"Te olette sangen vanha ystävä veljenpojalleni, Mr. Micawber", lausui tätini. "Minä soisin, että minun olisi ollut ilo nähdä teitä ennen".
"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä soisin, että minun olisi ollut kunnia tuntea teidät varhemmin. Minä en ollut aina se hylky, jonka nyt näette".
"Minä toivon, että Mrs. Micawber ja perheenne voivat hyvin, Sir", arveli tätini.
Mr. Micawber painoi alas päänsä. "He voivat niin hyvin, Ma'am", sanoi hän hetken ääneti oltuaan ja epätoivoisen tavalla, "kuin muukalaisten ja maanpakolaisten sopii toivoa".
"Herra siunatkoon teitä, Sir!" huudahti tätini jyrkällä tavallansa.
"Mitä sanotte?".
"Perheeni toimeentulo, Ma'am", vastasi Mr. Micawber, "tutisee vaa'assa.
Isäntäni – "
Tässä Mr. Micawber, ikävä kyllä, katkaisi puheensa ja alkoi kuoria sitruneja, joita, niinkuin kaikkia muita punssin-laitoksen tarpeita, oli minun käskystäni asetettu hänen eteensä.
"Isäntänne, sanoitte", lausui Mr. Dick, nykäisten häntä käsivarresta ystävälliseksi muistutukseksi.
"Hyvä, Sir", vastasi Mr. Micawber, "te saatatte minut takaisin kertomukseeni, Minä olen kiitollinen teille". He pudistivat taas kättä. "Isäntäni, Ma'am – Mr. Heep – huomautti minulle kerta suosiollisesti, että, jollen nauttisi niitä palkallisia etuja, jotka lähtevät virastani hänen luonansa, minusta luultavasti tulisi kuljeksiva silmänkääntäjä, joka nielee sapeleita ja syö hävittävää elementtiä. Ja totta puhuen, sitä myöden kuin minä ymmärrän, on vielä luultavaa, että lasteni on täytymys etsiä elatustansa ruumiinsa vääntelemisellä, samalla kuin Mrs. Micawber positivia soittamalla kehoittaa heitä noissa luonnottomissa tempuissa".
Umpimähkäisellä, mutta osoittavalla veitsensä heilahuttamisella ilmoitti Mr. Micawber, että näitä näytäntöjä sopi odottaa tapahtuviksi vasta silloin, kuin hän ei enään ollut; sitten jatkoi hän kuorimistaan epätoivoisella muodolla.
Tätini nojasi kyynärpäätänsä siihen pieneen, pyöreään pöytään, jota hän tavallisesti piti vieressänsä, ja katseli Mr. Micawber'ia tarkasti. Vaikka minusta tuntui vastenmieliseltä houkutella tätä paljastamaan jotakin, jota hän ei ollut valmis itse-altansa paljastamaan, olisin nyt käynyt hänen kimppuunsa, jollen olisi nähnyt niitä kummallisia toimia, joihin hän oli ryhtynyt ja joista etevimmät olivat ne, että hän pisti sitrunan-kuoret kattilaan, pani sokurin niistinlautaselle, vuodatti rommin tyhjään ruukkuun ja aivan varmana asian menestyksestä koetti kaataa kiehuvaa vettä kynttilänjalasta. Minä näin, että käännepää oli tulossa, ja se tulikin. Hän kaappasi kokoon kaikki aineet ja astiat, nousi tuoliltansa, veti ulos nenäliinansa ja purskahti kyyneliin.
"Rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber nenäliinansa takaa, "tämä on semmoinen toimi, joka enemmän, kuin kaikki muut toimet, vaatii levollista mieltä ja oman arvon tietoa. Minä en saa aikaan tätä. Se on ihan mahdotointa".
"Mikä nyt on, Mr. Micawber?" sanoin minä. "Puhukaat suunne puhtaaksi.
Te olette ystävien parissa".
"Ystävien parissa, Sir!" toisti Mr. Micawber, ja kaikki, mitä hän oli pidättänyt, puhkesi esiin hänestä. "Hyvä Jumala, etupäässä sentähden, että olen ystävien parissa, on mielentilani semmoinen, kuin se on. Mikä nyt on, gentlemanit? Mikä nyt ei ole? Konnamaisuus on; huonous on; petos, vilppi, kavallus on; ja koko tuon kauhean joukon nimi on – Heep."
Tätini löi käsiänsä yhteen, ja me kavahdimme kaikki hämmästyneinä ylös.
"Taistelo on ohitse!" sanoi Mr. Micawber, rajusti heiluttaen nenäliinaansa ja tuon tuostakin heittäen molempia käsivarsiansa taaksepäin, niinkuin hän olisi uinut yliluonnollisissa vastuksissa. "Minä en tahdo elää tätä elämää enää. Minä olen kurja olento, olen suljettu kaikista, mikä tekee elämän elettäväksi. Minä olen ollut kirouksen alaisena tuon helvetillisen konnan palveluksessa, Antakaat minulle takaisin vaimoni, antakaat minulle takaisin perheeni, asettakaat Micawber sen viheliäisen ryökäleen sijaan, joka käy niillä saappailla, jotka nyt ovat jalassani, ja käskekäät minun niellä sapeli huomenna ja minä teen sen – halukkaasti;"
Minä en ole eläissäni nähnyt kenenkään kiivastuvan, niinkuin hän. Minä koetin rauhoittaa häntä, että pääsisimme johonkin järkevään päätökseen, mutta hän kävi yhä kiivaammaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan.
