Eikö Mr. Peggotty siis vihdoinkaan, vihdoinkaan ollut tuleva? Kuinka kauan täytyi minun kestää tätä? Kuinka kauan voin kestää?
"Voi minua, voi minua!" huudahti Emily raukka semmoisella äänellä, joka minun mielestäni olisi liikuttanut kovinta sydäntä; mutta Rosa Dartle'n hymy ei osoittanut mitään leppeyttä. "Mitä, mitä tulee minun tehdä!"
"Tehdä?" vastasi toinen. "Elää onnellisena omissa ajatuksissanne! Pyhittää elämänne James Steerforth'in hellyyden muistolle – hän tahtoi tehdä teidät palveliansa vaimoksi, eikö niin? – taikka kiitollisuuden tunnolle sitä rehellistä ja ansiokasia miestä kohtaan, joka olisi vastaanottanut teidät lahjaksi häneltä. Taikka jolleivät nämät uljaat muistot ja omien hyvien avujenne tieto ja se kunniallinen asema, johon ne ovat koroittaneet teidät kaikkien ihmisten silmissä, pidä teitä pystyssä, menkäät naimisiin tämän hyvän miehen kanssa ja olkaat onnellinen hänen alentumisestaan. Jollei kumpikaan näistä kelpaa, niin kuolkaat! Löytyypä portin käytäviä ja rikkaläjiä semmoista kuolemaa ja semmoista epätoivoa varten – hakekaat itsellenne joku semmoinen ja lentäkäät taivaasen!"
Minä kuulin kaukaisen astunnan portailta. Minä tunsin sen, minä olin varma siitä. Se oli Mr. Peggotyn, kiitos Jumalan.
Miss Dartle astui tätä sanoessaan verkalleen oven ohitse ja katosi pois näkyvistäni.
"Mutta muistakaat!" lisäsi hän pitkäänsä ja vakavasti, samalla kuin hän avasi toista ovea ulos lähteäksensä, "että minä erinäisistä syistä, joita minulla on, ja sen vihan vuoksi, jota minä pidän, olen päättänyt karkoittaa teidät pois, jollette kokonaan väisty saatavistani taikka heitä sievää valenaamaanne. Tämä on, mitä minulla oli sanottavaa; ja mitä sanon, sen aion myöskin tehdä!"
Askeleet portailla lähestyivät lähestymistään, kulkivat Miss Dartle'n ohitse, kun hän meni alas – syöksivät huoneesen!
"Eno!"
Kauhea huuto seurasi tätä sanaa. Minä odotin silmänräpäyksen aikaa ja, katsoen sisään, näin Mr. Peggotyn kannattavan Emilyn taintunutta ruumista käsivarsillaan. Hän katseli tuokion tyttöä kasvoihin, kumartui sitten suudellaksensa niitä – voi, kuinka hellästi! – ja peitti ne nenäliinallansa.
"Mas'r Davy", lausui hän matalalla, vapisevalla äänellä, kun ne olivat peitetyt, "minä kiitän taivaallista isääni, että uneni on käynyt toteen! Minä kiitän häntä, sydämestäni, että Hän omilla teillänsä on johdattanut minut lemmittyni luo!"
Näin puhuen otti hän Emilyn syliinsä ja kantoi tämän, verhotut kasvot nojaantuen hänen rintaansa vastaan ja käännetyt hänen omia kasvojansa kohden, liikkumatonna ja taidotonna, portaita myöden alas.
KAHDESKYMMENES LUKU
Vielä pidemmän matkan alku
Varhain aamulla seuraavana päivänä kävelin puutarhassani tätini kanssa (jolla nyt oli varsin vähän muuta ruumiinliikuntoa, koska hän niin ahkerasti hoiti rakasta Doraani), kun minulle ilmoitettiin, että Mr. Peggotty tahtoi puhutella minua. Hän tuli puutarhaan ja kohtasi minua puolitiessä, kun lähestyin porttia, ja paljasti päänsä, niinkuin hänen tapansa aina oli, kun hän näki tätini, jota hän suuresti kunnioitti. Minä olin juuri kertonut tädilleni kaikki, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sanaakaan lausumatta astui hän sydämellisellä muodolla Mr. Peggotyn luokse, pudisti hänen kättänsä ja taputti häntä käsivarrelle. Hän teki tämän niin tuntehikkaasti, ettei hänen tarvinnut lausua yhtäkään sanaa. Mr. Peggotty ymmärsikin hänet yhtä hyvin, kuin jos hän olisi lausunut tuhansia sanoja.
"Minä menen nyt sisään, Trot", sanoi tätini, Ja katson pikku Kukkaa, joka kohdakkoin nousee ylös".
"Ei suinkaan sen vuoksi, että minä olen täällä, Ma'am, toivon minä?" sanoi Mr. Peggotty. "Jollei järkeni tänä aamuna kokonaan ole tylstynyt, jätätte meidät minun tähteni".
"Teillä on jotakin sanottavaa, hyvä ystäväni", vastasi tätini, "ja te menestytte paremmin ilman minua".
"Teidän luvallanne, Ma'am", vastasi Mr. Peggotty, "olisi mieleeni, jos tahtoisitte jäädä tänne ettekä muutoin pane jaaritustani pahaksi".
