Näin pelkän yksilölliskulttuurin oman ajatusjuoksun mukaan. Kernaasti annettakoon sille se tunnustus, että se tuo ilmi aivan ominaisen elämän puolen ja suhteen, että se edustamaltansa kannalta asettaa pelkän sosiaalikulttuurin oikeutetun arvostelun alaiseksi. Mutta kuinka köyhä, kuinka tyhjä onkaan sen tarjoama elämä huolimatta välkkyvästä ulkokuoresta, jos se tahtoo olla viimeinen sana ja kaikki kaikessa! Jos meillä nyt olisi edessämme vain selväpiirteisiä ja voimakkaita yksilöitä ja suopea kohtalo soisi heidän päästä kaikessa kirkkaudessaan esilletuomaan ja täysin toteuttamaan oman erikoisen luonteenlaatunsa, niin yhä vain ihminen tällöinkin jäisi sidotuksi omaan itseensä ja omaan olotilaansa, yhä vain hän nauttisi omasta itsestään, näkisi omat tekonsa yhä ja uudestaan heijastuvan omassa tajunnassaan, hänellä olisi ääretön määrä tyytyväisyyden ja ilon hetkiä, mutta hän ei milloinkaan pääsisi yksityisten tilojen hetkellisyyden, niiden rinnakkain- ja peräkkäinolon yläpuolelle, elämä ei koskaan voisi, jollei yksilö luovu perusedellytyksistänsä, yhtyä sisäisesti koetuksi kokonaisuudeksi. Mutta me olemme nähneet ihmisen olevan itsetietoisesti ajattelevan olennon, jonka siis täytyy etsiä kokonaisuutta ja joka ei voi, jollei sitä ollenkaan löydä, välttää mahdollisesti kohtaamaansa autiutta ja tyhjyyttä. Kirjava moninaisuus, nopea vaihtelu, yhtämittainen siirtyminen eletystä hetkestä toiseen voi ajaksi suoda viehätystä, mutta lopuksi se tuo mukanaan väsymyksen ja tylsyyden. Ihminen on nyt kerran muutakin kuin vain pelkkä tunnelmissa olija, hänen elämänsä ei ole tyhjennettävissä hänen oman erikoispiirinsä sisällä, vaan se ulottuu kauas sen ulkopuolelle, hänen täytyy ottaa huomioon se, mitä on ulkopuolella yksityisen olopisteen, vieläpä koko ääretön maailma, hän ei voi olla määräämättä suhdettansa siihen nähden ja siitä käsin tarkastelematta yksilöllistä piiriänsä, vieläpä sitä kokonaisuutena elämättä. Mutta sikäli kuin näin tapahtuu, täytyy, huolimatta äärettömästä moninaisuudesta, ihmisestä tuntua sanomattoman ahtaalta ja mitättömältä se, että hänen on rajoittuminen ja lopettaminen yksityiseen olopisteeseen, että hänen on pysyttäminen kaikki pyrkimyksensä ja tunteensa kohdistettuina tuohon yhteen satunnaiseen ja hyvin rajoitettuun kohtaan, että yksilö on niin kiinnikytkettynä omaan erikoiseen laatuunsa, että puuttuu kaikki se suuruus, joka murtaa tällaiset esteet, että ollaan vailla yhteistä totuutta ja ihmismieliä liittävää rakkautta. Täytyypä tuntua sanomattoman ahtaalta ja köyhältä koko tällaisen elämän.
Tähän saakka on edessämme kuitenkin ollut sellainen yksilö, jolle luonto on lahjoittanut voimakkaan yksilöllisyyden ja kohtalo suonut sen päästä täysin kehittymään. Mutta kuinka käy ihmiskunnan keskitason? Eikö täydy sanoa, että yksilöllinen erikoislaatu keskitasolla ilmenee varsin himmeänä ja tarjoaa tuiki vähän iloa kehkeytymisestään. Eivätkö ne rajoitukset, joita inhimilliset olosuhteet yksityiskohdissa esiintyvälle yksilölliselle laadulle tuovat mukanansa, tavallisesti aseta mitä vaikeimpia esteitä? Ja mitä yllykettä voi tällöin olla kannustamassa antaumaan ankaraan taisteluun näitä esteitä vastaan, kun tässä ei kuitenkaan ole mitään muuta päämaalia houkuttelemassa kuin hienostettu nautinto? Tässäkin kohden meidän tarvitsee vain kohdistaa kysymyksemme yli yksityisten ilmiöiden kokonaisuuteen, tutkia ja punnita, mitä sen kannalta katsoen on voitettavissa, löytääksemme suuren aukon ja puutteen, nähdäksemme, ettei sellainen elämä likimainkaan korvaa tuottamaansa vaivannäköä ja kustannuksia. Huippuunsa kohoava epikurealaisuus, jonka läpitunkema yllä kuvattu elämänsuunta on, on aina vaarassa muuttua epätoivoiseksi pessimismiksi, sillä se tyhjyys, joka lopultakin vallitsee tässä yhtämittaisesti väräjävässä elämänsuunnassa, ei mitenkään voi pitkän päälle pysyä kokemukselta ja tunteelta salassa.