"Minä en laske kättäni kenenkään ihmisen käteen", lausui Mr. Micawber, huohottaen, puhkaten ja nyyhkien siinä määrässä, että hän oli niinkuin mies, joka rehkii kylmässä vedessä, "ennenkuin olen – lyönyt pirstaleiksi – tuon – inhottavan – käärmeen – Heep'in! Minä en nauti kenenkään vieraanvaraisuutta, ennenkuin olen – pannut – Vesuviuksen – syöksemään tultansa – tuon – viheliäisen roiston – Heep'in päälle! Kaikenlainen virvoitus – tämän katon – alla – varsinkin punssi – tukehuttaisi minut – jollen ole – ensiksi – pusertanut silmiä – tuon äärettömän petturin ja valehtelian – Heep'in – päästä! Minä – e-e-n – tahdo tuntea ketään – enkä sanoa – mitään – enkä asua – missään – ennenkuin olen musertanut – mäsäksi – tuon – pahanpäiväisen ja ijankaikkisen teeskenteliän ja valapatturin – Heep'in!"
Minä pelkäsin todella, että Mr. Micawber kuolisi siihen paikkaan. Se tapa, jolla hän ponnisti näitten katkonaisten lauseitten lävitse ja joka kerta, kuin hän havaitsi lähestyvänsä Heep'in nimeä, raivasi itselleen tietä sen luo, kävi sen kimppuun, niinkuin pyörryksissä, ja sysäsi sen suustansa ihmeteltävällä vimmalla – oikein kauhistutti; mutta kun hän höyryen vaipui alas tuolille ja katseli meitä, kasvot hohtaen kaikenlaisista värivivahduksista, joilla ei ollut mitään tekemistä niissä, ja loppumaton jono tönkäleitä kiireesti ja peräkkäin nousi ylös hänen kurkkuansa myöden, josta ne näyttivät putkahtavan hänen otsaansa, näytti siltä, kuin hän olisi henkitoreissa. Minä olisin tahtonut mennä hänen avuksensa, mutta hän viittasi minua pois eikä tahtonut kuulla sanaakaan.
"Ei, Copperfleld! – ei mitään ilmoitusta – ennenkuin – Miss Wickfield – korvaus vääryyksistä, joita tuo – pääkonna – Heep – on tehnyt!" (Minä olen aivan varma, ettei hän olisi voinut lausua kolmea sanaa ilman sitä kummastuttavaa intoa, jota tämä sana hänessä herätti, kun hän tunsi sen tulevan.) "Täydellinen salaisuus – koko mailmalta – ei mitään poikkeusta – tästä päivästä viikko – aamiaisen aikana – kaikki läsnä – täti siihen luettuna – ja erittäin ystävällinen gentlemani – Canterbury'n hotellissa – jossa – Mrs. Micawber ja minä – 'Vanha, mennyt aika' köörissä – ja – aikomus paljastaa ilkeä rosvo – Heep! Ei mitään muuta sanomista – taikka kehoitusten kuuntelemista – menen heti – kykenemätönnä – kestämään muitten seuraa – olen kirotun ja tuomitun petturin – Heep'in – jäljillä!"
Viimeistä kertaa toistaessaan tätä taika-sanaa, joka oli saanut hänet ensinkään puhumaan, vieläpä toistaessaan sitä semmoisella ponnistuksella, joka voitti kaikki edelliset, hyökkäsi Mr. Micawber ulos huoneesta, jättäen meidät semmoiseen kiihtymyksen, toivon ja hämmästyksen tilaan, että meidän tuskin oli paremmin laita, kuin hänen. Mutta nytkin oli hänen halunsa kirjeitten kirjoittamiseen niin suuri, ettei hän voinut vastustaa sitä, sillä me emme olleet vielä pääsneet kiihtymyksestämme, toivostamme ja hämmästyksestämme, kun jo minulle tuotiin seuraava paimenkirje läheisestä ravintolasta, johon hän oli poikennut kirjoittamaan sitä:
"Suurimmassa salaisuudessa ja kokonaan meidän kesken.
Rakas Sir!
Minä pyydän saadakseni teidän kauttanne oivalliselle tädillenne toimittaa anteeksi pyyntöäni viimeisestä kiivaudestani. Kauan pidätetyn, suitsevan tulivuoren ilmi puhkeaminen oli seuraus sisällisestä taistelusta, jota on helpompi käsittää, kuin kuvata.