"Olisiko se mieleenne?" kysyi tätini lyhyesti ja suopeasti. "Siinä tapauksessa kyllä jään!"
Niin hän pisti käsivartensa Mr. Peggotyn kainaloon ja astui hänen kanssaan pikkuiseen lehtimajaan, joka oli puutarhan päässä. Siihen hän istui penkille ja minä hänen viereensä. Löytyi myöskin paikka Mr. Peggotylle, mutta hän tahtoi mieluisammin seisoa ja nojata kättänsä vähäiseen, yksinkertaiseen pöytään. Kun hän siinä seisoi ja vähän aikaa katseli lakkiansa, ennenkuin hän alkoi puhua, en voinut olla huomaamatta, mikä luonteen voima ja väkevyys kuvautui hänen suonikkaassa kädessään, ja mikä hyvä ja turvallinen kumppani tämä oli hänen rehelliselle otsallensa ja rautaharmaille hiuksilleen.
"Minä vein rakkaan lapseni eilen illalla", aloitti Mr. Peggotty, nostaen silmiänsä meitä kohden, "asuntooni, jossa kauan olen odottanut häntä ja hankkinut kaikki, häntä vastaan-ottaakseni. Meni iso aika, ennenkuin hän oikein tunsi minut; ja kun hän tunsi, lankesi hän polvillensa jalkojeni juureen ja kertoi minulle, niinkuin hän olisi lausunut rukouksensa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Te saatte uskoa minua, että, kun kuulin hänen äänensä, jonka olin kuullut kotona niin iloisena – ja näin hänet masentuneena ikäänkuin siihen tomuun, johon Vapahtajamme kirjoitti siunatulla kädellänsä – tunsin sydäntäni viiltävän kesken sen kiitollisuutta".
Hän pyyhkäisi kasvojansa hiallaan, koettamattakaan salata, miksi, ja yskäisi.
"Minä en tuntenut sitä kauan, sillä hän oli löydetty. Minun tarvitsi vaan ajatella, että hän oli löydetty, ja se oli mennyt. Minä en tiedä, miksi edes sen verran kuin mainitsen sitä nyt. Minä en aikonut hetki sitten lausua sanaakaan itsestäni; mutta se tuli niin luonnollisesti, että taivuin siihen, ennenkuin itsekään huomasin".
"Teissä on itsensäkieltävä sydän", lausui tätini, "ja te saatte kerta palkintonne".
Mr. Peggotty, jonka kasvoilla lehtien varjot leikkivät, notkisti hiukan hämmentyneenä päätänsä tädilleni, niinkuin kiitokseksi tämän hyvästä ajatuksesta, ja jatkoi sitten katkaistua kertomustansa.
"Kun Em'lyni pakeni", lausui hän, hetkeksi katkerasti vihastuen, "siitä huoneesta, jonka vangiksi tuo kirjava käärme, jonka Mas'r Davy tuntee, oli tehnyt hänet – tämän käärmeen kertomus on tosi, ja paha hänet periköön! – pakeni hän yöllä. Oli pimeä yö, ja monta tähteä loisti. Hän oli vimmassa. Hän juoksi pitkin meren rantaa siinä luulossa, että vanha vene oli siellä, ja huusi meille, että kääntäisimme pois kasvomme, sillä nyt hän tuli. Hän kuuli itsensä huutavan, niinkuin se olisi ollut joku muu; ja teräväkärkiset kivet ja kalliot haavoittivat häntä eikä hän tuntenut sitä enemmän, kuin jos hän itse olisi ollut kallionkappale. Yhä kauemmaksi hän vaan juoksi, ja hänen silmissään leimusi ja hänen korvissaan kohisi. Yht'äkkiä – elikkä niin hänestä tuntui, te ymmärrätte – päivä koitti kosteana ja tuulisena, ja hän makasi kiviläjän vieressä rannalla, ja joku nainen puhutteli häntä, kysyen maan kielellä, mikä kova onni häntä oli kohdannut".
Mr. Peggotty näki kaikki, mitä hän kertoi. Se ilmestyi hänen edessään, kun hän puhui, niin elävältä, että hän syvässä totisuudessaan esitteli, mitä hän kertoi, suuremmalla selvyydellä, kuin minun on mahdollinen osoittaa. Nytkin, kun kauan jälestäpäin panen sen paperille, voin tuskin uskoa muuta, kuin että todella olin läsnä näissä kohtauksissa; niin kummastuttavan tarkasti ne ovat mieleeni painuneet.
"Kun Em'lyn silmät – jotka olivat raskaat – näkivät tämän naisen paremmin", jatkoi Mr. Peggotty, "tunsi hän, että se oli yksi niistä, joita hän usein oli puhutellut rannalla. Sillä, vaikka hän (niinkuin kerroin) oli juosnut pitkän matkan yöllä, oli hän usein käynyt sangen kaukana milloin jalkaisin, milloin veneillä tai vaunuilla, ja tunsi koko tuon rantaseudun monta, monta penikulmaa. Tuolla naisella ei ollut vielä mitään lasta, sillä hän oli nuori vaimo; mutta näytti siltä, kuin hän pian saisi. Ja saapukoot rukoukseni taivaasen, että siitä lapsesta tulisi hänelle onnea ja lohdutusta ja kunniaa koko hänen elin-ajakseen! Rakastakoon se häntä ja olkoon se kuuliainen hänelle hänen vanhoilla päivillänsä, avullinen hänelle viimeisiin saakka, enkeli hänelle täällä ja tämän jälkeen!"