Näin pelkkä ihmiskulttuuri kummassakin suunnassaan, joihin se voi kehittyä, osoittaikse kelpaamattomaksi; ei ole löydettävissä mitään tarkoitusta eikä mitään sisällystä elämälle, ei ihmisten keskinäisestä yhteenliittymisestä eikä keskinäisestä toisistaan erkanemisesta. Sosiaalikulttuuri on ennen kaikkea suunnattuna elämänehtoihin, mutta näissä huolissa siltä surkastuu itse elämä; yksilölliskulttuuri tahtoo käsittää elämän sisäisolemuksen, mutta kun se ei voi kohota yläpuolelle yksityisten tilojen ja hetkien, niin ei elämä sille yhdy yhdeksi kokonaisuudeksi, se ei muodosta mitään sisäisesti elettyä maailmaa, ja niin puuttuu tässäkin todellista sielua ja kaikki puuha ja pyrkimys on tuomittu liikkumaan vain pinnalla. Ei toisessa eikä toisessa saavuteta todellista sielun omakohtaista elämää. Tämän kokonaisuuden ja sisällyksen puutteen niin toisessa kuin toisessa peittää usein lakkaamaton toisen suunnan taistelu toista vastaan. Tosin on kummallakin niistä määrätyssä kohden oikeutuksensa, paremmuutensa toisen rinnalla. Ja sikäli kuin ne sen tuovat esille ja ajan tarpeiden mukaan saavat toteutumaan, sikäli elämä jännittyy vireeseen ja näyttää otetun eittämätön edistysaskel. Mutta edistysaskel yhdessä suunnassa ei vielä merkitse koko kokonaisuuden kohotusta, myöskään ei toisen suunnan voitollinen esiintyminen toista vastaan vielä todista sen omaa oikeutusta ja riittäväisyyttä; sitäpaitsi aikojen vaihtelu tavallisesti muuttelee arvoja siten, että se, millä toisella aikakaudella on oikeutensa, kadottaa sen taas toisella. Olkoonpa että toisen virtauksen nostamat aallot pysyvät korkeina kokonaisia vuosituhansia, lopulta kuitenkin tulee aika, jolloin vastakkainen virtaus pääsee voitolle ja tunkee syrjään perinnäiset käsitykset ja arvioimiset, vieläpä kääntää ne ylösalasin; aika, jolloin joko vapautuminen ja eristyminen voittaa riemukkaasti yhtymisen ja organisatsionin, tai päinvastoin organisatsioni eristymisen. Mutta mitä pysyväistä totuussisällystä on koko ihmiskunnalla saatavissa tästä nousevasta ja laskevasta aaltoliikkeestä?
Nämä suunnat, joille olemme antaneet nimityksen ihmiskulttuuri, koettavat livistää oman tyhjyytensä ohitse etupäässä sen avulla, että ne, tavallisesti salavihkaa, tekevät ihmisestä paljoa enemmän, kuin mitä ne omalta kannaltaan voivat ja ovat oikeutetut. Ne edellyttävät henkisen ilmapiirin olemassaolon ja asettavat siihen ihmiselämän ja sen pyrkimykset. Niin näyttää sosiaalikulttuurissa, liittymisessä lujempaan yhteyteen saatavan esille pulppuamaan totuuden ja rakkauden lähteitä. Niin näyttää yksilölliskulttuurilla olevan takanansa näkymätön hengenmaailma ja yksilö omalla työllään edistävän tuon maailman kehitystä. Ja näin niin toisessa kuin toisessakin suunnassa on pikemmin kuin toisessa saavutettavissa elämälle tarkoitus, mutta pelkän olemassaolokulttuurin pohja on tällöin hyljätty ja me joudumme juuri samojen pulmien eteen, joista käänteen olemassaolokulttuuriin tuli vapahtaa.