Minä toivon, että jotenkin selvästi puhuin aamukokouksestamme tästä päivästä viikko Canterbury'n hotellissa, jossa Mrs. Micawber'in ja minun kerta oli kunnia yhdistää äänemme teidän kanssanne tuossa hyvin tunnetussa laulussa, jonka ikimuistettava, tuolla puolen Tweed'iä kasvatettu tullimies on sepittänyt.
Kun velvollisuuteni on suoritettu ja se hyvitys toimitettu, joka yksistään voi saattaa minut katsomaan kanssaihmisiäni kasvoihin, ei minusta enää tiedetä. Minä pyydän vaan, että minä lasketaan siihen yhteiseen lepopaikkaan, jossa
'Ahtaissa iki-kammioissaan lepäävät
He kukin, karkeat es'isämme',
[Skotlantilainen runoilia Robert Burns.]
– tällä yksinkertaisella
päällekirjoituksella Wilkim Micawber".
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Mr. Peggotyn uni käy toteen
Tällä välin oli muutamia kuukausia kulunut siitä kuin tapasimme Marthan virran partaalla. Minä en ollut ensinkään nähnyt häntä sen jälkeen, mutta hän oli useita kertoja keskustellut Mr. Peggotyn kanssa. Hänen innokkaasta välityksestään ei ollut lähtenyt mitään, enkä minä siitä, mitä Mr. Peggoty kertoi minulle, voinut päättää, että mitään johtoa olisi hetkeksikään saatu Emilyn kohtalon ilmisaantiin. Minä tunnustan, että rupesin epäilemään hänen löytämistään ja vähitellen vaipumaan yhä syvemmin siihen uskoon, että hän oli kuollut.
Mr. Peggotyn vakuutus pysyi lujana. Sitä myöden, kuin minä tiedän – ja minä luulen, että voin nähdä hänen rehellisen sydämensä sisimpiin – ei hän koskaan järkähtänyt juhlallisessa varmuudessaan, että hän löytäisi sisarentyttärensä. Hänen kärsivällisyytensä ei loppunut koskaan ja vaikka minä pelkäsin sitä tuskaa, jolla hän jonakin päivänä huomaisi vahvan uskonsa yht'äkkiä särkyvän, oli tässä hänen uskossaan jotakin niin harrasta, jotakin, joka niin liikuttavalla tavalla ilmoitti, että sen ankkuri oli hänen jalon luontonsa puhtaimmissa syvänteissä, että se kunnioitus ja arvo, jolla katselin häntä, päivästä päivään eneni.
Hänen luottavaisuutensa ei ollut mikään joutilas luottavaisuus, joka toivoi eikä tehnyt sen enempää. Hän oli koko elinkautensa tehnyt kovasti työtä ja hän tiesi, että kaikissa asioissa, joissa hän kaipasi apua, hänen tuli uskollisesti toimittaa oma osansa ja auttaa itseänsä. Minä tiedän, että hän oli lähtenyt matkalle yötistä aikaa, kun häntä aavisti, että tapaturmasta kynttilä ei ollut vanhan veneen akkunassa, ja kävellyt Yarmouth'iin asti. Minä tiedän, että, sanomalehdistä jotakin luettuaan, jota voi sovittaa hänen sisarentyttäreensä, hän tarttui sauvaansa ja ryhtyi kuuden- tai kahdeksankymmenen penikulman retkeen. Hän kulki meritse Neapeliin ja takaisin, kun hän oli kuullut sen kertomuksen, jonka Miss Dartle oli toimittanut minulle. Hän suoritti kaikki matkansa yksinkertaisella tavalla; sillä hän oli aina luja päätöksessään säästää rahaa Emilyä varten, kun tämä löydettäisiin. Koko tässä pitkässä pyrinnössä minä en koskaan kuullut hänen valittavan, en koskaan kuullut hänen sanovan, että hän oli väsynyt taikka alakuloinen.
Dora oli usein nähnyt hänet naimisemme jälkeen ja oli suuresti mieltynyt häneen. Minä näen vielä Mr. Peggotyn kuvan, kun hän seisoo likellä Doran sohvaa, pitäen karkeata lakkiansa kädessään, samalla kuin vaimo-lapsukaiseni siniset silmät ujolla kummastuksella ovat käännetyt hänen kasvojansa kohden. Välisti iltaisin, kan hän hämärän aikana tuli puhumaan kanssani, sain hänet polttamaan piippunsa puutarhassa, sillä aikaa kuin verkalleen kävelimme edestakaisin yhdessä; ja silloin hänen autio kotinsa ja se hauska muoto, joka tällä oli lapsellisissa silmissäni, kun valkea iltaisin paloi ja tuuli vonkui sen ympärillä, astui ihan elävästi mieleni eteen.
Eräänä iltana juuri tähän aikaan kertoi hän minulle, että hän edellisenä ehtoona ulos lähtiessään oli nähnyt Marthan odottavan itseään likellä asuntoansa, ja että tämä oli pyytänyt, ettei hän millään muotoa jättäisi Londonia, ennenkuin hän oli nähnyt hänet jälleen.