"Amen!" lausui tätini.
"Vaimo oli ollut vähän peloissaan ja ujona", lausui Mr. Peggotty, "ja oli ensiksi istunut hiukan syrjässä, kehräten taikka muuta työtä tehden, kun Emily puhutteli lapsia. Mutta Em'ly oli kääntänyt huomionsa häneen, mennyt hänen luoksensa ja puhutellut häntä; ja koska nuori vaimo itse piti paljon lapsista, oli heistä pian tullut hyvät ystävät. Siinä määrässä, että kun Em'ly kulki tätä tietä, hän aina antoi Em'lylle kukkia. Tämä se nyt oli, joka kysyi, mikä kova onni oli Em'lyä kohdannut. Em'ly kertoi hänelle, ja tämä – vei hänet kotiinsa. Hän teki todella niin. Hän vei hänet kotiinsa", lausui Mr. Peggotty, kasvojansa peittäen.
Hän oli enemmän liikutettu tästä armeliaisuuden teosta, kuin olin koskaan nähnyt hänen olevan mistään sen yön jälkeen, jona Emily karkasi. Tätini ja minä emme koettaneet häiritä häntä.
"Se oli vaan vähäinen mökki, niinkuin ymmärrätte", sanoi hän kohta sen perästä, "mutta hän hankki sijaa Em'lylle siinä – hänen puolisonsa oli poissa merillä – ja piti asiaa salassa ja vaikutti niihin naapureihin, jotka hänellä olivat (niitä ei ollut monta likellä), että hekin pitivät sen salassa. Em'ly sairastui kuumeesen ja, mikä minusta on hyvin kummallista – kenties se ei oppineista ole niin kummallista – tuon maan kieli meni hänen muististaan, ja hän osasi puhua ainoastaan omaa kieltänsä, jota ei kukaan ymmärtänyt. Hän muistaa, niinkuin unen-näköä, että hän makasi siellä, aina puhuen omaa kieltänsä, aina luullen, että vanha vene oli lahdessa lähimmäisen niemen takana, ja pyytäen ja rukoillen heitä lähettämään sinne ilmoittamaan, että hän oli kuolemallansa, ja tuomaan takaisin jotakin anteeksi-antamuksen sanomaa, vaikk'ei sitä olisikaan, kuin yksi sana. Melkein koko ajan luuli hän – milloin, että se mies, jonka äsken mainitsin, väijyi häntä akkunan alla; milloin, että se, joka oli syypää kaikkiin, oli huoneessa – ja hän huusi hyvälle nuorelle vaimolle, ettei tämä luopuisi hänestä, ja tiesi samalla haavaa, ettei häntä ymmärretty, ja pelkäsi, että hän vietäisiin pois. Samoin leimusi taas hänen silmissään ja kohisi hänen korvissaan; eikä ollut mitään nykypäivää, ei eilispäivää eikä huomispäivää, vaan kaikki hänen elämässään, mitä ikinä oli ollut taikka ikinä voisi olla, ja kaikki, mitä ei ikinä ollut ollut ja mitä ei ikinä voisi olla, tunki yht'aikaa hänen päällensä eikä mikään ollut selvää eikä mieluisaa, mutta kuitenkin hän lauloi ja nauroi sitä! Kuinka kauan tätä kesti, en tiedä; mutta sitten meni hän nukuksiin; ja tässä unessa hän, joka oli ollut monta kertaa väkevämpi, kuin koskaan ennen, kävi niin heikoksi; kuin pienin lapsi".
Tähän hän pysähtyi, ikäänkuin lievitykseksi oman kertomuksensa kauhuista. Tuokion ääneti oltuaan, jatkoi hän:
"Oli kaunis iltapäivä, kun hän heräsi, ja niin tyyni, ettei mitään ääntä kuulunut, paitsi aaltojen litinä sen sinisen meren rannalla, jolla ei ollut mitään luodetta ja vuosta. Hän luuli ensin, että hän oli kotona ja oli sunnuntai-aamu; mutta viiniköynnökset, joita hän näki akkunasta, ja kunnaat ta'ampana eivät olleet koti, vaan vastustivat hänen luuloansa. Silloin tuli hänen ystävänsä sisään valvomaan hänen vuoteensa vieressä; ja nyt hän tiesi, ettei vanha vene ollut lähimmäisen niemen takana, vaan kaukana poissa, ja huomasi, missä hän oli ja miksi, ja purskahti itkuun tämän nuoren vaimon rinnalla, jossa, minä toivon sitä, pieni lapsi nyt lepää ja ilahuttaa häntä kauniilla silmillänsä!"
Hän ei saanut puhutuksi tästä Emilyn hyvästä ystävästä, kyyneliä vuodattamatta. Hän koetti turhaan. Hän sortui uudestaan, kun hän yritti siunaamaan häntä!
