Nykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista eteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi muuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman rinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä vaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että koko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa myöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina on ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä, tuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta olotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä välttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden valtaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä taistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset aineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat mielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se siis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.
Ei ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava elämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka, tämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan, toisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään vastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden alaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.
Luonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä kohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä tosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken inhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole selvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda sisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä perille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien tekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen muodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä löytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän tapahtumainketjun ulottamisesta elämän kaikkeuteen koituu sille täten kiusallinen este, vieläpä sisäinen tuhoutuminen; ainakin täytyy ajattelun nähdä pulmallinen ristiriita siinä, että ihmisen hämäräperäisen pakon vaatimuksesta täytyy nimittää määrättyä osaa todellisuudesta omakseen, omaksi minäkseen, seurata sitä sekä ilolla että surulla, kärsiä oman olemuksensa seuraukset, ilman että hän mitenkään on tässä kaikessa osallisena omalla toiminnallaan, omalla ratkaisullaan. Sillä ollessaan pelkkä luonnonolento ihminen näyttelee vain hänelle osoitettua osaa. Mutta ajattelevana olentona ihminen ei voi elämäänsä ja oloansa katsella eläimen naivisuudella, hän ei voi luopua vertailemasta, aprikoimasta ja kysymästä, ja jollei hän saa mitään vastausta, niin hänen täytyy tuntea itsensä syvästi nöyryytetyksi. Jo tällaisia probleemeja ja ristiriitoja synnyttäessään ajattelu osoittautuu itsenäiseksi voimaksi vastoin koko luontoa.
Se osoittautuu lisäksi tällaiseksi sisäiseltä kutoumukseltaan. Me huomasimme luonnossa, semmoisena kuin se naturalismin mukaan on, vallitsevan pelkän yksityisten olokohtien ja ilmiöiden rinnakkaisuuden; mutta ajattelulle sitävastoin on olennaista moninaisuuden yhteyden käsittäminen, se kykenee suunnittelemaan kokonaiskuvan ja pitämään siitä kiinni, se valaa kaikkeen, mihin se käy käsiksi, sen vaatimuksen, että tästä on muodostettava kokonaisuus. Tässä kaikki olonalkeet saavat tarkoituksensa ja arvonsa siitä, mikä asema niillä on kokonaisuudessa, tässä eteneminen ei tapahdu pelkän rinnakkainasettelun avulla, vaan siten, että selvennetyn kokonaiskäsityksen avulla päästään yhä korkeampaan kokonaiskäsitykseen. Samaten kuin ajattelu muodostautuu tarkoin jäsennetyksi järjestelmäksi, samoin se kohdistaa järjestelmällisyyden vaatimuksen koko elämän avaralle alalle. Joskaan se ei puhtaasti voi toteuttaa tätä vaatimustansa sen vuoksi, että kokemus on yhtämittaista, ja siihen nähden, mitä sen oma äärettömyyden kaipuu vaatii, niin joka tapauksessa lähtee siitä voimakas liike; jo pyrkimyksessään sisäiseen yhtenäisyyteen elämä osoittaa kohonneensa yläpuolelle luonnossa vallitsevan rinnakkaisuuden ja todistaa ajattelun voimaksi, jolla on oma itsenäinen laatunsa.
Siinäkin luonnollinen olemassaolo ja ajatustyö joutuvat sovittamattomaan ristiriitaan, ettei edellisessä jää sisäisyyden ajatukselle vähintäkään sijaa, kun taas viimemainitussa sillä on varma valta-asema. Nykyajan tieteellisen luonnonkuvan edellytyksenä on kaikkien sisäisen maailman suureiden ja voimien karkoitus luonnosta; sikäli kuin tämä määrää itse todellisuuden muodostusta, täytyy elämän kokonansa kohdistua ulospäin, se voi olla tekemisissä vain ulkokohtaisten suhteiden kanssa eikä koskaan itsensä ja oman olokantansa kanssa. Mutta tällainen itseensä kohdistuminen on ajatustoiminnassa ilmeinen. Sillä siinä on sen liikkeellepaneva voima, että ajattelu koettaa kohoutua toteutumiseen ja selvyyteen; kun se pyrkii vaatimustensa tuottamien johtopäätösten täydelliseen kehittämiseen, kun se huomaa ristiriidat sietämättömiksi, niin aina se on tekemisissä oman olokantansa kanssa; silminnähtävästi tässä saavutetaan elämän sisäinen itsenäisyys ja tällainen sisäinen itsenäisyys käy vaatimukseksi kaikkialla, minne ajattelu ulottaa toimintansa. Pelkästään toiskohtaiseen ja ulospäin suunnattu elämä käy sille sietämättömäksi ulkonaisuudeksi.