"Sanoiko hän teille, miksi?" kysyin minä.
"Minä kysyin häneltä, Mas'r Davy", vastasi hän, "mutta hän ei puhu koskaan kuin muutamia sanoja, ja hän sai vaan lupaukseni ja meni pois".
"Sanoiko hän, milloin teidän olisi tilaisuus nähdä hauet jälleen?" kysyin minä.
"Ei, Mas'r Davy", vastasi hän, miettiväisesti vetäen kättänsä kasvojensa ylitse. "Minä kysyin sitä myöskin; mutta siinä oli enemmän (lausui Martha), kuin hän voi sanoa".
Koska olin jo kauan aikaa sitten herjennyt kehoittamasta häntä heikoilla toiveilla, en tehnyt muuta muistutusta tähän ilmoitukseen, kuin että arvelin, että hän ehkä pian saisi nähdä Marthan. Ne mietteet, joita asia minussa synnytti, pidin takanani, ja ne olivat hyvin vähäpätöiset.
Noin neljätoista päivää sen jälkeen kävelin eräänä iltana yksinään puutarhassa. Minä muistan hyvin sen illan. Se oli toinen Mr. Micawber'in määräämässä odotusviikossa. Oli satanut koko päivän, ja ilma tuntui kostealta. Lehdet olivat turpeat puissa ja raskaat vedestä; mutta sade oli lakannut, vaikka taivas vielä oli synkkä, ja toivokkaat linnut lauloivat iloisesti. Kun kävelin edestakaisin puutarhassa, ja hämärä alkoi taajeta ympärilläni, vaikenivat heidän vienot äänensä, ja tuo kummallinen hiljaisuus vallitsi, joka on omituinen semmoiselle illalle maalla, jona hennoimmatkin puut ovat aivan liikahtamatta ja vaan oksat satunnaisesti tiukkuvat.
Asuntoni vieressä oli vähäinen, viheriä, säleistä ja muurivehreästä rakennettu kaarikäytävä, jonka kautta minun sopi puutarhasta, jossa kävelin, nähdä tielle ulkopuolelle huonetta. Moninaisia eri asioita miettiessäni satuin kääntämään silmäni tätä paikkaa kohden ja näin siellä ihmishaamun, joka oli puettu yksinkertaiseen vaippaan. Se notkistui kiihkeästi minua kohden ja viittasi minua.
"Martha!" lausuin minä, astuen sen luo.
"Sopiiko teidän seurata minua?" kysyi hän levottomalla kuiskauksella. "Minä olen käynyt Mr. Peggotyn luona eikä hän ole kotona. Minä kirjoitin hänelle, mihin hänen piti tulla, ja laskin omin käsin kirjeen hänen pöydälleen. He sanoivat, ettei hän viipyisi kauan ulkona. Minulla on uutisia hänelle. Sopiiko teidän kohta seurata minua?"
Vastaukseksi lähdin heti ulos portista. Hän teki nopean liikenteen kädellänsä, ikäänkuin pyytääksensä minua olemaan kärsivällinen ja ääneti, ja kääntyi Londoniin päin, josta, niinkuin hänen pukunsa osoitti, hän oli jalkaisin kiireesti tullut.
Minä kysyin häneltä, eikö se ollut määräpaikkamme? Kun hän samanlaisella nopealla liikenteellä, kuin ennen, myönsi, pysäytin tyhjät vaunut, jotka ajoivat ohitse, ja me nousimme niihin. Kun kysyin häneltä, mihin ajettaisiin, vastasi hän: "mihin hyvänsä likelle Golden Square'a! Ja joutuin!" – vetäytyi sitten yhteen nurkkaan, pitäen toista vapisevaa kättänsä kasvojensa edessä, samalla kuin toinen toimitti äskeisen liikenteen, niinkuin hän ei olisi voinut sietää mitään puhetta.
Hämmennyksissäni ja levotonna ristiriitaisista toivon ja pelon vilauksista katselin Marthaa, jonkunlaista selitystä saadakseni. Mutta kun näin, kuinka kovasti hän halusi pysyä ääneti, ja tunsin, että se oli minunkin luonnollinen taipumukseni tällä hetkellä, en yrittänyt vaiti-oloa keskeyttämään. Me kuljimme eteenpäin sanaakaan puhumatta. Välisti hän katsoi ulos akkunasta, niinkuin hänen mielestään olisimme ajaneet hitaasti, vaikka todella ajoimme nopeasti; mutta muutoin hän pysyi samassa asemassa, kuin alusta.
Me astuimme maahan eräässä kadun suussa sen torin vieressä, jota hän oli maininnut, ja minä käskin vaunujen odottaa, kosk'en tietänyt muuta, kuin että ehkä tarvitsisimme niitä. Hän pani kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut pikaisesti yhdelle tuommoiselle kolkolle kadulle, joita löytyi monta sillä puolella ja joissa rakennukset kerta olivat rehellisiä yksityisten perheitten asuntoja, mutta ovat ja olivat kauan aikaa sitten huonontuneet kurjiksi oltaviksi, joissa yksityisiä huoneita hyyrättiin. Hän astui yhden tämmöisen rakennuksen avoimesta ovesta ja hellittäen käsivarrestani viittasi minua seuraamaan itseään ylöspäin yhteisiä portaita, jotka olivat niinkuin kadulla johdattava syrjäkanava.