"Tämä teki Em'lyni hyvää", jatkoi hän jälleen semmoisen liikunnon perästä, jota en voinut osaa ottamatta nähdä; ja, mitä tätiini tulee, hän itki kaikesta sydämestänsä; "tämä teki Em'lyn hyvää, ja hän alkoi parantua. Mutta tuon maan kieli oli kokonaan mennyt hänen muististaan, ja hänen täytyi puhua viittaamalla. Näin hän edistyi, päivästä päivään tointuen hitaasti, mutta vakaasti, ja koettaen oppia tavallisten kalujen nimiä – nimiä, joita hän mielestänsä ei eläissään ollut kuullut – siksi kuin eräs ilta tuli, jona hän istui akkunassaan, katsellen pikkuista tyttöä, joka leikitteli rannalla. Ja yhtäkkiä ojensi tämä lapsi kättänsä ja sanoi, mitä Englannin kielellä olisi yhtä kuin: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' – sillä teidän tulee ymmärtää, että heidän ensin oli tapa nimittää häntä 'kauniiksi ladyksi', niinkuin yleinen tapa siinä maassa on, mutta hän oli opettanut heitä sen sijaan sanomaan 'kalastajan-tytär'. Lapsi sanoo yhtäkkiä: 'kalastajan-tytär, tässä on näkinkenkä!' Silloin Em'ly ymmärtää hänet ja vastaa, itkuun purskahtaen; ja sillä tapaa tulee kaikki takaisin!"
"Kun Em'ly taas pääsi voimiinsa", lausui Mr. Peggotty toisen vaiti-olon jälkeen, "päätti hän jättää tämän hyvän, nuoren olennon ja lähteä omaan kotiinsa. Vaimon mies oli sillä välin tullut kotiin; ja nämät molemmat toimittivat hänet vähäiseen kauppalaivaan, jonka oli määrä purjehtia Livorno'on ja sieltä Franskaan. Hänellä oli vaan vähän rahaa, mutta tuskin ottivat mitään kaikista, mitä olivat tehneet. Minä olen melkein iloinen siitä, vaikka he olivat niin köyhät! Mitä he ovat tehneet, on talletettu siellä, jossa ei koi syö eikä ruoste raiskaa ja jossa eivät varkaat kaiva eikä varasta. Mas'r Davy, se kestää kauemmin, kuin kaikki mailman aarteet".
"Em'ly pääsi Franskaan ja rupesi matkustavien ladyjen palvelukseen jossakin ravintolassa satamassa. Sinne, sinne tuli eräänä päivänä tuo käärme. – Älköön hän koskaan lähestykö minua. Minä en tiedä, mitä pahaa kenties teen hänelle! – Heti kuin Em'ly näkee tämän, ja vaikk'ei tämä nähnyt Em'lyä, palasi koko hänen pelkonsa ja tuskansa, ja hän pakeni jo sitä ilmaa, jota tuo hengitti. Hän saapui Englantiin ja laskettiin maalle Dover'iin".
"Minä en tiedä varmaan", lausui Mr. Pegotty, "milloin hänen rohkeutensa alkoi höltyä, mutta koko matkan Englantiin oli hän aikonut tulla rakkaasen kotiinsa. Kohta kuin hän saapui Englantiin, käänsi hän kasvonsa sitä kohden. Mutta peläten, ettei hänelle annettaisi anteeksi, peläten, että häntä osoitettaisiin sormella, peläten, että joku meistä olisi kuollut hänen tähtensä, peläten monta asiaa, kääntyi hän melkein väkisin pois siitä maantielle. 'Eno, eno', sanoo hän minulle, 'se pelko, etten ollut mahdollinen tekemään, mitä raadeltu ja verta vuotava sydämeni niin hartaasti halusi tehdä, oli kauhein pelko kaikista! Minä käänsin takaisin, vaikka sydämeni oli täynnä rukouksia, että saisin illalla madella vanhan kynnyksen luo, suudella sitä, nojata rikollisia kasvojani siihen ja aamulla tulla löydetyksi kuolleena sieltä'".
"Hän tuli", lausui Mr. Peggotty, alentaen ääntänsä säikähtyneeksi kuiskaukseksi, "Londoniin. Hän – joka ei koskaan eläissään ollut nähnyt sitä – yksinään – ilman pennyäkään – nuorena – niin kauniina – tuli Londoniin. Melkein samalla silmänräpäyksellä, kuin hän saapui tänne niin peräti hyljättynä, tapasi hän (niinkuin hän luuli) ystävän, erään kunnialliselta näyttävän naisen, joka puhui hänelle siitä ompelutyöstä, jota hän oli kasvatettu tekemään, kuinka hän voisi hankkia yltäkyllin semmoista hänelle, kuinka hän toimittaisi yösijaa hänelle ja seuraavana päivänä salaisesti tiedustelisi minua ja kaikkia kotona olevia. Kun lapseni", sanoi Mr. Peggotty ääneen ja semmoisella voimakkaalla kiitollisuudella, joka pudisti häntä kiireestä kantapäähän, "seisoi semmoisen vaaran liepeillä, jota en voi sanoa eikä ajatella – pelasti Martha, uskollisesti lupaustansa pitäen, hänet!"
Minä en voinut pidättää yhtä ilon huudahusta.
