Niitä näitä runouden alalta

Kuormuri

(J. L. Runebergin mukaan)

 
    Vanha Peltti jääkö mainimatta? Ei!
    Kuormuri hän ol', vaan isompipa ei,
    Olis' niinkuin toverinsa unhottunna,
    Ellei laiskimmaksi olis' arvattunna.
 
 
    Tuopas äijä vasta markat maksoikin,
    Hän ja hevoinen, jok' eessä, samotin.
    Kaksi-jalka jos ol' kallis askeleelta,
    Kullan arvas' neli-jalka liikkeheltä.
 
 
    Korjo samoin; yhtä vanukkehinen
    Ukon tukka ol', kuin häntä hevoisen.
    Harmo kantoi oman tallin tomuansa,
    Peitti noki-naaman koto-pankoltansa.
 
 
    Missä näin ne aina viimeiks' näkyivät,
    Siellä kaikui miesten naurut rämeät;
    Hepo uneks', ukko torkkui kuorman päällä,
    Herra tiesi, kuinka säilyi pystyällä.
 
 
    Täten eestyi matka toki verkalleen,
    Ylemmälle jouduttihin pohjoiseen,
    Käytynä jo puoleks' oli Pohjan ranta,
    Kuitenkin, kuin ennen, oli vanhan kanta.
 
 
    Samoin aina edellensä kulettiin,
    Sama nauru yhäti, kuin ennenkin;
    Milloin ruoska sattui ukon hartioille,
    Milloin taaskin hevoisensa kannikoille.
 
 
    Pelttipä ei parantunut tuostakaan,
    Pysyi alti kiini tavoissansa vaan;
    Ei ees ruoska purrut virka-pukuhunsa,
    Harmon auttoi nahka parkittunsa.
 
 
    Tultihin jo Siikajo'en rannalle,
    Jälellä nyt ol' vaan jäinen siekale,
    Tuoki toivotonna, Suomen vartalosta;
    Vaanpa sortuu vahvakin, ja huono kostaa.
 
 
    Ennen iltoa jo kerran voitettiin,
    Pa'on päivä riemu-päiväks' muuttui niin,
    Takais' hyökyi viimein aalto ahdistettu,
    Virta kääntyi, ajavaksi ajellettu,
 
 
    Toinen toiselleen nyt käskyn antoi tään:
    "Kaikki valmis aamulla jo lähtemään!
    Miehet, kuormat ennen yötä asemissa,
    Sitte riemuin etelään jo puhtehissa!"
 
 
    Tehty kaikki; rauhassa jo levättiin;
    Nuori väntrikki vaan Blume eipä niin.
    Innon tuli poltti urho-sydäntänsä;
    Tupa ahdas tukahutti henkeänsä.
 
 
    Läksi ulos. Tyyni kai ja pimeä,
    Hiljan hehkui tähdet taivon äärillä,
    Idässä vaan metsä-harjun kukkuloit'e
    Näkyi kuulas valon juova, päivän koite.
 
 
    Ihmistä ei näkyvissä; kuormat vaan
    Kohti Pohjolata seisoi valloillaan:
    Kaikki oli, niinkuin ennen, paikoillansa,
    Tulevaksi tuntui sama matka kanssa.
 
 
    Sama matka? – Ei! ol' erilaistakin,
    Kun vaan hämärissä päätyi silmihin.
    Kärryt viimeiset jo oli käännöksissä,
    Yksin hevoinenki jopa valjahissa.
 
 
    Mies jo valmis ohjaksiin ol' tarttunut.
    Blume hämmästyi, ei Peltiks' aatellut;
    Vanhus, matkattua maatse kyyryllänsä,
    Pystymmällä nyt, kuin ennen, piti päänsä.
 
 
    Kantoi vuotensa, kuin suinki nuoremmat,
    Kaunis harmo-tukka peitti hartiat,
    Pesty naamakin nyt tähti-kimellossa
    Loistavampi ol', kuin ennen auringossa.
 
