Mr. Spenlow sopersi jotakin puollustukseksi ja suostumukseksi.
"Eilen illalla teen jälkeen", jatkoi Miss Murdstone, "näin pikku koiran hyppelevän vierashuoneen lattialla, murisevan ja repivän jotakin. Minä sanoin Miss Spenlow'ille: 'Dora, mikä se on, joka koiralla on suussaan? Se on joku paperi'. Miss Spenlow pisti kohta kätensä hameesensa, huudahti ja juoksi koiran luo. Minä astuin väliin ja sanoin: 'rakas Dorani, teidän täytyy sallia minun katsoa'".
Voi Jip, pahanpäiväinen pentu, sinä siis tämän surkeuden synnytit!
"Miss Spenlow koetti", lausui Miss Murdstone, "lahjoa minua suudelmilla, ompelu-rasioilla ja vähäisillä hempukaluilla – mutta tämän jätän tietysti mainitsematta. Pikku koira pakeni, minun lähestyessäni, sohvan alle ja saatiin vaan suurella vastuksella ajetuksi pois sieltä hiilihangon avulla. Sieltä karkoitettunakin se yhä piti kirjettä suussaan; ja kun minä yritin ottamaan sitä pois ja oli suuri vaara, että se purisi minua, kiristi se hampaansa kiinni niin lujasti, että saatti nostaa sen paperista ilmaan. Viimein sain kuitenkin paperin käsiini. Sen luettuani väitin minä, että Miss Spenlow'illa oli monta semmoista kirjettä hallussansa; ja sain lopullisesti häneltä sen kimpun, joka nyt on David Copperfieldin kädessä".
Tähän hän päätti ja näytti, väskyänsä jälleen lukiten ja suutansa ummistaen, semmoiselta, kuin hänet ehkä olisi saanut murtumaan, mutta ei koskaan mukaantumaan.
"Te olette varmaan kuulleet, mitä Miss Murdstone on lausunut", sanoi Mr. Spenlow, kääntyen minun puoleeni. "Minä tahdon kysyä, Mr.
Copperfield, onko teillä mitään vastata tähän?"
Se kuva, joka oli edessäni, kuinka tuo sievä pikku sydämeni aarre koko yön oli nyyhkinyt ja itkenyt – kuinka hän oli ollut yksinään, peloissaan ja huolissaan – kuinka hän oli niin surkeasti pyytänyt ja rukoillut tätä kivisydämistä naista antamaan itselleen anteeksi – kuinka hän turhaan oli tarjonnut hänelle noita suudelmia, ompelu-rasioita ja hempukaluja – kuinka hän oli kovin suuressa tuskassa, ja kaikki minun tähteni – heikonsi sangen paljon, mitä vähän arvokkaisuutta olisin kyennyt osoittamaan. Minä pelkään, että olin tuokion aikaa jonkunlaisessa vapisevassa tilassa, vaikka tein parastani, sitä salatakseni.
"Minulla ei ole mitään sanomista tähän, Sir", vastasin minä, "paitsi, että koko vika on minun. Doran – ".
"Miss Spenlow'in, jos suvaitsette", lausui hänen isänsä majesteetillisesti.
" – minä houkuttelin ja suostutin", jatkoin minä, nielaisten tuon kylmemmän nimen, "myöntymään tähän salaamiseen, ja minä kadun sitä katkerasti".
"Te olette kovasti moitittava, Sir", lausui Mr. Spenlow, kävellen edestakaisin kaminin matolla ja kaulahuivinsa ja selkänsä kankeuden tähden pannen pontta sanoihinsa koko ruumiillansa eikä päällään. "Te olette tehneet salaisen ja sopimattoman teon, Mr. Copperfield. Kun lasken gentlemanin huoneeseni, vähät siitä, onko hän yhdeksäntoista, yhdeksänkolmatta vai yhdeksänkymmenen vuoden vanha, lasken hänet luokseni täydellä luottamuksella. Jos hän väärinkäyttää luottamustani, tekee hän kunniattoman työn, Mr. Copperfield".
"Minä ymmärrän sen, Sir, vakuutan teille", vastasin minä. "Mutta minä en ole koskaan ennen sitä ajatellut. Suoraan, rehellisesti sanottuna, minä en, Mr. Spenlow, ajatellut sitä ennen. Minä rakastan Miss Spenlow'ia siinä määrässä – ".
"Pah! Joutavia!" sanoi Mr. Spenlow punehtuen. "Älkäät sanoko vasten kasvojani, että rakastatte tytärtäni, Mr. Copperfield!"
"Voisinko puollustaa käytöstäni, jollen sitä tekisi, Sir?" vastasin minä kaikella nöyryydellä.
"Voitteko puollustaa käytöstänne, jos teette sen, Sir?" kysyi Mr. Spenlow, yht'äkkiä pysähtyen kaminin matolla. "Oletteko ajatelleet omaa ikäänne ja tyttäreni ikää, Mr. Copperfield? Oletteko ajatelleet, mikä asia se on, kun hävitätte sen luottamuksen, jonka pitäisi olla tyttäreni ja minun välilläni? Oletteko ajatelleet tyttäreni asemaa elämässä, niitä tuumia, joita minä ehkä mietin hänen eduksensa, niitä testamentin aikomuksia, joita minulla ehkä on hänen suhteensa? Oletteko ajatelleet mitään, Mr. Copperfield?"
