II
Niinä kymmenenä vuotena, jotka nyt seurasivat, oli Fromentin perhe komeassa kukassa Chantebledissä, joka yhä enemmin vaurastui. Sitä mukaan kuin pojat ja tyttäret kasvoivat, solmittiin uusia avioliittoja, uusia lapsia syntyi, tuleentui koko lupaava laiho, laajeni loppumattomiin tämä valloituksiin voimakas suku.
Ensin nai Gervais Caroline Boucherin, paikkakunnalla asuvan rikkaan maanviljelijän tyttären, ilomielisen ja vahvarakenteisen vaaleanverisen tytön, jolla oli kauniit piirteet, kelpo naisen, joka oli luotu komentamaan kokonaista palvelijalaumaa. Käytyään läpi erään pensioonin Pariisissa oli hän niin viisas, ett'ei hävennyt maata, hän rakasti sitä yhtä paljon kuin ennenkin ja tahtoi siitä ammentaa elämänsä pysyväisen onnen. Hänen myötäjäisissään oli niittypalsta Lillebonnen puolessa, ja tämä lisäsi Chantebledin alueita kolmellakymmenellä hehtaarilla. Ja ennen kaikkea toi hän mukanaan pesään iloisen mielensä, terveytensä ja kunnollisuutensa taloustoimissa.
Sitten toteentui Clairen kauvan aavistettu avioliitto Frédéric Berthaudin kanssa. Hääpäivänä kun palattiin pormestarin luota ja kulettiin sivu Janvillen pienen kirkkomaan, vuodatettiin liikutuksen kyyneleitä; Rosen muisto, jota Frédéric oli rakastanut ja jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin, heräsi eloon kaikkein sydämissä. Mutta eikö tuo vanha rakkaus ollut yhä lujempi side, sillä se oli sittemmin kohdistunut nuorempaan sisareen kaikkein niitten vuosien kuluessa, joina Frédéric oli ollut talon työssä? Hänellä itsellä ei ollut mitään rikkautta, hänellä ei ollut muuta kuin luja uskollisuutensa, veljellinen ystävyytensä, joka oli syntynyt Gervaisin ja hänen välilleen, kun he vieretysten olivat tehneet työtä kuin kaksi väsymätöntä saman auran eteen iestettyä härkää. Frédéricin sydämenlaatua ei voinut epäillä; hänestä oli tullut välttämätön auttaja ja hänestä tulisi myös hyvä ja luotettava aviomies.
Nyt oli määrätty, kuka tulisi maatilan hoitajaksi. Mathieu oli viidenkymmenen viiden vuoden vanhana luopunut kruunusta Gervaisin, maan pojan, hyväksi, joksi hän tätä leikillään kutsui, sillä Gervais oli täällä ensi kerran nähnyt päivänvalon eikä ollut koskaan luopunut hänestä; hän oli ollut isänsä oikea käsi, hänen aivonsa, hänen sydämensä. Frédéric vuorostaan tulisi Gervaisin ajatukseksi ja voimaksi, hänen rakastavaksi auttajakseen yhteisessä työssä. He molemmat jatkaisivat nyt isän työtä, täydentäisivät viljelysjärjestelmän, antaisivat Denisin rakentaa Beauchênen tehtaassa uusia koneita, ottaisivat maasta esiin koko sen voimakkaan laihon, minkä se voi antaa. Samoin olivat molemmat vaimot jakaneet maailmansa; Claire oli vahvemmalle ja vilkasliikkeisemmälle Carolinelle luovuttanut suoranaisen peräänkatsonnan ja hoiti itse laajaa kirjanpitoa. Nämät molemmat avioparit näyttivät olevan vasituisesti valitut saamaan aikaan mahdollisimman suuren työn ilman että tarvitsi pelätä mitään riitaisuuksia heidän välillään.
