Koko tämän ajan likisti hän kättäni kosteilla, kalankaltaisilla käsillänsä, sillä välin kuin minä kaikenlaisilla tempuilla, joita häveliäisyys salli, koetin saada sitä pois. Mutta se ei onnistunut minulta. Hän veti käsivarteni silkkiäismarjan-karvaisen päällystakkinsa hian alle, ja minä astuin eteenpäin, melkein pakosta, käsitysten hänen kanssaan.
"Joko palataan?" kysyi Uriah, samalla kääntäen minut ympäri, että kasvoni tulivat kaupunkia kohden, johon nouseva kuu nyt paisti, kaukaisia akkunoita hopioiten.
"Ennenkuin jätämme tämän aineen, täytyy teidän saada tietää", sanoin minä, keskeyttäen jokseenkin pitkää äänettömyyttä, "että Agnes Wickfield, minun luullakseni, on niin paljon teitä ja kaikkia teidän toiveitanne ylempänä, kuin itse tuo kuu!"
"Niin levollinen! Eikö hän ole!" lausui Uriah. "Sangen levollinen! Tunnustakaat nyt, Master Copperfield, ettette ole rakastaneet minua aivan niinkuin minä olen rakastanut teitä. Koko ajan olette ajatelleet minua liian halvaksi. Minä en ihmettele sitä!"
"Minua ei miellytä halpuuden vakuutukset", vastasin minä, "eikä minkään muunlaisetkaan vakuutukset".
"Kas niin!" lausui Uriah, kuutamossa näyttäen kovin lakastuneelta ja lyijynkarvaiselta. "Enkö minä sitä tietänyt! Mutta kuinka vähän te ajattelette, että minun kaltaiseni hyvällä syyllä on nöyrä, Master Copperfield! Isä ja minä kasvatettiin eräässä köyhäin koulussa poikia varten; ja äitini kasvatettiin samaten eräässä armeliaisuuden laitoksessa. Meille opetettiin kaikille nöyryyttä – aamusta iltaan saakka ei paljon muuta, tietääkseni. Meidän tuli olla nöyrät tälle henkilölle, ja nöyrät tuolle, nostaa lakkiamme täällä ja kumartaa tuolla, aina tietää paikkamme ja alentaa itseämme niitten edessä, jotka olivat meitä paremmat. Ja kuinka suuri joukko tämmöisiä oli! Isä sai monitorin metalin nöyryytensä tähden. Häntä mainittiin ylhäisten joukossa hyvän käytöksensä puolesta, ja he päättivät auttaa häntä. 'Ole nöyrä, Uriah', sanoo isä minua, 'ja sinun käy hyvin'. Se se oli, jota aina soitettiin sinulle ja minulle koulussa; se se on, joka parhaiten miellyttää. 'Ole nöyrä', sanoo isä, 'ja sinä menestyt!' Eikä, totta puhuen, minun ole huonosti käynyt!"
Se oli ensimäinen kerta, kuin mieleeni johtui, että tuo inhottava väärän nöyryyden jahkina oli peritty Heep'in perheessä. Minä olin nähnyt sadon, mutta en ollut koskaan siementä ajatellut.
"Kun vielä olin pieni poika", lausui Uriah, "opin tietämään, mitä nöyryys aikaan sai, ja minä rupesin nöyräksi. Minä söin maukkaasti nöyryyden leipää. Minä pysähdyin alhaiselle opin asteelle ja sanoin: 'jää tähän!' Kun te lupasitte opettaa minulle latinaa, tiesin paremmin. 'Ihmiset tahtovat olla sinua ylempänä', sanoo isä, 'pysy sen vuoksi alipuolella'. Minä olen hyvin nöyrä vieläkin, Master Copperfield, mutta minä olen saanut hiukan valtaa!"
Ja hän sanoi kaikki nämät – minä tiesin sen, kun näin hänen kasvonsa kuutamossa – että minä ymmärtäisin, että hän aikoi palkita itseänsä valtaansa käyttämällä. Minä en ollut koskaan epäillyt hänen huonouttansa, viekkauttansa ja häijyyttänsä, mutta nyt ensi kerran täydellisesti käsitin, mikä kurja, tunnoton ja kostonhimoinen luonto oli syntynyt tämmöisen varhaisen ja pitkällisen sorron kautta.
Hänen kertomuksellaan oli sillä tapaa hyvä seuraus, että hän veti pois kätensä, leukaansa uudestaan sivelläksensä. Kerran irti hänestä päästyäni päätin pysyä erinään hänestä, ja me palasimme vieretysten monta sanaa matkallamme puhumatta.