Taikka on se toinen mahdollisuus, että taitetaan koko kysymykseltä kärki, siten että sekä sosiaalisessa että yksilölliskulttuurissa saadaan aikaan ihmisen ihannoiminen, siten että edellisessä edellytetään helposti aikaansaatava voimien yhteenkokoaminen, iloinen ja altis yhteistoiminta, kaiken tarjollaolevan järjen yhteisvaikutukseen antautuminen, kun taas jälkimäisessä yksilö ilman muuta ajatellaan jaloksi ja suureksi yksinomaan tähdellisten asiain innostamaksi olennoksi. Tämä on jonkunlaista uskoa ihmiseen, uskoa, joka täydentää ja suurentaa todellista asiainoloa. Mutta oikeuttavatko erityisesti viimeaikojen antamat kokemukset tällaisen uskon ihmiseen? Eikö elävänä ole ollut silmiemme edessä kansanlaumoissa kytevä ääretön intohimo, emmekö ole saaneet kokea häikäilemätöntä eteenpäin ryntäilyä, kaiken kulttuurin alas vetämistä näiden laumojen harrastusten ja käsitysten tasolle, taipumusta asettaa laadun, kvaliteetin, sijalle paljous, kvantiteetti, emmekö ole saaneet nähdä elämän esiintyvän tylyn karkeana, vieläpä raaistuneena, ankaraa yksityisen vapauden sortoa ja kaikessa tässä lauman uhmailevaa itsetietoisuutta? Ja emmekö taas toisaalla, yksilön puolella, näe pikkumaisuutta ja halpamaisuutta runsain määrin, sievisteltyä itsekkäisyyttä ja turhamielistä itsensäihailua, halua olla hinnasta mistä hyvänsä jotakin erikoista, pelkkää itsensä esilletunkemista ja inhoittavaa näennäisyyttä, rohkeuden puutetta keskellä kerskailevaa puhetta, innotonta mieltä kaikkea sellaista kohtaan, mikä koskee henkisiä tehtäviä, mutta mitä vireintä kärkkäisyyttä, niinpian kuin oma etu on kysymyksessä. Kaikki tämä on liian kouriintuntuvaa voidaksemme siltä ummistaa silmämme; kun siitä huolimatta ilman epäilystä puhutaan ihmiskunnan ylevästä suuruudesta tai yksilöiden erinomaisuudesta, joiden vain tarvitsee saada tiet auki viedäkseen kaikki onneen ja suuruuteen, niin ilmenee siinä ihmeellinen usko ihmiseen, ihmisusko, joka kai perustukseltaan on löyhin kaikista uskoista. Kun uskonnollinen usko vaati luottamuksellisesti otaksumaan jotakin, joka ei ole silmin nähtävää eikä käsin koskettavaa, niin se voi, koska kokemuksen maailma sen mielestä ei ollut koko todellisuus, vedota avoinna oleviin mahdollisuuksiin, ja sen vaatimus ei joutunut ristiriitaan kokemuksen kanssa. Mutta näin juuri on laita ihmisuskon. Se ei näet tyydy vaatimaan uskoa sellaiseen, jota emme näe, vaan se vaatii, että me kokemuksemme rajain sisällä uskomme todeksi sen suoranaisen vastakohdan, minkä silmillämme näemme.
Kun ei myöskään historiankulku voi ollenkaan muuttaa elämän perusedellytyksiä, niin raukeaa kaikki toivo pelkän ihmiskulttuurin kehityksen tietä saada olemassaolollemme tarkoitus ja arvo. Vaikkapa vielä sen tarkoitusperät olisivatkin saavutettavissa, eivät ne kuitenkaan voisi meille antaa tyydytystä. Paljon on meidän päivinämme viljelty pelkkää ihmiskulttuuria ja se on omiin uomiinsa vetänyt suuret määrät elämänvirtauksia. Mutta kuta itsenäisemmäksi ja yksinomaisemmaksi se käy, kuta enemmän se hyleksii ja luotansa työntää kaikkea sitä, mitä ihmiskunnan tuhatvuotisesta työstä siihen on virrannut ja sitä suopeasti täydentänyt, sitä selvemmäksi käy sen rajoitus, sitä enemmän se saa tuntea jouduttavansa tuhoansa omaa elämänsuuntaansa loppuun saakka noudattamalla.