 
    Blume virkkoi tultuansa tolkkuhun:
    "Mikä ihme, ukko, muuttanut on sun?
    Ennen nokisin ja laiskin koko vä'estä,
    Nytpä siistin o'ot ja pyr'it eellen päästä.
 
 
    Ken on pessyt no'en ja pölyn naamastas',
    Ken on kamman syössyt vanutukkahas',
    Ken on viimein saanut sinun valvehelle,
    Jok' et ennen havaununna puoliselle?"
 
 
    "Nuori herra," nuloin vastas' ukko vaan,
    "Hidas heittäminen onpi oman maan,
    Näin kun pa'etaan vaan yhä häpeällä,
    Maata paremp' on, kuin olla valvehella.
 
 
    Miks pessyt oisin vanhan muotoni?
    Häpy selvemp' siinä nähty olisi.
    Mielin pilkata mä itseäni annoin,
    Murhe mulla ol', siis noki-naaman kannoin.
 
 
    Nyt on toisin; Suomen väk' on tapellut,
    Maamme aavoin on jo meillen au'ennut,
    Tahra yksikään ei puutu kunniaamme,
    Otsan puhtahan nyt esitellä saamme.
 
 
    Kutsu väki pois ja lyötä rumpua;
    Yö on kulunut ja päivä heloisa!
    Ennen seisomaan ei la'attu juoksemasta;
    Jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta".
 

Pojat

(Rouva Lenngrénin mukaan)

 
    Mä muistan, niinkuin eilen,
    Tuon ajan armahan,
    Kun rauha lapsen teillen
    Loi ilo-ruusujaan;
    Kun pahe kauhistutti
    Ja huolet hälveni,
    Kuin kaikki ihastutti,
    Paitse mun läksyni.
 
 
    Mä keikuin hymy-huulin
    Ja voimin tervehin,
    Mä ystäväksi luulin,
    Jos kenpä olikin;
    Mi hyvään poika vilpas
    Ol' kohta veikkosen',
    Ja kukin tyttö hilpas
    Ol' armas sisaren'.
 
 
    Mä muistan nurmikkomme,
    Joill' yhä lentelin
    Ja olin ottelomme
    Myös sankar' usehin;
    Nuo nujut keppoisamme
    Ja naurut telmehen,
    Nuo perhot hatuissamme
    Ja ruusut poskien.
 
 
    En vielä vilpistellä
    Mä tiennyt ensinkään;
    Ken tahtoi leikkiellä,
    Se miespä mielestän';
    Ja jos ken juonta kantoi,
    Tuo kohta suorittiin;
    Kun korvapuustin antoi,
    Niin viha loppuikin.
 
 
    Ja tek'pä yh'en verran,
    Mi sääty hyvänsä,
    Ei rengin eikä herran
    Nyt ollut väliä;
    Ken vilinässä vimman
    Vaan toisen kourihin
    Löi kopin korkehimman,
    Se mies ol' etevin.
 
 
    Ei salattu, mi totta,
    Mi valhe, julaistiin;
    Ei koukuin saatu voittaa,
    Jos keilaisissakin.
    Min ryysy-mekko saattoi
    Mies olla ylinen,
    Kun kuninkahan kaatoi
    Ja reivi sivus' sen.
 
 
    Oi, kuinka valitimme
    Ja koski sydämeen,
    Kun joskus toverimme
    Sai kurin kirpeän.
    Nyt leikit asemalleen
    Taas saadakseni vaan
    Mä taitoin nurpeallen
    Mes'-leipän' ainoan'.
 
 
    Mut, veikot, muuttununna
    On aika muinastaan.
    Mä teit' en enään tunne,
    Te ette muakaan.
    Nyt ammateissa hyörii
    Tuo entis-poikue,
    Ja mielessänsä pyörii
    Vaan nim' ja eläke.
 