Rakennus kuohui asukkaista. Kun menimme ylös, avattiin huoneitten ovia ja ihmispäitä pistäysi ulos, ja portaissa kuljimme toisten ihmisten ohitse, jotka tulivat alas. Katsahtaen ylös ulkopuolelta, ennenkuin astuimme sisään, olin nähnyt naisten ja lasten kallistuvan ulos akkunoista kukkaruukkujen ylitse; ja me näytimme vetäneen niitten huomiota puoleemme, sillä nämät olivat etupäässä ne katseliat, jotka kurkistelivat ovistaan. Portaat olivat leveät ja paneloitut, rintanojat tukevat ja tummasta puusta tehdyt; ovet, joihin oli leikattu hedelmiä ja kukkia, olivat varustetut karniseilla, ja akkunoissa oli väljät istumapaikat. Mutta kaikki nämät entisen suuruuden merkit olivat kovasti lahonneet ja likaantuneet; mätä, kosteus ja ikä olivat heikontaneet permannon, joka monesta kohden notkui, jopa tahtoi pettää. Oli, huomasin, koetettu vuodattaa tuoretta verta tähän riutuvaan rnumiisen ja siellä täällä paikata kalliita, vanhoja puu-aineita tavallisilla honkalaudoilla; mutta se oli niinkuin köyhtyneen, vanhan aatelismiehen naiminen plebejisen kerjäläisen kanssa; ja kumpikin osakas tässä sopimattomassa liitossa kammoi toista. Useita portaitten taka-akkunoita oli pimitetty taikka kokonaan tukittu. Jälellä olevissa oli tuskin mitään lasia; ja hajoavista kehistä, joista huono ilma näytti lakkaamatta tulvaavan sisään, mutta ei koskaan lähtevän ulos, näin muitten lasittomien akkunain kautta toisiin samanlaisiin huoneisin, ja minua huimasi, kun katsahdin alas viheliäiselle pihalle, joka oli kartanon yhteinen rikkaläjä.
Me jatkoimme rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Pari, kolme kertaa luulin matkalla himmeässä valossa näkeväni jonkun nais-olennon liepeet, joka kävi edellämme. Kun käänsimme noustaksemme viimeistä porrasjaksoa meidän ja katon välillä, näimme täydellisesti tämän olennon hetkeksi pysähtyvän ulkopuolelle yhtä ovea. Sitten se väänsi avainta ja meni sisään.
"Mitä tämä on!" lausui Martha kuiskaten. "Hän meni minun huoneeseni.
Minä en tunne häntä!"'
Minä tunsin hänet. Minä olin kummastuksella tuntenut hänet Miss Dartle'ksi.
Minä sanoin parilla sanalla oppaalleni jotakin sentapaista, että se oli eräs lady, jonka olin ennen nähnyt, ja olin tuskin lausunut tämän, kun kuulimme hänen äänensä huoneessa, vaikk'emme siitä paikasta, jossa seisoimme, erottaneet, mitä hän sanoi. Hämmästyneellä katsannolla toisti Martha entistä viittaustaan ja vei minut hiljaa portaita ylös ja sitten vähäisen perä-oven kautta, jossa ei näyttänyt olevan mitään lukkoa, vaan jonka hän lykkäsi auki kädellänsä, vähäiseen tyhjään vinttikamariin, jossa oli matala, kaltava katto ja joka ei ollut suurempi, kuin kaappi. Tämän kamarin ja sen huoneen välillä, jota hän sanoi omakseen, oli vähäinen ovi, joka oli raollaan. Tähän me pysähdyimme hengästyneinä ylös nousemisestamme, ja hän pani kätensä keveästi huulilleni. Minä näin vaan sen verran toisella puolella olevasta huoneesta, että se oli sangen iso ja että siellä oli vuode ja muutamia yksinkertaisia laivankuvia seinillä. Minä en voinut nähdä Miss Dartle'a eikä sitä henkilöä, jota olimme kuulleet hänen puhuttelevan. Eikä kumppaninikaan suinkaan voinut, sillä minulla oli paras paikka.
Täydellinen äänettömyys vallitsi muutamia hetkiä. Martha piti yhä toista kättä huulillani ja nosti ylös toista kuuntelevassa asemassa.
"Se ei koske minuun, joko hän on kotona taikka ei", lausui Rosa Dartle ylpeästi; "minä en tiedä mitään hänestä. Teitä minä olen tullut katsomaan".
"Minua?" kysyi joku lempeä ääni.
Kun kuulin tämän, värisytti koko ruumistani. Sillä ääni oli Emilyn!
"Niin", lausui Miss Dartle. "Minä olen tullut katsomaan teitä. Kuinka? Te ette häpeä näyttämästä niitä kasvoja, jotka ovat olleet syynä niin paljoon?"