Kaikki nämä vastakohdat vaikuttavat suoraan todellisuuden peruskäsitteeseen ja elämän perusmuotoon ja saattavat meidät yhteentörmätessään kiusalliseen epävarmuuteen. Näyttäytyy, että juuri välitön olemassaolo, johon ihmiskunta oli turvautunut löytääkseen lujaperusteisen, eheäluotteisen elämän, on kaksimielinen, käsitettävissä kahdella vastakkaisella tavalla, ja että pyrkimyksemme täten voi saada kaksi aivan päinvastaista suuntaa. Nähdään välittömyyttä olevan kahta lajia, toinen aistillisen kokemuksen, toinen itsenäistyvän ajattelun, kumpikin selittää olevansa elämän varsinainen olokanta, kumpikin voi niinkauan tuntea itsensä varmaksi ja vastustamattomaksi kuin se pysyy omassa itsessään. Mutta kummallekaan se ei ole iänkaiken mahdollista, ei kumpikaan voi ihmistä kokonansa omaksensa vallata, yhäti on olemassa ajelehtimista puolelta toiselle. Me näimme ajattelun vapautuvan irti aistillisuudesta ja kohoavan sen yläpuolelle, mutta emme voi kieltää, että on olemassa ajautumista ajattelusta aistillisen maailman puolelle. Ajattelu, kuten näimme, muutti elämän peruspohjan ja todellisuuden peruskäsitteen; jo se että me kykenemme tekemään luonnon ajattelumme esineeksi, osoitti, että todellisuus on enemmän kuin pelkkä luonto. Mutta niin pian kuin ajattelu tahtoo olla todellisuuden kaikkeus ja elämän yksinomainen muodostaja, tulee sen rajoitus näkyviin. Missä ikinä tällaiseen pyrittiin, kuten esim. mitä rohkeimmin filosofisessa mietiskelyssä ja kohtuullisemmin kaikissa valistuspyrinnöissä, siellä elämä heti lankesi kaava- ja varjomaisuuteen, silloin nähtiin, että ajattelu omasta voimastansa kyllä kykeni luomaan sarjan muotoja, voimatta kuitenkaan antaa niille elävää sisällystä. Milloin tämä näytti ammennetulta pelkästään ajattelun omasta voimasta, silloin ajattelu huomaamatta ammensi olemuspohjaisemmasta ja syvemmin perustellusta todellisuudesta ja oli itse pelkkänä välikappaleena kohottamassa tuota todellisuutta täydelliseen selvyyteen ja itsetoimintaan.
Mutta yhtä vähän kuin rajoitus, niin yhtä vähän on myös kiellettävissä itsevaltiaana esiintyvän ajattelun problemaattinen luonne, sen arvoituksellisuus. Ajattelu on ihmiselämän ilmiö, mutta se ei voi uskaltaa vetää luoksensa todellisuuden kaikkeutta ja niin sanoaksemme varustaa sitä omalla leimallansa väittämättä samalla olevansa maailman syvin perustus; mutta kuinka se voisi sellaisen vaatimuksen saada perilleajetuksi? Ajattelu, sellaisena kuin se välittömänä on olemassa on lähtöisin ihmisestä, mutta samalla se kääntyy ihmistä vastaan, kehittäessään itsestään normeja ja asettaessaan vaatimuksia, jotka määräävät ihmistä noudattamaan ajattelun ratoja, pakoittavat häntä monenlaiseen työhön ja uhrauksiin, ja jotka lisäksi ovat aivan välinpitämättömiä hänen onnestaan tai onnettomuudestaan. Historia osoittaa, että uudet aatteet ja perustotuudet johtopäätöksineen ovat mitä ankarimmin häirinneet elämän tasapainoa ja käyneet ihmiselle mitä epämukavimmiksi, niin että hän mielellään olisi tahtonut päästä noita johtopäätöksiä tekemästä. Mutta sitä hän ei ole voinut, ajattelun virta kuohui hänen ylitsensä ja tempasi hänet mukaansa, hänen omaa hyvinvointiansa käsiteltiin pelkkänä sivuseikkana. Mitenkä voi sellainen, millä on alkunsa ihmisessä ja mikä välittömässä olemassaolossa on kokonansa häneen sidottu, saada niin suuren vallan hänen ylitsensä ja häntä vastaan, kohdella häntä pelkkänä välikappaleena? Ja mihinkä jääkään tässä elämän tarkoitus? Saako se