Sillä aikaa kuin Beauchênet ja Séguinit olivat tallissa, ei nurmikolla oltu aikaa turhaan kulutettu. Ensin oli jaettu ruokalistat, joille Charlotte oli maalannut hienoja akvarelleja. Ja palvelijattarien korjatessa ruokia pöydältä, oli Grégoirella ollut suuri onni, hän oli antanut morsiamelle suurista, ihanista valkeista ruusuista tehdyn kukkavihon, joka tähän asti oli ollut piilossa pensastossa. Hän oli luultavasti odottanut sitä, että isä poistuisi. Ne olivat myllyn ruusuja, hän oli luultavasti ryöstänyt ruusut yhdessä Thérèsen kanssa siellä olevista ruusupensaista. Marianne, joka ymmärsi, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, aikoi torua. Mutta todellakin olivat ne komeita, valkeita ruusuja ja niinkuin Grégoire oli sanonutkin, suuria kuin kaalinpäät.
"Ne ovat liian kauniita", sanoi poika sitten varmalla äänenpainolla, "pappa ei sano niistä mitään."
Benjamin ja Guillaume, jotka olivat heränneet, huusivat nälästä. Oli aivankuin joku olisi sanonut, nyt on heidän vuoronsa. Koska toiset olivat syöneet aamiaista suuren pöydän ääressä niin hyvällä ruokahalulla, niin oli aivan oikeuden mukaista, että ruokaa tarjoiltiin myöskin pienen pöydän vieraille. Ja koska nyt oltiin perheen kesken, niin voi se tapahtua aivan luonnollisesti, häikäilemättä. Marianne istahti suuren tammen siimekseen, otti Benjaminin polvilleen, aukasi leninkinsä rinnan ja antoi pojan imeä; hänen oikealle puolelleen istahti Charlotte ja noudatti yhtä häikäilemättä hänen esimerkkiään. Vasemmalle puolen istahti Andrée pikku Léonce sylissään; poika oli tosin jo vieroitettu kahdeksan päivää sitten, mutta hän viihtyi niin hyvin lämpimällä rinnalla, josta hän tähän asti oli elänyt. Puhuttiin imettämisestä. Ambroise kertoi, että hänen vaimonsa oli ollut vakuutettuna siitä, että hän ei voi imettää, että hänellä ei olisi maitoa; jos Ambroise ei olisi kehoittanut, ei hän edes olisi yrittänytkään. Mutta maitoa oli ollut, ja hän oli aivan mainiosti imettänyt. Siihen vaadittiin vaan hyvää tahtoa.
"Se on totta", sanoi Andrée nauraen. "Minua imettäminen ihan kauhistutti, kaikki minun ystävättäreni sanoivat, että se on mahdotonta. Ensin tuntui se minusta vaikealta, mutta nyt minä olen niin iloinen siitä, että tein sen!"
Ja hän antoi Léoncelle perinpohjaisen suutelon. Nyt lausui morsian, Marthe, epähuomiosta muutamia sanoja, jotka herättivät yleisen riemun.
"Kuuletko sinä, mamma! Minä en ole niin voimakas kuin sisareni Charlotte, joka jo imettää kolmatta lastaan. Mutta se ei tee mitään, minä tulen kuitenkin imettämään."
Parhaan naurun aikana, joka tuli sitäkin iloisemmaksi, kun nähtiin, miten Marthe punastui, tulivat Beauchênet ja Séguinit takaisin Mathieun kanssa. He pysähtyivät tuon kauniin näytelmän hurmaamina. Suurten puitten piirittäminä, patriarkallisen tammen alla, istui koko perhe aivankuin saman maan synnyttämänä kuin puutkin, siinä istui perhe rehevässä ruohostossa iloitsevana, voimakkaana ja kauniina. Gervais ja Claire, jotka aina puuhailivat jotakin, olivat Frédéricille avuliaina palvelijattarien kiirehtimisessä, sillä he eivät näyttäneet koskaan saavan ruokia pöydältä ja kahvia esille. Nuo kolme pikku tyttöä ja heidän hovipoikansa Grégoire keksivät uuden koristuksen kahvipöytää varten, ja he olivat kaikki neljä peittyneinä kukkiin, veripunaisiin ja vaaleisiin ruusuihin. Muutamia askelia taampana keskustelivat keskenään vastanaineet, Denis ja Marthe, ja rouva Desvignes kuunteli ääneti heitä ja hymyili sanomattoman lempeästi. Keskessä istui Marianne ja antoi rintaa kahdennelletoista lapselleen, hän oli vielä kukoistavan nuori, hymyili Benjaminille, joka imi ahnaasti, ja samoin hymyili hän tämän edelliselle lapselle, Nicolakselle, joka istui hänen toisella polvellaan, sillä poika tahtoi mustasukkaisena pitää tämän paikan itseään varten. Mariannen molempain poikain vaimot näyttivät olevan uusia painoksia hänestä itsestä, Andrée vasemmalla puolella leikitellen Léoncen ja Ambroisen kanssa, Charlotte oikealla puolen molempain lastensa kanssa, Guillaume rinnalla ja Berthe puoleksi hänen hameittensa peitossa. Usko elämään oli siellä puhjennut äärettömän onnen ja rikkauden kukkaan, siinä esiintyi iloisen hedelmällisyyden jumalallisuus.