Tämä tunto käy nykyaikana yhä valtavammaksi, syvä kyllästyminen pelkästään inhimilliseen ja vastenmielisyys sitä kohtaan leviää yhä laajemmalle ja laajemmalle, yhä selvemmin saamme tuntea, että elämä menettää kaiken tarkoituksensa ja arvonsa, jollei ihminen voi kohota inhimillisen yläpuolelle henkiseen korkeuteen ja sen saavuttamiseen ja tehdä itsestänsä enemmän, kuin miksi kokemus hänet osoittaa. Irtautuminen suuresta maailmasta ja sulkeutuminen oman erikoisluonteen kuoreen heittää ehdottomasti ihmisen sanomattoman ahtauden ja pienuuden lumoihin, se sulkee häneltä hänen oman olemuksensa syvyydet. Niin kuulemme meidän päivinämme paljon puhuttavan yli-inhimillisestä ja yli-ihmisestä, mutta niin paljon todellista kaipuuta kuin tällaisessa pyrkimyksessä lieneekin, se ei kuitenkaan varjele lankeamasta kauneilla sanoilla koreilemiseen, jos tätä yli-inhimillistä etsitään kokemuksen maailman rajojen sisältä välittömän olemassaolon piiristä. Sillä liian ankarin kourin kahlehtii tässä ihmistä luonto ja kohtalo, että diktatoorinen mahtikäsky voisi auttaa hänet uuteen elämään ja olotilaan. Pelkkä ihminen ei koskaan pääse yläpuolelle pelkän ihmisen. Siis, joko on rikottava välit pelkän olemassaolokulttuurin kanssa tai luovuttava kaikesta ihmisen sisäisestä kohottamisesta ja samalla myös etsimästä elämän tarkoitusta; kolmatta mahdollisuutta voi puolustaa vain pintapuolinen ja kevyt katsantokanta.
Harkintaa ja valmistelua
Tähänastisen tutkimuksen tulos
Lähimmäksi tulokseksi tähänastisesta tutkimuksesta johtuu nykyajan ihmiskunnan ankara pettymys. Ruvettuaan epäilemään totuutta ja yläpuolellamme olevan maailman läsnäoloa, se käänsi pyrkimyksensä pääsuunnan välittömään olemassaoloon sillä iloisella luottamuksella, että se siitä löytäisi järkkymättömän olokannan ja siinä voisi häiritsemättä kehittää elämää koko sen laajuuteen; tuo olemassaolo oli tällöin päivänselvä ja yksinkertainen suure. Nyt on lähempi tutkimus osoittanut, että asian laita onkin aivan toisin, vieläpä päinvastainen: me emme voi välitöntä olemassaoloa yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, emme etsiä synteesiä sen moninaisuudelle, ilman että esiintyy toistensa kanssa jyrkässä ristiriidassa olevia liikkeitä, jotka vetävät elämän vastakkaisiin suuntiin. Kun kukin näistä liikkeistä vielä jakaantuu uusiin haaroihin, niin koko tuo suunta johtaa meidät vastakohtien pyörteeseen, keskelle sellaista levottomuutta ja epävarmuutta, jollaista varhasempina aikoina ei tunnettukaan. Sen sijaan että löytäisimme toivottua varmuutta, näemme perustuksen jalkaimme alla sortuvan; se mikä näytti kouraantuntuvan varmalta, lipuu käsistämme ja väistyy yhä loitommaksi ja loitommaksi, niin pian kuin vain tahdomme korottaa sen henkiseksi olinpohjaksemme; samalla elämä, jonka koko laajuudessansa tahdoimme itsellemme omaksua, hajaantuu erilaisiin virtauksiin ja muuttuu kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Näin näytämme saavuttavan sen vastakohdan, mihinkä oli tarkoituksemme pyrkiä, ja menettävän paljon siellä, missä olimme varmat saavutuksistamme.