"Sangen vähän, Sir, varon minä", vastasin minä, puhuen hänelle sillä kunnioituksella ja surulla, jota tunsin; "mutta olkaat hyvä ja uskokaat minua, minä olen ajatellut omaa maallista tilaani. Kun selitin sitä teille, olimme jo kihloissa – ".
"Minä pyydän", lausui Mr. Spenlow, enemmän Punch'in näköinen, kuin olin ikinä nähnyt hänet, samalla kuin hän toisella kädellä lujasti löi toista kättänsä selkään – jota en edes tuskassani voinut olla huomaamatta; "ett'ette puhu minulle kihlauksista, Mr. Copperfield!"
Tuo muutoin liikahtamaton Miss Murdstone naurahti halveksien yhdellä lyhyellä tavulla.
"Kun selitin muuttunutta tilaani teille, Sir", rupesin uudestaan, pannen toisia sanoja niitten sijaan, jotka olivat niin vastenmieliset hänelle, "oli tämä salaaminen, johon, paha kyllä, olen johdattanut Miss Spenlow'in, alkanut. Siitä asti, kuin jouduin muuttuneesen tilaani, olen jännittänyt jokaista hermoa, olen ponnistanut kaikkia voimiani, parantaakseni sitä. Minä olen varma, että voin parantaa sitä aikaa myöden. Tahdotteko sallia minulle aikaa – kuinka pitkän tahansa? Me olemme molemmat niin nuoret, Sir – ".
"Te olette oikeassa", keskeytti Mr. Spenlow, nyykäyttäen päätänsä useita kertoja ja kovasti rypistäen otsaansa, "te olette molemmat hyvin nuoret. Pelkkää hulluutta. Tehkäät loppu siitä. Ottakaat pois nämät kirjeet ja heittäkäät ne tuleen. Antakaat minulle Miss Spenlow'in kirjeet tuleen heitettäväksi; ja vaikka meidän yhteytemme vast'edes täytyy, te ymmärrätte, supistua Commons'iin, suostukaamme, ettemme sen koommin menneitä mainitse. No niin, Mr. Copperfield, teiltä ei puutu järkeä; ja tämä on järjellinen meno".
Ei! Minä en voinut ajatella mitään tämmöistä suostumusta. Minä olin kovin pahoillani, mutta tässä oli eräs korkeampi arvostelukanta, kuin järki. Rakkaus oli kaikkia maallisia arvostelukantoja korkeampi, ja minä rakastin Doraa niinkuin epäjumalaani, ja Dora rakasti minua. Minä en juuri sanonut niin; minä lievitin sanojani niin paljon, kuin voin; mutta minä viittasin selvästi siihen, ja minä olin luja siinä.
"Hyvä, Mr. Copperfield", lausui Mr. Spenlow, "minun täytyy koettaa, mitä valtaa minulla on tyttäreni suhteen".
Selvästi kuvailevalla äänellä, pitkäveteisellä henkäyksellä, joka ei ollut huokaus eikä voihkaus, vaan molempien kaltainen, ilmoitti Miss Murdstone, että tämä olisi ollut ennen tehtävä.
"Minun täytyy koettaa", arveli Mr. Spenlow, jota tämä apu vahvisti, "valtaani tyttäreni suhteen. Ettekö suostu ottamaan näitä kirjeitä, Mr. Copperfield?" Sillä minä olin laskenut ne pöydälle.
Ei. Minä sanoin hänelle, että toivoin, ettei hän katsoisi sitä vääräksi, mutta minä en voinut millään lailla ottaa niitä Miss Murdstone'n kädestä.
"Eikö minunkaan?" kysyi Mr. Spenlow.
Ei, vastasin minä syvimmällä kunnioituksella; ei hänenkään.
"Hyvä!" sanoi Mr. Spenlow.
Tuosta oltiin vaiti, enkä minä tietänyt, tuliko minun mennä vai jäädä. Viimein minä verkan astuin ovea kohden, aikoen sanoa, että ehkä parhaiten tekisin hänen mieltänsä myöden, jos menisin; jolloin hän, kädet takinplakkareissaan, joihin hän töin tuskin sai ne pistetyksi, ja semmoisella katsannolla, jota minä ylimalkain sanoisin suoraan hurskaaksi, lausui:
"Arvattavasti tiedätte, Mr. Copperfield, etten minä ole maallista omaisuutta aivan vailla, ja että tyttäreni on lähin ja kalliin sukulaiseni?"
Minä kiirehdin vastaamaan hänelle, että toivoin, ettei se erehdys, johon hurjaluontoinen rakkauteni oli houkutellut minua, saattanut häntä ajattelemaan minua myöskin rahanhimoiseksi?