"Mas'r Davy!" lausui hän, lujalla kädellänsä tarttuen minun käteeni, "te se olitte, joka ensin puhuitte hänestä minun kanssani. Minä kiitän teitä, Sir! Tyttö oli harras. Hän tiesi omasta, katkerasta kokemuksestaan, missä vartioida ja miten menetellä. Hän on tehnyt sen. Ja Jumala johdatti kaikki. Martha tuli vaaleana ja hätäisenä Em'lyn luo tämän nukkuessa. Hän sanoo hänelle: 'nouse ylös tästä kuolemaa pahemmasta paikasta ja tule minun kanssani!' Talon asukkaat tahtoivat pidättää häntä, mutta yhtä hyvin olisivat saaneet meren pidätetyksi. 'Pysykäät kaukana minusta', sanoo hän, 'minä olen haamu, joka kutsun hänet pois hänen avonaisen hautansa partaalta!' Hän kertoi Emilylle nähneensä minut ja tietävänsä, että minä rakastin häntä ja annoin hänelle anteeksi. Martha puki kiireesti Em'lyn päälle ja talutti tätä heikkona ja vapisevana vieressään. Hän ei huolinut enemmän siitä, mitä he sanoivat, kuin jos hänellä ei olisi ollut korvia ollenkaan. Hän liikkui heidän joukossaan lapseni kanssa, ajatellen ainoastaan häntä; ja vei hänet keskellä yötä eheänä pois tuosta mustasta perikadon luolasta!"
"Hän hoiteli Em'lyä", sanoi Mr. Peggotty, joka oli päästänyt minun käteni ja pannut oman kätensä kuohuvalle rinnalleen; "hän hoiteli Em'lyäni, joka makasi uupuneena ja vähän väliä houraili, koko seuraavan päivän myöhäiseen iltaan asti. Silloin hän lähti etsimään minua; sitten etsimään teitä, Mas'r Davy. Hän ei ilmoittanut Em'lylle, mitä varten hän lähti, ettei tämä kävisi alakuloiseksi ja tahtoisi mennä piiloon. Kuinka tuo julma lady oli saanut tietää, että Em'ly oli siellä, sitä en voi sanoa. Oliko tuo, josta olen puhunut niin paljon, sattunut näkemään heitä, kun he menivät sinne, vai oliko (joka on mielestäni enemmän todenmukaista) hän kuullut sen tuolta naiselta, siitä en pidä suurta lukua. Sisarentyttäreni on löydetty".
"Koko yön", lausui Mr. Peggotty, "olemme olleet yhdessä, Em'ly ja minä. Aikaan katsoen se on vähän, mitä hän sanoilla on särkyneen sydämensä kyyneliltä saanut puhutuksi; se on vielä vähemmän, mitä olen nähnyt hänen kalliista kasvoistaan, jotka muodostuivat naisen kasvoiksi minun lieteni luona. Mutta koko yön ovat hänen käsivartensa olleet kaulassani ja hänen päänsä on maannut tässä, ja me tiedämme hyvin, että ijäti voimme luottaa toisiimme".
Hän herkesi puhumasta, ja hänen kätensä nojasi pöytään semmoisella levollisuudella ja lujuudella, joka olisi kyennyt leijonia voittamaan.
"Se oli valon säde minulle, Trot", arveli tätini, silmiänsä pyyhkien, "kun päätin ruveta risti-äidiksi sisarellesi Betsey Trotwood'ille, joka petti minut; mutta lähinnä sitä tuskin mikään olisi voinut tuottaa minulle suurempaa iloa, kuin olla risti-äiti tälle hyvälle, nuorelle pikku lapselle!"
Mr. Peggotty nyykäytti päätänsä osoitukseksi, että hän ymmärsi tätini tunteet, mutta hän ei tahtonut sanallakaan viitata tätini suosion esineesen. Me pysyimme kaikki ääneti ja omiin ajatuksiimme kiintyneinä (tätini pyyhki silmiänsä, milloin vavahdellen nyyhkytyksestä, milloin nauraen ja nimittäen itseänsä narriksi), siksi kuin minä ryhdyin puheesen.
"Te olette siis tehneet täydellisen päätöksen", sanoin minä Mr. Peggotylle, "tulevaisuuden suhteen, hyvä ystävä? Minun tuskin tarvitsee kysyä sitä teiltä".
"Täydellisen, Mas'r Davy", vastasi hän, "ja kertonut sen Em'lylle. Tuolla on suuria maita kaukana täältä. Tuleva elämämme on toisella puolella merta".
"He muuttavat pois maasta yhdessä, täti", sanoin minä.
"Niin!" vastasi Mr. Peggotty toivokkaalla hymyllä.
"Ei kukaan voi soimata lemmittyäni Australiassa. Me aloitamme uutta elämää siellä!"
Minä kysyin häneltä, oliko hän jo ajatellut mitään lähdön aikaa.
"Minä olin varhain tänä aamuna alhaalla laivatokkien luona, Sir", vastasi hän, "laivaa kuulustelemassa. Noin kuuden viikon tai kahden kuukauden perästä purjehtii yksi sinne – minä näin sen tänä aamuna – nousin siihen – ja sillä me lähdemme".
"Aivan yksinännekö?" kysyin minä.
"Niin, Mas'r Davy!" vastasi hän. "Sisareni, näettekö, pitää niin paljon teistä ja omaisistanne, ja on niin tottunut ajattelemaan ainoastaan omaa maatansa, että olisi tuskin rehellistä päästää häntä matkalla. Ja paitsi sitä, Mas'r Davy, on siellä yksi, jota hän hoitaa ja jota ei tule unhottaa".