tarkoituksen, jos ajattelu perustaikse yksinomaan itseensä ja omassa täydellisyyteen kehittymisessään näkee elämän ainoan tarkoitusperän? Maailma rientää silloin ajatustoiminnassa yhä suurempaa selkenemistä kohti; tämä ajatustoiminta kohoaa yläpuolelle ihmisen omien harrastusten ja vaatii häneltä täydellistä alistumista ja uhrautumista. Jotta ihminen tähän vakaumuksesta suostuisi, täytyisi hänen saada varmat takeet siitä, että koko olevaisuudella on oma sisäinen arvonsa, ja tämä olisi mahdollista vain sillä ehdolla, että ajatustoiminnan tuloksena olisi todellinen persoonallisuuden elämä ja että se kohoaisi sisäiselämän iäiseen järjestykseen. Mutta välittömässä olemassaolossa emme huomaa siitä rahtuakaan, näemme vain kuinka ajatustoiminta ihmisiä vaatii ja tempaa mukanaan, he tulevat ja menevät kuten häipyvät varjot, kaikin voimin he tekevät työtä sellaisten päämäärien eteen, joita he eivät konsanaan saavuta, joita he enemmän aavistavat kuin näkevät, he ovat demonisella voimalla eteenpäin rientävän maailmankulun pelkkiä välikappaleita ja työaseita, joita tämä maailmankulku käyttää ja hylkää, pysyen itse samalla kokonansa hämärän peitossa ja näyttäen ensisilmäykseltä tarkoituksettomalta ja synnyttäen yhtämittaa pulman toistaan vaikeamman. Ihmistä ei tässä kohdella rahtuakaan vähemmällä välinpitämättömyydellä kuin näimme olevan laidan luonnon piirissä. Kuinka voi tästä olla saatavissa mitään tarkoitusta elämälle?
Vielä vähemmän kuin naturalismi ja intellektualismi kumpikin erikseen voi niiden rinnakkaisina esiintyminen antaa elämälle mitään arvoa. Tällainen rinnakkaisuus on kyllä nähtävissä uudenaikaisessa elämässä ja siinä ilmenevässä aistillis-luontoperäisen ja intellektuaalisen kulttuurin yhteensekoituksessa: usein yhtyvät samassa henkilössä voimakkaat luonnonvietit ja terävä ajattelu. Mutta tällainen yhtyminen ei suinkaan ole omiansa johtamaan elämän myöntämiseen, vaan se juuri onkin pääsyynä nykyänsä levinneeseen pessimismiin. Sillä nämä molemmat katsomukset eivät mitenkään voi yhtyä muodostamaan elämän eheää kokonaisuutta, vaan toinen sotii toista vastaan ja kieltää toiselta sen arvon; aistillinen olemassaolo näyttää ajattelun kannalta katsottuna alhaiselta ja raa'alta ja ajattelu taas edellisen kannalta katsottuna satunnaiselta ja mitättömältä. Ja inhimillinen tietoisuus on näiden molempien välillä ollenkaan voimatta suoriutua näiden vastakohtien ristiriidasta. Voiko ihminen iloita tällaisesta elämästä ja asettaa päämaalikseen sen vaurastuttamisen? Ja kuitenkaan hän ei voi siitä noin vain luopua. Hänellä on onnellisuuden kaipuu eikä hän voi sitä itsestään irroittaa, hänessä ilmenee jo tällaisessakin kysymyksessä enemmän itsenäisyyttä, kuin mitä ylläkosketellut elämänjärjestelmät myöntävät. Onnellisuuskysymyksen käsittelyyn voi liittyä paljon pikkumaista, mutta sen takana on kuitenkin enemmän, sen takana ei ole sen vähempää kuin pyrkimys ihmisen henkiseen itsensä-toteuttamiseen. Ja siitä on kysymys, saako hän tästä luopua ja eikö tällöin ole vaikuttamassa sellaista, mikä on yläpuolella yksilön mielivallan. Niin paljon on varmaa, että, jos välittömään olemassaoloon kohdistuvan käänteen merkitys olisi siinä, että se vain sovittaa elämää jo valmiina olevaan maailmankulkuun, niin se ei voisi antaa elämälle sisällystä ja tarkoitusta, niin se panisi ihmisen alttiiksi sokealle välttämättömyydelle ja niin se olisi käsiteltävänä olevaan kysymykseen nähden tehnyt täydellisen haaksirikon.
