleet, sen tiedätte".
"Minunko tähteni Miss Wickfield'iä vartioitsette ja teette, ettei hänen kotinsa ole mikään koti?" kysyin minä.
"Oh! Master Copperfield! Nuot ovat kovin ankaria sanoja", vastasi hän.
"Pukekaat ajatukseni mihin sanoihin tahdotte", arvelin minä. "Te tiedätte, mikä se on, Uriah, yhtä hyvin, kuin minä".
"Voi, ei! Teidän täytyy itse pukea se sanoihin", lausui hän. "Oi, todella! Minä en saata sitä tehdä".
"Luuletteko", sanoin minä, Agnesin tähden pakoittaen itseäni hyvin maltilliseksi ja tyveneksi häntä kohtaan, "että minä pidän Miss Wickfield'iä minäkään muuna, kuin varsin kalliina sisarena?"
"Hyvä, Master Copperfield", vastasi hän, "te havaitsette, etten ole velvollinen vastaamaan tähän kysymykseen. Te ette ehkä pidä, tiedättehän. Mutta te, näettekö, ehkä pidättekin!"
Minä en ole koskaan nähnyt mitään semmoista, kuin hänen kasvojensa ja varjottomien silmiensä alhaisen viekkauden, noitten silmien, joissa ei ollut ripsen haamuakaan.
"No siis!" sanoin minä. "Miss Wickfield'in tähden – ".
"Minun Agnesini tähden!" huudahti hän jollakin vavahtelevalla, jyrkällä ruumiinsa vääntelyllä. "Tahtoisitteko olla niin hyvä ja nimittää häntä Agnesiksi, Master Copperfield!"
"Agnes Wickfield'in tähden – Jumala siunatkoon häntä!"
"Kiitoksia tästä siunauksesta, Master Copperfield", keskeytti hän.
"Minä kerron teille, mitä olisin, asiain toisin ollen, yhtä pian kertonut – Jack Ketch'ille". [S.o. pyövelille.]
"Kenelle, Sir?" sanoi Uriah, kaulaansa kurottaen ja pitäen kättänsä korvan takana.
"Pyövelille", vastasin minä. "Sille, joka kaikkein vähimmin olisi tullut mieleeni" – vaikka hänen omat kasvonsa olivat aivan itsealtansa synnyttäneet tämän viittauksen. "Minä olen kihloissa toisen nuoren ladyn kanssa. Minä toivon, että tämä tyydyttää teitä".
"Kunnianne kautta?" lausui Uriah.
Minä aioin suuttuneena antaa sanoilleni sitä vahvistusta, jota hän pyysi, kun hän tarttui käteeni ja likisti sitä.
"Voi Master Copperfield!" sanoi hän. "Jos olisitte vaan alentaneet itseänne ja vastanneet luottamukseeni, kun vuodatin sydämeni kyllyyden teidän eteenne sinä iltana, jona häiritsin teitä niin paljon ja nukuin arkihuoneenne pesän edessä, en olisi koskaan epäillyt teitä. Asiain nykykannalla käsken heti pois äitini, jopa aivan halustakin. Minä tiedän, että annatte anteeksi rakkauden varokeinot, ettekö anna? Mikä onnettomuus, Master Copperfield, ettette alentaneet itseänne ja vastanneet luottamukseeni! Minä olen varma, että annoin teille monta tilaisuutta. Mutta te ette ole koskaan alentaneet itseänne minun suhteeni niin paljon, kuin minä olisin suonut. Minä tiedän, ettette ole koskaan rakastaneet minua, niinkuin minä olen rakastanut teitä!"