"Ham parka!" sanoin minä.
"Minun hyvä sisareni pitää huolta hänen taloudestaan, näettekö, Ma'am, ja Ham on kokonaan suostunut häneen", selitti Mr. Peggotty tätini paremmaksi tiedoksi. "Ham istuu usein ja haastelee tyvenesti hänen kanssaan, vaikka on luultavaa, ettei hän taipuisi avaamaan suutansa kenellekään muulle. Poika raukka!" lausui Mr. Peggotty, päätänsä pudistaen, "hänelle ei ole jäänyt niin paljon, että hän saattaisi olla sitä vähäistä vailla, mitä hänellä on!"
"Entä Mrs. Gummidge?" sanoin minä.
"Niin, minulla on ollut paljon tuumia Missis Gummidge'n suhteen, vakuutan teille", vastasi Mr. Peggotty hämmentyneellä katsannolla, joka vähitellen selkeni, kun hän jatkoi. "Kun Missis Gummidge, näettekö, alkaa ajatella tuota vanhaa, ei hän juuri ole, mitä sopii sanoa hupaiseksi seuralaiseksi. Teidän ja minun kesken, Mas'r Davy – ja teidän myöskin, Ma'am – kun Mrs. Gummidge rupeaa itkemään, on arvattava, että ne, jotka eivät ole tunteneet tuota vanhaa, pitävät häntä äreänä. Mutta minä tunsin tuon vanhan", sanoi Mr. Peggotty, "ja tunsin hänen ansionsa, että ymmärrän hänen vaimonsa; mutta niin ei ole, näettekö, muitten laita – eikä tietysti saata olla!"
Tätini ja minä pidimme molemmat samaa mieltä.
"Jonka vuoksi", lausui Mr. Peggotty, "sisareni ehkä arvelee – minä en sano, että hän arvelee, vaan että hän ehkä arvelee – että Missis Gummidge tuottaa hänelle vähän vaivaa silloin tällöin. Sentähden en ole aikonut majoittaa Missis Gummidge'a heidän luoksensa, vaan etsiä hänelle jotakin asuntoa, jossa hän voi itseksensä tulla toimeen, ja tätä varten", jatkoi Mr. Peggotty, "määrään hänelle vuotuisen summan, ennenkuin lähden, jotta hän voi elää mukavasti. Hän on mitä uskollisimpia olentoja. Ei sovi tietysti pyytää, että vanha, hyvä eukko sillä ijällä ja ollen yksinäinen ja hyljätty, tahtoisi keikutella laivankannella ja oudon ja kaukaisen maan metsissä ja erämaissa. Tämä siis on, mitä olen päättänyt tehdä hänen suhteensa".
Hän ei unhottanut ketään. Hän ajatteli kaikkien vaatimuksia ja tarpeita, paitsi omia.
"Em'ly", jatkoi hän, "pysyy minun luonani – lapsi parka, hän kaipaa suuresti rauhaa ja lepoa! – siksi kuin lähdemme matkallemme. Hän saa laittaa vaatteita, joita tarvitaan; ja minä toivon, että hänen surunsa rupeavat tuntumaan kaukaisemmalta, kuin ne olivat, kun hän taas on karkean, mutta rakastavan enonsa luona".
Tätini nyykäytti päätänsä tämän toiveen vahvistamiseksi, ja tästä Mr.
Peggotty oli hyvin mielissään.
"On vielä yksi asia, Mas'r Davy", lausui hän, pistäen kättänsä poviplakkariinsa ja vakaasti ottaen esiin sitä vähäistä paperikääryä, jonka olin ennen nähnyt. Hän avasi sen pöydällä. "Tässä ovat nuot pankin-setelit – toinen viidenkymmenen punnan ja toinen kymmenen. Niihin tahdon lisätä ne rahat, jotka Em'lyllä oli paetessaan. Minä olen kysynyt häneltä, paljonko niitä oli (kuitenkaan sanomatta, miksi), ja olen laskenut ne yhteen. Minä en ole mikään oppinut mies. Tahtoisitteko tehdä hyvin ja katsoa, mitä summa tekee?"
Pyytäen anteeksi vähä-oppisuuttansa, ojensi hän minulle paperiliuskan ja katseli minua, sillä välin kuin luin sitä. Lasku oli aivan oikea.
"Kiitoksia, Sir", sanoi hän, ottaen takaisin paperinsa. "Nämät rahat minä, jollei teillä ole mitään sitä vastaan, Mas'r Davy, ennen lähtöäni panen kirjeesen ja adresseeraan sen hänelle, ja suljen tämän toiseen, jonka adresseeraan hänen äidillensä. Useampaa sanaa käyttämättä, kuin nyt teitä puhutellessani, kerron tälle, minkä hinta ne ovat, ja että minä olen mennyt sekä että on mahdoton toimittaa niitä minulle takaisin".
Minä sanoin hänelle, että minun mielestäni oli oikein tehdä näin – että minä olin kokonaan vakuutettu, että niin oli, koska hänen tuntoansa myöden se oli oikein.