Oliko minun ilmoitukseni vai hänen takaisinkatsahduksensa innostuttanut häntä, sitä en tiedä, mutta innostunut hän oli jostakin syystä. Hän puhui enemmän päivällisillä, kuin hänen oli tapa, kysyi äidiltänsä (joka pääsi vahdinpidostaan samalla hetkellä, kuin jälleen astuimme huoneesen), eikö hän alkanut käydä liian vanhaksi nuorena miehenä ollaksensa, ja katseli kerta Agnesia semmoisella tavalla, että olisin tahtonut antaa kaikki, mitä minulla oli, kun vaan olisin saanut lyödä hänet maahan.
Kun me kolme miespuolta olimme jääneet yksiksemme päivällisten jälkeen, kävi hän vielä uskaliaammaksi. Hän oli juonut vähän taikka ei ensinkään viiniä, ja minä arvaan, että syy hänen menetykseensä oli pelkkä voiton uhkamielisyys, jota ehkä läsnä-oloni houkutteli näkyviin.
Edellisenä päivänä olin huomannut, että hän oli koettanut viekoitella Mr. Wickfield'iä juomaan, ja hyvin ymmärtäen sitä katsetta, jonka Agnes mennessään oli luonut minuun, olin tyytynyt yhteen lasiin ja sitten esitellyt, että me seuraisimme häntä. Minä olisin tehnyt niin tänään taas, mutta Uriah oli minua nopeampi.
"Me näemme harvoin nykyisen vieraamme, Sir", sanoi hän, puhutellen Mr. Wickfield'iä, joka hänen täydellisenä vastakohtanaan istui pöydän päässä, "ja minä ehdottaisin, että toivottaisimme häntä tervetulleeksi vielä yhdellä taikka parilla lasilla viiniä, jos ei teillä ole mitään sitä vastaan. Mr. Copperfield, teidän terveydeksenne ja onneksenne!"
Minun täytyi olla likistävinäni sitä kättä, jota hän ojensi pöydän poikki minulle, ja tartuin sitten aivan toisenlaisilla tunteilla onnettoman gentlemanin, hänen asiakumppaninsa käteen.
"No asiakumppani", lausui Uriah, "jos saan anastaa itselleni sen vapauden – mitähän jos nyt esittelisitte meille jotakin maljaa, joka sopisi Copperfield'in puolesta!"
Minä jätän kertomatta, kuinka Mr. Wickfield esitteli tädilleni, esitteli Mr. Dick'ille, esitteli Doctors Commons'ille, esitteli Uriah'lle, esitteli jokaista maljaa kaksi kertaa; kuinka hän tiesi oman heikkoutensa; kuinka hän turhaan ponnisti sitä vastaan; kuinka hänen häpeänsä Uriah'n käytöksestä ja hänen halunsa lepyttää tätä taistelivat keskenänsä; kuinka Uriah ilmeisellä riemulla kierteli ja väänteli ja asetti Mr. Wickfield'iä minun katsottavakseni. Sydäntäni viilsi, kun näin tämän, ja käteni kammoo sitä kirjoittamasta.
"No asiakumppani!" lausui Uriah viimein, "minä tahdon esitellä teille toista maljaa ja pyydän nöyrästi täysiä laseja, koska aion esitellä sitä sukupuolensa oivallisimmalle".
Agnesin isällä oli tyhjä lasi kädessään. Minä näin hänen asettavan sen pois, katsovan sitä kuvaa, jonka näköinen Agnes niin suuresti oli, nostavan kättänsä otsalleen ja heittäytyvän taaksepäin nojatuolissaan.
"Minä olen kovin halpa esittelemään Agnes'in maljaa", jatkoi Uriah, "mutta minä ihmettelen – jumaloitsen häntä".
Ei mikään ruumiillinen kipu, joka olisi voinut kohdata hänen isänsä harmaata päätä, olisi, luullakseni, ollut minun kauheampi nähdä, kuin se sielun tuska, jonka nyt näin pusertuneena hänen molempien käsiensä välissä.
"Agnes", sanoi Uriah, joka ei katsellut Mr. Wickfield'iä taikka ei ymmärtänyt hänen liikuntonsa luontoa, "Agnes Wickfield on, sitä uskallan väittää, sukupuolensa oivallisin. Saanko puhua suuni puhtaaksi ystävien joukossa? Suuri kunnia on olla hänen isänsä, mutta olla hänen puolisonsa – ".
Säästyköön minulta ijäksi toinen semmoinen huuto, kuin se, jolla hänen isänsä nousi pöydästä!
"Mikä nyt on?" lausui Uriah ja kävi kalmankarvaiseksi. "Ette suinkaan ole tulleet hulluksi, Mr. Wickfield, toivon minä? Jos sanon, että minun kunnianhimoni on, että teidän Agnes'inne joutuu minun Agnesikseni, on minulla yhtä hyvä oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla. On minulla parempikin oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla!"