Mutta vaikka Mathieu oli luopunut toimeenpanevasta vallasta, oli hän kuitenkin vielä luova jumala, oraakeli, jota toteltiin ja jolta neuvoja kysyttiin. Vanhassa paviljongissa, joka oli muutettu ja rakennettu tilavaksi ja mukavaksi asunnoksi, asui hän hellässä sovussa Mariannensa kanssa; he olivat kuin kaksi valtakunnan perustajaa, jotka suurella kunnialla olivat vetäytyneet syrjään ja elivät nyt siitä ilosta, että saivat nähdä lukuisan perheen puhkeavan kukkaan ympärillään. Ainoastaan Denis ja Ambroise olivat jättäneet pesänsä ja raivanneet itselleen uran Pariisissa. Kolme, pian naimakuntoista tytärtä, Louise, Madeleine ja Marguerite olivat vielä kotona vanhempainsa luona, puhumattakaan nuorimmista pojista, Grégoiresta, Nicolaksesta ja Benjaminista. Kaikki nämät nuoret olivat kasvamassa, he olivat elämän ikkunan ääressä ja odottivat vaan, että heidän vuoronsa tulisi koetella siipiensä kantovoimaa. Siellä oli myöskin Blaisen leski Charlotte molempain lastensa, Berthen ja Guillaumen kanssa; he asuivat yläkerrassa, jossa äidillä oli maalausatelieerinsä. Hän oli rikas nyt, sillä hänen osuutensa konetehtaasta kasvoi vuosi vuodelta, mutta hän maalaili yhä tauluja taidekauppiaalle, siitä sai hän taskurahoja, sanoi hän iloisesti, rahasumman, jonka hän antaisi lapsilleen lahjaksi heidän hääpäivänään. Jo ajateltiin Berthen avioliittoa, hän olisi varmaankin ensimäinen Mathieun ja Mariannen lapsenlapsista, joka menisi naimisiin, ja he iloitsivat jo ajatellessaan tulevansa isoisän isäksi ja isoisän äidiksi.
Neljä vuotta tämän jälkeen lensi Grégoire pesästä. Siitä tuli kokonainen näytelmä, jota vanhemmat muuten olivat jo tienneet odottaakin. Grégoire oli aina ollut perheen kiusantekijä, pieni, lyhytkasvuinen nulikka, jolla oli pilkalliset kasvot ja loistavat silmät. Lapsuutensa ajan oli hän enimmäkseen kierrellyt Janvillen metsissä, ja sitten oli hän hyvin keskinkertaisella ahkeruudella lueskellut Pariisissa, josta hän oli tullut takaisin iloisena ja terveenä, mutta haluttomana mihinkään ammattiin. Hän oli jo kahdenkymmenen neljän vuotias, mutta ei osannut tuskin mitään muuta kuin metsästää, kalastaa, ja ratsastella lähiseudulla; hän ei ollut tyhmempi eikä laiskempi kuin muutkaan, mutta hän tahtoi itsepintaisesti elää oman mielensä mukaan. Pahinta oli se, että koko Janville oli viime kuukausina puhunut siitä, että hän oli taaskin solminut vanhat ystävyyssiteet Thérèse Lepailleurin kanssa ja että heidät oli tavattu iltasin siimeksissä paikoissa piilipuitten alla Yeusen rannalla.
Eräänä aamuna otti Mathieu Grégoiren mukaansa mennäkseen katsomaan, oliko Mareuilen puolessa viljalti peltopyitä. Kun he olivat tulleet ylämaan metsään, sanoi Mathieu:
"Tiedätkö, poikani, minä en ole tyytyväinen sinuun. Minä en voi käsittää, mitenkä sinä voit elää toimettomana täällä meidän kanssamme, jotka kaikki teemme työtä. Minä odotan lokakuuhun, koska sinä olet luvannut siksi tehdä päätöksesi ja valita jonkun ammatin. Mutta mitä se on kuin minulle kerrotaan sinun yhtymisistä Lepailleurin tyttären kanssa? Tahdotko sinä saattaa meille mitä suurimpia ikävyyksiä?"
Grégoire nauroi aivan huolettomasti.
"Kas niin, pappa, älä nyt toru poikaasi siitä, että hän on hyvässä ystävyydessä kauniin tytön kanssa. Muistahan, että minä annoin hänelle ensimäiset oppitunnit polkupyörällä ajossa kymmenen vuotta sitten. Ja muistelehan niitä kauniita ruusuja, joita hän auttoi minun varastamaan Denisin häihin."