Séguin kääntyi Marianneen ja sanoi leikillisesti:
"Tuo pieni herra on siis neljästoista, jota te imetätte?"
Marianne purskahti nauruun.
"Älkää tehkö pilaa! Minullahan on ollut kaksi kertaa keskoset. Minä olen imettänyt kahtatoista, se on oikea luku."
Beauchêne, joka taas oli saanut takaisin varmuutensa, lausui:
"Siis tusinaa! Se on järjetöntä!"
"Samaa mieltä olen minäkin", sanoi Mathieu nauraen. "Ell'ei se ole aivan järjetöntäkään, niin on se ainakin säännötöntä. Kun vaimoni ja minä olemme yksinämme, niin tunnustamme me toisillemme, että olemme menneet hieman liian pitkälle. Me emme kuitenkaan tahdo, että kaikkein pitäisi seurata meidän esimerkkiämme … emme suinkaan! Mutta meidän aikanamme voi aivan hyvin mennä kohtuuden rajain ulkopuolelle. Liian paljon on tuskin tarpeeksikaan. Niin, me olemme näyttäneet liiankin hyvää esimerkkiä, mutta maatamme voisi onnitella siitä, jos meidän hulluutemme joskus muuttuisi tarttuvaksi. Ainoastaan yhtä asiaa täytyy tässä pelätä, ja se on sitä, että ihmiset ovat liian viisaita ja ajattelevia."
Marianne kuunteli yhä hymyillen, mutta kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä vielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki lapsensa kokoontuneina ympärilleen.
"Niin", mutisi hän, "niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on vaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä."
Tässä äidin muistutuksessa tuosta pienestä, rauhallisesta Janvillen hautausmaasta ja perhehaudasta, jossa kaikki lapset toivoivat kerran saavansa vieretysten levätä, niin siinä ei ollut mitään peloittavaa, se oli kuin suloinen lupaus hääilon vallitessa. Molempain vainajain rakas muisto eli vielä, ja kaikki muuttuivat hellän vakaviksi keskellä iloaankin, vaikka haava jo oli parantunutkin. Sillä eihän voinut ajatellakaan elämää ilman kuolemaa. Jokaisen täytyisi suorittaa elämänsä työ, ja kun päivätyö on loppu, niin saa hän yhdistyä vanhempiin ikuisessa unessa, joka tekee kaikki ihmiset veljiksi.
Mutta kun Mathieu kuuli Beauchênen ja Séguinin laskevan leikkiä, tuli kokonainen sanavirta hänen huulilleen, hän olisi tahtonut vastata, tehdä puolestaan pilkkaa heidän vääristä periaatteistaan, joita he tappioistaan huolimatta vieläkin rohkenivat puolustaa. Heidän pelkonsa siitä, että maa tulisi liian tiheään asutuksi, että liian suuri paljous elämää saisi aikaan nälänhädän, eikö se ollut hullutusta? Piti ainoastaan tehdä niinkuin hänkin oli tehnyt, piti hankkia välttämättömät elintarpeet joka kerta kuin hankittiin uusi lapsikin maailmaan; hänen teki mielensä näyttää Chanteblediä, omaa työalaansa, jossa vilja lainehti päivänpaisteessa sitä mukaa kuin lapsia syntyi. Hänen lapsiaan ei ainakaan saisi syyttää siitä, että he syövät toisten osuuden, koska jokainen heistä on syntynyt oma leipä mukanaan. Miljoonia uusia ihmisiä voisi syntyä, maa oli suuri, enemmän kuin kaksi kolmatta osaa oli vielä viljelemättä, kylvämättä, siinä oli vielä ääretön hedelmällisyys, joka riittäisi äärettömän suurelle ihmiskunnalle. Ja eikö kaikki sivistys, kaikki edistykset olleet syntyneet kansanjoukkojen pakoituksesta? Ainoastaan köyhien ajattelemattomuus oli pakoittanut vallankumoukselliset kansanainekset valloittamaan totuuden, oikeuden ja onnen. Ihmisvirta pusertaa joka päivä esiin enemmän hyvyyttä, enemmän oikeutta, rikkauksien loogillisen jaon oikeudenmukaisten lakien mukaan, jotka järjestävät yleisen työn. Ja jos oli totta, että sivistys on liian suuren syntyväisyyden estäjä, niin tämä seikka juuri antaa aihetta toivomaan lopullista tasapainoa kaukana tulevaisuudessa, jolloin täydellisesti asutussa maassa elämä on tarpeeksi vakaantunut, jotta ihmiset voivat elää jumalallisessa koskemattomuudessa. Mutta tämä koski vaan tulevaisuutta; nykyhetken velvollisuus oli luoda kansat uusiksi, suurentaa alituisesti niitä ja odottaa ihmiskunnan veljesliiton solmiamista. Siinä suhteessa oli hän itse ja Marianne antaneet hyvän esimerkin, he olivat antaneet esimerkin, mitenkä ajatusten tavoista, siveydestä ja kauneudesta pitäisi muuttua.