"Minä en maininnut asiaa siitä syystä", lausui Mr. Spenlow. "Se olisi parempi teille itselle ja meille kaikille, jos olisitte rahanhimoinen, Mr. Copperfield – minä tarkoitan, jos olisitte älykkäämpi ja vähemmän altis kaikkiin noihin nuoruuden hullutuksiin. Ei. Minä sanon vaan toisenlaisessa aikomuksessa, että arvattavasti tiedätte, että minulla on omaisuutta testamenteerata lapselleni?"
Minä arvelin, että niin oli laita.
"Ja koska olette nähneet, mitä joka päivä Commons'issa näemme ihmisten anteeksi antamattomasta ja huolimattomasta menetyksestä testamenttiensä suhteen – jotka kaikista asioista ovat ne, joissa ehkä kummallisimmat todistukset ihmisten epämukaisuudesta tavataan, te tuskin voitte ajatella muuta, kuin että minä olen testamenttini säännökset tehnyt?"
Minä notkistin päätäni myönnytykseksi.
"Minä en sallisi", sanoi Mr. Spenlow, jonka hurskaat tunteet ilmeisesti enenivät ja joka pitkäänsä pudisti päätänsä, kun hän viippui vuorotellen varpaillansa ja kantapäillään, "että joku nuoruuden hulluus, niinkuin tämä, vaikuttaisi niihin soveliaisin keinoihin, joihin olen ryhtynyt lastani varten. Sillä se on hulluutta. Pelkkää mielettömyyttä. Lyhyen ajan perästä se on köykäisempi, kuin höyhen. Mutta kenties minä – kenties minä – jollei tätä tyhmää tointa kokonaan heitetä, jonakin tuskan hetkenä saatettaisiin varjelemaan ja suojelemaan häntä niistä seurauksista, jotka lähtisivät järjettömästä naimishankkeesta. Minä toivon nyt, Mr. Copperfield, ettette pakoita minua avaamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, tätä suljettua sivua elämän kirjassa ja kumoamaan, edes neljänneksen tunnin ajaksi, vakaita määräyksiä, joita kauan sitten asetettiin".
Häntä ympäröitsi joku levollisuus, joku tyvenyys, joku hiljaisen päivänlaskun ilma, joka suuresti koski minuun. Hän oli niin rauhallinen ja tyytyväinen – hänen asiansa olivat ilmeisesti niin hyvässä kunnossa ja niin täydellisessä järjestyksessä – että hän oli mies, jonka sopi tulla liikutetuksi, kun hän ajatteli itseänsä. Minä todella luulen, että näin kyynelten puhkeavan hänen silmiinsä niitten tunteitten syvyydestä, joita tämä kaikki synnytti.
Mutta mitä minä voin tehdä? Minä en voinut kieltää Doraa ja omaa sydäntäni. Kun hän sanoi minulle, että olisi paras, jos viikon aikaa miettisin, mitä hän oli lausunut, kuinka voin vastata, etten tahtonut miettiä viikon aikaa, mutta kuinka voin toiselta puolelta olla tietämättä, ettei mikään viikkojen määrä voinut vaikuttaa semmoiseen rakkauteen, kuin minun?
"Tällä välin neuvotelkaat Miss Trotwood'in taikka kenenkä hyvänsä kanssa, jolla on joku kokemus elämästä", lausui Mr. Spenlow, molemmin käsin korjaten kaulahuiviansa. "Miettikäät viikko aikaa, Mr. Copperfield".
Minä mukaannuin ja astuin ulos huoneesta semmoisilla kasvoilla, jotka osoittivat niin paljon alakuloista ja toivotonta kestäväisyyttä, kuin voin saada niitä osoittamaan. Miss Murdstone'n synkät kulmakarvat seurasivat minua oven luo – minä sanon hänen kulmakarvansa ennemmin, kuin hänen silmänsä, koska ne olivat paljon tärkeämmät hänen kasvoissaan – ja hän näytti niin samanlaiselta, kuin hänen oli tapa näyttää juuri tähän aikaan aamuisin vierashuoneessamme Blunderstone'ssa, että helposti olisin luullut, että jälleen hämmennyin läksyissäni ja että se paino, joka rasitti sydäntäni, tuli tuon kauhean vanhan aapiskirjan soikeista puupiirroksista, jotka lapsellisen mielikuvitukseni mukaan olivat muodoltaan niinkuin silmälasit.