Hän oikein nautti tämän lapsellisen rakkauden muistoista, heidän retkeilyistään joen rannoilla, heidän marjakesteistään metsässä, jossa oli hauskoja piilopaikkoja, joista kukaan muu ei tietänyt. Ja rakkaus näytti taas leimahtaneen liekkiin, sillä hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi, ja hänen silmänsä loistivat puhuessaan näistä vanhoista muistoista.
"Mutta sitten vallitsi vuosikaudet verinen vihollisuus Thérèsen ja minun välilläni sentähden, että minä eräänä iltana tullessamme kotiin Vieux-Bourgin kansanjuhlasta tuuppasin hänen rapakkoon, niin että hän likasi leninkinsä. Mutta keväällä me sovimme, kun sattumalta tapasimme toisemme Monvalin metsikössä tuolla. Eihän se mikään rikos lie, vaikka me väliin puhelemmekin keskenämme, kun tapaamme toisemme?"
Mathieu tuli vieläkin levottomammaksi siitä lämmöstä, jolla poika puolusteli itseään.
"Rikos, ei suinkaan, jos te vaan puhelette joutavanpäiväisiä. Mutta sanotaan, että teidät on nähty pimeän tultua pitävän toisianne vyötäisistä, ja joku väittää nähneensä teidän makaavan Yeusen rannan ruohostossa ja tutkivan tähtiä."
Kun Grégoire nyt purskahti heleään, nuorekkaasen nauruun, jatkoi Mathieu vakavammalla äänellä:
"Kuulepas, poikaseni, minulla ei ole ollenkaan halua olla poikaini poliisina. Mutta sitä minä en tahdo, että sinä hankit meille ikävyyksiä noitten Lepailleurein puolelta. Sinä tunnet asiat, he olisivat hyvin iloissaan, jos voisivat saattaa meille ikävyyksiä. Älä anna sentähden heille mitään valittamisen syytä, anna heidän tyttärensä olla rauhassa."
"Oh, minä olen kyllä varuillani", huudahti nuorukainen. "Tyttö parka! Hän on jo saanut korvapuusteja, sillä ihmiset ovat jo sanoneet hänen isälleen, että ovat nähneet hänen minun kanssani. Ja Lepailleur on vastannut, että hän heittää tyttärensä ennen jokeen kuin antaa minulle."
"Siinä näet! Voinko minä nyt luottaa siihen, että olet järkevä?"
He kulkivat yli peltojen aina Mareuilin tielle. Oikealla oli peltopyyn poikasia, joitten lento oli vielä hieman epävakava. Niitä tulisi olemaan runsaasti. Kulkiessaan samaa tietä hitaasti takaisin olivat he ääneti. Molemmat ajattelivat.
"Minä en tahdo, että sinä minua väärin ymmärrät", alkoi Mathieu. "Älä luule, että minä aijon estää sinun menemästä naimisiin mielesi mukaan ja että minä välttämättömästi tahtoisin sinun ottamaan rikkaan tytön. Meidän Blaise parkamme meni naimisiin tytön kanssa, jolla ei ollut myötäjäisiä. Samoin teki Denis puhumattakaan Clairesta, joka sai mennä naimisiin Frédéricin kanssa, joka ei ollut juuri paljoa muuta kuin minun renkini. Minä en siis halveksu Thérèseä. Hän on muuten hyvin sievä, luulen minä, yksi paikkakunnan kauniimmista tytöistä."
"Niin, eikö se olekin totta, isä?" keskeytti Grégoire nopeasti. "Ja jos sinä tietäisit, miten helläsydäminen ja kunnollinen hän sitten on! Hän on kuin rehti mies. Eikä se auta, että he lyövät häntä, jos hän tahtoo tehdä jotakin, niin tekee hän sen, enkä edes minä voi estää sitä."
Mathieu tuskin kuulikaan hänen puhettaan.