Hänen äänensä luja ja leppymätön viha, sen kylmä, tyly tuikeus ja sen hillitty vimma esittelivät häntä eteeni, niinkuin hän olisi seisonut päivän valossa. Minä näin nuot leimuavat, mustat silmät ja himosta hiuenneen ruumiin; ja minä näin arven ja sen valkoisen jäljen, joka kävi hänen huultensa poikki, vapisevan ja värvehtivän, kun hän puhui.
"Minä olen tullut katsomaan", sanoi hän, "James Steerforth'in mielitiettyä; sitä tyttöä, joka karkasi pois hänen kanssaan ja nyt on kotikaupunkinsa alhaisimpien juorupuheena; tuota rohkeata, hersuvaa, oppinutta kumppania James Steerforth'in kaltaisille. Minä tahdon tietää, miltä semmoinen olento näyttää".
Kuului kahina, niinkuin se onneton tyttö, jota vastaan hän syyti näitä herjauksia, olisi juosnut ovea kohden ja puhuja nopeasti asettunut sen eteen. Sitä seurasi lyhyt vaiti-olo.
Kun Miss Dartle taas keskeytti, puhui hän kiristetyillä hampailla ja lattiata polkien.
"Pysykäät paikallanne!" sanoi hän, "taikka minä annan teidät ilmi talon väestölle ja koko kadulle! Jos koetatte päästä käsistäni, pidätän teitä vaikka hiuksista ja nostan itse kivetkin teitä vastaan!"
Pelästynyt mumina oli ainoa vastaus, joka kohtasi korviani. Oltiin taas hiljaa. Minä en tietänyt, miten menetellä. Vaikka kovasti halusin tehdä loppua tästä kohtauksesta, tunsin kuitenkin, ettei minulla ollut mitään oikeutta astua esiin; että yksistään Mr. Peggotyn tuli nähdä ja pelastaa Emily. Eikö hän perästäkään tule? ajattelin maltittomasti.
"Vai niin!" sanoi Rosa Dartle ylenkatseellisella naurulla, "minä näen siis vihdoin tuon tytön! Mikä viheliäinen raukka James Steerforth oli, kun antoi tämän hienon valheujouden ja kallistuneen pään kietoa itsensä!"
"Voi, säästäkäät minua Jumalan tähden!" huudahti Emily. "Kuka hyvänsä lienette, te tunnette surkean elämäni, ja säästäkäät minua Jumalan tähden, jos tahdotte itse tulla säästetyksi!"
"Jos minä tahdon tulla säästetyksi!" vastasi toinen kiivaasti; "mitä yhteistä meillä, luulette, on?"
"Ei mitään, paitsi sukupuolemme", lausui Emily, kyyneliin purskahtaen.
"Ja tämä", sanoi Rosa Dartle, "on niin rohkea vaatimus semmoisen kelvottoman olennon puolelta, että, jos minulla rinnassani olisi joku muu tunne teitä kohtaan, kuin ylenkatse ja inho, tämä tunne muuttuisi jääksi. Meidän sukupuolemme! Teistä on juuri kunnia meidän sukupuolellemme!"
"Minä olen ansainnut tämän", huudahti Emily, "mutta se on kauheata!
Rakas, rakas lady, ajatelkaat, mitä olen kärsinyt ja kuinka langennut!
Oi, Martha, tule takaisin! Oi, koti, koti!"
Miss Dartle istuutui tuolille, joka oli näkyvissä oven takaa, ja katsoi alaspäin, niinkuin Emily olisi kyykistynyt lattialle hänen eteensä. Hän oli nyt minun ja valon välissä, ja minun sopi nähdä hänen koukistunut huulensa ja julmat silmänsä, jotka ahneella voiton riemulla tuijottivat yhteen paikkaan.
"Kuulkaat, mitä sanon!" lausui hän; Ja säästäkäät viekkaat temppunne petettäviänne varten. Luuletteko, että voitte minua kyynelillänne liikuttaa? Ei enemmän, kuin voisitte lumoa minua hymyillänne, te ostettu orja".
"Voi, armahtakaat minua vähän!" huudahti Emily. "Osoittakaat minulle jotakin sääliä taikka kuolen hulluuteen!"
"Se ei olisi iso rangaistus", lausui Rosa Dartle, "teidän rikoksistanne. Tiedättekö, mitä olette tehneet? Ajatteletteko koskaan sitä kotia, jonka olette tehneet autioksi?"