Käänne välittömään olemassaoloon asetti eteemme lähinnä sen kysymyksen, oliko meidän etsiminen sen ydintä ihmisoloa korkeammasta maailmasta vai ihmisen omasta elämäntasosta. Edellistä mahdollisuutta puolusti sekä ihmisen kykyyn kohdistuva voimakas epäilys, joka sai perinnäiset katsantokannat horjumaan, että myöskin se ääretön valtavuus ja ylitse äyräittensä paisuva elämänrunsaus, jolla kaikkeus kohoaa nykyajan ihmisen silmäin eteen. Mutta yleinen ajatus ei voinut olla lähemmin toteutettavissa, ilman että kohosi sovittamaton ristiriita aistillisen olemassaolon vaatimusten ja meissä heräävän ja elävän ajattelun välille; kumpikin väitti olevansa todellisesti välitön edellä toisen, kumpikin tahtoi olla koko todellisuuden yksinomaisena pohjana ja itsestänsä käsin muodostaa elämän synteesin. Näin syntyi kaksi perin vastakkaista elämäntyyppiä ja elämän probleemin ratkaisua: naturalismi ja intellektualismi. Edellinen voi vedota siihen, että se oli selvästi oivaltanut ihmisen ja luonnon läheisen yhteenkuuluvaisuuden, sekä teknillis-taloudellisen viljelyksen hämmästyttävään kehitykseen ja ennätyksiin, toinen taas ajattelun täydelliseen itsenäistymiseen ja siihen, että ajatustyö tunkee läpi koko olevaisuuden; nämä molemmat puolethan ovat kuvaavia nykyajan ajattelulle. Mutta huolimatta kaikesta siitä ripeydestä ja niistä tuloksista, mitä kukin yritys sai aikaan, ei mikään niistä voinut itseensä käsittää koko elämää ja antaa sille tarkoitusta; ja mitä milloinkin saatiin hereille elämää, se ei kuitenkaan ollut elämän vaivannäön ja työn arvoista. Naturalismille ihminen on tarkoituksettoman maailmankoneiston yhdentekevä osa, intellektualismille sieluttoman ajatustoiminnan pelkkä säiliö, sen välikappale ja työase. Yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan elämä kulussaan kiertyi takaisin ihmiseen tullakseen hänen omaisuudekseen ja edistääkseen hänen omaa vaurastumistaan; välinpitämättöminä maailman tapahtumat kulkivat hänen ylitsensä, huolimatta kaikesta äärettömästä kiihoituksesta hänen sielunsa pysyi tyhjänä ja hänen elämänsä virta juoksi turhaan. Täysin ymmärrettävissä on, että tällaisen uhkaavan häviön edessä heräsi, yltyi ja voitti halu tajuta ihmistä ja koko hänen elämäänsä aivan sellaisina kuin ne itsessään ovat ja antaa ihmiselle ja hänen pyrkimykselleen täysi tyydytys hänen oman ihmispiirinsä sisällä. Tässä näytti olevan tarjolla runsas ja onnellinen, selväpiirteinen ja varma elämä ilman sekaantumista maailmanprobleemien sokkeloihin. Mutta taaskin syntyi sovittamaton ristiriita: leppymättömään vihamielisyyteen saakka erkanivat toisistansa yhteisön ja yksilön kannalta asioita katsovat suunnat, ne estivät toisiaan saamasta mitään aikaan ja järkyttivät toistensa uskon, mutta kumpikaan ei tarjonnut elämälle varmaa pohjaa ja tyydyttävää päämaalia. Sosiaalinen virtaus muutti elämän pelkäksi ulospäin-vaikuttamiseksi, omin voimin se oli aivan kykenemätön muuttamaan ulkokohtaista saavutusta sisäiseksi siunaukseksi, se ei antanut elämälle mitään sielua; eipä siis ihme, että tapahtui täysi käänne, joka yksilön asetti yksinomaiseksi määränpääksi. Mutta kun tämäkin pyrkimys rajoittui pelkästään välittömään olemassaoloon, ei se voinut luoda itselleen kokonaiskäsitystä ihmisestä eikä keskittää hänen sieluansa yhteen keskipisteeseen, elämä särkyi siltä pelkiksi yksityisiksi tunnetiloiksi, pelkiksi yksityisiksi sielunliikkeiksi ja tuntemuksiksi, syntyi silmänräpäysten nopea vaihtelu. Näiden silmänräpäysten hurmaava sisällys, karkelo nautinnosta nautintoon ei pitkän päälle voinut mitenkään peittää tämän monivaihteisen leikin sisäistä tyhjyyttä; hetkenä sellaisena, jolloin tuli kysymys kokonaisuudesta, ei ollut kiellettävissä se tosiasia, että oli olemassa suuri puute. Mutta ajatteleva olento ei mitenkään voi olla tätä tällaista kysymystä tekemättä.