Minä kiersin käsivarteni Mr. Wickfield'in ympärille ja rukoilin häntä kaikkien kautta, mitä voin ajatella, erittäin hänen rakkautensa kautta Agnesiin, että hän vähän tyyntyisi. Hän oli sillä hetkellä kokonansa mieleltään mennyt, repi hiuksiansa, löi päätänsä, koetti työntää minua luotansa, riisti itsensä irti minusta, ei vastannut sanaakaan, ei katsellut ketään eikä nähnyt ketään, reutoi umpimähkään itsekään tietämättä mitä varten, silmät tuijottain ja kasvot hurjistuneina – kamala näky.
Minä vannotin häntä katkonaisilla sanoilla, mutta mitä innokkaimmalla tavalla, vastustamaan tätä vimmaa ja kuuntelemaan minua. Minä käskin hänen ajatella Agnesia, Agnesia ja minua yhdessä, kuinka Agnes ja minä olimme kasvaneet toinen toisemme vieressä, kuinka minä kunnioitin ja rakastin Agnesia, kuinka Agnes oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Minä koetin saattaa Agnesin kuvaa hänen eteensä jos jossakin muodossa, jopa nuhtelinkin häntä, ettei hän ollut kyllä luja säästämään Agnesilta tietoa tämmöisestä kohtauksesta. Minä ehkä vaikutin jotakin häneen taikka kukaties hänen vimmansa itsestään raukeni, sillä vähitellen riehui hän vähemmin ja alkoi katsella minua – oudosti ensiksi, sitten tuntevilla silmillä. Viimein hän sanoi: "minä tiedän sen, Trotwood! Lemmitty lapseni ja te – minä tiedän sen! Mutta katsokaat tuota!"
Hän osoitti Uriah'ta, joka vaaleana ja synkkämuotoisena seisoi nurkassa ilmeisesti suuresti erehtyneenä laskuissansa ja aivan hämillään.
"Katsokaat kiusaajaani", vastasi hän. "Hänen kauttansa minulta vähitellen on mennyt nimeni ja maineeni, leponi ja rauhani, kotini ja kartanoni".
"Minä olen teille säilyttänyt nimenne ja maineenne, ja leponne ja rauhanne, ja kotinne ja kartanonne myöskin", lausui Uriah suuttuneella, hätääntyneellä, lannistuneella sovituksen katsannolla. "Älkäät olko narrimainen, Mr. Wickfield. Jos olen mennyt vähän kauemmaksi, kuin tiesitte odottaa, arvaan, että voin palata takaisin. Ei mitään vahinkoa ole tapahtunut".
"Minä tutkin, mitkä erinäiset johdattavat syyt jokaisella oli", sanoi Mr. Wickfield, "ja minä olin varma siitä, että olin kiinnittänyt hänet itseeni oman edun siteillä. Mutta katsokaat, mikä hän on – voi, katsokaat, mikä hän on!"
"Olisi paras hillitä häntä, Copperfield, jos voitte", huudahti Uriah, osoittaen pitkällä etusormellansa minua kohden. "Hän sanoo pian jotakin – huomatkaat! – hän katuu jälestäpäin, että hän on sanonut, ja te kadutte, että olette kuulleet!"
"Minä sanon vaikka mitä!" huudahti Mr. Wickfield hurjistuneella muodolla. "Miks'en olisi koko mailman vallassa, jos olen teidän!"
"Huomatkaat! Minä sanon teille", lausui Uriah, yhä varoittaen minua. "Jollette tuki hänen suutansa, ette ole hänen ystävänsä! Miks'ette olisi koko mailman vallassa, Mr. Wickfield? Siksi, että teillä on tytär. Te ja minä tiedämme, mitä tiedämme, eikö niin? Antakaat nukkuvan koiran maata – kuka sitä tahtoisi herättää? Minä en tahdo. Ettekö näe, että minä olen niin nöyrä, kuin olla voin? Minä sanon teille, että olen pahoillani, jos olen mennyt liian pitkälle. Mitä lisäksi pyydätte, Sir?"
"Voi, Trotwood, Trotwood!" huudahti Mr. Wickfield, käsiänsä väännellen. "Mimmoiseksi olen tullut siitä, kuin ensin näin teidät tässä huoneessa! Jo silloin olin matkalla alaspäin, mutta se kauhea, kauhea tie, jonka olen kulkenut sen jälkeen! Heikko myöntyväisyys on tehnyt lopun minusta. Minä olen antanut liian paljon valtaa muistolle, ja liian paljon valtaa unhotukselle. Luonnollinen suruni lapseni äidin kuolemasta muuttui taudiksi; luonnollinen rakkauteni lastani kohtaan muuttui taudiksi. Minä olen saastuttanut kaikki, mihin olen koskenut. Minä olen saattanut kurjuuteen sen, jota hellästi rakastan, minä tiedän sen – te tiedätte sen! Minä luulin mahdolliseksi totisesti rakastaa yhtä olentoa maailmassa, kaikkia muita rakastamatta; minä luulin mahdolliseksi totisesti murehtia yhtä olentoa, joka oli mennyt maailmasta, osaa ottamatta kaikkien muitten murehtivien suruun. Näin ovat elämäni opetukset tulleet nurin käännetyksi! Minä olen kalvanut omaa kivulloista, pelkurimaista sydäntäni, ja se on kalvanut minua. Kurja olen ollut surussani, kurja rakkaudessani, kurja viheliäisessä paossani kummankin pimeältä puolelta. Oi, katsokaa, mikä raunio minä olen, ja vihatkaat minua, kammotkaat minua!"