Näin ollen välttämättä kohoaa kysymys, eikö tuollainen käänne välittömään elämään voi luoda sellaista elämää, jossa tällainen ihmisen tuhoutuminen on vältettävissä. Tähän kysymykseen ryhtyminen voi tuoda mukanansa vastavaikutuksen, ja ihmisen oma itse voi sitä voimakkaammin kohota sitä vastaan yritetyn sorron alta; siitä maailmasta, jolle ihminen oli uhrattava, hän on pakeneva itseensä ja omaan piiriinsä sieltä etsiäkseen todellista välittömyyttä ja antaakseen elämälle todellisen tarkoituksen keskittäessään kaiken oman sisäisen mielentilan huolehtimiseen.
Pelkän ihmiskulttuurin riittämättömyys
Kun Jumalan olemassaolo käy ihmiselle epävarmaksi ja kun se maailma, joka häntä luonnossa ja ajattelussa aivan välittömästi ympäröi, käsittelee hänen elämäänsä ja olemassaoloansa pelkkänä välikappaleena ja saa hänet itsensä sisäiseen hävitystilaan, niin näyttää hänelle, jos mieli pelastaa elämälle tarkoitusta ja arvoa, jäävän jäljelle vain yksi tie: antautuminen ihmispiirin omien mahdollisuuksien varaan ja niiden vaalinta ja edistäminen. Työtä tällä alalla riittää toden totta aivan ylenpalttisesti eikä murhe tuosta tai tästä, ympärillämme tai yläpuolellamme olevasta maailmasta voi estää meitä iloitsemasta omasta mielentilasta ja sitä parhaamme mukaan edistämästä; suunnatkaamme kaikki pyrkimyksemme ja voimamme ihmiseen ihmisenä, ja meille on silloin avautuva elämä, jonka tosin on paljosta luovuttava, mutta joka omien rajojensa sisällä asettaa eteemme selvät tarkoitusperät ja lupaa niiden eteen suoritetusta työstä varman onnen. Tähän suuntaan käy nykyajan elämässä valtava ja jonkunlaisen historiallisen merkityksen saavuttanut virtaus, joka tuhansin erilaisin vaikutuksin meitä ympäröi. Mutta meidän tarvitsee vain siirtyä epämääräisistä ääriviivoista tarkempaan muodosteluun, ja silloin epäilykset liittyvät epäilyksiin, taaskin esiintyy jyrkkä vastus juuri siinä kohden, johon me sen yksinkertaisuuden ja varmuuden takia turvauduimme. Me huomaamme aivan pian, että ihmisen välitön olemassa-olokin on probleemi, probleemi, johonka elämästä saatu kokemus vastaa aivan vastakkaisilla tavoilla.
Me etsimme ihmistä, ihmistä riippumattomana kaikista maailmanprobleemien pulmista, mutta mistä hänet löydämme? Löydämmekö hänet yhteiskunnan yhteydestä, voimien yhteenliittymisestä yhteistä elämää varten, vai löydämmekö hänet itseensä syventyneistä yksilöistä ja heidän tyhjentymättömästä moninaisuudestaan? Yksilöiden keskinäinen lähestyminenkö vai toisistaan loittoneminenko, voimien yhteenlaskeminenko vai niiden erikoistuminenko on omiansa antamaan inhimilliselle elämälle sen ominaisen luonteen? Nämä eivät ole vain eri lähtökohtia, jotka lopulta vievät samaan päämaaliin, vaan itse päämaalit ovat kummallakin taholla erilaiset, niin erilaiset, että toisen edistäminen samalla on toisen vahingoittamista, että niiden rinnakkainolo hajoittaa ihmiselämän vastakkaisiin suuntiin. Jos yhteiskunta on etualalla ja sen menestyksestä riippuu kaikki elämänsaavutus, niin täytyy kokonaisuuden saavuttaa omakohtaista lujuutta ja saada täysi ylevämmyys vastoin yksilöiden mielivaltaa ja itsepäisyyttä, niin täytyy yksityisen alistua ja sovittautua, niin täytyy sen, mikä hänessä on eroituksellista, väistyä yhteisten piirteiden tieltä, joita yhteiselämä kehittää, niin voimakas, yksilöiden mielivallasta ja ajan vaihteluista vapaa yhteishenki täytyy kohottaa erikoisen suureen arvoon. Tällainen elämänmuodostus näkee päätehtäväkseen ulkonaisten olosuhteiden, elämänehtojen, keskinäisen yhteistoiminnan järjestämisen sellaiseksi, että yhteinen menestys kohotetaan mitä korkeimpaan kunniasijaan. Ja tällaisesta järjestyksestä näyttää myöskin yksilölle koituvan varmempaa onnea ja mielentyydytystä. Sillä tällöin on hänen sisäinenkin elämänsä, yksinpä hänen toiveensa ja unelmansakin riippuvaisia kokonaisuuden tilasta, hän on "ympäristönsä" tuote. Toisaalla taas pysyy pääasiana yksilön sielunelämän mahdollisimman suuri vahvistaminen, sen irroittaminen kaikesta sidonnaisuudesta, sen saattaminen oman erikoisuutensa täydelliseen kehkeyttämiseen. Tämä suunta vaatii mahdollisimman suurta elämän notkeutta ja liikuntokykyä, kangistumisena se hylkää kaiken paikalleen kiintymisen, sietämättömänä kaavoihin valamisena kaiken yhtäläistyttämisen. Onko inhimillisen olemassaolon ydin toisella vai toisella puolen, yhteiskunnassa vai yksilöissä, siinä riidanalainen kysymys.