 
    Vuos'-takka hartioilla
    Ne vaivoin kiivehtii
    Tuon vuoren kaltamoilla,
    Miss' Onnen temppeli;
    Ja tällä kuuluisalla
    On mitkä antimet?
    Jää-sydän tähden alla
    Ja kasvot keltaiset.
 

Kompa-runoja

Keikari

A

 
    Mintäh'en keikarin pää on pystymmällä, kuin muiden,
    Tuolla kun naalaelee nauruna ihmisien?
 

B

 
    Tähkiä pellollas', näet, häilyelee tuhansittain;
    Täysikö vai jyvätön nostaapi pään ylemmä?
 

Onneton rakastaja

(Rouva Lenngrénin mukaan)

 
    Kolme kultastani kadotin:
    Ensimäisen tempasi jo tuoni;
    Toisen vei taas, milt'ei väkisin,
    Kilpakosijani juoni.
    "Entä kolmas?" – kysynetpä vain,
    "Minnes se?" – "No sen mä nain".
 

Aprikoiminen

(Rouva Lenngrénin mukaan)

 
    Jo Ratti kuollut on; hän eilen haudattiin.
    Mä saaton nä'in, ja mielessäni arvelin:
    "Vel' Ratti! Ennen kannettiin sä aina kotohos',
    Nyt jopa kannetaan sä sieltä viimein pois!"
 

Ahmatin hauta-kivellä

(F. M. Frantsénin mukaan)

 
    Tään alla Vatsa talletaan,
    Jonk' Orja ynnä läksi;
    Hän syödäksensä eli vaan
    Ja kuoli – syötäväksi.
 

Hauta-kirjoitus

(Rouva Lenngrénin mukaan)

 
    Tään alla lepää vaimoni;
    Hän rauhan sai – ja minäki.
 

Hauta Perhossa

(J. L. Runebergin mukaan)