Hän vaipui tuoliinsa ja nyyhkytti heikosti. Se kiihtymys, johon hän oli joutunut, laantui. Uriah tuli esiin nurkastansa.
"Minä en tiedä kaikkia, mitä järjettömyydessäni olen tehnyt," lausui Mr. Wickfield, kurottaen käsiänsä, niinkuin minun tuomiotani torjuaksensa. "Hän sen parhaiten tietää", tarkoittaen Uriah Heep'iä, "sillä hän on aina seisonut vieressäni. Te näette, mikä myllynkivi hän on kaulassani. Te tapaatte hänet huoneessani, te tapaatte hänet toimessani. Te kuulitte hänen puhuvan vaan vähä aika sitten. Mitä muuta minun tarvitsee sanoa!"
"Teidän ei tarvitse sanoa niin paljon eikä puoltakaan sen vertaa eikä mitään ollenkaan", muistutti Uriah, puoleksi uljaillen ja puoleksi imarrellen. "Te ette olisi panneet sitä niin pahaksenne, jollette olisi juoneet. Te ajattelette siitä toisin huomenna, Sir. Jos minä olen sanonut liian paljon taikka enemmän, kuin aioin, entä sitten? Minä en pidä kiinni siitä!"
Ovi aukeni ja Agnes astui, kasvot aivan vaaleana, sisään, pani käsivartensa Mr. Wickfield'in kaulaan ja sanoi tyvenesti: "isä, te ette voi hyvin. Tulkaat minun kanssani!" Mr. Wickfield laski päänsä hänen olallensa, niinkuin haikea häpeä olisi rasittanut häntä ja lähti ulos hänen kanssaan. Agnesin silmät kohtasivat minut vaan vilaukselta, mutta kuitenkin minä näin, kuinka hyvin hän tiesi, mitä oli tapahtunut.
"Minä en olisi uskonut, että hän olisi näin närkästynyt, Master Copperfield", lausui Uriah. "Mutta sillä ei ole mitään väliä. Minä olen ystävä hänen kanssaan huomenna. Se on hänen hyväksensä. Minä olen nöyrästi huolissani hänen hyvästänsä".
Minä en vastannut hänelle mitään, vaan menin ylikerrokseen siihen hiljaiseen huoneesen, jossa Agnes niin usein oli istunut vieressäni, kun luin kirjaani. Ei kukaan lähestynyt minua ennenkuin myöhään illalla. Minä tartuin johonkin kirjaan ja koetin lukea. Minä kuulin kellojen lyövän kaksitoista ja luin yhä tietämättä, mitä luin, kun Agnesin käsi koski minua.
"Sinä lähdet varhain aamulla, Trotwood. Jättäkäämme nyt toinen toisemme hyvästi!"
Hän oli itkenyt, mutta nyt hänen kasvonsa olivat niin levolliset ja ihanat!
"Jumala siunatkoon sinua!" sanoi hän, ojentaen minulle kättänsä.
"Rakas Agnes!" vastasin minä, "minä näen, että käsket minun olla puhumatta tänä iltana – mutta eikö ole mitään neuvoa?"
"On Jumala, johon luottaa!" vastasi hän.
"Enkö minä voi tehdä mitään – minä, joka tulen sinun luoksesi minun vähillä suruillani?"
"Ja teet minun suruni niin paljon keveämmäksi", vastasi hän. "Rakas Trotwood, ei!"
"Rakas Agnes", lausuin minä, "se on rohkeata, että minä, joka olen niin köyhä kaikista, joista sinä olet niin rikas – hyvyydestä, lujuudesta, kaikista jaloista avuista, epäilen taikka neuvon sinua; mutta sinä tiedät, kuinka paljon minä rakastan sinua, ja kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen sinulle. Ethän sinä koskaan rupee minkään väärän velvollisuuden tunteen uhriksi, Agnes?"
Hän kiihtyi tuokioksi enemmän, kuin koskaan olin nähnyt, irroitti kätensä minun kädestäni ja astui askeleen taaksepäin.
"Sano, ettei sinulla ole mitään semmoista ajatusta, rakas Agnes. Sinä sisarta enempi! Ajattele, mikä arvaamattoman kallis lahja semmoinen sydän, kuin sinun, semmoinen rakkaus, kuin sinun, on!"