Kun tulin byroosen ja, käsilläni sulkien vanhaa Tiffey'tä ja heitä kaikkia näkyvistäni, istuin pulpettini vieressä omassa erityisessä nurkassani, ajatellen tätä niin äkkiä tapahtunutta maanjäristystä sekä katkerassa mielentilassani kiroten Jip'iä, jouduin semmoiseen tuskaan Doran vuoksi, että minua kummastuttaa, etten siepannut hattuani käteeni ja mielettömän tavalla rientänyt Norwood'iin. Se ajatus, että he peloittaisivat ja itkettäisivät häntä ja etten minä ollut siellä häntä lohduttamassa, vaivasi minua niin, että se pakoitti minua kirjoittamaan hurjan kirjeen Mr. Spenlow'ille, jossa rukoilin häntä, ettei hän rankaisisi Doraa minun kovan onneni tähden. Minä pyysin, että hän armahtaisi hänen lempeätä luontoansa – ettei hän murtaisi hentoa kukkaa – ja puhuttelin häntä, muistaakseni, yleisesti, niinkuin hän olisi ollut joku petolintu taikka lohikäärme eikä hänen isänsä. Tämän kirjeen panin sinettiin ja laskin sen Mr. Spenlow'in pulpetille, ennenkuin hän palasi, ja kun hän tuli sisään, näin minä hänen huoneensa puoleksi avatusta ovesta, että hän otti ylös ja luki sen.
Hän ei puhunut siitä koko aamun kuluessa, mutta ennenkuin hän illalla lähti pois, käski hän minut sisään ja ilmoitti minulle, ettei minun tarvinnut ollenkaan pitää murhetta hänen tyttärensä onnesta. Hän oli vakuuttanut tyttärellensä, lausui hän, että kaikki oli vaan joutavaa; eikä hänellä ollut tyttärelleen mitään muuta sanomista. Hän luuli olevansa hellä isä (niinkuin hän todella oli), ja minun sopi säästää huoliani hänen tyttärensä puolesta.
"Jos yhä olette järjetön taikka itsepintainen, Mr. Copperfield", muistutti hän, "ehkä pakoitatte minut lähettämään tyttäreni joksikin aikaa ulkomaille jälleen; mutta minulla on parempi ajatus teistä. Minä toivon, että tulette viisaammaksi jo muutamien päivien perästä. Mitä Miss Murdstone'en koskee", sillä minä olin kirjeessäni viitannut häneen, "kunnioitan tämän ladyn valppautta ja tunnen itseni kiitolliseksi hänelle; mutta minä olen ankarasti käskenyt hänen karttaa tätä ainetta. Minä en pyydä mitään muuta, Mr. Copperfield, kuin että se unhotetaan. Teidän ei tarvitse tehdä muuta, Mr. Copperfield, kuin unhottaa se".
Ei muuta! Siinä kirjeessä, jonka kirjoitin Miss Mills'ille, toistin katkerasti tämän lauseen. Minun ei tarvinnut tehdä mitään muuta, sanoin minä synkällä ivalla, kuin unhottaa Dora. Ei siis mitään muuta, ja kuinka helppo tämä oli! Minä pyysin saadakseni tavata Miss Mills'iä sinä iltana. Jollei se voinut tapahtua Mr. Mills'in luvalla ja suostumuksella, anoin salaista yhtymystä takakyökissä, jossa mankeli oli. Minä ilmoitin hänelle, että järkeni horjui valta-istuimellansa ja että ainoastaan hän, Miss Mills, voi estää sitä kukistumasta. Minä kirjoitin kirjeen alle: "hänen mielimennyt palveliansa"; ja kun luin tätä kynäelmääni, ennenkuin lähetin sen, en voinut itseltäni salata, että se oli vähän Mr. Micawber'in laatuun.
Kuitenkin panin sen menemään. Illalla lähdin Miss Mills'in kadulle ja kävelin edestakaisin, siksi kuin Miss Mills'in neitsyt varkain vei minut sisään ja saatti minut piha-tietä takakyökkiin. Minä olen jälestäpäin saanut syytä siihen luuloon, ettei mikään mailmassa olisi estänyt minua katuovesta sisään menemästä ja vierashuoneesen pääsemästä, paitsi Miss Mills'in taipuvaisuus kaikkiin, mitä oli romantillista taikka salamyhkäistä.
Takakyökissä raivosin niinkuin tilani vaati. Minä olin, arvatakseni, lähtenyt sinne, tehdäkseni itseäni narriksi, ja minä olen varma siitä, että se onnistui minulta. Miss Mills oli saanut hätäisen kirjeen Doralta, jossa tämä kertoi, että kaikki oli saatu ilmi, ja sanoi: "Oi, tee hyvin ja tule luokseni, Julia, tule, tule!" Mutta Miss Mills, joka epäili, olisiko hänen läsnä-olonsa korkeille asianomaisille otollinen, ei ollut vielä lähtenyt; ja me yövyimme kaikki Saharan erämaahan.
Miss Mills'in varalla oli kummallinen sanantulva, ja hän laski sitä mielellään liikkeelle. Vaikka hän yhdisti kyynelensä minun kyyneliini, en voinut olla ajattelematta, että meidän surumme tuottivat hänelle hirveätä hekumaa. Hän hyväili niitä, sopisi minun sanoa, ja teki niistä niin paljon, kuin hän voi. Syvä juopa, arveli hän, oli auennut Doran ja minun välilläni, ja ainoastaan rakkaus saatti silloittaa sen taivaankaarellansa. Rakkaus sai kärsiä tässä tylyssä mailmassa; niin oli aina ollut, niin oli aina oleva. Vähät siitä, muistutti Miss Mills. Hämähäkin verkkoihin kiedotut sydämet pakahtuvat viimein, ja silloin rakkaus on kostettu.