Maailmanhistoriasta saatu kokemus varmentaa sen tosiasian, että tässä on olemassa vaikea ristiriita, joka ajaa elämän vastakkaisiin suuntiin. Tämä kokemus osoittaa, että historiassa suuret laineet seurasivat toisiansa ja kulkivat ristiin, sekä että niiden kohoaminen ja laskeminen enemmän kuin mikään muu määräsi historian tärkeimpien käännekohtien luonteen. Sitten kuin muinaisajan kuluessa perinnäiset laitokset yhä enemmän ja enemmän hajosivat ja elämän painopiste siirtyi yksilöihin, seurasi sittemmin sen lopulla yhä voimakkaampana esiintyvä vastasuunta, joka vaati lujempaa yhteisyyttä. Filosofiset oppikunnat samoin kuin uskonnolliset palvelusmuodot liittävät yksilöt lujemmin yhteen keskinäiseksi edistykseksi ja tukemiseksi. Kristinusko omaksuu tämän suunnan ja saattaa sen, varman pohjan ja omasta vastuunalaisuudesta vapautumisen vaatimuksen yhä kasvaessa, sellaiseen loppupäätökseen, että uskonnollinen yhdyskunta, kirkko, tulee jumalallisen totuuden ja jumalallisen elämän yksinomaiseksi kannattajaksi ja että yksilö tulee niistä osalliseksi vain kirkon välityksellä. Näin kohosi kirkko ihmiskunnan vakaumukseksi ja omaksitunnoksi. Keskiajan poliittinen ja sosiaalinen järjestelmäkin perustuu siihen vakaumukseen, että yksityisellä on merkitystä vain kokonaisuuden sisäpuolella.
Kuinka vastoin tällaista suuntaa ja elämän arvioimista yksilöllisyys sai enemmän rohkeutta ja voimaa, kuinka se voimain varttuessa mursi vanhan katsantokannan, teki yksityisen ihmisen itsenäisyyden pääasiaksi ja kuinka tämän pyrkimyksen levitessä kaikille elämän eri aloille nousi uusi aatesuunta, jonka korkein ihanne oli vapaus, sen tiedämme kaikki. Mutta me tiedämme myös, ettei tämä ihanne enää yksinomaisena vallitse nykyisyyttä, vaan että päinvastoin ihmeellinen elämän paisuminen suuriin ja jättiläismäisiin muotoihin, valtavien voimien ja joukkojen enenevä yhteenkasaantuminen, ja ennen kaikkea jyrkkien, inhimillistä olemassaoloa särkymisellä uhkaavien ristiriitojen syntyminen ovat aiheuttaneet pyrkimyksen saada lähempi yhteys yksilöiden välille ja elämä johdetuksi yksilöä korkeamman järjestövallan avulla. Tätä todistavat erityisen selvästi sosiaaliset liikkeet, mutta tämä suunta ulottuu kauas niiden ulkopuolelle, läpikäyvänä on huomattavissa yksilöiden pyrkimys lähempään yhteenliittymiseen ja sen avulla hankkia sekä vahvempaa tukea että suurempaa voimaa, taipumus yksissä tuumin käydä käsiksi tehtäviin ja yhdessä käydä taistelua vastuksien voittamiseksi. Kuinka paljon onkaan meidän ajallamme osoitettavana pyrkimyksiä yhteenliittymisiin, liittoutumisiin myöskin hengenviljelyksen alalla, eroten tässä suuresti klassikoidemme ajasta, joka pani kaikki toiveensa yksilön voimaan ja itsenäisyyteen! Näin nykyajan ihminen joutuu vastakkaisten suuntien ja vastakkaisten arvioimisien vaikutuksen alaiseksi. Vapautuminen, emansipatsioni kaikesta, mikä ihmistä sitoo ja rajoittaa, on yhä vielä useiden tunnussanana, ja tämä vapautuminen voittaa vielä useaan suuntaan maa-alaa; liittyminen kokonaisuudeksi, hajallaanolonsa vuoksi heikkojen voimien järjestyminen, on tunnussanana toisaalla, ja me tunnemme hyvin, millä voimalla tämäkin tunnussana ahdistaa nykyajan ihmistä. Mutta emansipatsioni ja järjestyminen tarjoovat elämästä aivan vastakkaiset kuvat. Kuinka voisimme tällaisen erimielisyyden vallitessa koskaan päästä yksimielisyyteen elämän tarkoituksesta, eikö pikemmin tämän ristiriidan synnyttämä epävarmuus tuhoa koko tuota tarkoitusta?