I

 
    Kussa onpi hauta-kumpu,
    Kammio katettu kerran,
    Joka on jo aika-kaudet,
    Sata vuotta sammaltanut
    Perhon jylhäkön perillä,
    Uponnut unehuksihin,
    Tuota ei tok' ansaitseva?
    Kussa on se? Ellös, outo,
    Kohtoa tätä kyselkö!
    Missä metsän notkelmasta
    Lampi laaksohon vetäyvi
    Kapehimmin kankahalle,
    Siihen on salattu hauta.
    Lehvä-koivikko korea
    Heiluttaa jo herttaisia
    Latvojansa sen la'ella;
    Mihin muinoin mullattihin
    Tuonne tuo asunto tyyni,
    Eipä tiedetä enähän.
    Sä, ku säilytät paremmin
    Muinaista, kuin ihmis-muisti,
    Sano, armas Suomen neito,
    Runotar jalo, selitä:
    Ken on tänne tallettuna,
    Kumpuhun kuka vajonnut?
    Onko kuuluisa kuningas
    Vaiko moisen vertahinen?
    Eip' o'o kuuluisa kuningas
    Eikä moisen vertahinen;
    Haane vanhus tänne vaipui,
    Talollinen tallettihin
    Kuusin kunto poikanensa. —
    Panen rannan partahalle,
    Ylävälle väistä'ite,
    Niin mä kerron kelpo miesten
    Onnen kaunihin opetan,
    Vielä kun kimeltelevät
    Kanervissa kaste-helmet
    Sekä päivä peittä'yvi,
    Aurinko asuvi tuolla
    Törmä-hongikon takana.
    Haane, synnyin Suomalainen,
    Täytti seitsenkymmenennen
    Talvensa peru-talossa.
    Vanha itse, vaanpa nuoret
    Pojat ol' hänellä pulskat,
    Kolme kaksoista paria,
    Viisitoista vasta nuorin
    Sekä vanhin seitsentoista
    Ehtinyt elämän vuotta.
    Kaikki kaunihit, vireät
    Oli, kuin kevät-puroset
    Tulvillensa turpuneina;
    Vaanpa jos joku vel'istä
    Oli oivemp' toisiansa,
    Olipas to'ella Tuomas,
    Vanhempi väli-parista.
    Hän jos astui vaikka aivan
    Repaleissa rienneskeli,
    Ol' hän ihmehen ihana,
    Niinkuin tähti tuikahtava
    Resu-hattaran ra'osta;
    Vielä joski vehke'ili
    Melkeinpä mitä hyvänsä,
    Eipäs tuota ensinkänä
    Pannut kenkähän pahaksi.
    Kuitenki näkyi kovasti
    Vanhus häntä vainoavan;
    Jos ei juuri häntä yksin,
    Mutta muitaki veliä.
    Lapsina ei laisinkahan,
    Turvana tulevan päivän
    Hellin heitä kohdellunna;
    Rääkkäsi, kun renkilöitä,
    Vieläpä vähän kovemmin,
    Oikein orjien tavalla,
    Lähes luontokappaleiden.
    Täten pienistä pahoista
    Elettyä ehti päivä,
    Jona nuorimmat molemmat
    Täytti vuotta viisitoista.
    Armas seisoi aamu-rusko
    Metsä-harjun hartioilla,
    Eikä niin sirua pilven
    Taivas-kannella tavattu,
    Veljekset kun vuotehelta
    Nousivat ol'en nojalta
    Iloisna, kuin ilmoittuva.
    Päivä kullassa kohova.
    Vaanpa nyt vapisten kaikki
    Läksi toisehen tupahan,
    Kyl'ellänsä kussa loikoi
    Isä vanhus itseksensä.
    Pari nuorin nöyrimmästi
    Astui nyt esihin ensin
    Sekä alkoi aikehensa
    Tarttuen käsihin taaton:
    "Isä kulta, irroittaos
    Meitä vaan tänähän työstä
    Iloitaksemme yh'essä
    Veljinemme vuodestamme
    Jo nyt viisitoistannesta
    Täytetystämme tänähän".
    Kolkkona, kuin talvi, kuuli
    Ukko tuon ja tuikeasti
    Harmo-kulmansa kuroten
    Laukesipa lausumahan:
    "Mitä ei tänähän tehdä,
    Huolena on huomennaki,
    Viel' on kyntöä kosolta;
    Kiirehesti kyntämähän!"
    Nytkös vainen vainiolle
    Veljet ääneti vetäysi,
    Kunnekka kujasen suulla
    Tuomas virkkoi toisillensa:
    "Jos mä silmän säihkyväisen
    Oikein oivalsin isämme,
    Niin on nähtävä tänähän,
    Kuink' on työllä kullan arvo,
    Ehk' on halpaki hi'ellä,
    Josta voi joka pisaran
    Myy'ä männyn neulasehen.
    Nyt on äsken näyttäminen,
    Mitä miehissä kykyä;
    Sillä päivän päätettyä
    Tutkinto kova tulevi".
    Täten Tuomas. Tuostapahan
    Varomasta aurat vaipui
    Maahan mainion rutosti.
    Kohta päivän koittehesta
    Aina laskuhun alati
    Säälitöinnä, syömätöinnä
    Vakojansa vierittivät
    Kuki kylläisen osansa.
    Vaan kun vainion jo kääri
    Illan varjot vaippahansa.
    Saipa sarka jääneheksi
    Ainoa koko alasta.
    Silloin siirtyi vanhus sinne,
    Kutsui poikansa kokohon
    Sekä alkoi arvostelun:
    "Työ on joutunut jotenki,
    Ehkä oisi eestynynnä
    Paljoki paremmin vielä
    Astuttua ahkerammin.
    Kaikkia en kaite saata
    Kurittaa kutaki teistä,
    Yhden syy kun onki suurin;
    Kuri häntä kohdatkohon
    Eestä muiden ja omasta.