Mathieu aukasi jo suunsa. Mutta äkkiä huomasi hän, miten tarpeetonta keskustelu on tuon ihailtavan taulun ääressä, jossa äitiä ympäröitsevät kaikki hänen kukoistavat, voimakkaat lapsensa, ja hän itse vielä imettää yhtä heistä sen suuren tammen alla, jonka hän itse on istuttanut. Hän työskenteli yhä suuressa elämän tehtävässään, joka oli jatkamista ja luomista rajattomiin asti. Hän oli itse korkein kauneus.
Ja Mathieu voi keksiä ainoastaan yhden asian, joka oli hyödyllinen ja tyydyttävä, ja se oli se, että hän suuteli koko hääjoukon läsnä ollessa kelpo tavalla vaimoaan.
"Rakas vaimoni, sinä olet kaunein ja sinä olet myös paras. Jospa kaikki tekisivät niinkuin sinä!"
Marianne vastasi tunteellisesti hänen suuteloihinsa, ja nyt puhkesi ilmoille iloisen naurun myrsky. He olivat kaksi sankaria, jotka olivat viettäneet elämänsä suuremmoisissa sankaritöissä, ja siitä saivat he kiittää uskoaan elämään, toimeliaisuuttaan ja kykyään rakastamaan. Ja vihdoinkin ymmärsi Constancekin tämän, hän ymmärsi hedelmällisyyden valloittavan voiman, hän näki jo Fromentit herroina tehtaassa Denisin kautta, herroina Séguinin talossa Ambroisen kautta, herroina koko paikkakunnalla muitten lastensa kautta. Niin se on, monilukuiset voittavat. Ja sen hellyyden hivuttamana, jota hän ei enään voisi saada tyydytetyksi, tappionsa katkeruuden runtelemana, mutta toivoen vielä jotakin hirveätä kostoa, kääntyi hän poispäin salatakseen kahta suurta, katkeraa kyyneltä, hän, joka muuten ei koskaan itkenyt.
Benjamin ja Guillaume imivät yhä. Jos olisi naurettu vähemmän, niin olisi kuultu maidon lorina tuossa pienessä mahlan mahtavan virran putkessa, ja tämä mahla sai maan paisumaan ja korkeat puut vavahtelemaan heinäkuun auringon voimakkaassa paisteessa. Joka taholta kokosi hedelmällinen elämä joukottain siemeniä, se loi, siitti, elätti. Ja elämän ikuisen työn tähden juoksi ikuinen maitovirta läpi maailman.
KUUDES KIRJA
I
Eräänä sunnuntain aamuna istuivat Norine ja Cécile pyhäpäivästä huolimatta kumpikin omalla puolellaan pientä yhteistä pöytäänsä ja he liimailivat kartonkejaan, sillä joulukiireet olivat jo alkaneet. Silloin saapui eräs vieras, joka sai tytöt kalpenemaan hämmästyksestä ja kauhusta.
Tähän asti oli heidän elämänsä kulunut huomaamattomassa rauhassa, eikä heillä ollut muita huolia kuin miten saisivat tulonsa ja menonsa sopimaan yhteen ja säästetyksi vuokrarahat. Kahdeksan vuotta olivat he asuneet Fédérationkadun varrella, lähellä Marskenttää, suuressa, valoisassa huoneessa, jonka somuudesta he kovin ylpeilivät. Norinen poika oli kasvanut molempain äitiensä turvissa ja molemmat he olivat yhtä hellät hänelle; vihdoin alkoi poika sekaantua äiti Norinen ja äiti Cécilen suhteen, hän tuskin tiesi, kumpi heistä oli hänen äitinsä. Ja nämät äidit elivät ja tekivät työtä ainoastaan tätä poikaa varten. Norine oli vielä neljänkymmenen ijässä kaunis, hänen myöhään herännyt äidinrakkautensa oli pelastanut hänet, ja Cécile näytti kolmenkymmenen vuotiaana vielä pieneltä tytöltä ja hän rakasti Norinen poikaa sillä intohimoisella hellyydellä, jota hän ei voinut uhrata omalle lapselleen.
Kello kymmenen aikaan naputettiin kaksi kertaa kovasti ovelle. Kun he avasivat oven, tuli sisään lyhyenläntä, noin kahdeksantoista vuotias nuorukainen. Hän oli tummaverinen, kasvot leveät, leuat suuret ja silmät vaalean harmaat. Hänen yllään oli vanha, repaleinen takki ja päässä musta lakki, joka paljosta käyttämisestä oli muuttunut ruskeanväriseksi.
"Anteeksi", sanoi hän, "asuvatko tässä sisaret Moineaud, jotka ovat kartongityöntekijöitä?"