Voi! kauan, kauan jälestäpäin näin näitten kasvojen ilmestyvän eteeni silloisella katseellansa, joka ei kummastellut, ei syyttänyt, ei murehtinut. Voi, kauan, kauan jälestäpäin näin tämän katseen muuttuvan, niinkuin se nyt muuttui, siksi armaaksi hymyksi, jolla hän vakuutti minulle, ettei hän itse puolestansa pelännyt mitään – ettei minunkaan tarvinnut pelätä hänen puolestansa – ja erosi minusta, veljestänsä, ja oli kadonnut!
Hämärsi jo aamulla, kun nousin postivaunuihin ravintolan ovella. Päivä koitti juuri, kun meidän oli määrä lähteä, ja kun tuossa istuin, Agnesia ajatellen, pyrki Uriah'n pää ylöspäin sekaantuneen päivän ja yön lävitse pitkin vaunujen kylkeä.
"Copperfield!" sanoi hän käheällä kuiskauksella, pitäen kiinni vaununkaton raudasta, "minä ajattelin, että teitä ilahuttaisi ennen lähtöänne kuulla, että välimme taas on hyvä. Minä olen jo käynyt hänen huoneessansa, ja me olemme sovittaneet kaikki. No, vaikka minä olen halpa, olen hyödyllinen hänelle, niinkuin tiedätte; ja hän ymmärtää etunsa, kun hän ei ole päissänsä! Mikä miellyttävä mies hän sentään on, Master Copperfield!"
Minä pakoitin itseäni sanomaan, että olin mielissäni siitä, että hän oli pyytänyt anteeksi.
"No niin!" sanoi Uriah. "Kun on nöyrä, mikä on anteeksi pyytäessä? Se käy niin helposti! Kuulkaat! Oletteko koskaan", lisäsi hän nytkähtäen, "poiminut päärynää, ennenkuin se oli kypsä, Master Copperfield?"
"Olen, luullakseni", vastasin minä.
"Minä tein niin eilen illalla", lausui Uriah; "mutta se kypsyy vielä!
Täytyy vaan malttaa mieltänsä vähän. Minä voin odottaa!"
Yltäkylläisen hyvästi-jätön jälkeen astui hän maahan taas, kun vaunun-ajaja nousi ylös. Hyvin mahdollista, että hän söi jotakin, sulkeaksensa pois raakaa aamu-ilmaa; mutta hän liikutti suutansa, niinkuin päärynä jo olisi ollut kypsä ja hän olisi siitä maiskuttanut huuliaan.
YHDEKSÄS LUKU
Matkamies
Meillä oli sinä iltana varsin totinen keskustelu Buckingham Street'illä niistä perheellisistä kohtauksista, joista viimeisessä luvussa laveammalta puhuin. Tätini otti sydämestään osaa niihin ja käveli jälestäpäin, kädet ristissä, edestakaisin huoneessa enemmän, kuin kaksi tuntia. Milloin hyvänsä hän oli erittäin huolestuneena, suoritti hän aina jonkun tämmöisen kilpakäynnin; ja hänen huoltensa suuruus näkyi aina hänen kävelynsä pitkällisyydestä. Tässä tilaisuudessa oli hän niin levoton, että hän katsoi tarpeelliseksi avata makuuhuoneen oven ja tehdä itselleen radan, joka käsitti makuuhuoneitten koko pituuden seinästä seinään; ja sillä välin kuin Mr. Dick ja minä rauhallisesti istuimme valkean edessä, astui hän sisään ja ulos pitkin tätä mitattua polkua samanlaisilla askelilla ja yhtä säännöllisesti kuin kellonlekku.
Kun tätini ja minä, Mr. Dick'in levolle mentyä, olimme jääneet kahden kesken, istuin kirjoittamaan kirjettäni noille kahdelle vanhalle ladylle. Tähän aikaan väsyi tätini kävelemästä ja asettui valkean ääreen, puku sonnustettuna, niinkuin tavallisesti. Mutta hän ei istunut, niinkuin muutoin, pitäen lasiansa polvellaan, vaan tämä seisoi laiminlyötynä kaminin-reunuksella; ja hän katseli miettiväisesti minua, nojaten vasenta kyynäspäätänsä oikeaan käsivarteensa ja leukaansa vasempaan käteensä. Joka kerta, kuin nostin silmäni työstäni, kohtasin hänen silmänsä. "Minä olen mitä lempeimmällä tuulella, rakas poikani", vakuutti hän minulle pään nyykkäyksellä, "mutta minä olen levoton ja suruissani!"
Minä olin ollut niin harras työssäni, etten huomannut, ennenkuin tätini oli pannut maata, että hän oli jättänyt ilta-mixturinsa, joksi hän aina nimitti sitä, koskematta kaminin-reunukselle. Kun koputin hänen oveansa, ilmoittaakseni hänelle tätä havaintoani, tuli hän vielä suuremmalla hellyydellä käytöksessään, kuin tavallisesti, minua vastaan, mutta sanoi vaan: "minä en saa sitä tänä iltana juoduksi, Trot", pudisti päätänsä ja meni sisään taas.