"Ei, en minä heidän myllyään halveksu", jatkoi hän mietteissään. "Sen miehen, joka ei tahdo tuolla myllyllä ansaita kokonaista omaisuutta, hänen täytyy olla niin itsepintaisen tyhmä kuin tuo Lepailleur. Siitä asti kuin maanviljelys taas meidän esimerkkimme kautta on päässyt arvoon tällä paikkakunnalla, olisi hän jo voinut koota kauniin pääoman, jos hän vaan olisi hävittänyt vanhanaikuisen vesimyllynsä, jonka hän nyt antaa itsestään mädätä. Minä tahtoisin sinne hyvän höyrykoneen ja sivuraiteen Janvillen asemalle."
Hän jatkoi aatteensa selvittelemistä, ja Grégoire kuunteli hymyillen sekä näytti ottavan asian leikiksi.
"Siis, isä", sanoi hän vihdoin, "koska sinä tahdot, että minä valitsen jonkun ammatin, niin asia on selvä. Jos minä nain Thérèsen, niin minä rupean mylläriksi."
"Ei, ei", huudahti Mathieu hämmästyneenä, "minä vaan tässä muuten pakisen. Sinä olet luvannut olla järkevä, poikani. Minä sanon sinulle vielä kerran, että anna kaikkein meidän rauhan tähden Thérèse olla rauhassa, sillä meillä ei ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana Lepailleurein puolelta."
He olivat saapuneet kotiin, ja keskustelu päättyi siihen. Illalla kertoi Mathieu pojan tunnustuksen Mariannelle, joka tuli hyvin levottomaksi. Mutta vielä kului kuukausi ilman vakavampia tapahtumia.
Mutta eräänä aamuna hämmästyi Marianne nähdessään Grégoiren huoneen tyhjänä. Hänellä oli tavallisesti tapana tulla aamusin tervehtimään äitiään. Ehkä oli hän nyt noussut aikaiseen ylös ja mennyt kävelylle. Mutta Mariannea pöyristytti vähän, kun muisti, miten liikutettuna Grégoire oli eilen illalla kaksi kertaa syleillyt häntä ennen maatapanoa. Äkkiä huomasi hän kamiinilla itselleen osoitetun kirjeen, jossa Grégoire pyysi häneltä anteeksi sitä, että oli hänelle saattanut suuren surun, ja pyysi häntä pyytämään puolestaan anteeksi myös isältä; hän ei muuten antanut muita selityksiä kuin sanoi vaan, että hän oli pakoitettu jättämään heidät joksikin ajaksi. Se oli kipeä isku tälle tähän asti niin yksimieliselle perheelle, tämä heidän vallattomimman lapsensa teko, sillä hän oli ensimäinen, joka särki perhesiteet hulluuden puuskassaan. He aavistivat luonnollisesti heti, että hän ei ollut lähtenyt yksinään. Charlotte muisti, että hän oli kuullut Grégoiren menevän illalla alas, ennenkuin porttia oli ennätetty sulkea. Hän oli varmaankin tavannut Thérèsen metsässä, ja olivat he lähteneet Vieux-Bourgista, josta viimeinen juna menee Pariisiin kello kaksitoista ja kaksikymmentäviisi. Ja niin asia todellakin oli; myöhempään aamupäivällä saivat he tietää, että Lepailleur piti hirmuista meteliä Thérèsen paon johdosta; hän oli heti ilmoittanut asian santarmeille ja vaatinut, että hänen tyttärensä ja tämän viettelijä tuotaisiin käsiraudoissa takaisin. Hänkin oli tyttärensä huoneesta löytänyt kirjeen, rohkean kirjeen, jossa tytär sanoo, että koska isä on häntä taaskin pidellyt pahoin edellisenä päivänä, oli hän ikävystynyt siihen ja lähti vapaaehtoisesti pois vieden Grégoiren mukanaan, sillä kahdenkolmatta vuotias tyttö on kylliksi vanha tietämään, mitä hän tekee. Lepailleur oli vielä enimmän suuttunut siitä, että hän ei voinut näyttää kenellekään tätä kirjettä, ei ainakaan vaimolleen, jonka kanssa hän oli riidassa Antoninin tähden ja joka nyt nauroi pilkallisesti ja väitti, että se oli isän syy, kun hän oli pakoittanut tuon lutkan, Thérèsen, ottamaan tämän askeleen. Ja sitten pieksivät he toisiaan, ja koko paikkakunta puhui kahdeksan päivää erään Chantebledin pojan paosta myllärin tyttären kanssa, ja Mathieu ja Marianne olivat suuressa tuskassa, sillä tämä ikävä tapaus koski sanomattomasti heihin.