Tässä ei ollut paljon lohdutusta, mutta Miss Mills ei tahtonut kehoittaa petollisiin toiveisin. Hän saatti minut paljon kurjemmaksi, kuin ennen olin, mutta minä tunsin (ja sanoinkin sitä hänelle syvimmällä kiitollisuudella), että hän oli tosi-ystävä. Me päätimme, että hän ensimäiseksi työksensä aamulla menisi Doran luo ja jollakin tavalla, katseilla taikka sanoilla, koettaisi vakuuttaa hänelle minun rakkauttani ja surkeata tilaani. Me erosimme kokonaan surun vallassa, ja minä luulen, että Miss Mills'in nautinto oli täydellinen.
Kotiin tultuani uskoin kaikki tädilleni, ja mistäkään hänen puheestaan huolimatta panin epätoivossa maata. Minä nousin epätoivossa ja lähdin ulos epätoivossa. Oli lauvantaiaamu, ja minä menin suoraan Commons'iin.
Byroon ovea lähestyessäni näin ihmeekseni, että palvelusmiehemme seisoivat ulkopuolella, keskinäisesti puhuen, samalla kuin kymmenkunta ohitse meneviä katseli akkuniin, jotka olivat suljetut. Minä joudutin askeliani ja, käyden heidän välitsensä, kummastelin heidän katseitansa ja menin nopeasti sisään.
Konttoristit olivat siellä, mutta ei kukaan tehnyt mitään. Vanha Tiffey istui ensi kerran eläessänsä, luulen minä, jonkun muun tuolilla eikä ollut ripustanut ylös hattuansa.
"Se on kauhea onnettomuus, Mr. Copperfield". lausui hän, kun minä astuin sisään.
"Mikä on?" huudahdin minä. "Mitä on tapahtunut?"
"Ettekö tiedä?" huusi vanha Tiffey, ja koko muu joukko kerääntyi minun ympärilleni.
"En!" vastasin minä, katsellen heitä toinen toisensa perästä.
"Mr. Spenlow", sanoi Tiffey.
"Mitä hänestä?"
"Kuollut!"
Minä luulin, että se oli byroo, joka horjui, enkä minä, kun joku konttoristi tarttui minuun. He asettivat minut jollekin tuolille, päästivät auki kaulahuivini ja toivat minulle vettä. Minulla ei ole mitään käsitystä, veikö tämä mitään aikaa.
"Kuollut?" sanoin minä.
"Hän söi päivällistä eilen kaupungissa ja ajoi Norwood'iin faetonillansa yksinään", lausui Tiffey, "lähetettyänsä oman palveliansa kotiin postivaunuilla, niinkuin hänen toisinaan oli tapa tehdä, tiedättehän – ".
"No?"
"Faetoni tuli kotiin ilman häntä. Hevoset pysähtyivät tallin ovelle.
Palvelia meni ulos lyhdyllä. Ei ketään faetonissa".
"Olivatko hevoset vauhkoontuneet?"
"Ne eivät olleet hiessä", lausui Tiffey, pannen silmälasinsa päähän; "ei enemmän hiessä, kuulen ma, kuin ne olisivat olleet, jos olisivat menneet Norwood'iin tavallista kulkuansa. Ohjakset olivat katkenneet, mutta ne olivat laahanneet pitkin maata. Koko talonväki herätettiin heti, ja kolme heistä lähti liikkeelle tietä myöden. He löysivät hänet penikulman päästä".
"Enemmän, kuin penikulman päästä, Mr. Tiffey", keskeytti joku nuorempi konttoristi.
"Oliko se niin? Minä luulen, että olette oikeassa", lausui Tiffey, – "enemmän, kuin penikulman päästä – likeltä kirkkoa – silmillänsä makaamasta puoleksi ajo- ja puoleksi kävelytiellä. Oliko hän jossakin taudin kohtauksessa pudonnut vaunuista vai astunut maahan sen vuoksi, että hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi, ennenkuin tauti kohtasi häntä – vai oliko hän edes oikein kuollut silloin, vaikka siitä ei ole mitään epäilystä, että hän oli kokonaan tainnoksissa – sitä ei kukaan näytä tietävän. Jos hän hengittikin, ei hän ainakaan puhunut mitään. Lääkärin apua hankittiin niin pian, kuin mahdollista, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä".