Norine, joka seisoi siinä ja katseli häntä, tunsi äkkiä vastenmielisyyttä tuota poikaa kohtaan. Hänen sydäntänsä kouristi, aivankuin häntä olisi uhattu. Hän oli varmaankin joskus ennen nähnyt nuo kasvot, mutta hän ei muistanut milloin. Tuntui siltä kuin joku vanha vaara olisi palannut takaisin uhkaavampana kuin ennen ja kuin koko hänen elämänsä olisi vaarassa.
"Kyllä he täällä asuvat", vastasi hän.
Tuo nuori mies ei näyttänyt pitävän kiirettä, hän katseli ympärilleen huoneessa. Hän oli luultavasti odottanut näkevänsä täällä suurempaa varallisuutta, sillä hänen kasvoinsa ilme muuttui nyt hieman. Sitten sattui hänen katseensa pikku poikaan, joka oli lukemassa ja vilkaisi nyt vieraasen. Ja vieras päätti tarkastelunsa vilkaisemalla sivumennen tuohon toiseen naiseen, joka seisoi siinä pienenä ja hentona ja katseli levottoman näköisenä tulijaa.
"Tämän huoneen pitikin olla neljännessä kerroksessa vasemmalla", sanoi hän. "Mutta minä pelkäsin kuitenkin eksyväni, sillä asiaani en minä voi sanoa kelle tahansa. Ei ole helppoa ilmaista sitä, ja minä olenkin sitä paljon ajatellut, ennenkuin päätin tulla tänne."
Hän venytteli sanojaan, katseli herkeämättä Norinea tultuaan vakuutetuksi siitä, että tuo toinen nainen oli liian nuori ollakseen se, jota hän etsi. Se yhä kasvava tuska, josta vieras näki Norinen vavahtelevan, Norinen selvästi näkyvä muistinsa jännittäminen, sai vieraan yhä pitkittämään kidutustaan. Vihdoin teki hän päätöksensä:
"Minä olen se lapsi, joka annettiin täysihoitoon Rougemontiin, minun nimeni on Alexandre Honoré."
Hänen ei tarvinnut sanoa muuta. Norinen koko ruumis alkoi vavahdella, hän pani kätensä ristiin ja kalpeni. Suuri Jumala, Beauchêne! Hän oli niin Beauchênen näköinen – petolinnun silmät, suuri leuka – että Norine ihmetteli, ett'ei hän heti ensi näkemältä ollut huutanut hänen nimeään. Ja Norinen polvet tulivat voimattomiksi, hänen täytyi istuutua.
"Te olette siis se, jota etsin", sanoi Alexandre aivan levollisesti.
Kun Norine yhä vapisi voimatta lausua sanaakaan, ja kauhu ja epätoivo kuristivat häntä kurkusta, tunsi Alexandre tarvetta ruveta hieman lohduttelemaan.
"Älkää noin pelästykö, ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä mitään, minun tarkoitukseni ei ollut tuottaa teille ikävyyksiä. Mutta kun minä vihdoinkin sain tietää, missä te olette, tuntui minusta hauskalta tutustua teihin, sehän on aivan luonnollista. Minä ajattelin, että teistäkin olisi hauskaa nähdä minut. Ja muuten ovat asiat siten, että minä en ole juuri varoissakaan. Siitä on pian kolme vuotta, kun minä olin niin tyhmä, että palasin Pariisiin, jossa saan vaan kärsiä nälkää. Niinä päivinä, jolloin en ole saanut aamiaista, on minua haluttanut etsiä vanhempiani, jotka ovat heittäneet minun kadulle, mutta jotka eivät kuitenkaan liene niin kovasydämisiä, että kieltävät pojaltaan ruoka-aterian."
Kyyneleet tulivat Norinen silmiin. Se oli kurjuuden huippu, että tuo poika oli tullut takaisin, tuo pelkoa herättävä heittiö, joka syytti häntä ja sanoi olevansa nälissään. Suuttuneena siitä, ett'ei voinut viekoitella Norinelta muuta kuin kyyneleitä, kääntyi hän Cécileen:
"Minä tiedän, että te olette hänen sisarensa. Sanokaa hänelle, että hän tekee siinä tyhmästi, että noin pelkää. En minä aijo murhata häntä. On hauskaa nähdä, miten iloinen hän on, kun saa taas nähdä minun. Minähän en nosta mitään melua, minä en ole sanonut sanaakaan portinvartijalle tuolla alhaalla, sen voin vaikka vannoa."
Kun Cécile sanaakaan vastaamatta nousi ylös ja meni Norinen luokse, alkoi Alexandre taaskin katsella poikaa, joka myöskin pelästyi nähdessään molempain äitiensä surun.
"Vai niin, tuo poika on minun veljeni?"
Äkkiä asettui Norine hänen ja lapsen väliin. Hänestä tuntui kuin katto olisi ollut romahtamaisillaan alas. Hän ei tahtonut olla epäystävällinen, hän toivoi voivansa sanoa edes muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta hän menetti kuitenkin tykkänään mielenmalttinsa, hän joutui aivan suunniltaan, koko hänen sydämensä kuohui uhkaa ja vihamielisyyttä.