Kumpikin suunta toivoo kuitenkin omin voiminsa voivansa antaa elämälle täyden sisällyksen, kunhan se vain saavuttaa täydellisen voiton ja rajattoman ylivallan; tämä toivo se antaa kilpaileville suunnille niiden voiman ja intohimon, samalla kuin se niille valloittaa ihmisen koko sielun. Mutta tarkempi tutkistelu osoittaa heti, että yhden ainoan tällaisen suunnan yksinomainen voitollesaattaminen ehdottomasti merkitsee elämän ahdastumista ja sen tarkoituksen tuhoamista.
Mitä tekee sosiaalikulttuuri elämästä tahtoessaan muovailla sen yksistänsä omasta itsestänsä käsin? Se tekee sen yhtämittaiseksi yhteisön menestystä tarkoittavaksi työnteoksi, sellaisen yhteiselämän tilan saavuttamiseksi, joka tarjoaa mahdollisimman vähän tuskaa ja mahdollisimman paljon nautintoa, työnteoksi mahdollisimman mukavan ja nautinnoista rikkaan elämän hyväksi, tarjotakseen kaikkea tätä mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Epäilemättä tässä suhteessa on paljon tehtävää, paljon työtä ihmisten kohottamiseksi sorrosta ja hädästä, ihmisvoimien vaurastuttamiseksi taisteluun kylmää tai vihamielistä maailmaa vastaan, leppoisamman ja iloisemman ihmiskohtalon luomiseksi, kaikkien antimien saattamiseksi yhteisön kunkin jäsenen, kaikkien ihmisen nimeä kantavien saataville. Tässä kohden ei saa jäädä olemaan mitään eroa ihanteen ja todellisuuden välille, vaan päin vastoin tehdään kaikin voimin työtä, että saataisiin se, mikä on järjellistä, todellisuudeksi, ja se, mikä on todellista, järjelliseksi. Mutta kaikki tämä, joka itsessään on varsin arvokasta, jää hyvin kysymyksenalaiseksi, jos siihen väitetään sisältyvän kaikki ja jos se kiinnittää kaiken pyrkimyksen itseensä. Miksikä tulee minun, joka saan määrätä itsestäni, innostua sellaisen tarkoitusperän hyväksi, vieläpä omistaa sille pääharrastukseni, ja ehkäpä vielä alttiisti uhrautua, jos tulos vain hyvin välillisesti vaikuttaa takaisin minun itseni hyväksi? Ja onko sitten varmaa, että mekin tämän yhteisen menestyksen karttumisen mukana tunnemme tyydytystä. Menestys, murheeton ja nautintorikas elämä ei suinkaan ole riittävä tekemään ihmistä onnelliseksi; sillä kun olemme masentaneet tuon yhden vihollisen, hädän ja tuskan, nousee toiseksi, kenties vielä pahemmaksi, tyhjyys ja ikävyys, ja mitä pelkällä sosiaalikulttuurilla näitä vastaan on tarjottavissa, sitä ei ole helppo arvata. Ja itse asiassa on kaikella sellaisella kulttuurilla, joka rajoittuu ihmisen viljelemiseen ja edistämiseen pelkän välittömän olemassaolon puitteiden sisällä, ehdottomasti autiuden ja tyhjyyden leima; huoli elämän välikappaleista tukahuttaa huolen elämästä itsestään. Sisäistä muutosta, ihmisen olemuksen kohotusta ei tuo kulttuuri mitenkään voi saada aikaan eikä edes siihen pyrkiä; sen täytyy ottaa ihminen sellaisena kuin hän sille esiintyy, se voi vain käyttää tarjolla olevia voimia, se jää korkeimmissakin ennätyksissään sellaiseksi, mikä ei ole ihmiseen lähemmässä suhteessa kuin hänen pukunsa, sellaiseksi, mikä ei koskaan ole oleva hänen henkiselle itsesäilytykselleen välttämätöntä, eikä koskaan avaa hänelle uutta, puhtaampaa ja suurempaa elämää. Jos siis meissä piilisi sisäisiä ristiriitoja ja jos emme voisi itsestämme pois juurittaa halua muuttaa oma olemassaolomme, toisessa merkityksessä kuin missä se meille ensikädessä esiintyy, oman luomistoimintamme esineeksi, halua elää elämäämme omanamme ja alkuperäisenä, päästä toiseen suhteeseen maailmankaikkeuteen kuin vain pelkkään ulkonaiseen kosketukseen, pelkkien suhteiden keskinäiseen vaihtoon, kuinka viheliäiseltä, kuinka mitättömältä täytyykään silloin näyttää kaiken pyrkimyksen, joka lykkää luotaan