Näin kaikki pelkän olemassaolokulttuurin yritykset osoittautuvat turhiksi; jos sen kannattajilta tämä huono menestys jääpi huomaamatta, niin se voi olla mahdollista vain sen kautta, että nuo yritykset yhtämittaisesti täydentävät itseään sillä mikä käy yli niiden omien voimain, siitä ympäröivästä henkisestä ilmapiiristä, jonka ihmiskunnan vuosituhansien kuluessa suoritettu työ on luonut, ja näin ne tekevät, kun ne pitävät kiinni elämän syvyydestä ja sen sisäisyydestä, joita ne eivät itse milloinkaan kykenisi tarjoamaan. Se, minkä ne tällöin lainaavat, on, paitsi ettei se ole omaa aikaansaamaa, suoranaisessa ristiriidassa koko niiden pyrkimyksen kanssa; jollei siitä huolimatta voida olla tätä lainaa vailla, niin on koko yrityksen kehityksestä oleva lopputuloksena häviö. Sillä kuta voimakkaammin nuo elämänsuunnat saavat esille oman erikoisuutensa, sitä jyrkemmin niiden täytyy itsestänsä torjua yllämainittu lainatäydennys, sitä ahtaammiksi, sitä riittämättömämmiksi, sitä vähemmän päteviksi ne omassa itsessään käyvät. Kuten usein henkisellä alalla, niin tässäkin ulkonainen voitto tuo mukanaan sisäisen luhistumisen.
Ei voi olla epäilystäkään siitä, että ylläesitettyihin olemassaolokulttuurin suuntiin sisältyvät ihan kaikki sen mahdollisuudet; jollei mikään niistä anna elämälle tarkoitusta ja arvoa, ja jolleivät ne jyrkkine vastakohtineen ole yhteensovitettavissa, niin on pelkän olemassaolokulttuurin riittämättömyys samalla toteennäytetty. Se hajoittaa elämän jyrkkiin vastakohtiin, se karkoittaa ennen pitkää ihmisen sieluttoman maailman kylmyydestä takaisin hänen itsensä turviin ja antaa hänen sitten taas ahtaista ja ummehtuneista oloista paeta kaikkeuden avaraan hoivaan; ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken sen vaivannäön ja työn arvoista, mikä korkealle kehittyneen kulttuurin ihmisen sille on uhrattava. Tällaisen kokemuksen täytyy vaikuttaa sitä järkyttävämmin, kuta iloisemmin toivein tätä suuntaa tervehdittiin; elämänkulku on itse hävittänyt tuon toivon ja saanut kaiken kääntymään vastakohdakseen: me tavoittelimme varmuutta ja jouduimme mitä suurimpaan epävarmuuteen, me tavoittelimme elämän yhtenäisyyttä ja näimme olemassaolon hajaantuvan toisilleen vastakkaisiin suuntiin, me tavoittelimme rauhallista onnea ja saimme katkeraa taistelua, loppumatonta vaivannäköä ja murhetta.
Onko siis ihmeteltävissä, jos näin kirpeä kokemus vaatii elämän kääntymään aivan uusille urille, jos aluksi herää halu ottaa uudelleen tarkasteltaviksi vanhemmat elämänkatsomukset, jotka kiinnittivät ihmiselämän yläpuolella olevaan maailmaan ja sen tähdistä toivovat voivansa lukea varman suunnan. Näyttää ainakin olevan päivänselvää, että tuon maailman hylkääminen saattoi ihmisen menettämään paljoa enemmän, kuin mistä hän voi ja saa luopua. Sillä ihmiselämä painautuessaan yhdelle ainoalle tasolle ja luopuessaan siitä, että elämällä on sisäisiä asteita, näyttää kadottavan kaiken ylevämmyytensä maailmaan nähden, kaiken mahdollisuuden olla suhteessa itseensä ja samalla myöskin kaiken sisäisen jännityksen, kaiken suuruuden ja arvon, kaiken sen, mitä voimme sanoa sen sisällykseksi. Mutta tällaiseen elämän halventamiseen ja mataloittamiseen ei mitenkään voi suostua ilman vastarintaa. Niinpä uusin aika todistaakin uskonnon kaipuun uudelleen elpymistä, vieläpä jonkinlaista taipumusta vanhan idealismin eloonherättämiseen. Mutta yksinkertainen takaisinpaluu ei tässä mitenkään ole