"Minä en sitä ihmettelekään, että tulitte tänne … mutta se on niin ikävää … enkä minä mitään sille voi! Näin monen vuoden kuluttua … me emme tunne toisiamme, eikä meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. Ja muuten, minä en ole rikas, sen te kyllä näette."
Alexandre vilkasi vieläkin kerran huonetta.
"Minä näen sen. Ja minun isäni … ettekö voi sanoa minulle hänen nimeään?"
Norine hämmästyi ja kalpeni vielä enemmän, kun Alexandre jatkoi puhettaan:
"Sillä jos minun isälläni on rahoja, niin minä voin kyllä pakoittaa hänen jakamaan ne kanssani. Minä näytän, ett'ei kenenkään pidä heittää lastaan kadulle tällä tavalla."
Norine näki äkkiä edessään koko menneisyyden, Beauchênen, tehtaan, ukko Moineaudin, joka äskettäin oli jättänyt tehtaan, kivulloisena, jotavastoin hänen poikansa Victor työskenteli siellä vielä. Ja hän tuli vaistomaisesti varovaiseksi ajatellessaan, että jos hän lausuu Beauchênen nimen, joutuisi koko hänen onnellinen elämänsä karille niitten uusien olosuhteitten tähden, jotka silloin syntyisivät. Ja Norinen pelko tuota epäiltävää heittiötä kohtaan, joka jo pitkän matkan päähän haisi laiskuudelta ja paheilta, synnytti hänen päässään ajatuksen.
"Teidän isänne on monta Herran vuotta ollut kuolleena."
Alexandre ei luultavasti tietänyt mitään, hän ei ollut kuullut asioista mitään, sillä hän ei epäillyt Norinen sanoja, jotka lausuttiin niin varmalla äänellä. Hän teki ainoastaan liikkeen, joka ilmaisi hänen suuttumustaan siitä, että hänen toiveensa olivat rauenneet.
"Sitten saan minä kuolla nälkään!"
Norine toivoi ainoastaan, että hän lähtisi, että hän ei enään läsnäolollaan kiusaisi häntä, sillä hänen verta vuotava sydän parkansa oli täynnä omantunnon vaivoja, sääliä ja kauhua. Hän aukasi laatikon, otti sieltä kymmenen frankia, joita säästääkseen hän oli tarvinnut kolme kuukautta ja joilla hän oli aikonut ostaa joululahjan pojalleen. Hän antoi nämät rahat Alexandrelle ja sanoi:
"Kuulkaa, minä en voi tehdä mitään teidän hyväksenne. Meitä asuu kolme tässä huoneessa, ja tuskalla voimme me ansaita jokapäiväisen leipämme. Minua surettaa suuresti, kun kuulen teidän asianne olevan huonosti, mutta te ette saa luottaa meidän apuumme. Tehkää niinkuin mekin, tehkää työtä."
Alexandre oli pannut rahat taskuunsa, hän jäi vieläkin seisomaan paikalleen ja näytti uhkamieliseltä sekä sanoi, ett'ei hän sen tähden ollut tullutkaan, hänellä oli kyllä sen verran ymmärrystä pääkallossaan. Kun ihmiset olivat hyviä hänelle, oli hänkin vuorostaan hyvä muille. Ja hän lausui vielä kerran, ett'ei hänen mielensä ollenkaan tehnyt panna toimeen mitään häväistyksiä, koska hän oli hyvänluontoinen. Äiti, joka jakoi osansa poikansa kanssa, oli täyttänyt velvollisuutensa, vaikka hän vaan olisikin antanut ainoastaan kymmenen frankia.
Kun hän vihdoinkin valmistautui lähtöön, sanoi hän:
"Ettekö tahdo suudella minua?"
Norine suuteli häntä kylmillä huulilla ja hänen sydämensä oli kuollut. Hän tunsi kuin pientä vavahdusta poskillaan niistä voimakkaista suuteloista, joilla Alexandre vastasi hänen suuteloihinsa.
"Mehän tapaamme vielä toisemme, eikö totta? Vaikka me olemme köyhiä, emmekä asu yhdessä, tiedämme me nyt kuitenkin, että vielä elämme. Ja minä käyn kaiketi joskus täällä tervehtimässä teitä."
Kun hän vihdoinkin oli mennyt, syntyi huoneessa pitkällinen äänettömyys; hän oli jättänyt jälkeensä tuskallisen mielialan. Norine oli vaipunut tuoliin aivankuin jonkun onnettomuuden runtelemana. Cécilenkin oli täytynyt istuutua, sillä hän oli niin suunniltaan. Ja hän alkoikin ensin puhua.
"Sinä et kysynyt häneltä mitään, me emme tiedä mitään hänestä. Mistä hän tulee, mitä hän toimii, mitä hän tahtoo? Ja ennen kaikkea, miten on hän voinut löytää sinun? Se olisi ollut hyvin hauska tietää."
