III
Kevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana mäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma oli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa ja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää toivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.
Eerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa ensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän talven pitkään oli tekeillyt.
Kun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa edessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli paperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat onnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen aikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen olisi työn tehnyt.
Sillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti panna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta asiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa kirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja sitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys oli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku hänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: "tämäkö se nyt on sinun ihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia loukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta? tämäkö vapautta ja ihaninta onnea?" Ja sama ääni lisäsi: "etkö huomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä ikuista, jota sinä tavottelet?" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi: heitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus – mistä lie tullutkaan – voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää tekemän… Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän ymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa jatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja vasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä hänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi, ja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa ja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa tulisi hyvä. "Minun pitää saada sille kustantaja", hän ajatteli, "ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään". Ja vaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen määrättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi hän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin. "Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy menestyä… Mitä varten muuten olisin olemassa?" Eero, jota aina oli kutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin tarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.
Poika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen vaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille vähän selkoa hommistaan. – No ei se muuten pahaa tee. Auttaa kunnianhimo eteenpäin maailmassa.
Teoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. "Se on salaisuuteni, qui vivra, verra", hän oli vastannut uteliaille urkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän kotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä. Heti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma askelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.
Hänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta vapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä, minkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka samalla on ihmisen tosi onni.
Mutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että useimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat ja tekivät – mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko elämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun ohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei ollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi hyvin.
Eero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin kerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi itseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja elämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta luontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen kautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi intoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden ennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän elämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä välittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet pakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan – ja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan. Vastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin. Ihmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi minästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen personallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.
Ja miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään: onko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on? ovatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat ja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti maailmassa!
"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset. Me uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen elämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku personallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa, että sitä täytyy pelastaa ja hoitaa – kun sitä vastoin totuus on päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme on totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän käsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat tasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi itsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies se, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan mieluummin kärsii totuuden puolesta".
Tämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa hän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua j.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa häikäisevän korkeat – niinkuin nuorukaisen ovat – , mutta nuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli kirjotettu. Sen tunsi Eero itse…
Eräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili kädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. "Vastahan tuo on viittä käymässä", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin paikoilleen, "sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta". Mutta samassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa, hän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun tämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi työhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia tulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta ja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron vilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän samalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti, että halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään erikoisempaa ollut syntynyt.
"Ei minulta sentään kykyä puutu", hän itsekseen mietiskeli, "kyllä kynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa. Eerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä minulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee mielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi… Olin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi – ja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin olemme kuvitelleet… Mökissä asuisimme järven rannalla, ja venonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se olisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa, milloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis veneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina pitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni tulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin kalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta elämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina puutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta perunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta – ei pojilla hätää olisi! Koulua pidettäisiin – ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella niin paljon kuin ikinä haluttaa… Semmoista se elämä piti oleman, vaan eipä semmoiseksi muodostunut… Täällä me ollaan kuin linnut häkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja kirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota, mikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa ulko-ilmassa eikä – …" Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan huomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin tempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen:
"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että noin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan toki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on vielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä tänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani jatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus tiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta ja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun hän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan totuutta."
Näistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi vuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan, vieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. "Tuossahan mies jo mahtailee!" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron täydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.
– Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului Eeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja harppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon käsiksi ja kirkasi: – minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että painippa vähän kanssani!
– Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni, – varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin pistän!
– Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan, vaikka pienempi olikin.
Iloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja Aarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään, sillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti. Siinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja iskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan voittamatta, huudahti Eero:
– Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta on ihan henki menossa…
Paini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:
– Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!
Hikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi:
– Pukekaa joutuun nyt, pojat, odottaa teitä vielä jotakin hauskaa.
– Mitä se on? kysyi Aarno puoleksi epäilevästi.
– Saatpa nähdä… No voinhan sen sanoakin. Ja Eero lisäsi riemusta värähtelevällä ja vähän salaperäisellä äänellä:
– Kirjani on nyt valmistunut.
– Ahaa! oo! ihmettelivät ystävät ja Aarno tokaisi: – siksipä oletkin niin haltioissasi!
– Niin, joutukaa nyt, niin saatte lukea jonkun kappaleen kahden kesken ja sitten minun kuullen arvostella, sanoi Eero ja viimeisen kerran otsaansa pyyhkäisten palasi takaisin työnsä ääreen.