mahdollinen. Joskaan pelkkä olemassaolokulttuuri ei voi olla lopullisena vastauksena, niin on se ja sitä mahtavampana nykyaikaisen elämän kokonaiskulku esille kehittänyt aivan liian paljon tosiasioita, aivan liian paljon muuttanut elämää, aivan liian paljon saanut ihmisestä uutta esille avaten samalla kuilun tämän ja tuon maailman välille, että elämä jälleen olisi palautettavissa entiseen uomaansa. Ennen kaikkea on hävinnyt tietoisuus siitä, että nuo maailmat olisivat nykyajan ihmiselle sielullisesti läheisiä ja noin vain itsestään selviä, ja järkyttävämmin kuin yksityiskohtia koskeva eroavaisuus vaikuttaa se periaatteellinen epäilys, tokko yleensä onkaan olemassa toista maailmaa ja tokko ihmisen on mahdollista päästä sen kanssa minkäänlaiseen yhteyteen, tokko koko tuonpuoleinen maailma on sen enempää kuin pelkkä harhaluulo ja unelma, sen enempää kuin ihmisen omasta olemassaolostaan kaikkeuden äärettömyyteen heijastama peilikuva. Asia on tuskin aivan niin yksinkertainen jo siitäkään syystä, että noista suunnista on lähtenyt muutoksia aikaansaavia ja kohottavia vaikutuksia, jotka eivät voi olla pelkästänsä näennäisiä. Mutta missä on raja sen välillä, josta meidän on kiinnipidettävä, ja sen välillä, josta meidän on luovuttava? Eikö läpikotaisin katsoen vanha, jolla ei enää ole pätevyyttä, ja uusi, joka vasta on kehittymässä, esiinny niin sekaisin, että kaikki hedelmällinen toiminta siitä lamautuu, vieläpä elämää uhkaa sisäinen epätotuus? Kuinka paljon mahtipontisia sanoja, kuinka paljon tyhjää tunnelmoimista, kuinka paljon itsepetosta liittyykään meidän päivinämme siihen, mikä sanoo olevansa uskonnon uudestisyntymistä! Ilman vanhan ja uuden välistä perusteellista selvittelyä, ja ennen kaikkea ilman sen kysymyksen täydellistä valaisemista, voiko ihminen ja mitenkä voittaa erikoisluonnostansa johtuvan rajoituksen ja päästä käsiksi hänen yläpuolellansa olevaan maailmaan, ei voida tällä tiellä päästä etenemään kauemmas.
Myöskin se on otettava huomioon, että, joskin nykyaika jälleen antaa uskonnolle suuremman arvon, se kuitenkin samalla on sangen vähän selvillä uskonnon varsinaisesta sisällyksestä ja osoittaa hajaannusta aivan vastakkaisiin suuntiin. Toiset tahtovat uskontoa, joka ensi sijassa on luonteeltaan mietiskelevä ja taiteen vaatimuksia tyydyttävä, uskontoa, joka kykenee vapauttamaan ihmisen hänen mitättömyydestään ja viheliäisestä arkipäiväisyydestänsä, kohottamaan hänet äärettömään maailmanelämään ja aavistuksissamme ja tunnelmissamme antaa meidän tuta maailmankaikkeuden salaisuuksia kätkevää syvyyttä ja mikäli mahdollista sen kauneutta; toiset panevat enemmän painoa uskonnon eetilliseen merkitykseen, he vaativat uskontoa, joka tarjoaisi ihmiselle pelastuksen oman sielun sietämättömästä rikkinäisyydestä, vapautuksen syyllisyydestä ja hädästä ja avaisi hänelle uuden puhtaamman elämän. Tällaiset käsitykset esiintyvät aivan sekaisin ja selvittämättöminä sisäkkäin. Voisiko tällainen sekaannus voittaa olemassaolokulttuurin ja tarjota elämälle lujan pohjan?
Näin siis olemme täydellisen neuvottomuuden kiusallisessa tilassa: pelkkä olemassaolokulttuuri riistää elämältä kaiken tarkoituksen, palaaminen takaisin vanhempiin elämänmuotoihin on mahdoton, mutta mahdotonta on myöskin kokonansa luopua vaatimasta elämällemme tarkoitusta ja arvoa. Kuinka juuri meidän aikamme on mahdoton tyynin mielin hyväksyä tällaista asiaintilaa, sen osoittaa pikaisinkin silmäys elämän nykyiseen kulkuun.