"Minä en voi sitä nyt auttaa", vastasi Norine, "kun hän sanoi nimensä, tulin minä aivan kankeaksi ja masennetuksi. Kyllä se todellakin oli hän, tunsithan sinäkin hänessä hänen isänsä, eikö totta? Ja sinä olet oikeassa, me emme tiedä mitään, ja me tunnemme nyt aina hänen uhkauksensa, me saamme nyt elää ainaisessa pelossa, että katto romahtaa päällemme."
Hän purskahti taas itkuun, ja hän nyyhkytti niin, että voi tuskin saada sanaa sanotuksi.
"Kahdeksantoista vuotias poika, joka ilmestyy noin äkkiä ja odottamatta! Ja minä en todellakaan pidä hänestä, minä en edes tunne häntä. Kun hän suuteli minua, en minä tuntenut muuta kuin jääkylmyyttä, aivankuin sydämeni olisi jäätynyt. Herra Jumala, miten onneton minä olen! Tämä kaikki on niin rumaa, likaista ja kiusallista!"
Kun pikku poika näki hänen itkevän, heittäysi hänkin pelästyneenä äitinsä rinnoille ja itki. Ja Norine painoi häntä tulisesti rintaansa vasten.
"Poika parkani! Poika parkani! Kun sinä vaan et saisi kärsiä siitä, kun kärsimykset eivät vaan kohtaisi sinua! Oi, se olisi julma rangaistus! On todellakin parasta elää siivosti, jos tahtoo päästä vapaaksi vastaisista ikävyyksistä!"
Illalla olivat molemmat sisaret rauhoittuneet hieman, ja he päättivät nyt kirjoittaa Mathieulle. Norine muisti, että Mathieu oli muutamia vuosia sitten käynyt hänen luonaan kysymässä, oliko Alexandre käynyt tervehtimässä heitä. Mathieu yksin tunsi asiat ja tiesi myös, mitä hän kulloinkin tiedustelee. Niin pian kuin Mathieu oli saanut kirjeen, kiirehti hän Fédérationkadun varrelle levottomana siitä, mitä tämä vaikuttaisi Beauchênen asioihin, jotka päivä päivältä tulivat yhä huonommiksi. Kun Mathieu oli tehnyt Norinelle joukon kysymyksiä, arvasi hän, että Alexandre oli saanut Norinen osoitteen Couteauskalta, mutta hän ei vielä ymmärtänyt asiain oikeaa laitaa, sillä hänen tutkimuksissaan oli vielä paljon aukkoja. Muutamain kuukausien salaisten tiedustelujen jälkeen ja puhuteltuaan rouva Menouxia, Célesteä ja rouva Couteauta itseä, voi hän jotenkuten päästä selvyyteen. Syynä kaikkeen oli varmaankin se tiedustelu, jonka Mathieu oli antanut Couteauskan toimittaa Rougemontissa, ja kun tämä oli lähtenyt Saint-Pierren kylään saamaan selvää pojasta, jonka piti olla vaunujentekijä Montoiren oppipoikana. Couteauska oli lörpötellyt liian paljon varsinkin toiselle oppipojalle, Richardille, joka myöskin oli löytölastenkodin lapsia ja jolla oli niin huonot taipumukset, että hänkin oli karannut seitsemän kuukauden perästä ja niinkuin Alexandrekin varastanut mestariaan. Sitten kului useita vuosia ja heidän jäliltään eksyttiin. Mutta myöhempään olivat nämät molemmat nuoret heittiöt luultavasti kohdanneet toisensa Pariisin kaduilla, ja nyt oli tuo pitkä, punatukkainen kertonut pienelle, tummaveriselle, että hänen vanhempansa olivat etsineet häntä ja maininnut ehkä hänen äidistään sekoittaen kertomukseensa tiesi mitä lörpötyksiä ja valheita. Mutta tämä ei riittänyt selittämään sitä, miten nuorukainen oli saanut Norinen osoitteen, hänen oli täytynyt saada se Couteauskalta, joka Célesten kautta tiesi yhtä ja toista, sillä Broquetten liikkeestä oli Mathieu saanut tietää, että eräs lyhyenläntä, lujaleukainen nuori mies oli käynyt kaksi kertaa siellä ja keskustellut imettäjäin hankkijain kanssa. Monet seikat olivat vielä selvittämättä, kaikki oli tapahtunut Pariisin loan pimeydessä ja liassa, ja sentähden oli siihen epäterveellistä kajotakin. Mutta se seikka rauhoitti Mathieutä, että vaikka nuorukainen löysi äitinsä, Norinen, ei kellään ollut aavistustakaan isän, Beauchênen nimestä ja asemasta.
Kun Mathieu tapasi Norinen, pelästytti hän tytön niillä muutamilla selvityksillään, joita hän oli tilaisuudessa antamaan.
"Minä rukoilen, minä rukoilen teitä, älkää salliko hänen enään palata! Keksikää joku keino, estäkää hän tulemasta uudelleen … hänen näkemisensä on liian katkerata."