Viisi päivää myöhemmin, eräänä sunnuntaina, tuli asia vieläkin pahemmaksi. Kun tiedusteluista ei ollut mitään hyötyä, lähti Lepailleur aivan vimmoissaan Chanteblediin, mutta hän ei tullut sisälle, vaan jäi seisomaan tielle ja lateli suustaan virtanaan karkeita haukkumasanoja. Mathieu ei ollut kotona, ja Mariannella oli mitä suurin vaikeus saada hillityksi Gervais ja Frédéric, jotka tahtoivat mennä häntä pieksemään. Kun Mathieu iltasella tuli kotiin, suuttui hänkin suuresti.
"Tätä on mahdotonta kauemmin kestää", sanoi hän vaimolleen, kun he menivät maata. "Huomenna menen minä itse puhumaan tuon miehen kanssa. Ainoastaan sillä tavalla me selviämme tästä jutusta, että annamme noitten onnettomain lasten mennä naimisiin. Me suostumme siihen, eikö niin? Ja hänelle on myöskin edullista suostuminen. Huomenna täytyy tämän asian tulla selvitetyksi."
Maanantaina kello kahden aikaan lähti Mathieu myllylle. Mutta siellä odotti häntä uusi ennen aavistamaton yllätys. Vuosikaudet oli Lepailleur ja hänen vaimonsa olleet kovassa riidassa Antoninin suhteen. Samalla kuin isä yhä enemmän suuttui pojan laiskuuden ja raakain hurjastelujen tähden Pariisissa, samalla oli äiti puolustanut poikaa sivistymättömän naisen itsepintaisuudella, sillä hän uskoi sokeasti poikansa kauniita kirjeitä ja oli vakuutettu siitä, että jos poika ei edisty maailmassa, niin oli se siksi, että häneltä kiellettiin tarpeelliset rahat. Likaisesta saituudestaan huolimatta varasteli äiti nyt yhä talousrahoja ja levitti kyntensä ja oli valmis puremaan, jos hän tavattiin itse työssä aikoessaan lähettää pojalle kaksikymmentä frankia. Joka kerta syntyi tappelu, niin että ihmiset luulivat tuon vanhan myllyn hajoavan. Sitten tuli Antonin sairaaksi. Lepailleur sanoi heti, että jos hän tulee kotiin saastaine sairauksineen, niin heittää hän hänet jokeen ja myllyn rattaasen. Mutta Antonin ei tahtonutkaan tulla kotiin, hän inhosi maaseutua ja pelkäsi, että isä alkaa häntä taluttaa nauhasta kuin koiraa. Ja äiti oli hankkinut hänelle asunnon Batignollessa, jossa piirin lääkäri hoiteli häntä. Tätä kesti kolme kuukautta, äiti kävi häntä tervehtimässä, joka neljästoista päivä. Torstaina oli hän viimeksi ollut siellä, mutta sunnuntain iltana sai hän sähkösanoman, jossa häntä kutsuttiin pojan luokse. Ja maanantain aamuna, samana päivänä, jolloin Mathieu tuli, oli hän matkustanut Pariisiin riideltyään hirveästi miehensä kanssa, joka oli kysynyt, koska heidän kelvoton poikansa aikoi laata kiskomasta heidän pieniä säästöjään voimatta tehdä edes niin paljon hyvää, että kääntäisi savikokkareen.
Lepailleur oli yksin myllyllä ja mitä pahimmalla päällä. Hän olisi voinut särkeä vasaralla auransa, pirstoa kirveellä myllynrattaan, hän oli aivan mieletönnä vihasta ja janosi kostoa. Kun hän näki Mathieun tulevan, tuli hän ihan raivoon, sillä hän luuli Mathieun tulleen ilkkumaan hänelle.