Seuraavana aamuna luki hän, mitä olin kirjoittanut noille kahdelle ladylle, ja hyväksyi sitä. Minä panin kirjeen postiin, eikä minulla sitten ollut muuta tekemistä, kuin odottaa vastausta niin kärsivällisesti, kuin voin. Minä olin yhä tässä vartovassa tilassa ja olin ollut niin melkein viikon aikaa, kun eräänä lumisena iltana lähdin tohtorilta ja astuin kotiin.
Oli ollut kylmä päivä, ja viukka koillistuuli oli puhaltanut jonkun aikaa. Illan tullen oli tuuli laantunut, ja sitten oli alkanut sataa lunta. Sitä satoi raskaasti, pitkäänsä ja suurissa hahtuvissa, muistan minä; ja maa peittyi siihen paksulta. Pyöräin ja ihmisjalkojen kopina oli niin hiljentynyt, kuin olisi höyheniä yhtä paksulta kaduille levitetty.
Lyhyin matkani kotiin – ja tietysti semmoisena iltana valitsin lyhyimmän matkan – kävi Saint Martins' Lane'n kautta. Se kirkko, josta tämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin erinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään avonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin. Kun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen kasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki ja katosivat. Minä tunsin ne. Minä olin nähnyt ne jossakin. Mutta minä en voinut muistaa, missä. Minussa virisi joku tunto, joka heti iski sydämeeni, mutta kun se ensiksi tuli, ajattelin jotakin muuta ja olin vähän hämmentynyt.
Kirkon portailla istui maahan notkistunut mies, joka oli sileälle lumelle käsistään laskenut jonkun taakan, sitä järjestääksensä. Minä näin kasvot ja minä näin hänet yhtä haavaa. Minä en luule, että olin kummastuksissani pysähtynyt; mutta oli miten oli, hän nousi, kun astuin eteenpäin, kääntyi ja tuli minua kohden. Minä seisoin kasvoista kasvoihin Mr. Peggotyn kanssa.
Silloin minä muistin, kuka nainen oli. Se oli Martha, jolle Em'ly tuona iltana oli antanut rahaa kyökissä. Martha Endell – jonka vieressä, niinkuin Ham oli sanonut minulle, Mr. Peggotty ei olisi tahtonut nähdä kallista sisarentytärtänsä, vaikka hän olisi saanut kaikki aarteet, jotka olivat mereen hukkuneet.
Me pudistimme kättä sydämellisesti. Ensiksi ei kumpikaan meistä voinut puhua sanaakaan.
"Mas'r Davy!" lausui hän, tukevasti tarttuen minuun, "se tekee sydämeni hyvää, kun näen teidät, Sir. Onnellinen yhtymys. Onnellinen yhtymys!"
"Onnellinen yhtymys, rakas, vanha ystäväni!" sanoin minä.
"Minä aioin vähän tulla kysymään teitä tänä iltana, Sir", arveli hän, "mutta tietäen, että tätinne asui luonanne – sillä minä olen käynyt tuolla alhaalla – Yarmouth'in puolella – pelkäsin, että oli liian myöhäistä. Minä olisin tullut huomenna varhain, Sir, ennenkuin lähdin",
"Taas?" sanoin minä.
"Niin, Sir", vastasi hän, kärsivällisesti pudistaen päätänsä, "minä olen poissa huomenna".
"Mihin nyt aiotte mennä?" kysyin minä.
"No!" vastasi hän, varistaen lunta pitkistä hiuksistaan, "minä aion poiketa sisään johonkin".
Tähän aikaan löytyi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa seisoimme, eräs syrjä-pääsy "Kultaisen Ristin" tallipihalle, tämän ravintolan, jonka hyvin muistin sen yhteyden tähden, joka sillä oli hänen onnettomuutensa kanssa. Minä osoitin porttia, pistin käteni hänen kainaloonsa, ja me astuimme kadun poikki. Tallipihasta pääsi pariin, kolmeen ravintolan huoneesen; ja katsoen yhteen niistä ja havaiten, että se oli tyhjä sekä että hyvä valkea paloi siinä, vein hänet sisään siihen.
Kun näin hänet kynttilän valossa, huomasin, ettei ainoastaan hänen hiuksensa olleet pitkät ja pörröiset, vaan myöskin että aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa mustaksi. Hän oli harmaampi, vaot hänen kasvoissaan ja otsassaan olivat syvemmät, ja näytti kaikin puolin siltä, kuin hän olisi ponnistellut ja kuljeskellut kaikenlaisissa säissä; mutta hän oli muodoltaan voimallinen, semmoisen miehen kaltainen, jota luja tarkoitus tukee ja jota ei mikään voi uuvuttaa. Hän karisti lumen hatustansa ja vaatteistansa ja pyyhki sitä pois kasvoistansa, sillä aikaa kuin minä ajattelin näitä. Kun hän oli käynyt istumaan vastapäätä minua jonkun pöydän viereen, selkä päin sitä ovea, jonka kautta olimme tulleet, ojensi hän jälleen minulle karkean kätensä ja tavoitti lempeästi minun kättäni.