sellaiset tehtävät, kuinka turhanpäiväiseltä täytyykään tuntua kaiken itsetietoisesti päällepuetun prameuden, jota tuo pelkkä ihmiskulttuuri tavallisesti kehittää! Onnea pelkästään ihmisen tunteman hauskuuden merkityksessä ei oikea kulttuuri suinkaan tarjoa; se säkeytyy aivan liian useihin probleemeihin ja ristiriitoihin, se vaatii aivan liian paljon työtä ja kieltäymystä tehdäkseen elämän paljoa pikemmin raskaammaksi kuin keveämmäksi. Eikö murheeton ja mieluisa elämä ole paljoa pikemmin saavutettavissa yksinkertaisemmissa oloissa kuin kulttuurin huipulla. Jollei tunneta mitään korkeampaa päämaalia kuin ihmisten hyvinvointi, niin on suunnassa itsessään olemassa turmiollinen erehdys ja ristiriita.
Näin on laita sitä enemmän, kun pelkkä sosiaalikulttuuri tekee ihmisten yhdessäolon edellytykset ja rajat henkisen luomistyön ehdottomiksi edellytyksiksi ja rajoiksi saattaen tämän suureen vaaraan, vieläpä sisäisen raukeamisen partaalle. Henkinen luomistyö, minkälaiseksi se kulloinkin kehittyneekin, voi onnistua vain silloin, kun sitä harjoitetaan sen oman itsensä vuoksi ja vilpittömällä alttiudella, mutta sosiaalikulttuuri tekee siitä ihmisonnen välikappaleen ja apuneuvon tehden sen kylmäkiskoiseksi sen omalle sisällykselle ja painaen sen oman arvottoman hyödyllisyyskäsitteensä alaiseksi. Todellisen henkisen luomistyön liikkeellepanijana voi yksinomaan olla asian itsensä sisäinen välttämättömyys, ja tämä välttämättömyys sen tulee vastoin ihmisen kaikkia mielikuvia ja – johteita viedä täydelliseen voittoon. Pelkkä sosiaalikulttuuri ei tunne mitään sen korkeampaa oikeusastetta kuin nuo mielikuvat ja – johteet, kun ne esiintyvät ryhmävaatimuksineen, paljous saa sille olla korvaamassa sisäistä laatua, ja ihmislaumain keskikerta kohoaa sekä hyvän että pahan tuomariksi. Henkinen luomistyö voi saavuttaa täydellisen alkuperäisyyden vain siten, että koko sielu saatetaan mitä voimakkaimpaan liikkeeseen, sellaiseen, joka vain voi olla seurauksena yksilöllisen elämän vapaasta kehittymisestä ja yksilöllisen luonteenlaadun esiinpääsemisestä. Mutta pelkkä sosiaalikulttuuri vapaimmissakin poliittisissa muodoissa tuo auttamattomasti mukanansa ankaran rajoittelun ja alaspäin tasoittelun yksilöllisen elämän alalla. Henkinen luomistyö ei voi pyrkiä totuuteen vaatimatta ajan vaihteluista riippumatonta pätevyyttä, ylevämmyyttä kaiken vaihtelun ja muuttuvaisuuden rinnalla, niinkuin onkin tehnyt syvän vaikutuksen nykyaikaan Spinozan vaatimus, että järjen tulee käsittää olevaisuus "iäisyyden kannalta" (sub specie aeternitatis). Sosiaalikulttuuri ei voi päästä irti siitä riippuvaisuussuhteesta, jossa se on kulloinkin vallitseviin oloihin, sillä ei ole mitään asetta ihmisten mielialan vaihtelevaisuutta vastaan ja se on pakoitettu lakkaamatta suuntaansa muutellen käsittelemään tärkeimpiä ja pyhimpiäkin asioita pelkkinä muotiin kuuluvina seikkoina. Ainakin sen on pakko tehdä se, jos sillä on rohkeutta ja voimaa olla johdonmukainen ja jollei se käännä nurin käsitteitä sellaisia kuin riippumaton totuus, ehdoton hyvä ja ehdoton paha, joilla tällaisissa yhteyksissä ei ole mitään oikeutusta. Mutta jos ihmisessä liikkuu ja elää niin paljon sellaista, mikä särkee yllämainitun elämänvieton vetämät rajat, sellaista, minkä väkipakolla sen sisällä pysytettynä täytyy lakastua ja tyrehtyä, niin ei pelkkä sosiaalikulttuuri voi tehdä yksilön eikä yhteisön elämää elämisen arvoiseksi; huolimatta kaikista yksityiskohdissa ja ulkonaisesti saavutetuista voitoista, se painaa elämän sisäisesti ja kokonaisuuden kannalta katsoen alas tavalla sellaisella, että nykyajankin ihminen pitää sitä yhä sietämättömämpänä.