"Minä arvelin, että oli vaan yksi asia lisäksi", jatkoi hän vakavasti hymyillen, kun hän oli pannut kokoon vähäisen käärynsä jälleen ja pistänyt sen plakkariinsa; "mutta oikeastaan niitä oli kaksi. Minä en ollut varma mielessäni, kun lähdin ulos tänä aamuna, että voin itse mennä ja ilmoittaa Ham'ille, mitä oli niin onnellisesti tapahtunut. Sen vuoksi ulkona ollessani kirjoitin kirjeen ja panin sen postiin, kertoen heille, kuinka kaikki oli käynyt, niinkuin oli käynyt, ja että minä huomenna tulisin sinne suorittamaan sitä vähäistä, mitä minun siellä tulee tehdä, ja arvattavasti Yarmouth'ia hyvästi jättämään".
"Ja tahdotteko, että tulen kanssanne?" sanoin minä nähdessäni, että hän jätti jotakin mainitsematta.
"Jos voisitte osoittaa minulle sitä ystävyyttä, Mas'r Davy", vastasi hän, "tiedän, että teidän näkönne ilahuttaisi heitä hiukan".
Koska pikku Dorani oli hyvin virkeänä ja mielellään soi, että minä lähdin – niinkuin hänen kanssansa asiasta puhuessani huomasin – sitouduin alttiisti seuraamaan häntä, niinkuin hän tahtoi. Seuraavana aamuna istuimme siis Yarmouth'in vaunuissa ja matkustimme taas vanhoja seutuja.
Kun illalla astuimme tuota tuttua katua myöden – kiellostani huolimatta kantoi Mr. Peggotty laukkuni – katsahdin Omer ja Joram'in puotiin ja näin vanhan ystäväni Mr. Omer'in polttavan piippuansa siellä. Minusta tuntui vastenmieliseltä olla läsnä, kun Mr. Peggotty ensin kohtasi sisarensa ja Ham'in, jonka vuoksi pysähdyin sillä nimellä, että tahdoin hetken aikaa puhutella Mr. Omer'ia.
"Kuinka jaksatte, Mr. Omer, tämän pitkän ajan perästä?" lausuin minä, sisään astuen.
Hän löyhäytti pois piippunsa savun, että hän näkisi minut paremmin, ja tunsikin minut pian suureksi iloksensa.
"Minä nousisin, Sir, kiittämään semmoisesta kunniasta, kuin tästä käynnistä", arveli hän, "mutta jalkani ovat huononlaiset ja minua lykätään ympäri pyörillä. Kuitenkin, jollei ota lukuun jalkojani ja henkeäni, olen, Jumalan kiitos, niin terve mies, kuin olla voi".
Minä toivotin hänelle onnea hänen tyytyväiseen katsantoonsa ja hilpeään mieleensä ja näin nyt, että hänen nojatuolinsa liikkui pyörillä.
"Eikö tämä ole näppärä kalu?" kysyi hän, seuraten katseeni suuntaa ja käsivarrellansa hivuttaen tuolin käsipieltä. "Se käy keveästi, kuin höyhen, ja pysyy radalla yhtä tarkasti, kuin rautatien vaunut. Pikku Minnie'ni, näettekö – tyttärentyttäreni, niinkuin tiedätte, Minnie'n lapsi – panee pikku voimansa selkää vastaan, sysäisee sitä ja me lähdemme menemään yhtä taitavasti ja iloisesti, kuin mikä hyvänsä! Ja minä juttelen teille jotakin – siinä on varsin erinomainen istua, jos mielii polttaa piippuansa siinä".
Minä en ole koskaan nähnyt tämmöistä hyvää, vanhaa toveria, kuin Mr. Omer'in, joka osasi käyttää kaikki hyväksensä ja saada iloa siitä. Hän hohti, ikäänkuin hänen tuolinsa, hänen ahdashenkisyytensä ja hänen jalkojensa kankeus olisivat olleet eri osia jossakin suuressa keksinnössä, joka enensi piipun hekumaa.
"Minä näen enemmän mailmaa tästä tuolista, voin vakuuttaa teille", lausui Mr. Omer, "kuin milloinkaan ennen sen saatuani. Te kummastelisitte sitä ihmisten paljoutta, joka päivän kuluessa poikkee sisään juttelemaan. Te todella kummastelisitte! Sanomalehdissä on kahta vertaa enemmän, kuin ennen, siitä asti, kuin turvasin tähän tuoliin. Mitä lukemiseen yleensä tulee, voi minua, kuinka kosolta minä sitä suoritan! Tämä se on, josta olen niin kiitollinen! Jos vika olisi ollut silmissäni, mikä olisi tullut neuvokseni? Jos vika olisi ollut korvissani, mitä olisin tehnyt? Koska se vaan on jaloissani, vähät siitä. No, jalkani tekivät vaan hengitykseni lyhyemmäksi, kun käytin niitä. Mutta jos nyt tahdon mennä ulos kadulle taikka alas rantaan, ei minun tarvitse muuta kuin huutaa Dick'iä, Joram'in nuorinta oppipoikaa, ja liikkeelle lähden omissa vaunuissani, niinkuin London'in Lord Mayor".
Hän puoleksi tukehutti itsensä naurullaan.
"Hyvä Jumala!" sanoi Mr. Omer, tarttuen jälleen piippuunsa, "ihmisen tulee ottaa vastaan lihavat niinkuin laihatkin; tähän tämmöiseen hänen täytyy tässä elämässä taipua. Joram'in toimi menestyy hyvin. Oivallisesti!"