Mathieu ei voinut luonnollisesti tehdä mitään. Kaikki hänen ponnistuksensa kävivät siihen suuntaan, että Alexandre ei löytäisi Beauchêneta. Kaikki se, mitä hän oli kuullut tuosta nuorukaisesta, oli niin karkeaa ja sietämätöntä, että hän päätti säästää Constancelta sen häväistyksen, ett'ei hän joudu tuon kiristäjän käsiin. Hän oli näkevinään Constancen kauhun tuon lapsen tähden, jota hän oli niin innokkaasti tiedustellut, hän häpesi Constancen puolesta ja hän katsoi välttämättömäksi haudata ainaiseksi tämän salaisuuden. Mutta tämä ei tapahtunut ilman pitkällistä sisäistä taistelua, sillä hänestä tuntui myöskin kovalta hylätä tuo viheliäinen nuorukainen. Olikohan pelastus vielä mahdollinen? Sitä hän tuskin luuli. Sillä kukahan tahtoisi ja voisi ottaa huostaansa tuon pojan ja kasvattaa hänestä työn avulla rehellisen ihmisen? Taaskin yksi ihminen mereen! Verta vuotavalla sydämellä lausui hän tuomionsa tuon pojan suhteen, sillä hän epäili, ett'ei ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.
"Minun neuvoni on se", sanoi hän Norinelle, "että te pidätte toistaiseksi hänen isänsä nimen salassa. Saammepa sitten nähdä. Nyt olisi siitä vaan ikävyyksiä kaikille ihmisille."
Norine oli samaa mieltä:
"Oh, älkää pelätkö. Minä olen jo sanonut hänelle, että hänen isänsä on kuollut. Kaikki kohdistuisi minuun, ja minä tahtoisin niin mielelläni olla rauhassa pienessä nurkassani yhdessä poikani kanssa!"
Mathieu näytti murheelliselta, hänen oli vaikeata päättää jättää nuorukainen kohtalonsa valtaan.
"Minä voisin kyllä hankkia hänelle jotakin tointa, jos hän vaan tahtoisi tehdä työtä. Vastaisuudessa voisin minä käyttää häntä työssä maatilallanikin, kun minun ei vaan tarvitsisi pelätä, että hän turmelee minun väkeni. Minä ryhdyn kuulustelemaan, minä tunnen erään vaunujentekijän, joka varmaankin ottaisi hänen palvelukseensa, ja minä kirjoitan teille, kun olen vaan saanut häneltä vastauksen, niin että te voitte sanoa, minne Alexandren on parasta kääntyä, kun hän taas palaa tänne."
"Kun hän palaa tänne!" huudahti Norine epätoivoissaan. "Te luulette siis, että hän palaa takaisin? Oi, Jumalani, silloin on onneni mennyttä!"
Alexandre tuli todellakin takaisin. Mutta kun Norine antoi hänelle vaunujentekijän osoitteen, kohotti hän vaan olkapäätään ja virnisteli. Hän tunsi Pariisin vaunujentekijät, he olivat kaikki nylkyreitä, laiskureita, jotka antoivat köyhäparkain tehdä työtä puolestaan. Hän ei ollut muuten päättänyt oppiaikaansa, hän kelpasi ainoastaan asioita juoksemaan, hän tahtoi mieluimmin saada paikan jossakin suuressa kauppaliikkeessä. Ja kun Mathieu oli hankkinut hänelle sellaisen paikan, pysyi hän siinä ainoastaan neljätoista päivää ja katosi vihdoin vieden mukanaan ne mytyt, jotka hänen oli määrä kantaa ostajille. Sitten oli hänellä paikka erään leipurin luona, sitten muurarin, sitten hallissa, mutta missään ei hän pysynyt; hän väsytti suojelijansa ja jätti aina jälkeensä ikäviä asioita tämän selviteltäväksi. Hänen pelastamisestaan täytyi luopua. Kun hän taas ilmestyi repaleisena, kalpeana ja nälkiintyneenä, täytyi avunannon rajoittua siihen, että hän sai vähän rahaa, jolla voi ostaa itselleen leipää ja takin.
Norine eli nyt kuolettavassa tuskassa. Viikkokaudet voi Alexandre olla kuin kuollut. Mutta siitä huolimatta hätkähti Norine pienimmästäkin äänestä, jonka hän kuuli portailta. Hän tunsi aina, milloin Alexandre oli läheisyydessä, ja kun hän sitten äkkiä tuli, tunsi Norine heti hänen ovelle naputuksesta ja alkoi vapista, aivankuin hän olisi tullut pieksämään häntä. Alexandre oli huomannut, mitenkä Norine häntä pelkäsi, ja hän käytti tätä hyväksensä sekä viekoitteli äidiltään kaikkea, mitä tällä oli laatikoissaan. Kun Norine oli antanut hänelle viisi frankia, sen almun, minkä Mathieu oli tätä tarkoitusta varten jättänyt, ei tuo nuorukainen tyytynyt siihen, vaan tahtoi itse tarkastella paikkoja. Väliin oli hän aivan kuin vimmattu, kun hän tuli, kertoi hän, että poliisi veisi hänen ennen iltaa, ell'ei hän saisi kymmentä frankia, uhkasi särkeä kaikki huonekalut ja myydä pienen kellon. Ja silloin täytyi Cécilen astua väliin ja ajaa hänet ulos, sillä tuo tyttö oli hyvin rohkea, vaikka hän olikin pieni ja hento. Muutamain päiväin kuluttua palasi Alexandre uudestaan ja hänellä oli uudet vaatimukset, hän uhkasi kertoa kovalla äänellä portailta elämäkertansa, ell'ei hänelle annettaisi kymmentä frankia. Eräänä päivänä kun hänen äitinsä itki eikä hänellä ollut soutakaan, tahtoi poika ratkoa patjat ja väitti, että Norine on niihin kätkenyt säästönsä. Molempain sisarusten elämä muuttui helvetiksi.