Tällainen sosiaalikulttuurin haaksirikko vaikuttaa välittömästi yksilökulttuurin hyväksi, nykyaikakin osoittaa päivänselvästi, kuinka tämä voitokkain voimin nousee sellaista vastaan, mikä siitä näyttää pelkältä kaavamaisuudelta ja elämän koneellistuttamiselta. Uusi elämä herää tämän käänteen mukana; samalla kuin se kohottaa etualalle yksilöllisen erikoisluonteen ja yksilön tunnetilan ja kaikkien olosuhteiden muodostelemisessa vaatii erikoisuutta ja moninaisuutta, samalla kuin kaikki erinäiset alat tulevat yksilöiden lujittamisen ja toteutumisen välikappaleiksi, kasvaa paljon vapaata ja raikasta elämää, varttuu herkkää, vapaastileijailevaa, iloista, kaikesta pakosta, kaikesta kaavamaisuudesta vapaata elämää ja tämä liike leviää koko olemassaolon laajalle alalle. Mutta kaikki tämä eittämätön ennätys, joka eritoten tulee näkyviin sosiaalikulttuurin avarasti suunniteltujen tuotteiden, yksivakaisuuden ja raskasliikkeisyyden taustaa vastaan, ei kuitenkaan vielä sisällä vastausta siihen kysymykseen, saako elämä näin suunniteltuna tarkoituksen ja arvon. Epäilykset nousevat, leviävät ja voittavat nimenomaan silloin, kun on käynyt aivan selväksi, mitä yksilö ja yksilölliskulttuuri voivat merkitä yksinomattain välittömän olemassaolon rajojen sisällä. Se että tämä olemassaolo muodostaa kaiken meidän olevaisuutemme ja että kaikkien yritysten tulee pysyä sen määräämissä rajoissa, on edellytys, jota näillä edellytyksillä ei voi käydä järkyttämään eikä selvittelyllä lieventämään.
Osana pelkkää olemassaoloa on yksilö suure, joka on otettava sellaisena mikä se on, sillä ei voi olla ulospäin eikä omassa itsessään mitään sellaista tehtävää, se ei voi omasta luonnosta luoda mitään sellaista ihannetta, joka sen pakoittaa ulommas sen alkuasemaa, eikä se myöskään mitenkään voi omaa itseänsä, miten paljon aukkoja ja ristiriitoja se sisältäneekin, muuttaa; se on ja pysyy sinä mitä se on. Myöskään ei tämä yksilöllinen elämä voi katsoa itseään korkeamman elämän, kuten hengen tai maailmanelämän kuvaksi ja kannattajaksi, jossa tämä elämä ominaisella tavallaan ruumiillistuu, se ei voi uskoa, että sillä, mikä siinä tapahtuu, olisi mitään merkitystä ulommas sitä itseään, päinvastoin täytyy sen käyttää kaikki voimansa tämän välittömän elämän ehtojen vaalimiseen ja oman tilansa parantamiseen. Mitäpä näin ollen elämä voisi ihmiselle tarjota muuta kuin jotakin tämäntapaista: todellisuus osoittaa olevansa muodostunut äärettömästä määrästä toisilleen erilaisia muodostuksia, kukin niistä tuntee iloa ja nautintoa itsensä tajuamisesta, omasta itsestään nauttimisesta, samalla kuin se irroittautuu kytkemisyrityksistä tai puolustautuu niitä vastaan, vaatii saada täysiin oikeuksiinsa oman erikoisluonteensa ja nauttii siitä täysin voimin. Tästä ilosta se pääsee sitä enemmän osalliseksi, kuta enemmän se vaatii huomiota erikoisuuksilleen. Tätä yksilöllistymistä se koettaa parhaansa mukaan levittää koko ympäristöönsä; ilo siitä, että elämä on jotakin itselleen ominaista, riippumaton, täyttää siten koko elämän, se näyttää antavan sen tuntea tyydytystä omasta olemassaolosta.