"Minua ilahuttaa suuresti kuulla sitä", sanoin minä.
"Minä tiesin, että niin olisi", vastasi Mr. Omer. "Ja Joram ja Minnie ovat vielä niinkuin kaksi vasta rakastunutta. Mitä ihminen parempaa voi toivoa? Mitä sääret sen rinnalla maksavat!"
Hänen kova ylenkatseensa omien säärtensä suhteen, tuossa kun hän istui ja poltti, oli mitä hupaisinta ja omituisinta ikinä olen nähnyt.
"Ja siitä lähtien kuin minä olen ruvennut lukemaan yleensä, olette te ruvenneet kirjoittamaan yleensä, kuinka, Sir?" sanoi Mr. Omer ja katseli minua ihmetellen. "Mikä herttainen kirja tuo kirjanne oli! Mitkä lauseet siinä! Minä luin jok'ikisen sanan siinä – jok'ikisen sanan. Ja mitä siihen tulee, että unittaisi! Ei ollenkaan!"
Minä ilmoitin nauraen mielihyvääni, mutta minun täytyy tunnustaa, että katsoin tätä ajatuksen johtoa omituiseksi.
"Minä vakuutan teille kunnian sanallani, Sir", lausui Mr. Omer, "että, kun lasken tämän kirjan pöydälleni ja katselen sen kolmea eri sidettä – ensimäistä, toista, kolmatta – olen ylpeä, kuin Punch, kun ajattelen, että minulla kerran oli kunnia olla yhteydessä teidän perheenne kanssa. Ja, voi minua, siitä on pitkä aika nyt, eikö ole? Tuolla Blunderstone'ssa. Sievä, pikkuinen henki toisen hengen viereen pantuna. Ja itsekin olitte silloin vähäinen. Hyvä Jumala sentään!"
Minä muutin puheen ainetta, Em'lyä mainiten. Vakuutettuani hänelle, etten ollut unhottanut, kuinka hän aina oli ottanut osaa Emilyn kohtaloon ja kuinka hyvästi hän aina oli tyttöä kohdellut, kerroin hänelle yleisesti, kuinka hänen enonsa oli saanut hänet takaisin Marthan avulla; joka, niinkuin tiesin, miellyttäisi vanhaa miestä. Hän kuunteli suurimmalla tarkkuudella ja sanoi hellästi, kun olin päättänyt:
"Se ilahuttaa minua, Sir! Nämät ovat parhaat uutiset, joita olen moneen aikaan kuullut. Voi, voi, voi! Ja mitä nyt aiotaan toimittaa tämän onnettoman nuoren naisen, Marthan, hyväksi?"
"Te koskette semmoiseen asiaan, jota minä olen eilispäivästä asti ajatellut", lausuin minä, "mutta johon en voi vielä antaa teille mitään vastausta, Mr. Omer. Mr. Peggotty ei ole viitannut siihen, ja minusta se on liian arka asia minun viitattavakseni. Minä olen varma, ettei Mr. Peggotty ole unhottanut sitä. Hän ei unhota mitään, joka on jaloa ja hyvää".
"Minä kysyn sen vuoksi", arveli Mr. Omer, jatkaen, missä hän oli päättänyt, "että mitä hyvänsä tehdään, minä tahtoisin ottaa osaa siihen. Kirjoittakaat minun maksettavakseni minkä summan hyvänsä katsotte oikeaksi ja antakaat minun tietää se. Minä en koskaan voinut ajatella, että tyttö oli perin-juurin paha, ja ilolla näen, ettei hän ollutkaan. Niin on tyttäreni Minnie'nkin laita. Nuoret naiset ovat risti-riitaiset itse suhteensa muutamissa asioissa – hänen äitinsä oli aivan samanlainen, kuin hän – mutta heidän sydämensä ovat leppeät ja hyvät. Minnie vaan teeskelee, kun hän on suutuksissa Marthalle. Miksi hän katsoo tarpeelliseksi teeskellä, en koeta kertoa teille. Mutta pelkkää teeskelemistä se on. Hän olisi valmis yksityisesti osoittamaan Marthalle mitä hyvää tahansa. Niin, tehkäät hyvin ja kirjoittakaat minun maksettavakseni, mitä tahansa oikeaksi katsotte, ja pankaat sitten minulle joku rivi, mihin lähettää se. Hyvä Jumala!" lausui Omer, "kun ihminen lähestyy sitä aikaa, jossa elämän molemmat päät yhtyvät; kun hän näkee, että vaikka hän on kuinka virkeä hyvänsä, häntä toinen kerta lykellään, niin sanoakseni, käymä-tuolissa, sopii hänen sydämellisellä ilolla tehdä joku hyvä työ, jos hän voi. Hän on valmis moneen hyvään työhön. Enkä minä puhu erittäin itsestäni", sanoi Mr. Omer, "sillä minun katsantotapani mukaan, Sir, me kaikki kuljemme mäkeä alaspäin, olimmepa millä ijällä hyvänsä, koska aika ei milloinkaan seiso hetkeäkään alallansa. Tehkäämme siis aina joku hyvä työ ja olkaamme sydämestämme iloiset. Totta totisesti!"