Minä en voi kuvailla sitä mielentilaa, johon tämä sanoma saatti minut. Kauhistus tästä tapauksesta, joka tuli niin äkkiä ja kohtasi semmoista, jonka kanssa minä olin ollut kaikin päin riidassa – kammottava tyhjyys siinä huoneessa, jossa hän oli niin nykyisin oleskellut, jossa hänen tuolinsa ja pöytänsä näyttivät odottavan häntä ja hänen eilispäiväinen käsi-alansa oli niinkuin aave – sanomaton mahdottomuus ajatella häntä paikasta eronneeksi ja se tunto, joka kerta kuin ovi avattiin, että hän astuisi sisään – joutilas hiljaisuus ja rauha, joka vallitsi byroossa, ja se ääretön halu, jolla meidän väki puhui siitä ja muut tulivat ja menivät koko päivän, ahdaten itseänsä täyteen tällä aineella – nämät kaikki jokainen helposti ymmärtää. Mitä en voi kuvata, se on se, kuinka oman sydämeni sisimmissä sopukoissa olin mustasukkainen itse kuolemallekin; kuinka tuntui siltä, kuin sen voima sysäisi minut sijaltani Doran ajatuksissa; kuinka minä jollakin nureksivalla tavalla, jota en voi sanoiksi saattaa, kadehdin hänen suruansa; kuinka kävin levottomaksi, kun ajattelin, että hän itki muitten edessä taikka muut lohduttivat häntä; kuinka minulla oli joku kiihkeä halu sulkea pois kaikki hänen yhteydestään, paitsi itseni, ja olla kaikki kaikissa hänelle tähän perin sopimattomaan aikaan.
Tässä tuskallisessa mieli-alassa – joka ei liene, toivon minä, yksin-omaisesti minun, vaan jota muutkin tuntevat – lähdin samana iltana Norwood'iin; ja kun, ovella tiedusteltuani, sain joltakin palvelialta tietää, että Miss Mills oli siellä, pyysin tätini adresseeraamaan hänelle yhden kirjeen, jonka minä kirjoitin. Minä surkuttelin vilpittömästi Mr. Spenlow'in ennen-aikaista kuolemaa ja vuodatin kyyneliä sitä tehdessäni. Jos Dora oli semmoisessa tilassa, että hän saatti kuulla sitä, pyysin häntä kertomaan Doralle, että Mr. Spenlow oli puhutellut minua suurimmalla ystävyydellä ja arvon-annolla ja maininnut Doran nimeä vaan hellyydellä ilman yhtäkään ainoata nuhtelevaa sanaa. Minä tiedän, että tein tämän itsekkäisyydestä, että nimeni tuotaisiin hänen eteensä, mutta minä koetin uskoa, että siinä tein vaan oikeutta Mr. Spenlow'in muistolle. Kenties uskoinkin sitä.
Tätini sai seuraavana päivänä muutamia rivejä vastaukseksi, adresseerattuina päältäpäin hänelle, sisältäpäin minulle. Dora oli surusta sortunut, ja kun hänen ystävänsä oli kysynyt häneltä, saisiko hän lähettää terveisiä häneltä minulle, oli hän vaan huutanut, niinkuin hän aina huusi: "voi kallista isääni! voi isä raukkaa!" Mutta hän ei ollut sanonut: "ei!" ja sitä minä pidin hyvänä enteenä.
Mr. Jorkins, joka siitä asti, kuin onnettomuus tapahtui, oli ollut Norwood'issa, tuli byroosen muutamia päiviä jälestäpäin. Hän ja Tiffey neuvottelivat vähän aikaa eri huoneessa, ja sitten Tiffey katsoi ulos ovesta ja viittasi minua sisään.
"Mr. Tiffey ja minä, Mr. Copperfield", arveli Mr. Jorkins, "aiomme tutkia pulpettia, laatikoita ja muita semmoisia vainajan kätköjä, pannaksemme hänen yksityisiä papereitansa sinettiin ja etsiäksemme testamenttia. Semmoisesta ei näy mitään jälkiä missään. Kenties teette hyvin ja autatte meitä".
Minä olin halannut saada tietää, mimmoisiin oloihin Dorani joutuisi – esimerkiksi, kenenkä holhottavaksi ja niin edespäin – ja tämä johdatti vähän sinnepäin. Me rupesimme heti etsimään, Mr. Jorkins avaten laatikoita ja pulpetteja, ja me kaikki kolmen vetäen esiin papereita niistä. Virkaan koskevat paperit panimme toiselle puolelle ja hänen yksityiset paperinsa (joita ei ollut paljon) toiselle. Me olimme kovin totiset, ja kun tapasimme jonkun sinetin taikka lyijyspiirtimen taikka sormuksen taikka jonkun muun samankaltaisen pikku kapineen, joka sattumalta oli tullut sinne ja joka erittäin muistutti hänestä, puhuimme hyvin matalalla äänellä.
Me olimme jo lakanneet useita paketteja ja jatkoimme yhä tomussa ja rauhassa, kun Mr. Jorkins sanoi meille, käyttäen juuri samoja sanoja kumppani vainajansa suhteen, kuin hänen kumppani vainajansa oli käyttänyt hänen suhteensa:
"Mr. Spenlow oli sangen vastahakoinen poikkeemaan totutulta tieltä. Te tiedätte, mimmoinen hän oli! Minä olen taipuvainen uskomaan, ettei hän ole tehnyt mitään testamenttia".
"Oh, minä tiedän, että hän on!" sanoin minä.
He pysähtyivät molemmat ja katselivat minua.