"Kas niin, naapuri", sanoi Mathieu ystävällisellä äänellä, "koettakaamme nyt olla järkeviä, me molemmat. Minä käyn nyt teillä vieraana … tehän olitte minun luonani eilen. Mutta pahoista sanoista ei koskaan ole ollut mitään hyötyä, ja koska onnettomuus nyt on tapahtunut, niin parasta on korjata se niin pian kuin mahdollista. Koska te tahdotte, että me pitäisimme häitä meidän pahoille lapsillemme?"
Hämmästyneenä tuosta hyväntahtoisesta puhuttelutavasta ei Lepailleur osannut heti vastatakaan. Hän oli kiljunut kaikille ihmisille, että hän ei tahdo avioliittoa vaan mieluimmin oikeusjutun, jotta saisi kaikki Fromentit vankilaan. Mutta kun hän nyt lähemmin ajatteli asiaa, niin ei tainnut ollakaan hullummaksi saada tuon suuren maatilan omistajan poika vävykseen.
"Häitäkö!" sanoi hän. "Ei, parasta on, että heidän molempain kaulaan sidotaan kivi ja he upotetaan! Kirotut lurjukset, minä tahdon nähdä heidän sydänverensä!"
Hän rauhoittui kuitenkin eikä näyttänyt ollenkaan vastustavan vakavaa keskustelua. Samassa tuli eräs poika juosten Janvillestä.
"Mitä sinä tahdot?"
"Tässä on sähkösanoma herra Lepailleurille."
"Anna tänne."
Poika oli jo lähtenyt, mutta mylläri vaan katseli sähkösanomaa avaamatta sitä. Hän näytti epäluuloiselta, sillä hän ei koskaan saanut sellaisia. Mutta hänen täytyi vihdoinkin tehdä päätös ja lukea sähkösanoma. Siinä oli ainoastaan kolme sanaa: "Sinun poikasi kuollut." Tässä harvasanaisessa raa'assa tavassa, tässä nuijaniskussa, joka annettiin arastelematta, tuntui äidin kylmäverinen raivo, hänen halunsa heti musertaa kotona olevan miehensä, isän, jota hän syytti pojan kuolemasta niinkuin hän oli syyttänyt häntä tyttären paostakin. Lepailleur horjahti iskusta, hämmästyneenä tuijotti hän siniseen paperiin, luki sen uudelleen ja ymmärsi vihdoin. Hänen kätensä alkoivat vapista ja hän vannoi karkean valan.
"Mitä perkelettä tämä nyt taas on? Nyt on poika kuollut, kaikki menee päin helvettiä!"
Sitten tulivat kyyneleet esiin. Hänen polvensa tutisivat, hän vaipui tuolille ja luki sähkösanoman kerta toisensa perästä: "Sinun poikasi kuollut … sinun poikasi kuollut…" aivankuin hän olisi etsinyt sellaista, jota sähkösanomassa ei ollut. Ehkä oli hän kuollut jo ennen kuin äiti saapui sinne. Tai ehkä äiti oli saapunut vähää ennen kuin hän kuoli. Hän sanoi parikymmentä kertaa, että äiti oli lähtenyt kello kymmenen ja yhdentoista minuutin junalla, että hänen olisi pitänyt olla Batignollessa kello puoli yksi, ja koska hän oli lähettänyt sähkösanoman kello yksi ja kaksikymmentä minuuttia, niin oli hän pikemmin tavannut poikansa kuolleena.
"Tällainen kirottu sähkösanoma ei sano mitään, mutta kuitenkin tappaa se ihmisen. Olisihan hän voinut lähettää edes jonkun tänne. Nyt täytyy minun mennä sinne. Niin, tämä vielä puuttui, tässä on todellakin liian paljon onnettomuuksia yhdelle ihmiselle!"
Lepailleur lausui tämän niin katkeralla ja epätoivoisella äänellä, että säälin tunne valtasi Mathieun. Hän oli äänetönnä odottanut; nyt tarjosi hän palvelustaan ja lupasi lähteä yhdessä Lepailleurin kanssa Pariisiin. Mutta samassa vetäytyi hän taaksepäin, mylläri nousi ylös raivokkaana nähdessään hänen siellä, omassa kodissaan.