"Oi, onko yhtäkään yötä taikka päivää, jona en sitä ajattele!" huudahti Emily; ja nyt minun juuri sopi nähdä hänet, tuossa kun hän makasi polvillansa, pää heitettynä taaksepäin, vaaleat kasvot ylöspäin kääntyneinä, kädet hurjasti ristiin puserrettuina ja ojennettuina ja hiukset valuen hänen ympärillänsä. "Onko ainoatakaan hetkeä ollut, joko valvoin taikka nukuin, jona se ei ole ollut edessäni juuri niinkuin sen oli tapa olla niinä onnettomina päivinä, jolloin käänsin selkäni sitä päin ijäksi! Voi, koti, koti! Voi, kallis, kallis eno, jos olisitte joskus arvanneet, mitä tuskaa rakkautenne tuottaisi minulle, kun poikkesin hyvyyden tieltä, ette olisi osoittaneet sitä minulle niin alinomaa, vaikka se oli niin suuri teissä, vaan olisitte edes kerran eläissäni suuttuneet minuun, että minulla olisi ollut joku lohdutus! Nyt minulla ei ole mitään, ei mitään, ei mitään lohdutusta maan päällä, sillä he olivat kaikki aina hyvät minulle!" Hän vaipui kasvoillensa tuon käskevaisen, tuolilla istuvan olennon eteen ja koetti rukoilevaisesti tarttua hänen pukunsa liepeisin.
Taipumatonna kuin vaskikuva istui Rosa Dartle ja katsoi alas hänen puoleensa. Hänen huulensa olivat tiveästi ummistetut, niinkuin hän olisi tietänyt, että hänen tuli pitää tarkkaa vaaria itsestänsä – minä kirjoitan, mitä totisesti uskon – taikka hän viehättyisi jalallansa potkaisemaan tuota ihanata vartaloa. Minä näin selvästi Miss Dartle'n, ja koko hänen kasvojensa ja luonteensa voima näytti yhtyvän tähän katsantoon. – Eikö hän vihdoinkaan ollut tuleva?
"Näitten matojen kurja turhamaisuus!" lausui hän, kun hän oli sen verran hillinnyt rintansa vihaista kuohua, että hän uskalsi ruveta puhumaan. "Teidän kotinne! Luuletteko, että minä viitsin edes ajatella sitä, taikka luuletteko voivanne tehdä tuolle alhaiselle paikalle jotakin pahaa, jota ei rahalla saa sovitetuksi, yltäkyllin sovitetuksi? Teidän kotinne! Te olitte osa kotinne tavarasta ja myytiin ja ostettiin, niinkuin mikä muu käypä kalu, jota omaisenne pitävät kaupan".
"Älkäät sanoko niin!" huudahti Emily. "Sanokaat mitä hyvänsä minusta, mutta älkäät häväistykselläni ja häpeälläni rangaisko enemmän, kuin minä olen rangaissut, ihmisiä, jotka ovat yhtä kunniallisia, kuin te! Pitäkäät heitä arvossa, koska olette lady, jollette voi minua sääliä".
"Minä puhun", lausui Miss Dartle eikä alentunut pitämään minkäänlaista väliä tällä kehoituksella, vaan veti pois hameensa, ettei Emilyn koskeminen tahraisi sitä, "minä puhun James Steerforth'in kodista – jossa minä asun. Tässä", sanoi hän, ojentaen ulos kättänsä ylenkatseellisella naurulla ja katsoen alas maassa makaavaan tyttöön, "on sovelias syy eripuraisuuteen lady-äidin ja gentlemani-pojan välillä; syy suruun semmoisessa huonekunnassa, johon häntä ei olisi päästetty edes kyökkipiiaksi; syy vihaan, murheesen ja soimauksiin. Tämä saastan kappale, joka pyydettiin meren rannalta hetkeksi aikaa hyväiltäväksi ja sitten alkupaikkaansa heitettäväksi!"
"Ei! ei!" huudahti Emily, pannen käsiänsä ristiin. "Kun hän ensi kerran tapasi minut – jospa se päivä ei koskaan olisi koittanut minulle, vaan hän olisi kohdannut minut, kun minä kannettiin hautaani! – olin kasvatettu yhtä siveäksi, kuin te taikka kukaan muu lady, ja aioin ruveta niin hyvän miehen vaimoksi, kuin te taikka kukaan muu lady koskaan voitte puolisoksi saada. Jos asutte hänen kodissaan ja tunnette hänet, ehkä tiedätte, mikä voima hänellä on heikon, turhamaisen tytön suhteen. Minä en puollusta itseäni, mutta minä tiedän hyvin ja hän tietää hyvin taikka hän on sen tietävä, kun hän kerran kuolee ja hänen tuntonsa on tuskissaan, että hän käytti koko voimansa minua pettääksensä, ja että minä uskoin häntä, luotin häneen ja rakastin häntä!"
Rosa Dartle kavahti ylös istuimeltansa, astahti taaksepäin ja heristi samalla kättänsä hänelle niin pahansuovilla kasvoilla, niin himosta mustuneilla ja rumiksi vääntyneillä, että olin melkein syöksähtämälläni heidän väliinsä. Mutta lyönti, jolla ei ollut mitään tarkoitusta, tapasi vaan ilmaa. Kun hän nyt seisoi siinä huohottaen, katsellen Emilyä suurimmalla inholla, mitä hän pystyi osoittamaan, ja vihasta ja ylenkatseesta vavisten kiireestä kantapäähän, tuntui siltä, kuin en olisi ikinä nähnyt enkä ikinä saisi nähdä mitään semmoista.