"Juuri sinä päivänä, kuin minä viimein näin hänet", lausuin minä, "kertoi hän minulle, että hän oli tehnyt testamenttinsa, ja että hänen asiansa olivat kanan sitten järjestetyt".
Mr. Jorkins ja vanha Tiffey pudistivat yhtä haavaa päätänsä.
"Se ei merkitse paljon", sanoi Tiffey.
"Varsin vähän", arveli Mr. Jorkins.
"Te ette suinkaan epäile – ", aloitin minä.
"Hyvä Mr. Copperfieldini!" lausui Tiffey, laskien kättänsä minun käsivarrelleni ja ummistaen molempia silmiänsä, samalla kuin hän pudisti päätänsä: "Jos olisitte olleet Commons'issa niin kauan, kuin minä, tietäisitte, ettei löydy mitään asiaa, jossa ihmiset ovat niin epämukaiset ja jossa voi luottaa heihin niin vähän".
"No, siunatkoon sieluani, hän teki itse juuri tämän muistutuksen!" vastasin minä, väitöksessäni kiinni pysyen.
"Minä sanoisin tätä melkein ratkaisevaksi", muistutti Tiffey. "Minun ajatukseni on – ei löydy mitään testamenttia".
Tämä näytti kummalliselta minusta, mutta havaittiin, ettei löytynyt mitään testamenttia. Hän ei ollut edes sen vertaa kuin ajatellut tämmöistä, sitä myöden kuin hänen paperinsa todistivat; sillä niissä ei ollut vähintäkään viittausta, suunnitelmaa taikka aihelmaa mihinkään testamenttiin. Se, mikä melkein yhtä paljon kummastutti minua, oli, että hänen asiansa olivat kokonaan epäjärjestyksessä. Oli erittäin vaikea, kuulin minä, saada selville, mitä hän oli velkaa taikka mitä hän oli maksanut taikka mitä omaisuutta hänellä oli kuollessaan. Todennäköiseksi arveltiin, ettei hänellä itselläkään vuosikausiin ollut mitään varmaa tietoa näissä asioissa. Vähitellen huomattiin, että hän, pyytäessään kaikin puolin kannattaa sitä komeutta ja ylellisyyttä, joka silloin kuului hyvään tapaan Commons'issa, oli kuluttanut enemmän, kuin virkatulonsa, jotka eivät olleet erittäin isot, ja mitättömiin vähentänyt yksityiset varansa, jos ne koskaan olivat olleet suuret, joka oli erittäin epäiltävää. Norwood'issa huonekalut myytiin ja talo vourattiin pois, ja Tiffey jutteli minulle, varsin vähän ajatellen, kuinka suuresti asia koski minuun, että, kun kaikki vainajan velat olivat maksetut ja hänen osansa ulkona olevista huonoista ja epävarmoista firman saatavista otettiin pois, hän ei antaisi tuhatta puntaa kaikesta jälelle jääneestä omaisuudesta.
Tämä tapahtui noin kuusi viikkoa kuoleman kohtauksen jälkeen. Minä olin kärsinyt kauheita vaivoja koko ajan ja luulin, että minun täytyi menettää itseni, kun Miss Mills lisäksi ilmoitti minulle, että sydämestä sortunut pikku Dorani, joka kerta kuin minua mainittiin, huudahti vaan: "voi isä raukkaa! voi kallista isää!" Sen ohessa sain tietää, ettei hänellä ollut mitään muita sukulaisia, kuin kaksi tätiä, Mr. Spenlow'in naimattomia sisaria, jotka asuivat Putney'ssa ja jotka eivät olleet moneen vuoteen olleet kuin satunnaisessa yhteydessä veljensä kanssa. Ei sen vuoksi, että he koskaan olisivat riidelleet (kertoi Miss Mills minulle); vaan sen vuoksi, että, kun heitä kutsuttiin Doran ristiäisiin teetä juomaan, vaikka he mielestänsä olivat oikeutetut päivällisiin, he olivat kirjallisesti lausuneet ajatuksensa, että "oli parempi kaikkien puolten onnelle", että he pysyivät poissa. Jonka jälkeen he olivat astuneet omaa tietänsä, ja heidän veljensä omaa.
Nämät molemmat ladyt tulivat nyt esiin turvapaikastansa ja esittelivät, että Dora muuttaisi asumaan heidän luoksensa Putney'hin. Dora syleili heitä molempia ja huudahti itkien: "Voi, niin, tädit! Tehkäät hyvin ja ottakaat Julia Mills ja minut ja Jip Putney'hin!" Sinne he lähtivätkin pian hautajaisten jälkeen.
Kuinka sain aikaa käydä Putney'ssa, minä en suinkaan tiedä, mutta minä keksin tavalla taikka toisella keinoja sangen usein liikkua likiseuduilla. Voidaksensa tarkemmin täyttää ystävyyden velvollisuuksia, piti Miss Mills päiväkirjaa, ja hän tuli välistä tapaamaan minua yhteismaalla ja luki sitä taikka (jos hänellä ei ollut aikaa siihen) lainasi sen minulle. Kuinka paljon arvoa panin näihin muistelmiin, joista liitän tähän yhden esimerkin!