Uutinen oli jännittävä ja intoa se loi Aarnon ja Tuomon liikkeisiin. Pian he olivat pukeutuneet, ja samassa Eero toi heille paperitukon, mutta palasi itse takaisin kamariinsa, sulkien oven jälkeensä.
"Nuorukaisen mietelmiä" lukivat Aarno ja Tuomo kansilehdellä ja selailessaan huomasivat kirjassa olevan kolme osaa nimeltään "Epäilyksiä", "Kahlehdittu järki" ja "Vapaa järki". He päättivät alottaa alusta, ja Tuomo ryhtyi lukemaan ääneen samoja "Epäilyksiä", joissa Eero kertoili omista kokemuksistaan yliopistossa.
Hän punastui lukiessaan, Aarno samaten, ja selvästi näkyi, että pojat olivat ristiriitaisten tunteitten vallassa. Kun "Epäilykset" oli läpi luettu, Tuomo teki pysähdyksen, ja molemmat istuivat ääneti.
– Kuule, emmeköhän nyt puhu suoraan Eerolle, millä kannalla asiat ovat? kysyi Tuomo vihdoin.
– Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. – Voithan sinä puhua.
– En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.
– No olkoon menneeksi.
He kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla vähän epävarmana.
– Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, – olemme lukeneet kirjasi ensimäisen osan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme johtui.
Eero kuunteli tarkkaavasta.
– Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, – ja opiskelevaa nuorisoa – no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua ajatuksesi – , mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon yliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka sitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki kaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin tulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?
Aarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli paljon muuta mielessä.
Hämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella äänellä:
– Entä sinä, Tuomo?
Tuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:
– Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan… Mutta sitten lisäsi
Aarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:
– Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero muun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty päämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä johtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa ihmiselle vanhan sijaan.
Eeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai sanotuksi:
– Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!
"Etkö sitä jo ole huomannut?" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän alotti:
– Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi – mikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä elämässä, aiot kirjailijaksi – olet jo kirjailija! Mutta ajattele esimerkiksi Tuomoa ja minua… Tuo mökkituuma minua jo melkein inhottaa…
Aarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään, kääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi ikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan lasiin.
Tuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin moittivaa.
– Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, – mitä sinä noin äkkiä… ihan minäkin pelästyin…
Aarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi – hänkin hiljaisella äänellä:
– Vaikkapa olisinkin… oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin tähän elämään…
– No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin mietteisiinsä vaipuneina.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät huomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.
– Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun murtamalla äänellä. – Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus valittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte; luulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä, ettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme… Ja nyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä minun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte langenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on eläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä mitään muuta!
Hänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:
– Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!.. No jos ei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä itsemurhan…
Hän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe suoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi puhettaan.
– Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja tai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita – en minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren – ja suren koko sydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä – että kaikki ihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa alhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä nuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka puolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten viisaudella tietävät, että "ensimäinen ehto on kumminkin leipä" ja jotka niin kutsutun "toimeentulon" takia kuluttavat elämänsä ja voimansa koneelliseen lukemiseen… Oh, olisihan teidän pitänyt tämä tietämän… Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että minä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen ihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla on jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi – mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan jotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi tyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes jotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen… Ja miksei se tunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa? Se asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi maailmaa, kun se sen sieltä kiskasee… Mutta emmekö me, joissa tuo halu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme sen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella ja voittaa – taikka taistella ja kuolla?
– Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän äkkiä omituisen hellästi.
Molemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat liikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta heille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron sielunelämän välillä.
Eero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti porstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos kävelemään.
Aamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät tippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.
Yhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, "Kaikki on mennyttä", oli ensimäinen ajatuksensa "Minulla ei ole enää ystäviä, ei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka minä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?.. Heitä rakastin kaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä oli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen kauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan…"
"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me emme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois sinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin olisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni, tehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja järkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää, minun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin sanonut…"
Ja kyynelet nousivat Eeron silmiin.
"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun haaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen – sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'
"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja minä rukoilen teille kaikkea menestystä… Mutta voi, että te ette koettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen vanhaan, iankaikkiseen…
"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista… ja ihmisistä on maailmassa puute.
"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään ainoata sielua…
"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi oma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?
"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia saan?
"Mutta minun täytyy jaksaa."
Hän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki tuntui kovalta.