"Vai niin, se on totta, tehän olette täällä … mitä te sanoitte, ettäkö me antaisimme nuo saatanan lapset mennä naimisiin? Niin, nyt te näette, että minä olen valmis häiden viettoon! Minun poikani on kuollut, te valitsette oikein sopivan päivän. Lähtekää heti tiehenne, taikka minä en vastaa teoistani!"
Hän pui nyrkkiään, hän joutui aivan mielettömäksi Mathieun läsnäolosta nyt juuri, kun koko hänen elämänsä meni raunioiksi. Se oli hirmuista, että tuo herrasmies, joka talonpojaksi muuttumalla oli hankkinut itselleen omaisuuden, oli nyt juuri hänen luonaan, kun hänen Antoninsa oli kuollut, se ainoa poika, jonka hän oli tahtonut tehdä herrasmieheksi, jonka hän oli opettanut vihaamaan maata ja lähettänyt Pariisiin turmeltumaan laiskuudessa ja paheissa. Hän oli vimmoissaan siitä, että oli ollut väärässä, että maa, jota hän oli kutsunut vanhaksi ja hedelmättömäksi rakastajattareksi, oli niin hellä, nuori ja hedelmällinen tuolle miehelle, joka ymmärsi sitä rakastaa. Lepailleur, joka oli tahtonut tyhmyydessään rajoittaa perheensä lukumäärää, oli nyt raunioitten keskessä, hänen poikansa oli kuollut häpeällisellä kuolemalla, hänen tyttärensä oli paennut hänen vastustajansa pojan kanssa, hän oli nyt yksin autiossa myllyssään, jota hän myöskin oli halveksinut ja joka vanhuudestaan luhistui kokoon.
"Kuulkaa, mitä minä sanon! Vaikka Thérèse matelisi maassa minun jalkaini juuressa, en minä sittenkään koskaan antaisi häntä teidän pojallenne, sille ryövärille! Silloin pilkkaisi koko paikkakunta minua, ja te söisitte puhtaaksi minunkin, niinkuin olette syönyt muutkin!"
Hänellä oli luultavasti hämärä aavistus siitä, mikä häntä uhkasi. Kun Antonin nyt oli kuollut, saisi siis Grégoire myllyn, jos hän menisi naimisiin Thérèsen kanssa. Ja hän saisi nummimaan myöskin, tuon pienen alueen, jonka Lepailleur niin ilkeällä vahingonilolla oli pidättänyt itselleen ja jonka Mathieu niin mielellään olisi tahtonut saada, ja Grégoire luovuttaisi sen varmaankin heti, kun hän pääsisi sen herraksi. Se ajatus, että Chantebled vieläkin voisi laajentaa aluettaan hänen omalla maallaan, sai hänen suunniltaan.
"Minä panetan teidän poikanne vankilaan, ja teidät itse heitän minä ulos, ell'ette itse lähde… Lähtekää pois, kuuletteko!"
Mathieu kalpeni, mutta vetäytyi hitaasti taaksepäin tuon hullun edestä. Hän meni matkaansa ja lausui tyynellä äänellä:
"Te olette onneton ihminen. Minä annan teille anteeksi sentähden, että teillä nyt on suuri suru. Muuten olen minä levollinen, se mikä on viisasta, se tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin."
Taaskin kului kuukausi. Eräänä sateisen lokakuun aamuna löydettiin rouva Lepailleur hirttäytyneenä myllyn tallista. Oli niitäkin ihmisiä Janvillessä, jotka sanoivat, että Lepailleur itse oli hirttänyt hänen. Tosiasia ainakin oli, että rouva Lepailleur aina Antoninin kuolemasta asti oli ollut synkkämielinen. Toiselta puolen oli heidän perhe-elämänsä sietämätöntä, mies ja vaimo syyttivät aina toisiaan pojan kuolemasta ja tyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin kaksi samaan häkkiin sulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että niin saita nainen oli tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa omaisuuttaan mukaansa. Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti oli kuollut, palasi hän heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä luona; hän ei tahtonut, että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa surussaan. Ensi aika oli hänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa, jonka onnettomuudet olivat saattaneet äärimmäiseen kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja päättäväinen tyttö. Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut isänsä suostumaan hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan järkevään asian ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri helpotus Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei rohjennut näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret olivat asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä sitäkin, että vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja vaikka Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin kolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja Marianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta asemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.
Mutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen toivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen appensa kanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin erään riidan jälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen vannomaan, ett'ei hän koskaan appensa kuoleman jälkeen luovuttaisi Chantebledin väelle, veljilleen tai sisarilleen, nummimaata, jonka Lepailleur oli tähän asti itsepintaisesti pitänyt viljelemättä. Grégoire ei tehnyt tuota valaa, mutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän ole niin tyhmä, että antaisi pois parhaimman osan vaimonsa myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo nummet ja muuttaa ne kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan hedelmällisimmiksi pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut muille, ja saataisiinpa nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä kuningaskuntaansa. Samoin oli myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän vaan aluksi paranteli, sillä hän ei tahtonut liian paljon loukata myllärin vanhoja ennakkoluuloja; höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan rakentamisen Janvillen asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta kaikki nämä Mathieun aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja tarmokkaassa mielessään. Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja nuoruutensa tavoista ei hänellä ollut jälellä muuta kuin se rohkeus, jolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin. Ja hänellä oli voimakas liittolainen vaalean verevässä Thérèsessään, ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina vanhassa, romantisessa, muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka hajoittamisaikaa he vaan odottivat korvatakseen sen uudella, komealla höyrymyllyllä, jossa olisi jättiläismäiset kivet.
Tätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa jäähyväiset useimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja Margueriten vuoro lentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin oman seudun miesten kanssa. Louise, joka oli ilomielinen, pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö ja jolla oli suuret hymyilevät silmät meni naimisiin Janvillen notario Mazaudin, pienen, tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka ainoastaan silloin tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä siitä, että oli joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa. Madeleine, hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat, meni rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun arkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla oli huvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa suorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista kolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä tähden rakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli leikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa hän oli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka oli muutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat joutuneet naimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä tyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.
Mutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä syntynyt toisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli kaikkivaltiaana konetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme lasta, kaksi poikaa, Lucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen. Valloitusretkellään ylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella ollut aikaa hankkia Léoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä sisarta, Paulinen ja Sophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo kaksi poikaa, Leon ja Henri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme lasta, yhden pojan, Josephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen. Grégoirellakin oli myllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli Louisella kaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden kuukauden vanha poika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen lapsensa nimeksi tulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine, jos se olisi tyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko haaraantui, haaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei ollut vielä kuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen seitsemän ja molemmat olivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa ilossa siitä, että näkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin, valloittavan kaiken maan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta puusta voi kasvaa kokonainen metsä.
Mutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli yhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni tyttö, Angeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten lapsi. Tämä pienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän oli syntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että Charlotte, joka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut isoäidiksi, ei voinut olla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli vuotta aikaisemmin, hän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin oli elänytkin täytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan molemmat lapsensa. Kuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt tyttärensä tyttärelle odotetun aviopuolison, Philippe Havardin, nuoren insinöörin, joka äskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen valtion konetehtaasen lähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa Chantebledissä, ja koko perhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä kuin hän oli ylhäällä, juhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin kunniaksi.
"Niin", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä, "vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan tule tyhjyyttä!"
"Ei koskaan, ei koskaan!" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. "Me emme koskaan jää yksin!"
Mutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas, nuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän oli elämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan hän valitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen nuorukainen, jolla oli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän pitänyt paljon kertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli erinomaisen rohkea ja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta partioretkiltään, rakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi oli hänellä hyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen kapineensa olivat aina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan. Myöhemmin kun hän oli kasvanut suuremmaksi, tuli hän miettiväiseksi, aivankuin olisi hän turhaan koettanut etsiä tilaisuutta, mitenkä voisi käyttää hyväkseen haluansa uusien maanosien keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka järjestys. Koska hän oli yksi runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin ei hän löytänyt tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä ja sisarensa olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan, eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä ja saada siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä iloa kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla kohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse päätöksensä.