"Maanantaina. Suloinen D: ni yhä kovasti alakuloinen. Päänkivistystä.
Johdatin hänen huomionsa J: iin, koska se oli niin hienon sileä. D. hyväili J: iä. Muistot näin herätettyinä avasivat surun sulkuportit.
Tuska laskettiin tulvaamaan. (Ovatko kyynelet sydämen kastepisaroita?
J. M.)"
"Tiistaina. D. heikko ja hermoton. Ihana vaaleudessansa. (Emmekö huomaa tätä myöskin kuusta? J. M.) D., J. M. ja J. kävimme vaunuilla ilmailemassa. Akkunasta katsellen ja rajusti lakaisijaa haukkuen sai J. hymyn leviämään D: n kasvoille. (Semmoisista vähäpätöisistä renkaista on elämän jakso kokoon pantu! J. M.)"
"Keskiviikkona. D. verraten iloinen. Lauloin hänelle Iltakellot, mielestäni soveliaat sävelet. Vaikutus ei viihdyttävä, vaan päinvastainen. D. sanomattomasti liikutettu. Tavattiin jälestäpäin omasta huoneestansa nyyhkimästä. Lausuin värssyjä hänestä itsestä ja nuoresta gazellista. Turhaan. Viittasin myöskin Kärsivällisyyteen hautapatsaalla. (Kysytään: miksi hautapatsaalla? J. M.)"
"Tuorstaina. D. ilmeisesti vaurastuneena. Hyvänpuolinen yö. Vieno ruusun puna taas poskella. Päätin mainita D. C: n nimeä. Lausuin sitä varovaisesti, kun olimme ilmailemassa. D. heti surun vallassa. 'Voi, rakas, rakas Julia! Oh, minä olen ollut häijy ja tottelematon lapsi!' Viihdytin ja hyväilin. Kuvasin ihanteellisesti D. C: ia haudan reunalla. D. taas surun vallassa. 'Voi mitä minun tulee tehdä, mitä minun tulee tehdä? Oi, vie minut johonkin!' Minä kovasti levotonna. D. tainnoksissa ja lasillinen vettä ravintolasta. (Runollinen heimolaisuus: kirjava nimitaulu portinpielessä; ihmis-elämä myöskin kirjava. Ah! J. M.)"
"Perjantaina. Tapauksista rikas päivä. Mies ilmestyy kyökissä, sininen pussi kädessä ja siinä 'ladyjen korkotettavaksi annetut kengät'. Kokki vastaa: 'ei täältä'. Mies väittää vastaan. Kokki menee sisältä kysymään, jättäen miehen kahden kesken J: n kanssa. Kun kokki palajaa, väittää mies yhä vastaan, mutta lähtee viimein. J: iä kaivataan. D. suunniltansa. Ilmoitus lähetetty polisille. Miehen tunnusmerkit: leveä nenä ja jalat niinkuin siltapylväät. Etsitään joka haaralta. Ei mitään J: iä. D. itkee katkerasti eikä ota lohdutusta. Uudistin viittausta nuoreen gazelliin. Soveliasta, mutta hyödytöntä. Iltapuolella käy outo poika meillä. Tuodaan vierashuoneesen. Leveä nenä, mutta ei mitään siltapylväitä. Sanoo tahtovansa yhden punnan ja tietävänsä erään koiran. Ei taivu enempiin selityksiin, vaikka kovasti ahdistetaan. Kun D. on tuonut esiin punnan, vie poika kokin vähäiseen majaan, jossa Jip seisoo yksinään sidottuna pöydänjalkaan. D. iloitsee. Tanssii J: n ympäri, joka syö illallistansa. Tästä onnellisesta muutoksesta rohkaistuneena mainitsen ylikerroksessa D. C: ia. D. itkee uudestaan ja huutaa surkeasti: 'Voi, älä, älä, älä. On niin häijyä ajatella mitään muuta, kuin isä parkaa!' – syleilee J: iä ja nyyhkyttää itsensä nukuksiin. (Eikö D. C: n tule luottaa Ajan leveihin siipiin? J. M.)"
Miss Mills ja hänen päiväkirjansa olivat ainoa lohdutukseni tähän aikaan. Kun näin hänet, joka vaan vähäistä ennen oli nähnyt Doran – kun vainusin Doran nimen alkukirjaimia hänen myötätunteisilla lehdillänsä – kun mieleni tila hänen kauttansa kävi yhä kurjemmaksi – se oli minun ainoa lievitykseni. Minusta tuntui, kuin olisin asunut korttilinnassa, joka oli luhistunut kokoon, jättäen ainoastaan Miss Mills'in ja minut raunioin joukkoon; kuin joku julma loihtija olisi vetänyt tenho-piirinsä sydämeni viattoman jumalattaren ympäri, jonka piirin sisäpuolelle minä en pääsisi muulla keinolla, kuin noitten samojen lujien siipien avulla, jotka kantavat niin monta ihmistä niin moninaisten ylitse!