Mutta onnettomuudeksi joutui Alexandre Fédérationkadun varrella tuttavuuteen Alfredin, Norinen nuorimman veljen kanssa. Alfred oli silloin kahdenkymmenen vuotias, kaksi vuotta nuorempi kuin sisarenpoikansa, joksi hän leikillisesti kutsui Alexandrea; toista pahempaa rosvon alkua ei ollut kuin Alfred, tämä kalpea, parraton lurjus, jolla oli tirkistelevät silmät ja vino suu, tuo rikkaruoho, joka oli saanut kasvaa villinä Pariisin liassa. Seitsenvuotiaana varasti hän jo sisariltaan ja pieksi Cécileä lauvantain iltoina saadakseen hänen pienistä, heikoista käsistään temmatuksi viikkopalkan. Akka Moineaud, joka oli väsynyt ja vanha eikä voinut pitää vaaria pojastaan, ei ollut saanut tätä koskaan käymään koulua tai oppimaan jotakin ammattia, ja poika kiusasi häntä niin, että äiti itse vihdoinkin ajoi hänen kadulle saadakseen olla rauhassa. Suuret veljet antoivat hänelle korvapuusteja, isä oli työssä aamusta iltaan, laimiin lyöty lapsi kasvoi kodin ulkopuolella paheitten ja rikoksien helmassa, samanikäisten poikain ja tyttöjen suuressa joukossa, jotka turmelivat toinen toisensa. Hän oli tämän köyhän perheen rikkaruoho, lika, joka kaadetaan likavesijohtoon, turmeltunut hedelmä, joka turmelee muutkin.
Niinkuin Alexandre eli hänkin ainoastaan siitä, mitä hän sattumalta sai käsiinsä, ei tiedetty edes, missä hän vietti yönsäkään siitä ajasta alkaen, jolloin akka Moineaud oli kuollut sairashuoneesen loppuun kuluneena ja väsyneenä monen lapsen köyhyyteen synnyttämisestä. Hän oli ainoastaan kuudenkymmenen vuotias, mutta hän oli jo köyryselkäinen kuin satavuotias vanhus. Kaksi vuotta vanhemman Moineaudin jalka oli viidenkymmenen vuotisen orjantyön jälkeen tullut halvatuksi, ja hänen oli täytynyt jättää tehdas, ja nyt hajoitettiin koko heidän pieni omaisuutensa kaikkiin ilmansuuntiin. Moineaudilla oli onneksi pieni eläke, jonka sääliväinen Denis oli hankkinut hänelle. Mutta hän oli tullut uudestaan lapseksi, pitkä orjanelämä oli tylsistyttänyt hänen; hän joi pienet rahansa, hän ei voinut olla yksinään, hänen jalkansa olivat halvautuneet, ja kädet vapisivat niin, että hän oli aikaan saamaisillaan tulipalon sytyttäessään piippuaan; hän oli sentähden joutunut molempain tytärtensä, Norinen ja Cécilen, luokse, sillä he olivat ainoat perheen jäsenistä, jotka olivat niin hyväsydämisiä, että ottivat vastaan hänen. He olivat vuokranneet hänelle pienen kamarin oman huoneensa yläpuolelta, viidennestä kerroksesta, he hoitivat häntä, hankkivat hänelle ruokaa hänen pienillä eläkerahoillaan ja panivat hyvin paljon omistaan lisäksi. Tästä oli seurauksena, niinkuin he leikillisesti sanoivat, että heillä nyt oli kaksi lasta, pieni ja vanha, joka oli suurena rasituksena kahdelle naiselle, jotka ansaitsivat neljä frankia päivässä kartonkityöllään. Kohtalon ivaa oli se, ett'ei ukko Moineaud ollut löytänyt turvapaikkaa muitten kuin Norinen, sen tyttären luona, jonka hän kerran oli ajanut ulos ja jota hän oli kironnut huonon elämän tähden, tuon lutkan luona, joka oli häpäissyt hänen nimensä ja jonka käsiä hän nyt suuteli, kun tämä sytytti hänen piippunsa, jotta hän itse ei polttaisi nenäänsä.