"Minä kerron teille, Mas'r Davy", sanoi hän – "missä kaikkialla minä olen ollut ja mitä kaikkia olemme kuulleet. Minä olen käynyt kaukana, ja vähän olemme kuulleet; mutta minä kerron teille!"
Minä soitin kelloa, että saisimme jotakin lämmintä juoda. Hän ei tahtonut mitään väkevämpää, kuin olutta; ja sillä välin kuin se tuotiin sisään ja lämmitettiin valkean edessä, istui hän itsekseen ajatellen. Hänen kasvoissaan kuvautui kaunis, kiinteä vakavuus, jota en uskaltanut häiritä.
"Kun Em'ly oli lapsi", lausui hän, nostaen ylös päätänsä heti, kuin olimme jääneet kahden kesken, "oli hänen usein tapa puhua minulle merestä ja niistä rannikoista, joissa meri oli tumman sininen ja aina kimalteli auringonpaisteessa. Minä tuumin välisti, että hänen isänsä hukkuminen saatti hänet ajattelemaan sitä niin paljon. Minä en tiedä, mutta ehkä hän luuli – taikka toivoi – että hänen isänsä oli ajaantunut niille seuduille, jossa kukat alati kukkivat ja maa on heleä".
"Hyvin luultavaa, että semmoiset kuvittelivat hänen lapsellisessa mielessään", vastasin minä.
"Kun hän oli kadonnut", lausui Mr. Peggotty, "tiesin sydämessäni, että tuo mies veisi hänet näille maille. Minä tiesin sydämessäni, että tuo oli kertonut hänelle kummia niistä ja kuinka hän pääsisi ladyksi siellä, ja kuinka hän ensiksi tämmöisten kautta sai hänet kallistamaan korvaansa. Kun näimme tuon miehen äidin, tiesin aivan hyvin, että olin oikeassa. Minä lähdin kanavan poikki Franskaan ja rantauduin sinne, niinkuin olisin taivaasta pudonnut".
Minä näin oven liikkuvan ja lumen vierähtävän sisään. Minä näin sen liikkuvan vähän enemmän ja käden pistäyvän väliin, pitääksensä sitä auki.
"Minä tapasin erään englantilaisen gentlemanin, jolla oli joku virka siellä", lausui Mr. Peggotty, "ja kerroin hänelle, että mielin hakea sisarentytärtäni. Hän hankki minulle ne paperit, joita välttämättömästi tarvitsin eteenpäin päästäkseni – minä en oikein tiedä, miksi niitä nimitetään – ja hän olisi myöskin antanut minulle rahaa, mutta minä en, Jumalan kiitos, tarvinnut sitä. Minä kiitin häntä sydämestäni kaikista, mitä hän teki! 'Minä olen edeltäpäin kirjoittanut teitä varten', sanoo hän minulle, 'ja minä aion puhutella monta, jotka matkustavat samaa tietä, ja moni on tunteva teidät kaukana täältä yksinäisellä vaelluksellanne'. Minä ilmoitin hänelle parhaan kykyni mukaan, kuinka kiitollinen olin, ja lähdin Franskan maata astumaan".
"Yksin ja jalkaisin?"
"Enimmiten jalkaisin", vastasi hän; "välisti torille lähtevien maalaisten rattailla, välisti tyhjissä vaunuissa. Monta penikulmaa päiväänsä jalkaisin ja usein sotamies raukan taikka jonkun muun kanssa, joka lähti ystäväänsä tervehtimään. Minä en osannut puhua hänen kanssaan", sanoi Mr. Peggotty, "eikä hän minun kanssani, mutta meistä oli kuitenkin seuraa toisillemme pölyisillä teillä".
Minä olisin arvannut sen hänen ystävällisestä äänestään.
"Kun tulin johonkin kaupunkiin", jatkoi hän, "hain ylös ravintolan ja varroin pihalla, siksi kuin joku ilmestyi (useimmiten joku ilmestyikin), joka osasi Englannin kieltä. Sitten kerroin, kuinka olin lähtenyt etsimään sisarentytärtäni, ja he ilmoittivat minulle, mitä vallasväkeä talossa oli, ja minä odotin nähdäkseni, josko joku Em'lyn muotoinen tuli taikka meni. Kun se ei ollut hän, lähdin taas liikkeelle. Vähitellen, kun tulin johonkin kylään eli talonryhmään köyhiin ihmisiin, huomasin, että he tiesivät minusta. He käskivät minua istumaan majansa oven eteen ja antoivat minulle kaikenlaista syötävää ja juotavaa ja neuvoivat minulle makuupaikan; ja monta vaimoa, Mas'r Davy, jolla oli ollut Em'lyn ikäinen tytär, olen tavannut itseäni odottamassa Vapahtajan ristin luona ulkopuolella kylää, että hän saisi osoittaa minulle samanlaista ystävällisyyttä. Muutamilla oli ollut tyttäriä, jotka olivat kuolleet. Mutta Jumala yksin tietää, kuinka hyvät nämät äidit minulle olivat!"