"Tekö rakastitte häntä? Te?" huusi hän, ja hänen kokoon puristettu kätensä vapisi, niinkuin se vaan olisi kaivannut asetta, surmatakseen vihansa esinettä.
Emily oli väistynyt, etten enää nähnyt häntä. Ei tullut mitään vastausta.
"Ja te kerrotte sitä minulle", lisäsi Miss Dartle, "ilkeillä huulillanne? Miks'ei piestä tämmöisiä olentoja! Jos minä saisin käskeä, antaisin piestä tämän tytön kuoliaaksi".
Ja niin hän olisi tehnyt, sitä en ollenkaan epäile. Minä en olisi uskonut hänelle itse kidutus-lavaakaan sillä aikaa, kuin tätä hurjaa katsetta kesti.
Hän rupesi pitkäänsä, aivan pitkäänsä jonkunlaiseen nauruun ja osoitti Emilyä kädellänsä, niinkuin tämä olisi ollut häväistys Jumalan ja ihmisten edessä.
"Tuoko rakastaa!" sanoi hän. "Tuo haaska! Ja hän väittää minulle, että James Steerforth on huolinut hänestä! Hah, hah! Mitä valehtelioita ne ovat, nämät alttiit tytöt!"
Hänen ivansa oli pahempi, kuin hänen julkinen vimmansa. Näistä kahdesta olisin paljon mieluisammin ollut jälkimäisen esineenä. Mutta kun hän salli vimmansa ilmestyä, tapahtui se vaan hetkeksi. Hän oli kahlettanut sen jälleen, ja vaikka se kuinka olisi sisällisesti raadellut häntä, hillitsi hän sitä.
"Minä tulin tänne, te puhdas rakkauden-lähde", lausui hän, "katsomaan – niinkuin aloin kertoa teille, miltä semmoinen olento, kuin te, näyttäisi. Minä olin utelias. Uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Minä tulin myöskin sanomaan teille, että teidän olisi paras kiiruimman kautta etsiä tuota kotianne ja kätkeä itsenne noitten oivallisten ihmisten joukkoon, jotka odottavat teitä ja joita rahanne varmaan lohduttavat. Kun ne ovat loppuneet, sopiihan teidän taas uskoa ja luottaa ja rakastaa! Minä luulin teitä särkyneeksi leikkikaluksi, joka oli kestänyt aikansa; arvottomaksi kiiltokoruksi, joka oli tummentunut ja heitetty pois. Mutta koska huomaan, että olette lujaa kultaa, oikea lady ja loukattu viattomuus, jolla on tuore sydän täynnänsä rakkautta ja luottavaisuutta – jommoiselta näytätte ja joka täydellisesti soveltuu vaiheisinne! – on minulla jotakin lisäksi sanottavaa. Pitäkäät vaaria siitä; sillä mitä minä sanon, sen myöskin teen. Kuuletteko minua, te hennotar? Mitä minä sanon, sen aion tehdä!"
Hänen vimmansa voitti hänet jälleen hetkeksi; mutta se vierähti hänen kasvojensa yli, niinkuin vainos, ja jätti hymyn jälkeensä.
"Menkäät piiloon", jatkoi hän, "jollei kotiin, niin johonkin muuanne. Olkoon se jossakin saavuttamattomassa paikassa, jossakin tuntemattomassa elämässä – taikka, vielä parempi, jossakin tuntemattomassa kuolemassa. Kosk'ei rakastava sydämenne ota pakahtuaksensa, kummastuttaa minua, ettette ole keksineet mitään keinoa, joka rauhoittaa sitä! Minä olen välisti kuullut semmoisista keinoista. Minä luulen, että niitä on helppo tavata".
Matala huuto Emilyn puolelta keskeytti häntä tässä. Miss Dartle vaikeni ja kuunteli sitä, niinkuin se olisi ollut suloinen soitto.
"Minulla on kukaties kummallinen luonto", jatkoi hän; "mutta minä en voi hengittää vapaasti siinä ilmassa, jota te hengitätte. Minusta se on taudillinen. Sentähden tahdon saada sitä raitistetuksi, tahdon saada sitä teistä puhdistetuksi. Jos asutte täällä huomenna, annan yhteisissä portaissa julkaista maineenne ja virkanne. Tässä kartanossa löytyy kunniallisia naisia, niin on minulle juteltu; ja olisipa oikein paha, että semmoinen valonkappale, kuin te, olisi heidän joukossaan ja salattaisiin. Jos tästä asunnosta lähdettyänne etsitte tässä kaupungissa turvapaikkaa jonkunlaisessa muussa virassa, kuin teidän oikeassa (jota mielellään saatte pitää ilman mitään estettä minun puoleltani), käy teidän samalla tapaa, heti kuin minä saan tiedon teidän olopaikastanne. Koska eräs gentlemani auttaa minua, joka nykyisin pyysi kunniaa saada teitä vaimoksensa, olen varma tässä kohden".