Se oli Martha, joka seisoi ovella. Minä näin selvästi hänen laihat, kuuntelevat kasvonsa. Minä pelkäsin, että Mr. Peggotty kääntäisi päätänsä ja myöskin näkisi hänet.
"He asettivat usein lapsensa – erittäin pikku tyttönsä", lausui Mr. Peggotty, "polvelleni, ja monta kertaa olisitte nähneet minun yön saapuessa istuvan heidän ovellansa, melkein niinkuin lapset olisivat olleet lemmittyni lapset. Voi lemmittyäni!"
Äkillisen surun vallassa nyyhkytti hän ääneen. Minä laskin vapisevan käteni sen käden päälle, jota hän piti kasvojensa edessä. "Kiitoksia, Sir", sanoi hän, "älkäät pitäkö sillä väliä".
Vähän ajan perästä veti hän kätensä pois, pisti sen poveensa ja jatkoi kertomustansa.
"He saattivat minua usein aamuisin", sanoi hän, "noin penikulman tai parin matkallani; ja kun erosimme ja minä sanoin: 'minä olen kovin kiitollinen teille! Jumala siunatkoon teitä!' näyttivät he aina ymmärtävän ja vastasivat iloisesti. Viimein tulin meren-rannikolle. Minun, merimiehen, ei ollut, niinkuin arvaatte, vaikea päästä sen poikki Italiaan. Kun olin päässyt sinne, lähdin taas kävelemään, niinkuin olin tehnyt ennen. Ihmiset olivat aivan yhtä hyvät minulle, ja minä olisin kulkenut kaupungista kaupunkiin ehkä koko maan halki, jollen olisi saanut kuulla, että olivat nähneet hänet Schweitzin vuoristossa. Joku, joka tunsi tuon miehen palvelian, oli nähnyt heidät kaikki kolme siellä ja kertoi minulle, kuinka he matkustivat ja missä olivat. Minä pyrin noita vuoria kohden, Mas'r Davy, yöt päivät. Mitä kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi näyttivät vuoret siirtyvän minusta. Mutta minä saavutin ne ja astuin niitten yli. Kun lähestyin sitä paikkaa, josta minulle oli puhuttu, rupesin itsekseni ajattelemaan: 'mitä teen, kun tapaan Em'lyn?'"
Kalseasta ilta-ilmasta huolimatta pysyivät kuuntelevat kasvot yhä notkistuneina ovella, ja kädet pyysivät – rukoilivat minua – etten sysäisi niitä pois.
"Minä en koskaan epäillyt Em'lyä", lausui Mr. Peggotty. "Ei! ei yhtäkään! Jahka hän vaan näkisi minun kasvoni – jahka hän vaan kuulisi ääneni – jahka vaan seisoisin hänen edessään ja palauttaisin hänen ajatuksensa siihen kotiin, josta hän oli paennut, ja siihen lapseen, jona hän oli ollut – ja vaikka hän olisi tullut ruhtinattareksi, lankeisi hän jalkojeni juureen! Minä tiesin sen hyvin! Usein olin unissani kuullut hänen huutavan: 'eno!' ja nähnyt hänen lankeevan eteeni, niinkuin kuollut. Usein olin unissani nostanut hänet ylös ja kuiskannut hänelle: 'rakas Em'lyni, minä olen tullut antamaan sinulle anteeksi ja viemään sinua kotiin!'"
Hän vaikeni, pudisti päätänsä ja jatkoi huoaten:
"Tuo mies ei ollut mitään minulle nyt. Em'ly oli kaikki. Minä ostin maatytön puvun häntä varten; ja minä tiesin, että, jos hän kerta löydettiin, hän kulkisi minun vieressäni noita kivisiä teitä, menisi, mihin minä tahtoisin, eikä jättäisi minua koskaan, ei koskaan enää. Että saisin pukea tämän puvun hänen päällensä ja heittää pois sen, joka hänellä oli yllään – että saisin jälleen tukea häntä käsivarrellani ja astua kotia päin – että saisin välisti pysähtyä tiellä ja parantaa hänen loukkaantuneita jalkojansa ja vielä pahemmin loukkaantunutta sydäntänsä – siinä oli kaikki, mitä nyt ajattelin. Minä en luule, että olisin edes sen verran kuin katsellut tuota toista. Mutta, Mas'r Davy, se ei saanut vielä tapahtua – ei vielä! Minä myöhästyin, ja he olivat lähteneet. Mihin, siitä en saanut selkoa. Muutamat sanoivat sinne, toiset tänne. Minä matkustin sinne, ja matkustin tänne, mutta en löytänyt mitään Em'lyä, ja silloin matkustin kotiin".